Kenelm oli nyt kaupungin syrjässä ja virran rannalla. Vähän matkaa oli
vielä pieniä, kurjia rakennuksia joen rannalla, mutta nämä loppuivat
lähempänä siltaa ja hän kulki avaran torin poikki ja tuli taas
valtakadulle. Kadun toisella puolella oli pitkä rivi huvilan-kaltaisia
rakennuksia, joiden alapuolella oli virtaan saakka ulottuvia
puutarhoja.
Katu oli vallan hiljainen ja autio. Tähän aikaan väki oli mennyt kotia.
Huvilain puutarhoissa kasvavain kukkien suloinen tuoksu kohosi
tähdikästä taivasta kohti. Kenelm seisahtui hengittääksensä tätä, ja
kun hän sitten loi silmänsä ylös, jotka tähän asti olivat olleet
alaspäin luodut, niinkuin miettiväisten ihmisten on tapa, näki hän
lähimmäisen huvilan balkongilla joukon hyvin puettuja ihmisiä. Balkongi
oli tavattoman iso ja avara. Sillä oli pieni pyöreä pöytä, jolla oli
viiniä ja hedelmiä. Pöydän ympärillä istui kolme rouvasihmistä
rottinkituoleilla ja sillä puolella, joka oli lähinnä Kenelmiä, istui
mies. Tämän miehen, joka juuri kääntyi Kenelmiin päin, hän huomasi
olevan laulajan. Hänellä oli vielä yllänsä tuo omituinen puku, ja hänen
kasvoinsa sävy ja tuuhea tukka sekä parran väri ja muoto olivat
tavallista kauniimmat, kun tähdet ja hiljan noussut kuu loi häneen
lempeän valonsa. Naiset olivat iltapuvussa, mutta Kenelm ei voinut
heidän kasvojansa eroittaa, sillä he istuivat laulajan takana. Kenelm
meni hiljaa kadun yli ja asettui maatalon puutarhaa ympäröimässä
aitauksessa olevan pylvään taakse, josta hän hyvästi näki balkongille,
mutta itse hän ei näkynyt. Tällä hänellä ei muuta tarkoitusta ollut
kuin huvittaa itseänsä. Koko tämä pieni seura oli hänestä hyvin
romantillinen, ja hän seisoi siinä ikäänkuin taulua katsellen.
Nyt hän näki, että yksi noista kolmesta naisista oli vanha; toinen oli
noin kahdentoista vuotias tyttö; kolmas näytti olevan kahdeksankolmatta
vuoden vanha. Hän oli komeammasti puettu kuin toiset kaksi naista.
Kaulassa hänellä oli hohtavia jalokiviä; ja kun hän käänsi kasvonsa
kuuta kohtaan, näki Kenelm, että hän oli erinomaisen kaunis -- hänen
kauneutensa oli sitä ihastuttavaa laatua, joka viehättää runoilijaa
tahi taideniekkaa -- hiukan sitä laatua kuin Rafaelin Fornarina.
Nyt näkyi avonaisessa ikkunassa tanakkavartaloinen, lihava,
keski-ikäinen mies, joka näytti perheenisältä ja varakkaalta
rahamieheltä. Hän oli kaljupää, punakka ja parrakas.
"Kuulkaas," sanoi hän hiukan murteellisesti, mutta kuuluvalla,
selkeällä äänellä, jonka Kenelm selvään kuuli, "eikö jo ole aika tulla
sisään?"
"Älä ole noin ikävä, Frits," sanoi kaunis nainen, puoleksi ynseällä,
puoleksi leikillisellä äänellä ja tavalla, jolla vaimot kohtelevat
ikäviä aviomiehiä, joita he akkavallan alla pitävät. "Teidän ystävänne
on koko illan ollut niin jörö ja vasta nyt, kun kuu nousi, on hän
alkanut tulla hauskaksi."
"Kuu tekee aina hyvän vaikutuksen runoilijoihin ja muuhun hulluun
väkeen," sanoi kaljupää mies nauraen. "Mutta minä en tahdo pientä
hoidokastani kipeäksi taas, kun hän vasta on parantunut -- Annie, tulee
sisään."
Tyttö totteli vastahakoisesti. Vanha rouvakin nousi istualta.
"Te olette ymmärtäväinen, äitini," sanoi kaljupää mies; "ja enchren
pelaaminen on kaikissa tapauksissa varmempi kuin haaveksiminen kylmässä
ilta-ilmassa."
Hän pani käsivartensa hellästi vanhan rouvan vyötäisten ympärille,
sillä rouvan oli vaikea liikkua.
"Mitä teihin kahteen hellätuntoiseen, kuun ihailijaan tulee, niin annan
teille kymmenen minuuttia -- ei enempää, muistakaa se!"
"Tyranni!" sanoi laulaja.
Balkongilla oli nyt vaan kaksi henkilöä -- laulaja ja kaunis nainen.
