Maalaiset makaavat pyhäpäivinä kauemmin kuin työpäivinä, eikä yksikään
ikkunanluukku vielä ollut auki sen tien varrella, jota myöten Kenelm
Chillingly ja Tom Bowles kulkivat rinnakkain hiljaisena pyhäaamuna.
Rinnakkain he astuivat laitumen poikki, jolla lehmä vielä unisena
lepäsi kiiltävän kastanjan siimeksessä; sitten he tulivat kapealle
polulle, joka suikerteli korkeain kukkulain välillä, joilla kasvoi
ruusuja, tädykkeitä ja nurmikuismoja.
He kulkivat ääneti, sillä Kenelm oli pari kertaa turhaan koettanut
aloittaa puhetta, mutta oli huomannut, että hänen kumppaninsa ei ollut
puhetuulella; ja koska hän itse oli niitä olentoja, joiden sielut
helposti vaipuvat unien monoloogiin, oli hänestä hauskaa saada
häiritsemättä mietiskellä, huokuessaan sisäänsä kesä-aamun hiljaista
iloa ja säihkyväin kastepisarain viileyttä, varhain heränneiden
lintujen laulua ja selkeän ilman rauhallista tyyneyttä. Ainoastaan kun
he tulivat uusille tienhaaroille matkallansa siihen kaupunkiin, johon
aikoivat, niin Tom Bowles seisahtui kumppaninsa eteen ja osoitti
viittauksella mitä tietä oli kulkeminen. Siten he matkustivat monta
tuntia siksi kunnes aurinko sai voimaa ja vähäinen ravintola erään
kylän lähellä saattoi Kenelmin ajattelemaan lepoa ja ruokaa.
"Tom," sanoi hän silloin, heräen unelmistansa, "mitä sanotte
aamiaisesta?"
Tom vastasi tylysti: "Minun ei ole nälkä -- mutta tehdään niinkuin
tahdotte."
"Kiitoksia, siinä tapauksessa viivymme täällä vähän aikaa. Minä en voi
uskoa ettei teidän ole nälkä, sillä te olette hyvin voimakas, ja on
kaksi asiaa, jotka tavallisesti seuraavat ruumiillisen voiman myötä:
toinen on hyvä ruokahalu; toinen on -- vaikka ette kenties usko sitä,
ja se ei ole yleensä tunnettu -- alakuloinen mieli."
"Mitä?"
"Taipumus alakuloisuuteen. Te olette tietysti kuullut Herkuleesta
puhuttavan -- tunnettehan lauseen 'väkevä kuin Herkules'?"
"Tunnen."
"Hyvä, minä tulin ensin ajatelleeksi yhteyttä väkevyyden, ruokahalun ja
alakuloisuuden välillä senkautta että lu'in vanhan Plutarko nimisen
kirjailijan kirjoissa, että Herkules oli kummallisin todiste
alakuloisesta mielestä minkä kirjailija taisi mainita. Se mahtoi olla
muinaistaruinen käsitys Herkuleen kaltaisesta ruumiin- ja
mielentilasta; ja mitä ruokahaluun tulee, niin koomilliset kirjailijat
aina pilkkaavat Herkuleen ruokahalua: Kun lu'in tämän, niin tulin
ajatelleeksi, että itse olen alakuloinen luonteeltani ja että minulla
on erinomaisen hyvä ruokahalu. Ja kun aloin todisteita ko'ota, niin
huomasin, että väkevimmät miehet, joita olin oppinut tuntemaan,
kilpanyrkistelijät ja irlantilaiset ajuritkin lukuun otettuina,
ennemmin katsovat elämää tien pilviseltä kuin sen valoisalta puolelta;
lyhyesti, he ovat alakuloisia. Mutta hyvyydessänsä Jumala soi heidän
iloita atrioistansa, niinkuin te ja minä nyt olemme aikeissa tehdä."
Lausuessansa näitä omituisia mietelmiä Kenelm oli hiljentänyt
käyntiänsä; mutta nyt hän taas joudutti kulkuansa, astui pieneen
ravintolaan ja, katseltuansa mitä kauppapöydällä oli, käski hän viedä
kaikki, mitä sillä oli, lehtimajaan, jonka hän näki keiliradan kulmassa
huoneen takana.
Paitsi leipää, voita, juustoa ja teetä, oli pöydällä kyyhkysenpaistia,
häränlihaa ja lampaanlapa, jäännöksiä kemuista, jotka erään
kuukausklubin jäsenet edellisenä päivänä olivat pitäneet. Tom söi
alussa vaan vähäsen; mutta esimerkki vaikuttaa, ja hän alkoi vähitellen
matkakumppaninsa kanssa kilpailla liharuokien vähentämisessä. Sitten
hän tilasi viinaa.
