Perhepäivällisen jälkeen, jossa vuokramiehen vieras osoitti tavatonta
ruokahalua, seurasi Kenelm isäntäänsä heinäkuhilaille ja sanoi:
"Hyvä Mr Saunderson, vaikka teillä ei ole mitään työtä minulle nyt
enää, eikä minun tulisi käyttää teidän vierasvaraisuuttanne hyväkseni,
niin olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos saisin olla täällä vielä
yhden tahi pari päivää."
"Rakas poikani," huudahti vuokramies, joka suuresti kunnioitti Kenelmiä
siitä asti kuin hän Tom Bowles'in voitti, "olkaa vaan täällä niin kauan
kuin tahdotte, ja meidän kaikkein tulee ikävä kun te lähdette pois.
Kaikissa tapauksissa teidän täytyy viipyä täällä yli lauantain, sillä
silloin tulette meidän kanssamme tilanomistajan pitoihin. Siinä tulee
olemaan hyvin hauska, ja minun tyttöni ovat jo toivoneet saavansa
tanssia teidän kanssanne."
"Lauantaina -- siis ylihuomenna. Te olette varsin hyvä; mutta pidot
eivät ole minusta hauskat, ja minä luulen olevani poissa täältä jo
ennen kuin te menette tilanomistajan pitoihin."
"Oh! teidän pitää jäädä tänne; ja, nuori mies, jos tahdotte enemmän
työtä, niin minulla on jotain tekemistä teille, joka juuri on teille
sopivaa."
"Mitä se on?"
"Se on antaa kyntömiehelleni selkään. Hän on ollut hävytön tänä aamuna,
ja hän on Tom Bowles'in jälkeen väkevin mies koko kreivikunnassa."
Vuokramies nauroi sydämellisesti, ollen varsin tyytyväinen omaan
kokkapuheesensa.
"Kiitoksia," sanoi Kenelm, hieroen niitä paikkoja, joihin iskut olivat
sattuneet. "Poltettu lapsi karttaa tulta."
Nuori mies lähti yksin vainiolle. Päivä alkoi käydä pilviseksi ja
pilvet uhkasivat sadetta. Ilma oli erinomaisen hiljainen; maisema,
johon ei päivä paistanut, näytti surulliselta ja kolkolta. Kenelm tuli
joen rannalle, lähelle sitä paikkaa, jossa vuokramies ensin oli hänen
löytänyt. Hän istui maahan ja nojasi poskeansa kättä vasten, katsellen
hitaasti ja surumielisesti juoksevaa jokea, jota pilvinen taivas nyt
pimensi: suru tunkeusi hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa.
"Se on siis totta," sanoi hän itsekseen, "että minä olen syntynyt
vallan yksin kulkemaan elämän läpi, toivomatta itselleni puoliskoa
itsestäni, epäillen sen mahdollisuutta ja pelkäen ajatellakin sitä --
puoleksi halveksien, puoleksi säälien niitä, jotka sitä huokailevat? --
saavuttamaton asia -- parempi on huokailla kuun perään?
"Mutta jos muut miehet haluavat sitä, miksi minä olen toisellainen kuin
he ovat? Jos maailma on näyttämö ja kaikki miehet ja vaimot ovat
ainoastaan näyttelijöitä siinä, tuleeko minun yksin olla katsojana
ilman mitään osaa näytelmässä ja ilman osanottoa tapauksiin?
