Yksinänsä ja kolkkona istui satojen tappelujen voitettu sankari omassa
huoneessansa. Oli hämärä, mutta ikkunaluukut olivat koko päivän olleet
osaksi suljetut, poistaaksensa auringon valoa, joka ei milloinkaan
ennen ollut Tom Bowles'ille ollut vastenmielinen, ja ne olivat vieläkin
suljetut, tehden hämärän kahta pimeämmäksi, kunnes kuu, joka nyt
leikkuu-aikana varhain nousi, pisti säteensä ra'on läpi ja loi
hopeaisen langan varjojen sekaan laattialla.
Miehen pää vaipui alas hänen rinnallensa, hänen voimakkaat kätensä
lepäsivät liikkumattomina hänen polvillansa; hänen asentonsa osoitti
alakuloisuutta ja nuloutta. Mutta hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat
vaarallista ja väsymätöntä ajatuksen ponnistusta, joka oli jyrkkä
vastakohta sekä alakuloisuuteen, että tyyneesen asentoon. Hänen
otsansa, joka tavallisesti oli selkeä ja osoitti uhkaavaa rohkeutta,
oli nyt syvissä rypyissä ja kolkosti vajonnut puoleksi suljettujen
silmien yli. Hänen huulensa olivat niin kovasti yhteen likistetyt, että
kasvot kadottivat pyöreytensä ja kiinteät leukaluut kulmikkaasti
pistivät esiin. Silloin tällöin hänen huulensa aukenivat, antaaksensa
tilaa syvälle, kärsimättömälle huokaukselle, mutta ne suljettiin taas
yhtä sukkelaan kuin se oli avattukin. Se oli niitä muutoksia tässä
elämässä, jolloin kaikki ne alkeet, jotka muodostavat ihmisen entistä
olentoa, ovat vallan laittomassa häiriötilassa: jolloin paholainen
näyttää tulevan myrskyä johtamaan; jolloin raaka, sivistymätön henki,
joka ei milloinkaan ennen ole ajatellutkaan rikosta, näkee rikoksen
sukeltavan syvyydestä, tuntee että se on vihollinen, mutta antautuu sen
valtaan kuin olisi se hänen kohtalonsa. Se on sellainen muutos että,
kun katala raukka vihdoin tuomitaan hirsipuuhun, hän väristen katsoo
takaisin siihen hetkeen, "joka vapisi kahden maailman välillä" --
viattoman miehen maailma ja syyllisen miehen maailma -- ja sanoo
pyhälle, korkeasti sivistyneelle, järjelliselle, intohimoja paitsi
olevalle papille, joka ripittää häntä ja sanoo häntä "veljeksi":
"Paholainen sen päähäni pisti."
Tässä silmänräpäyksessä ovi aukeni, sen kynnyksellä seisoi miehen äiti
-- jonka hän ei milloinkaan ollut antanut vaikuttaa mitään hänen
toimiinsa, vaikka hän kyllä raa'alla tavallansa häntä rakasti -- ja se
vihattu mies, jonka hän toivoi näkevänsä kuolleena jalkainsa juurella.
Ovi suljettiin taas, äiti oli mennyt pois sanaakaan puhumatta, sillä
kyyneleet olivat tukehduttaneet hänen äänensä; muukalainen oli yksin
hänen kanssansa. Tom Bowles katsoi ylös ja tunsi vieraan; hänen otsansa
selkeni ja hän hieroi voimallisia käsiänsä.
Kenelm Chillingly nosti tuolin lähelle vastustajaansa ja laski hiljaa
kätensä hänen kätensä päälle.
Tom Bowles otti käden molempiin käsiinsä, käänteli sitä uteliaasti
kuunvaloa kohti, katseli sitä, punnitsi sitä ja viskasi sen sitten
pois, niinkuin olisi se vihollinen, mutta vähäpätöinen kapine ja päästi
äänen, joka oli puoleksi voivotusta, puoleksi naurua; sitten hän nousi
istualta ja sulki oven, tuli takaisin paikallensa ja sanoi tylysti:
"Mitä nyt minulta tahdotte?"
"Minä tulin pyytämään teitä tekemään minulle palveluksen."
"Palveluksen!"
"Suurimman, jonka ihminen voi toiselta ihmiseltä pyytää -- ystävyyttä.