Ikkuna oli suljettu ja osaksi peitetty musliini-uutimella, mutta Kenelm
taisi kuitenkin luoda silmäyksen huoneesen. Hän näki että huone, jota
valaisi lamppu, joka seisoi keskilaattialla olevalla pöydällä, ja
siellä täällä olevat kynttilät, oli komeasti sisustettu, mutta ei
englantilaiseen tapaan. Hän näki muiden muassa, että katto oli maalattu
ja että seinillä ei ollut tapettia, vaan ne olivat maalatut paneleihin,
joiden välillä oli arabeski-pylväät.
"He ovat ulkomaalaisia," ajatteli Kenelm, "vaikka mies puhui hyvin
englannin kieltä. Sentähden he pelaavat enchreä pyhä-iltana, ikäänkuin
se ei olisi väärin tehty. Miehen nimi on Frits. Oh, nyt arvaan -- he
ovat saksalaisia, jotka ovat asuneet Amerikassa, ja runoilija sanoi,
että hän oli Luscombessa raha-asioilla. Hänen isäntänsä on epäilemättä
kauppias, ja runoilija on jonkun kauppahuoneen palveluksessa. Sentähden
hän pitää nimensä salassa ja pelkää tulevan ilmi, että hän käyttää
jouto-aikaansa toimiin, jotka eivät hänen virkaansa sovellu."
Kenelmin tätä ajatellessa oli nainen nostanut tuolinsa lähelle laulajaa
ja puhui hänen kanssansa hyvin vakaasti, mutta niin hiljaa ettei Kenelm
mitään kuullut. Hänen käytöksestään ja miehen katseesta Kenelm
kuitenkin arvasi, että hän puhui soimaavalla äänellä, jota mies koetti
vastustaa. Sitten mies puhui, hänkin kuiskaten, ja nainen käänsi
hetkeksi kasvonsa pois -- sitten hän ojensi kätensä ja laulaja suuteli
sitä. Näitä kahta olisi tällä hetkellä voinut luulla rakastavaisiksi;
ja leuto ilta, kukkaisten tuoksu, hiljaisuus ja yksinäisyys, tähdet ja
kuunvalo, kaikki mikä heitä ympäröi hengitti rakkauden ilmaa. Mies
nousi nyt ja nojasi balkongin yli, käsi poskella ja katseli jokeen.
Nainenkin nousi ja nojasi hänkin balkongin yli ja hänen mustat
hiuksensa miltei koskeneet miehen ruskeihin kutriin.
Kenelm huokasi. Oliko se kateudesta, sääliväisyydestä, pelvosta? En
tiedä; mutta hän huokasi.
Hetken aikaa vaiti oltuansa sanoi nainen, hiljaisella, mutta tällä
kertaa ei niin matalalla äänellä, ettei Kenelm sitä kuullut:
"Lausukaa nuo värssyt minulle vielä kerta. Minun täytyy muistaa joka
sana niistä, kun te olette pois mennyt."
Mies pudisti päätänsä ja vastasi, mutta niin hiljaa ettei Kenelm
kuullut mitään.
"Sepittäkää nuotti niihin," sanoi nainen; "ja kun ensi kerta tulette
tänne, laulan minä ne. Minä olen jo miettinyt päällekirjoituksen
niille."
"Minkä?" kysyi laulaja.
"Rakkauden kiista."
Laulaja käänsi päätänsä ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. He
katselivat kauan toistensa silmiin ja sitten mies vetäytyi syrjälle ja
kasvot käännettyinä virralle päin lausui hän erinomaisen sointuvalla
äänellään seuraavat rivit:
Rakkauden kiista.
Virran reunall' istuessa
Suloa illan ihaillen,
Näemme veteen kuvastuvan
Taivaan tuhattähtisen.
Tuuli leyhkää,
Aallot väikkyy,
Taivas, tähdet katoaa;
Hairaus kaikk' oli vaan.
Taivahan ja meidän välill'
Pilvi paksu leviää.
Virran pinnalt' valo taivaan
Samalla myös häviää.
Kuiskaos hiljaa:
"Anteeks' anna!"
Silloin valo loistoisa
Virran kalvoon palajaa.
Kun hän oli lopettanut, kasvot yhä pois käännetyt, niin nainen ei
kuiskannut "anna anteeksi," eikä halannut häntä; mutta hän laski,
ikäänkuin vastustamattoman vaiston kehoituksesta, kätensä hiljaa miehen
olkapäälle.
Laulaja säpsähti.
Hänen korvaansa tunki -- hän ei tiennyt mistä, sanat:
"Onnettomuus -- onnettomuus! Muistakaa pientä lasta!"
"Hiljaa!" sanoi hän kääntyen naiseen: "Ettekö kuullut ääntä?"
"Ainoastaan teidän," vastasi nainen.
"Se oli meidän suojelusenkelimme ääni, Amelie. Se tuli oikeaan aikaan.
Mennään sisälle."