Epäilemättä on monta, jotka yhtä vähän kuin minä haluavat 'rakastajan'
osaa; mutta silloin he toivovat jotakin toista osaa kappaleessa,
esimerkiksi soturin, 'partainen kuin pantteri,' tahi oikeuden,
'leveässä hameessa ja esiliinassa.' Mutta ei mikään kunnianhimo minua
elähytä -- en toivo nousevani enkä loistavani. Minä en toivo pääseväni
everstiksi tahi amiraaliksi, tai parlamentin jäseneksi taikka kaupungin
valtuusmieheksi; minä en toivo tulevani kuuluisaksi viisastelijana tai
runoilijana tahi filosofina tahi malja-puhujana tahi kilpa-ampujana tai
metsästäjänä. Minä olen siis ainoa katselija ja minulla ei ole enemmän
tekemistä toimivan maailman kanssa kuin kivellä. Goethe on vallan
väärässä kun hän väittää, että me kaikki alkuaan olimme monaadeja,
pieniä ilmassa liikkuvia erityisiä atoomeja, joita sinne tänne kuljetti
voimat, jotka eivät olleet meidän tarkastettavina, etenkin toisten
monaadien vetovoima, niin että monaadi, jota sika-monaadit kuljetti,
kiteytyi siaksi; toinen monaadi, jota sankari-monaadit ajoivat
eteenpäin, tulee jalopeuraksi tahi Aleksanderiksi. Nyt on aivan
selvää," jatkoi Kenelm, ottaen toisen asennon ja pannen oikean jalkansa
vasemman yli, "että monaadi, joka on määrätty ja on sopiva toiseen
kiertotähteen, voipi matkallansa tähän määräpaikkaansa kohdata virran
toisia monaadeja, jotka kulkevat maata kohti ja joutua tähän virtaan ja
hyöriä ja pyöriä sinne tänne, kunnes hän, vastoin alkuperäistä
tarkoitustansa ja vaikutuspiiriänsä, jääpi tähän -- lapseksi
sotkettuna. Tämä kohtalo on luultavasti minun osakseni tullut: minun
monaadini, joka oli aiottu toista seutua varten avaruudessa, on
pudonnut tähän seutuun, jossa se ei milloinkaan voi perehtyä, ei
milloinkaan voi yhdistyä toisten monaadien kanssa, eikä käsittää miksi
ne ovat alituisessa liikkeessä. Minä vakuutan, että yhtä vähän tiedän
miksi enimpäin ihmishenkien pitää niin väsymättä olla huolissaan
sellaisista asioista, jotka, niinkuin enimmät niistä, tuottavat enemmän
tuskaa kuin iloa, kuin minä käsitän miksi tämä hyttyisparvi, jolla on
niin vähän aikaa elää, ei suo itsellensä hetkeäkään aikaa lepoa, vaan
liikkuu ylös ja alas, nousten ja vaipuen alas niinkuin kiikussa ja
tehden niin suurta melua näistä vähäpätöisistä liikkeistään, kuin
olisi se ihmisten suhina. Ja kuitenkin minun monaadini kenties
toisella kiertotähdellä olisi hypännyt ja tanssinut ja keikkunut
heimolais-monaadien kanssa yhtä tyytyväisenä ja hupsuna kuin ihmisten
ja hyttyisten monaadit tässä vieraassa murheenlaaksossa."
Kenelm oli juuri päässyt tähän mietteidensä arvaamalla koeteltuun
selitykseen, kun hän kuuli äänen laulavan tahi oikeammin hyräilevän
sellaista välitilaa resitatiivin ja laulun välillä, joka on niin
suloista, kun sävellys on puhdas ja sointuvainen. Tällä hetkeltä se oli
niin, ja Kenelmin korva käsitti joka sanan seuraavassa laulussa:
Tyytyväisyys.
On hetkiä jolloin huolet elämän vaikenee;
Helteessä päivän askeleet ihmisten hiljenee.
Ma pysähdyn kussa hopeapuronen liristen
Illoilla nukkumahan tuudittaa leivosen.
Mun sielun' kuiskaa: Katsopas kuinka puronen
Edelleen kulkeepi, vaikk' kaita tie on merellen;
Mun kulettavani tie on avara,
Vaan liian ahdas tyydyttääkseen minua.
Oi sieluni! Älä avaraksi sano maailmaa --
Ei purokaan äyräissänsä niin ole ahtaissa;
Sa yksin täällä rantoja kaipaat vaan,
Ja liika avaruus sun saattaa nurkumaan.
Kun runo loppui, nosti Kenelm päätänsä. Mutta puron rannat olivat niin
mutkikkaat ja viidakko oli niin tiheä, että laulajaa ei muutamaan
minuutiin näkynyt. Vihdoin oksat hänen edessänsä työnnettiin syrjälle
ja moniain askeleiden päässä hänestä pysähtyi se mies, jonka hän oli
kehoittanut ylistämään paistia niiden laulujen sijaan, joita laulaja
ikivanhassa hairauksessaan rakkaudelle pyhittää.
"Sir," sanoi Kenelm ja nousi hiukan maasta, "me tapaamme siis toinen
toisemme vielä kerran. Oletteko milloinkaan kuulleet käen kukkuvan?"
"Sir," vastasi laulaja, "oletteko koskaan tuntenut kesän läheisyyttä?"
"Sallikaa minun puristaa kättänne. Minä ihailen sitä kysymystä, jolla
te vastasitte minun kysymykseeni. Jos teillä ei kiirettä ole, niin
istukaa ja puhukaa vähän minun kanssani."