Katsokaa, hyvä Tom," jatkoi Kenelm ollen vallan kuin kotonansa --
pannen käsivartensa Tomin tuolin selkälaudan yli ja ojentaen jalkansa
niin mukavasti kuin olisi hän oman tulensa ääressä istunut; "katsokaa,
rakas Tom, sellaiset miehet kuin me -- nuoret, naimattomat, ei
ensinkään rumat miehet -- voivat saada lemmityisiä joukoittain. Jos
yksi ei minusta pidä, niin toinen sitä tekee; lemmityisiä kasvaa
kaikkialla niinkuin nokkosia ja takiaisia. Mutta harvinaisin elämässä
on ystävä. Sanokaa nyt suoraan minulle, oletteko matkoillanne
milloinkaan tulleet kylään, jossa ette olisi voineet saada lemmityistä,
jos olisitte pyytänyt; ja luuletteko että, saatuanne sellaisen ja taas
kadotettuanne hänet, teidän olisi ollut vaikea löytää toinen? Mutta
onko teillä, paitsi omaisianne, jotakin sellaista tässä maailmassa kuin
totinen ystävä -- miespuolinen ystävä? Ja jos teillä olisi sellainen
ystävä -- ystävä, joka auttaisi teitä myötä- ja vastoinkäymisessä --
joka sanoisi teille virheenne suoraan ja selkänne takana kiittäisi
teidän hyviä ominaisuuksianne -- joka tekisi kaikkea mitä hän vaan
voisi pelastaaksensa teitä vaaraan joutumasta ja kaikkea mitä hän voisi
saadaksensa teitä vaarasta pelastetuksi -- jos teillä olisi sellainen
ystävä ja kadottaisitte hänen, uskotteko, että te, vaikka tulisitte
Metusalemin ikäiseksi, löytäisitte toisen? Te ette vastaa minulle; te
olette vaiti. No niin, Tom, minä pyydän teitä rupeamaan sellaiseksi
ystäväksi minulle ja minä tahdon ruveta sellaiseksi ystäväksi teille."
Tästä puheesta Tom joutui vallan hämillensä. Mutta hänestä tuntui kuin
pilvet hänen sielussansa hajoisivat ja auringonsäde raivaisi itselleen
tien pimeyden läpi. Vihdoin tuo pakeneva raivo taas valtasi hänen,
vaikka epäilevin askelin, ja hän mutisi hampaiden väliltä:
"Se on juuri mokoma ystävä, joka minulta tyttöni ryöstää! Menkää
tiehenne!"
"Hän ei ollut teidän tyttönne enemmän kuin hän oli tai milloinkaan voi
tulla minun tytökseni."
"Mitä, ettekö te hänestä pidä?"
"En suinkaan; minä lähden Luscombe'en ja tulen pyytämään teitä tulemaan
minun kanssani. Luuletteko, että minä teidät tänne jätän?"
"Mitä se teihin koskee?"
"Koskee kyllä. Jumala on sallinut minun pelastaa teidät mitä
pitkällisemmästä surusta. Sillä -- ajatelkaa! Voisiko mikään suru
painaa teidän mieltänne kauemmin kuin teidän surunne olisi tehnyt, jos
olisitte päässyt toivonne perille, jos olisitte pakoittaneet tahi
peloittaneet vaimon rupeamaan teidän kumppaniksenne kuolemaan asti --
te rakastaen häntä, hän kiroen teitä; teitä yöt päivät olisi
vaivannut se ajatus, että juuri teidän rakkautenne oli syynä hänen
onnettomuuteensa, joka kiusaa teitä niinkuin kummitus -- tästä surusta
minä olen teidät pelastanut. Suokoon Jumala, että saisin päättää
toimeni ja pelastaa teitä auttamattomimmasta rikoksesta! Katsokaa
sieluunne, muistutelkaa niitä ajatuksia, jotka koko päivän, eikä
vähimmin sillä hetkellä kuin minä astuin kynnyksen yli, ovat
mielessänne olleet, ja saattaneet järkenne vaikenemaan sekä
pimittäneet teidän omaa tuntoanne, pankaa sitten kätenne sydämellenne
ja sanokaa: 'Minä olen viaton murhan ajatuksiin'."
Onneton mies hyppäsi seisoalleen uhkaavan näköisenä; mutta kun hän
kohtasi Kenelmin tyyneen, vakaan, sääliväisen katseen, kaatui hän yhtä
sukkelaan -- kaatui laattialle, kätki kasvonsa käsiinsä ja huuto,
puoleksi nyyhkytystä, puoleksi ulvontaa, tunki hänen suustansa.
"Veljeni," sanoi Kenelm, laskeutuen polvilleen hänen viereensä ja
pannen käsivartensa miehen kohoilevan rinnan yli, "nyt se on ohitse;
tällä huudolla on paha henki, joka teki teitä hulluksi, ainaiseksi
paennut."