"Niinkuin näette, on kohtalo määrännyt, että meidän taas pitää tapaaman
toisiamme," sanoi Kenelm ja istui mukavaan asentoon kuljeksivan
laulajan viereen ja kehoitti Tomia tekemään samoin. "Mutta te näytte
runonsepittämisen ohessa harjoittavan piirustustaidettakin. Te
piirustatte teidän nimittämänne luonnon mukaan?"
"Minun nimittämäni luonnon mukaan! kyllä, väliin."
"Ja löydättekö yhtä vähän piirustuksessa kuin runonsepittämisessä sen
totuuden, jota olen koettanut teidän vastahakoisiin korviinne huutaa --
sen totuuden, että luonnolla ei ole mikään muu ääni kuin se, jonka
vuodatamme siihen omasta sielustamme? Minä panisin vetoa siitä että se
kuva, jota nyt piirrätte, ennemmin on koe ilmoittaa joku tunne teidän
mielessänne, kuin koe esittää sen piirteitä sellaisina kuin ne
jokaiselle katsojalle näyttäyvät. Sallikaa minun itse päättää olenko
oikeassa."
Hän katseli tätä lausuessaan piirustuskirjaa. On usein vaikea
henkilön, joka ei itse ole taideniekka tai taiteentuntija, päättää
onko lyijykynällä piirretty kuva mestarin tekemä vaiko vaan
taiteen-harrastajan piirtämä. Kenelm ei ollut taideniekka eikä
taiteentuntija, mutta sen hän kuitenkin huomasi tästä kuvasta, että
piirtäjä oli ottanut jonkun määrän piirustustuntia hyvän opettajan
edessä. Tämä oli kuitenkin kylläksi antaaksensa hänelle kuvan hänen
perustelmiinsa.
"Minä olin oikeassa," huudahti hän riemullisesti. "Tältä kukkulalta on
kaunis näkö-ala yli kaupungin, niittyjen ja virran, joita laskeuva
aurinko valaisee; sillä auringon lasku, samoin kuin kultaus, yhdistää
epäsointuisia väriä ja sovittaa ne toisiinsa yhdistäessään ne. Mutta
minä en teidän piirustuksessanne näe mitään tästä kuvaelmasta. Mitä
näen, on minulle vallan outoa."
"Se näköala, jota te tarkoitatte, on kieltämättä hyvin kaunis," sanoi
laulaja, "mutta ainoastaan Turner tahi Claude voisivat sitä kuvata.
Minun taitoni ei riitä tällaisen maiseman kuvaamiseen."
"Minä näen teidän piirustuksessanne ainoastaan yhden muodon, lapsen."
"Katsokaa, tuossa lapsi seisoo. Hiljaa! minä valmistan kuvan."
Kenelm näki kaukana pienen yksinäisen tytön, joka viskasi jotain ilmaan
(hän ei voinut eroittaa mitä se oli) ja tavoitti sitä kiinni, kun se
putosi alas. Tyttö näytti seisovan kukkulan äärimmäisellä huipulla ja
kuvastui rusottavia pilviä vasten, jotka kokoontuivat laskeuvan
auringon ympärille; alhaalla näkyi epäselvästi iso kaupunki.
Kuvauksessa kaupunki oli vieläki epäselvempi, koska se vaan muutamilla
paksuilla viivoilla oli esitelty; mutta lapsen vartalo ja kasvot olivat
selvät ja miellyttävät. Sen yksinäisyydessä oli jotakin erinomaisen
tunteelle käypää, sen iloinen leikki ilmoitti puhdasta iloa.
"Kuinka voitte näin kaukaa eroittaa tytön kasvoja?" kysyi Kenelm, kun
laulaja oli piirrustuksensa valmistanut ja, katseltuansa sitä, pani
kirjan kiinni ja kääntyi Kenelmiin iloisesti nauraen. "Kuinka voitte
nähdä, että tuo esine, jota hän hiljan on viskannut ylös ja taas
tavoittanut, on kukkasista tehty pallo? Tunnetteko lasta?"
"En ole milloinkaan tyttöä nähnyt ennenkuin tänä iltana; mutta minun
täällä istuessani, juoksi hän yksin minun ympärilläni ja sitoi
seppeleitä voikukista, joita hän oli tienvarrelta poiminut; ja tätä
tehdessänsä lauloi hän muutamia somia kehtolauluja. Ymmärrättehän, että
minä ihastuin kun kuulin hänen laulavan, ja kun hän tuli likelle minua,
puhuttelin minä häntä ja meistä tuli hyvät ystävät. Hän kertoi minulle,
että hän oli orpo ja että hän asui hyvin vanhan miehen luona, joka oli
kaukaista sukua hänelle, oli ennen kauppaa tehnyt, mutta nyt asui
kapean kadun varrella keskellä kaupunkia. Mies oli hyvä tytölle ja kun
hänen ikänsä ja kivulloisuutensa takia täytyi olla kotona, antoi hän
tytön kesällä juosta niityillä leikkimässä. Tytöllä ei ollut yhtään
samanikäistä leikkikumppania. Hän sanoi ei pitävänsä toisista tytöistä
naapuristossa, ja ainoa pieni tyttö, jota hän koulussa rakasti, oli
korkeampaa säätyä, eikä saanut hänen kanssansa leikkiä, sentähden hän
tuli ulos leikkimään yksinänsä; ja hän sanoi ettei hän tarvitsekaan
muuta seuraa niin kauan kuin aurinko paistaa ja kukkaset tuoksuvat."
"Kuuletteko tätä, Tom? Koska tulette Luscombessa asumaan, niin hakekaa
tuon pienen kummallisen tytön seuraa ja olkaa ystävällinen häntä
kohtaan, Tom, minun tähteni."