"Ei," sanoi Kenelm, "ei, Tom; te olette minulle ystävyyttä luvannut, ja
sitä ei sovi viinan kanssa yhdistää. Viina on pahin vihollinen mikä
teidän kaltaisella miehellä voi olla; ja se saattaisi teidät riitaan
minunkin kanssa. Jos tahdotte kiihoitinta, niin sallin teidän
tupakoida; minä tavallisesti en itse tupakoi, mutta on ollut hetkiä
elämässäni, jolloin olen tarvinnut jotakin rauhoittavaa, ja silloin
olen huomannut, että piipullinen tupakkaa rauhoittaa ja viihdyttää
aivan kuin pienen lapsen suutelo. Tuokaa tälle herralle piippu."
Tom jupisi jotain, mutta otti nöyrästi piipun ja muutaman minuutin
kuluttua, jolla ajalla Kenelm antoi hänen olla rauhassa, selkeni hänen
otsansa ja rypyt hävisivät siitä.
Hän tunsi vähitellen kuinka lievittävästi hänen mieleensä vaikutti
päivä ja paikka, auringonsäteiden iloinen leikki puiden lehtien
välissä, raitis haju nurmikosta ja lintujen lento sinne tänne ennenkuin
ne vaipuivat hiljaiseen lepoon kesäpäivän sydännä.
Vihdoin hän nousi ja huokasi, sanoessaan Kenelmille: "Meillä on vielä
pitkä matka käytävänä; meidän pitää lähteä."
Emäntä oli sitä paitsi antanut heille viittauksen siitä, että hän ja
perhe aikoivat mennä kirkkoon ja että huoneet heidän poissa ollessansa
olisi lukossa. Kenelm otti kukkaronsa esille, mutta Tom teki samoin,
vetäen otsansa taasen ryppyyn, ja Kenelm näki, että hän loukkaantuisi
kauheasti, jos häntä kohdeltaisiin niinkuin alhaisempaa säätyläistä,
sentähden kumpainenkin maksoi osansa ja molemmat miehet lähtivät taas
matkalle. Tällä kertaa he kulkivat syrjätietä viljavainioiden poikki,
joka oli oikoisempi, kun heidän sitä ennen kulkema tiensä. He astuivat
vallan ääneti siksi, kunnes saapuivat kapealle sillalle, joka vei
vuolaan virran yli; virta ei ollut pauhaavainen, vaan lirisi hiljaa ja
suloisesti ja oli epäilemättä sama joki, jonka reunalla, vaikka monen
peninkulman päässä tästä paikasta, Kenelm oli puhunut laulajan kanssa.
Juuri kun he tulivat tälle sillalle, kaikui kyläkirkon kellojen
kaukainen ääni heidän korviinsa.
"Istukaamme tähän hetkeksi kuuntelemaan," sanoi Kenelm ja istui sillan
kaidepuille. "Minä näen että otitte mukaanne piipun ravintolasta ja
varustitte itsenne tupakalla; pistäkää piippuun vielä kerta ja
kuunnelkaa."
Tom hymyili ja totteli.
"Oi, ystäväni," sanoi Kenelm totisesti ja kauan aikaa mietittyänsä,
"ettekö tunne kuinka siunattu asia tässä elämässä on alituisesti saada
muistutuksia siitä että teillä on sielu?"
Tom säpsähti, otti piipun suustansa ja jupisi:
"Hä!"
Kenelm jatkoi:
"Te ja minä, Tom, emme ole niin hyvät kuin meidän tulisi olla -- sitä
ei ole epäilemistä; ja hyvät ihmiset syyllä sanoisivat, että meidän nyt
tulisi olla kirkossa, ennemmin kuin kirkon kelloja kuunnella. Se on
selvä, ystäväni; mutta on kuitenkin hauskaa kuulla näitä kelloja ja
tuntea meitä sen ajatusjuoksun kautta, joka alkoi viattomassa
lapsuudessamme, kuin äidin polvilla luimme rukouksemme, ikäänkuin
ylennetyiksi yli tämän näkyväisen luonnon, yli näiden vainioin ja
metsien ja vesien, joissa, olkoot ne kuinka kauniit tahansa, te ja minä
kaipaamme jotakin, joissa ette te enkä minä ole niin onnelliset kuin
eläimet kedoilla, kuin linnut oksilla, kuin kalat vedessä --
ylennetyiksi havaitsemaan tunnetta, joka on ainoastaan meille suotu,
mutta ei eläimelle, linnulle ja kalalle -- tunnetta, jonka kautta
käsitämme, että luonnolla on Jumala, ja ihmisellä elämä tämän jälkeen.
Kellot sitä meille sanovat. Vaikka niiden ääni olisi tuhat kertaa
sointusampi, niin ne eivät voisi sitä eläimelle, linnulle ja kalalle
sanoa. Ymmärrättekö minua, Tom?"