Laulaja nyykäytti päätänsä ja istui. Hänen koiransa -- joka nyt oli
tullut viidakosta esille -- läheni juhlallisesti Kenelmiä, joka vielä
suuremmalla juhlallisuudella sitä katseli; sitten koira häntäänsä
heiluttaen pani maata ja kuunteli tarkoin kaikkia liikkeitä
kaislikossa; luultavasti se mietiskeli olivatko ne kalan vai vesirotan
herättämiä.
"Minä kysyin teiltä, sir, oletteko milloinkaan kuullut käen kukuntaa --
mutta sitä en tehnyt paljaasta uteliaisuudesta; -- sillä usein
kesäpäivillä, kun puhuu itseksensä -- ja tietysti saattaa itsensä
hämille -- kuuluu äkisti ääni, ikäänkuin tulisi se luonnon sydämestä,
niin kaukana se on ja kuitenkin niin lähellä; ja se ääni sanoo jotain
hyvin rauhoittavaa, hyvin sointuisaa, niin että tekee mieli
ajattelemattomasti ja turhamaisesti huudahtaa: 'Luonto vastaa minulle.'
Käki on usein minulle sellaiset kepposet tehnyt. Teidän laulunne on
parempi vastaus niihin ihmisen kysymyksiin, jotka hän tekee itsellensä,
kuin hän milloinkaan voi käeltä saada."
"Minä epäilen sitä," sanoi laulaja. "Laulu on korkeintaan vaan Luonnon
sydämestä tulevan äänen kaiku. Ja jos käen kukunta teistä oli sellainen
ääni, niin se oli vastaus teidän kysymyksiinne, kenties suorempi ja
totisempi kuin ihminen voi lausua, olkoon kielen rakennus millainen
tahansa."
"Hyvä ystäväni," vastasi Kenelm, "mitä te sanotte kuuluu hyvin
kauniilta; ja siinä on jotakin, joka tavallisessa puheessa sanotaan
_Bosh'iksi_. Mutta, vaikka Luonto ei milloinkaan ole ääneti, vaikka se
väärinkäyttää ikänsä etu-oikeutta olla väsyttävän kielevä ja
jaarittelevainen -- niin Luonto ei milloinkaan vastaa kysymyksiimme --
se ei voi argumenttiä käsittää -- se ei milloinkaan ole Mr Millin
Logiikaa lukenut. Suuri filosofi sanookin aivan oikein: 'Luonnolla ei
ole sielua.' Jokaisen, joka puhuttelee sitä, täytyy hetkeksi pakoittaa
sitä lainaamaan hänen omaa sieluansa. Ja jos se vastaa kysymykseen,
jonka ihmisen oma sielu sille tekee, niin on se ainoastaan sellaisen
vastauksen kautta kun ihmisen oma sielu opettaa sen papukaijan
kaltaiselle suulle. Ja koska kaikilla ihmisillä on erilainen sielu,
niin jokainen saa erilaisen vastauksen. Luonto on valheellinen vanha
veijari."
Laulaja nauroi iloisesti ja hänen naurunsa oli yhtä sointuva kuin hänen
laulunsa.
"Runoilijain tulisi luopua monesta asiasta, jos he siltä puolen luontoa
katselisivat."
"Niin olisi huonoin runoilijain tehtävä, ja sitä parempi se olisi
heille ja heidän lukijoillensa."
"Eivätkö hyvät runoilijat luontoa tutki?"
"Luontoa tutki? tietysti -- niinkuin lääkärit tutkivat anatomiiaa,
leikkelemällä kuollutta ruumista. Mutta hyvä runoilija on, niinkuin
hyvä lääkärikin, mies, joka katsoo tätä tutkimista ainoastaan
välttämättömäksi ABC:ksi eikä pääasiaksi harjoituksen ja taitavuuden
saavuttamiseen. Minä en sano sitä hyväksi lääkäriksi, joka kirjoittaa
kirjan, jossa hän tarkoin ja laveasti selittää hermoja ja jäntereitä;
ja minä en kutsu sitä hyväksi runoilijaksi, joka sepittää
tavaraluettelon Rheinistä ja Gloucester-laaksosta. Hyvä lääkäri ja hyvä
runoilija on se, joka elävän ihmisen käsittää. Mikä on tuo näytelmän
runollisuus, jonka Aristoteles syystä korkeimmaksi arvaa? Eikö se ole
se runollisuus, jossa sieluttoman luonnon kuvauksen ehdottomasti täytyy
olla hyvin lyhyt ja yleinen; jossa ihmisen ulkomuotoakin katsotaan niin
erilaisella tavalla, että se voi tulla erilaiseksi jokaisessa
näyttelijässä, joka osaa näyttää? Hamlet voi olla sekä valko- että
tumman-verinen. Macbeth voi olla sekä lyhyt että pitkä. Näytelmän
runollisuuden arvo on siinä, että se, sen sijaan, jota tavallisesti
luonnoksi sanotaan (se on ulkonainen ja aineellinen luonto), asettaa
tiedollisia, tunteellisia, mutta niin kokonansa ruumiittomia olentoja,
että voipi sanoa niillä olevan ainoastaan henki ja sielu ja
vastaanottavan lainaksi sellaisia käsillä olevia ruumiita, kuin
näyttelijät voivat tarjota, jotta katsojat voivat niitä nähdä, mutta
eivät tarvitse sellaisia ruumiita tullaksensa lukijalle näkyväksi.