Tom ei vastannut mitään, vaan laski ison kätensä Kenelmin käteen; mutta
hän katseli tutkivaisesti laulajaa, mielistyi hänen ääneensä ja
kasvonsa luonnolliseen sulouteen ja siirtyi lähemmäksi häntä.
Laulaja pitkitti: "Tytön puhuessa minun kanssani, otin ajattelematta
kukkaisseppeleet hänen kädestään ja kokoilin ne palloksi, tietämättä
mitä tein. Hän näki mitä olin tehnyt, ja sen sijaan, että hän olisi
soimannut minua siitä, että olin pilannut hänen kauniit seppeleensä,
jota olisin ansainnut, tuli hän iloiseksi nähdessänsä, että olin
käärinyt ne kokoon uudeksi leikkikaluksi. Hän riensi pois pallo kädessä
ja heitteli sitä juosten eteenpäin, kunnes hän saapui kukkulan
huipulle; silloin minä aloitin piirrustustani."
"Ovatko nämä viehättävät kasvot, jotka olette piirtänyt, tytön kasvojen
näköiset?"
"Eivät ole; ainoastaan osaksi. Minä ajattelin toisia kasvoja
piirtäessäni, mutta ne eivät ole näiden kasvojen näköiset; tämä pää on
niitä kyheitä, joita sanomme 'haave-päiksi', ja aikomukseni oli tehdä
siitä toinen selitys ajatukseen, josta juuri olin sepittänyt runon, kun
lapsi tuli näkyville."
"Saammeko kuulla runon?"
"Minä pelkään, että sillä kiusaisin ystäväänne, joll'ei teitä itseä."
"Minä olen varma siitä, ett'ette sitä tekisi Tom; laulatteko te?"
"Minä _olen_ laulanut," sanoi Tom, allapäin, "ja kuulisin mieleltäni
tämän herran laulavan."
"Mutta minä en osaa näitä värssyjä, joita vasta sepitin, niin hyvin,
että voisin laulaa niitä; siinä on kyllä, että osaan lausua ne."
Laulaja oli hetken aikaa ääneti, ikäänkuin muistutellaksensa jotakin,
ja sitten hän kauniilla ja selvällä sekä erinomaisen puhtaalla
äänellään lausui seuraavat värssyt liikuttavalla ja vaihtelevalla äänen
värähdyksellä, jota ei kukaan voi käsittää ainoastaan lukemalla niitä:
Kukanmyyjä kadun kulmassa.
Tyttö pieni seisoi
Kadun kulmassa,
Kukkasia kaupan
Häll' on korissa.
Ohikulkeville
Tarjoo aarteitaan,
Kaikenikäisille
Suloruusujaan.
Orvokkia ei vanhat osta,
Eikä nuoret ruusuja.
Lontoon elämä on vilkas,
Kenpä huomaa kukkia.
Yks' on liian vakaa,
Toinen hilpeä;
Täll' on kova kiire,
Tuoll' ei penniä.
Kukat toukokuussa
Tavalliset on;
Huomaamatta jäävät
Suuren joukkion.
Kehnosti siis kauppa sujuu
Lontoon kivikaduilla;
Orvokkia ei vanhat osta,
Eikä nuoret ruusuja.
Kun runoilija oli päättänyt runonsa, hän ei odottanut mieltymyksen
osoituksia, eikä ujosti luonut silmiänsä alas, niinkuin enimmät ihmiset
tekevät kun omia runojansa lukevat, vaan huudahti epätoivossa, suoraan
arvostellen taidettansa korkeammaksi kuin kuulijoitansa:
"Minä näen suureksi surukseni, että piirrän paremmin kuin runoja
sepitän. Voitteko," lisäsi hän Kenelmiin kääntyen, "edes ymmärtää mitä
runoni tarkoittaa."
_Kenelm_: "Ymmärrättekö te, Tom?"
_Tom_: (kuiskaten) "En."
_Kenelm_: "Minä otaksun, että ystävämme kukanmyyjällänsä tarkoittaa ei
ainoastansa runoutta, vaan hänen kaltaistansa runoutta, joka runous ei
nyky-aikana muodissa ole. Minä kehitän hänen aatettansa, ja hänen pieni
kukanmyyjänsä minusta kuvaa luonnollista totuutta tahi kauneutta, josta
emme, kansakkaisten katujen teeskennellyissä oloissa eläen, maksaisi
penniäkään, kiire kun aina on."
"Selittäkää sitä kuinka mielitte," sanoi laulaja, nauraen ja huo'aten
yhtä haavaa; "mutta minä en ole sanoilla ilmoittanut, mitä tarkoitin,
läheskään niin hyvin, kuin ilmoitin sen piirustuskirjassani."
"Kuinka niin?" kysyi Kenelm.
"Ajatukseni kuva piirustuksessa, olkoon se runous tahi mikä tahansa, ei
ole yksin väkirikkailla kaduilla -- tyttö seisoo viheriän kukkulan
huipulla, kaupunki on epäselvänä alapuolella häntä, ja hän leikkii,
ajattelematta rahoja ja ohikulkevia, niillä kukilla, jotka hän on
poiminut -- mutta leikkiessänsä hän viskaa ne taivasta kohti ja seuraa
niitä silmät taivasta kohti."
"Hyvä!" mutisi Kenelm -- "hyvä!" Sitten hän, kauan aikaa vaiti
oltuansa, lisäsi hiljaa: "Suokaa anteeksi mitä hiljan puhuin teille
paistista. Mutta myöntäkää, että olen oikeassa -- se, jota te sanotte
luonnonmukaiseksi kuvaukseksi, on vaan teidän oman ajatuksenne kuvaus."