Kun molemmat matkustajamme taas pitkittivät matkaansa, oli heidän
keskenäinen välinsä vallan muuttunut: niin, voisipa melkein sanoa, että
heidän luonteensakin oli muuttunut. Tom kertoi, näet, sydämensä tuskat
Kenelmille ja ilmoitti tälle filosofiselle pilkkaajalle rakkauden koko
inhimillistä kiihkoa -- sen toivoa, sen tuskaa, sen mustasukkaisuutta,
sen vihaa -- kaikkea, mikä muuttaa suloisimman tunteen kauhistukseksi
ja kammoksi. Ja Kenelm, joka säälien häntä kuunteli, ei lausunut
yhtäkään pilkallista sanaa, -- ei edes leikillistä pilapuhettakaan. Hän
huomasi, että se, jota hän kuuli, oli liian vakaata pilkattavaksi,
liian syvää lohdutettavaksi. Hän ei milloinkaan ollut tämän kaltaista
rakkautta kokenut, eikä milloinkaan toivonutkaan sellaista kokevansa,
eikä uskonut milloinkaan kokevansakaan; mutta kuitenkin häntä miellytti
kuulla siitä puhuttavan. Se on omituista, että meitä miellyttää
näyttämöllä tahi kirjassa esitellyt intohimot, jotka eivät milloinkaan
ole meitä itseä kiihoittaneet. Jos Kenelm olisi laskenut leikkiä, tahi
ruvennut väittämään taikka saarnannut, niin Tom kohta olisi vai'ennut,
mutta Kenelm ei puhunut mitään; ainoastaan väliin, kun hän nojasi
käsivartensa väkevän miehen olkapäähän, hän mutisi: "mies poloinen!"
Kun Tom oli lopettanut tunnustuksensa, tuntui hänen mielensä niin
erinomaisen hyvältä ja rauhalliselta. Hän oli poistanut rinnastansa
tuon vaarallisen polttoaineen, joka hänen sydäntänsä vaivasi.
Molemmat miehet pitkittivät matkaansa rehoittavien laitumien ja
kellahtavien viljavainioiden poikki, kunnes he vihdoin saapuivat
tomuiselle, isolle maantielle. Täällä heidän kanssapuheensa huomaamatta
kääntyi toiseen suuntaan -- se kävi enemmän jokapäiväiseksi, ja Kenelm
rohkeni lausua muutaman noista väitöksistä, joilla hän jokapäiväisestä
puhetavastakin keksi iloisen leikkipuheen, niin että Tom vähän väliä
purskahti suureen nauruun. Tälle isolle ja rotevalle miehelle oli Luoja
antanut erittäin miellyttävän lahjan, joka, minun luullakseni, on suotu
ainoastaan kunnollisille ja hyväluontoisille ihmisille -- hyvän naurun,
miehekkään ja suoran, vaan ei hurjan, niinkuin te kenties luulette.
Mutta tällainen nauru ei ollut hänen huuliltansa kajahtanut siitä
päivästä saakka, kuin hänen rakkautensa Jessie Wiles'iin oli saattanut
hänen riitaan itsensä ja maailman kanssa.
Aurinko oli laskeumaisillansa kun he kukkulan huipulta näkivät
Luscomben kirkon tornit; kaupunki sijaitsi matalain niittymaiden
keskellä, joiden läpi suikerteli sama puro, joka oli kulkenut pitkin
heidän tietänsä; täältä se levisi komeaksi joeksi, jonka yli oli
rakennettu iso ja vahva silta. Kaupunki näytti olevan aivan lähellä,
mutta sinne oli vielä kahden peninkulman matka.
"Tämän paalun tuolla puolen on oikotie vainioitten yli, joka vie
suoraan setäni taloon," sanoi Tom; "ja minä olen varma siitä, että te
mielellänne tulette sitä tietä, sillä silloin pääsette kulkemasta
kurjan etukaupungin läpi, jonka kautta tie kulkee ennenkuin kaupunkiin
päästään."
"Se oli hyvä tuuma, Tom. Omituista on, että kauneihin kaupunkeihin aina
tullaan rumain esikaupunkien kautta -- kenties on se salainen,
vertauskuvallinen iva niistä teistä, jotka vievät onneen ja
menestykseen isoissa kaupungeissa. Rahanhimo tahi kunnianhimo kulkevat
kapeain solain läpi ennenkuin ne tulevat sille paikalle, johon ne
pakoittavat joukon pyrkimään: raatihuoneesen tai pörssiin. Onnellinen
se, joka, niinkuin te, Tom, huomaa, että lyhempi, puhtaampi ja
mukavampi tie viepi päämaaliin taikka lepopaikkaan, kuin se, joka
kulkee siivottomien etukaupunkien läpi!"
He kohtasivat ainoastaan harvoja matkustajia tiellänsä vainioiden
poikki: kunnioitettavan, totisen ja ijäkkään parikunnan, joka näytti
olevan lahkolais-pappi vaimonsa kanssa; neljäntoista vuotiaan tytön,
joka talutti seitsemän vuotiasta poikaa kädestä; kaksi rakastavaista,
jotka nähtävästi olivat rakastajia ainakin Tom Bowles'in silmissä --
sillä kun hän näki heidän huolettomina kulkevan ohitse, säpsähti hän ja
kävi kalpeaksi. Vielä kun he olivat menneet sivutse, näki Kenelm hänen
kasvoistansa, että hän vielä oli tuskainen; huulet olivat suljetut ja
suupielet alaspäin vedetyt.
Samassa koira juoksi heitä vastaan haukkuen -- pommerilainen,
pitkäkuonoinen ja pystykorvainen koira. Se taukosi haukkumasta, kun se
tuli Kenelmin tykö, haisteli hänen housujansa ja heilutti häntäänsä.
"No ihme kumma," huudahti Kenelm, "se on tinalippaalla varustettu
koira! Missä isäntäsi on?"
Koira näytti ymmärtävän kysymystä, sillä se käänsi päätänsä, ikäänkuin
antaaksensa merkin, ja Kenelm näki ison lehmuksen alla, vähän matkaa
tieltä, miehen istuvan kirja kädessä, nähtävästi piirtäen maisemakuvaa.
"Tulkaa tätä tietä," sanoi Kenelm Tomille. "Minä näen tuolla vanhan
tuttavan. Te tulette häneen mielistymään." Tomin ei tehnyt mieli tällä
hetkellä tutustua kenenkään kanssa, mutta hän seurasi Kenelmiä
nöyrästi.