Korkein runouden laji on sentähden se, jolla on vähin tekemistä
ulkonaisen luonnon kanssa. Mutta kaikilla runolajeilla on enemmän tai
vähemmän todenperäinen arvonsa, sen mukaan miten suuressa määrässä se
luontoon vuodattaa sitä, mitä siinä ei ole: ihmisen järkeä ja sielua."
"Minä en ole taipuvainen myöntämään, että joku runouden muoto on
käytännöllisesti toista etevämpi," sanoi laulaja, -- "se on, kun on
kysymyksessä ylistää sitä runoilijaa, joka jonkimoisella menestyksellä
harjoittaa sitä runolajia, jota te sanotte korkeimmaksi, yli sen, joka
paljoa suuremmalla menestyksellä harjoittaa sitä lajia, jota te
halvemmaksi nimitätte. Teoriiassa olkoon näytelmä-runous lyyrillistä
runoutta etevämpi, ja 'Venice Preserved' on hyvin onnistunut näytelmä;
mutta minusta Burns on suurempi runoilija kuin Otway."
"Se on mahdollista; mutta minä en tunne yhtäkään lyyrillistä
runoilijaa, ainakaan en uudempien joukossa, joka vähemmän käyttää
luontoa vaan esineiden ulkonaisena muotona, tahi suuremmalla innolla
elähdyttää sen rakennusta ihmisellisellä sydämellään, kuin Robert
Burns. uskotteko että, kun kreikkalainen järjen tai omantunnon
hämmennyksessä ollen kysyi jotakin Dodonan oraakelin-tapaisilta
tammenlehdiltä, nämä tammenlehdet vastasivat hänelle? Ettekö ennemmin
usko, että hänen sielunsa tekemään kysymykseen vastasi hänen
vertaisensa, papin sielu, joka ainoastaan käytti tammenlehdet
välittäjänä ilmoitukseen, niinkuin te ja minä käyttäisimme sellaisena
välittäjänä arkin kirjoituspaperia? Eikö taika-uskon historia ole
aika-kirja ihmisen tyhmyydestä tahtoa vastausta ulkonaiselta
luonnolta?"
"Mutta," sanoi laulaja, "enkö ole jossakin kuullut tai lukenut, että
tieteiden kokeet ovat luonnon vastauksia ihmisen sille tekemiin
kysymyksiin?"
"Ne ovat vastauksia, joita hänen oma ymmärryksensä hänelle antaa, eikä
mitään muuta. Hänen henkensä kukkii aineiden lakeja ja tämän
tutkimuksen ohessa hän tekee koetuksia aineen alalla; näiden koetuksien
johdosta hänen henkensä, ennen saavutetun tiedonmääränsä tahi
synnynnäisen ajullisuutensa mukaan, tekee johtopäätöksiänsä, ja siten
syntyy kone-oppi, kemia ja muita tieteitä. Mutta aine itse ei mitään
vastausta anna; vastaus vaihtelee kysymystä tekevän hengen mukaan, ja
tieteen edistys on siinä, että alinomaa oikaistaan ne harhailut ja
taika-luulot, joita edelliset henget ovat käsittäneet luonnon antamiksi
oikeiksi vastauksiksi. Ainoastaan yliluonnollinen luonto meidän
sisässämme -- se on henki -- voipi arvata luonnollisuuden mekanismoa --
se on ainetta. Kivi ei voi kiveltä mitään kysyä."
Laulaja ei vastannut. Ja pitkällinen äänettömyys seurasi, jota
keskeytti ainoastaan hyönteisten surina, joen lirinä ja tuulen
huokaukset kaislikossa.