Tom oli kotvasen ääneti ja vastasi sitten:
"Minä en ole milloinkaan ennen sitä ajatellut; mutta niin kuin te sitä
lausutte, ymmärrän sen kyllä."
"Luonto ei anna yhdellekään elävälle olennolle ominaisuuksia, jotka
eivät käytännöllisesti tarkoita hänen parastansa ja hyötyänsä. Kun
luonto antaa meille ky'yn uskoa, että meillä on luoja, jota emme
milloinkaan ole nähneet, jonka olemisesta meillä ei ole mitään
välitöntä todistetta, joka on arvollisempi, parempi ja hellempi kuin
mikään olento maan päällä, niin tulee se siitä, että meidän kykymme
käsittää sellaista olentoa täytyy olla meille hyödyksi ja hyväksi, se
ei olisi hyväksemme ja hyödyksemme, jos se olisi valhe. Kun luonto
vielä on antanut meille ky'yn käsittää että tulemme elämään toisessa
maailmassa, huolimatta siitä että muutamat meistä eivät ota sitä
uskoaksensa tahi koettavat väittää sitä vastaan, -- niin itse tämä kyky
käsittämään aatetta (sillä jos emme sitä käsittäisi, niin emme voisi
väittää sitä vastaan) todistaa että se on meidän hyväksemme ja
hyödyksemme; ja jos ei olisi mitään elämää tämän elämän jälkeen, niin
me järjestäisimme elämämme ja kehittäisimme sivistyksemme totellen
valhetta, jonka luonto itse on sepittänyt antamalla meille ky'yn uskoa.
Ymmärrättekö minua vielä?"
"Kyllä; tosin se tuntuu vähän vaikealta, sillä, katsokaa, minä en ole
pappien ystävä; mutta minä ymmärrän teitä kumminkin."
"Hyvä, ystäväni, koettakaa sovittaa sitä, mitä ymmärrätte, itseenne. Te
olette jotakin enempää kuin Tom Bowles, seppä ja hevoslääkäri; jotakin
enempää kuin tappelija, joka joutuu raivoon tytön tähden ja tappelee
kilpailijansa kanssa: niin tekee härkä. Te olette henki, ja olette
saaneet ky'yn käsittää luojaa niin jumalallisena, viisaana, suurena ja
hyvänä, että Hän voi, vaikka yleisten lakien kautta toimien, sovittaa
niitä kaikkiin yksityisiin kohtiin, niin että -- jos otamme lukuun
tulevaisen elämän, jota Hän suo teille ky'yn uskoa -- kaikki, mikä nyt
on meistä epäselvää, kerta on meistä oleva viisasta ja suurta ja hyvää
joko tässä elämässä tahi tulevassa. Pankaa tämä totuus mieleenne,
ystäväni, nyt, ennenkuin kellot herkeävät soimasta; muistakaa tätä joka
kerta kuin kuulette kirkonkellojen soivan. Ja, Tom, te olette niin
jalo --"
"Minä -- minä! Älkää pilkatko minua!"
"Niin jalo luontoinen; sillä te voitte niin hartaasti rakastaa, te
voitte niin hurjasti tapella ja kuitenkin te voitte, kun olette tullut
vakuutetuksi siitä, että teidän rakkautenne olisi onnettomuus hänelle,
jota rakastatte, luopua siitä; ja te voitte, kun tappelussa olette
tappiolle joutunut, antaa voittajallenne anteeksi siihen määrään, että
kuljette yksin hänen kanssansa niinkuin ystävän kanssa, vaikka tiedätte
ettette tarvitse tehdä muuta kuin panna jalka hänen taaksensa
voidaksenne malttamattomassa hetkessä hänen surmata; mutta ennen kuin
te hänen surmaisitte, puolustaisitte te häntä koko sotajoukkoa vastaan.
Luuletteko minun olevan niin tuhman, etten tätä kaikkea huomaa. Ja eikö
se ole jalon luonteen todiste?"
Tom Bowles peitti kasvonsa käsillänsä ja hänen leveä rintansa kohosi.
"No niin, tähän jalon luonteesen minä luotan. Minä olen itse tehnyt
varsin vähän hyvää tässä maailmassa. Kenties en koskaan teekään paljon,
mutta suokaa minun uskoa, että en turhaan ole teidän tiellenne tullut,
vaan olen jotain tehnyt teidän ja niiden hyväksi, joille teidän
elämänne voi olla hyväksi tai vahingoksi. Koska olette väkevä, olkaa
lempeä; koska voitte rakastaa, olkaa ystävällinen kaikille; koska
teillä on niin suuri lahja ihmisenä -- se on, korkein Jumalan teoista
maan päällä, -- muistakaa kaikissa toimissanne Häntä, jonka luokse
kellojen ääni nyt kutsuu. Oh! kellot ovat vai'enneet; mutta ei teidän
sydämenne, Tom, -- se puhuu vielä."
Tom itki niinkuin lapsi.