Kenelm vihdoin keskeytti vaitiolon, sanoen:
"Rapiamus, amici,
Occasionem de die, dumque virent genua,
Et decet, obducta solvatur fronte senectus!"
"Eikö tämä lause ole Horation kirjoista?" kysyi laulaja.
"On; ja minä kavalasti lausuin tämän saadakseni nähdä, oletteko saaneet
niin sanotun klassillisen kasvatuksen."
"Minä olisin voinut saada sellaisen kasvatuksen, jos ei mieleni ja
kohtaloni lapsuudestani asti olisi vieroittanut minua opinnoista,
joiden täydellistä arvoa en silloin käsittänyt. Mutta minä opin
vähän latinaa koulussa; ja lopetettuani koulunkäynnin olen silloin
tällöin koettanut saavuttaa vähän tietoja enimmistä tunnetuista
latinalaisista runoilijoista -- pää-asiallisesti, sen myönnän häpeällä,
englantilaisien käännöksien avulla."
"Minä en varmaan tiedä, olisiko teillä, joka itse olette runoilija,
hyötyä siitä, että osaisitte kuollutta kieltä niin hyvin, että sen
muodot ja mielipiteet tulisivat, vaikka kukatiesi tietämättänne, sen
elävän kielen muotoihin, jolla kielellä te sepitätte runonne. Horatius
olisi voinut olla vieläkin parempi runoilija, jos hän ei olisi osannut
kreikan kieltä paremmin kuin te osaatte latinaa."
"On ainakin kohteliasta, että niin sanotte," vastasi laulaja
tyytyväisesti hymyillen.
"Te olisitte vieläkin kohteliaampi," sanoi Kenelm, "jos soisitte
anteeksi julkean kysymyksen ja sanotte minulle matkustatteko vedon
lyönnin takia niinkun toinen Homerus läpi maan kuljeksivana laulun
laulajana ja annatte tämän viisaan nelijalkaisen, matkatoverinne,
kantaa lipasta suussansa siihen rahoja vastaanottaaksensa?"
"Ei, sitä en tee vedon takia; se on vaan oikku minulta, jonka minä,
teidän äänestänne päättäen, luulin teidän ymmärtävän -- koska teilläkin
nähtävästi on oikkujanne."
"Mitä sellaisiin tulee, niin olkaa vakuutettu siitä, että minä olen
yhtä mieltä kuin te."
"No niin, vaikka minulla on virka, jonka kautta ansaitsen soveliaat
tulot -- niin innokkaasti runon sepittämistä harrastan. Jos aina olisi
kesä, ja elämä aina olisi nuoruus, niin minä mieluisimmin laulaen
vaeltaisin läpi maailman. Mutta en ole milloinkaan uskaltanut julkaista
runojani. Jos ne kaatuisivat kuolleena syntyneinä, tuottaisi se minulle
enemmän tuskaa, kuin sellaisten turhamaisuuden haavain tulisi vaikuttaa
aika miehelle, ja jos niitä moitittaisiin ja pilkattaisiin, voisi se
tuottaa minulle tuntuvaa haittaa virkatoimeni suhteen. Tämä seikka ei
kuitenkaan paljon minuun vaikuttaisi, jos olisin vallan yksin
maailmassa; mutta on toisia, joiden tähden mielelläni kokoilisin
omaisuutta ja säilyttäisin asemani. Monta vuotta sitten -- se oli
Saksanmaalla -- opin tuntemaan saksalaisen ylioppilaan, joka oli hyvin
köyhä ja joka ansaitsi rahaa kulkemalla ympäri maata kannel ja laulu
mukanansa. Hänestä on sittemmin tullut hyvinkin kuuluisa ja kansan
suosima runoilija, ja hän on kertonut minulle että hän, oman
vakuutuksensa mukaan, löysi tämän kansan suosion salaisuuden siten,
että hän koetti keksiä kansan makua kulkiessansa ympäri runouden
oppipoikana. Hänen esimerkkinsä on syvästi vaikuttanut minuun. Siitä
syystä minä aloitin tätä koettani; ja monena vuotena olen viettänyt
kesäni osaksi tällä tavoin. Minä olen, niinkuin muistaakseni jo ennen
teille kerroin, matkoillani tunnettu ainoastaan: 'Kuljeksivana
laulajana.' Minä vastaanotan ne rovot, jotka minulle annetaan,
todisteena jonkimoisesta ansiosta. Köyhä kansa ei minulle mitään
maksaisi jos en olisi heille mieliksi; ja ne laulut, jotka enin heitä
huvittavat, ovat ylipäänsä ne, joista itsekin enin pidän. Muuten aikani
ei suinkaan hukkaan mene -- ei ainoastaan mitä ruumiin, vaan myöskin
mitä sielun terveyteen tulee -- koko aatteen-juoksu virkistyy sen
kautta, että kokonaiset kuukaudet vietetään näin iloisissa toimissa ja
vaihtelevissa seikkailuissa."
"Niin, seikkailut ovat kyllä vaihtelevaisia," sanoi Kenelm kolkosti;
sillä hän tunsi, ottaessaan toisen asennon, kovan polton pieksetyissä
jäntereissään. "Mutta ettekö aina tapaa noita onnettomuuden tuottajia,
joita vaimoiksi nimitetään, seikkailuihin sekaantuneina?"
"Jumala heitä siunatkoon! tietysti," sanoi laulaja heleällä naurulla.
"Elämässä sekä näyttämöllä on hamevalta aina mahtavin."
"Siinä suhteessa en ole samaa mieltä kuin te," sanoi Kenelm kuivasti.
"Ja minusta tuntuu siltä kuin ette tarkoittaisikaan sitä mitä sanotte.
Kuitenkin lämpö vaikuttaa sen, ettei te'e mieli riidellä; ja minä
myönnän että hame, jos se on punainen, värin suhteen on jotenkin kaunis
maisemakuvassa."
"No niin, nuori mies," sanoi laulaja ja nousi istualta, "päivä kuluu ja
minun täytyy sanoa teille jäähyväiset; jos te kuljeksisitte ympäri
maata niinkuin minä te'en, niin luultavasti tulisitte tapaamaan liian
monta kaunista tyttöä voidaksenne olla tuntematta hamevallan voimaa --
ei ainoastaan kuvissa; ja jos vielä joskus teidät tapaan, on
mahdollista, että saan nähdä teidän itsekin rakkauden runoja
kirjoittavan."
"Koska voitte niin mahdottomia uskoa, niin eroan teistä vähemmän
vastahakoisesti kuin muuten olisin tehnyt. Mutta minä toivon, että me
vielä tulemme toinen toisiamme tapaamaan."
"Teidän toivonne miellyttää minua, mutta, jos me tapaamme toinen
toisemme, niin pyydän teitä pitämään minun osoittamaani luottamusta
teihin pyhänä, ja pitämään laulu-matkaani ja koirani lipasta pyhänä
salaisuutena. Jos emme enää kohtaa toinen toisiamme, niin minä
varovaisuudesta en teille oikeaa nimeäni ja adressiani ilmoita."
"Sen kautta te osoitatte sellaista huolta ja ajullisuutta, joka on
hyvin harvinainen niissä, jotka runon sepittämistä ja hamevaltaa
rakastavat. Mihin on gitarrinne joutunut?"
"Minä en kuleta tätä soittokonetta maanteillä; se lähetetään minua
varten, lainatulla nimellä, kaupungista kaupunkiin muiden tavarain
muassa, muuten olisi minulla syytä luopua kuljeksivan laulajan
toimesta."
Molemmat miehet puristivat toinen toistensa kättä. Ja laulajan
kulkiessa pois joen reunaa pitkin, näytti hänen laulunsa suovan vedelle
vilkkaamman lirinän, kaislikolle vähemmän valittavia huokauksia.