Se oli kaunis, sievä maatila, johon kuului pari kolme sataa acrea
joltisenkin hyvää maata, jota hoiti joltisenkin hyvin toimelias
vanhanaikuinen arentimies, joka, vaikka hän ei puimakoneita eikä
höyry-auroja käyttänyt, eikä kemiallisten kokeiden kanssa puuhannut,
kuitenkin tuotti mukavan pää-oman maallensa ja saattoi pää-oman
antamaan hyvän koron. Illallispöytä oli katettu kohtalaisen suureen,
vaan matalaan, lasi-ovella varustettuun huoneesen, ovi oli auki ja
samaten kaikki ikkunat, joissa oli varsin pienet ruudut ja jotka olivat
pieneen puutarhaan päin, jossa kasvoi runsaasti niitä vanhoja
englantilaisia kukkia, joita nykyaikana ei komeammissa, vaan paljon
vähemmän tuoksuvissa, puutarhoissa näe. Yhdessä puutarhan kulmassa oli
tuuhea lehtimaja ja vastapäätä sitä joukko mehiläispesiä. Itse huone
ilmoitti mukavuutta ja sitä sievyyttä, joka todistaa että naispuolinen
haltia siinä hallintoa pitää. Seinillä riippui kirjahyllyjä sinisissä
nauhoissa, joilla oli pieniä kirjoja kauniissa kansissa; kaikissa
ikkunoissa oli kukkaruukkuja; siellä oli pieni pianokin; seiniä koristi
kreivikunnan ylimysten ja palkintoa saaneiden härkien kuvat sekä
tapisseri-neuloksella ommellut merkkaus-kankaat, joissa oli siveellisiä
runoja ja arentimiehen iso-äidin, äidin, vaimon ja tytärten nimi- ja
syntymäpäivät. Kamiinin yläpuolella oli peili ja sen yläpuolella
riippui revonhäntä voitonmerkkinä; eräässä huoneen nurkassa oli pöytä,
jolla oli peili ja joukko vanhoja kiinalaisia, indialaisia ja
englantilaisia porsliinikaluja.
Huoneessa oli nyt arentimies itse, hänen vaimonsa, kolme pulskaa
tytärtä ja kalpea, laiha, kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, joka ei
tahtonut maanviljelijäksi ruveta; hän oli käynyt eräässä korkeammassa
alkeiskoulussa, ja hänellä oli korkeat käsitteet sivistyksestä ja
aikakauden edistyksestä.
Vaikka Kenelm oli vakavimpia ihmisiä maailmassa, hän ei kuitenkaan
ollut ensinkään ujo. Ujous on oikeastaan tavallinen itserakkauden
merkki; ja tästä ominaisuudesta nuoressa Chillinglyssä tuskin oli
enempää kuin nuo kolme kalaa hänen perityssä vaakunassansa. Hän oli
aivan kuin kotonaan toisten kanssa, vaikka hän koetti kohdella noita
kolmea tytärtä vallan samalla tavalla, jotta ei luultaisi hänen
ketäkään erityisesti suosivan. "Luvuissa on jonkimoinen turva,"
ajatteli hän, "varsinki epätasaisissa. Nuo kolme lemmetärtä eivät
milloinkaan naineet eikä myöskään nuo yhdeksän runotarta."
"Minä oletan, nuoret neidet, että soitantoa rakastatte," sanoi Kenelm
luoden silmäyksen pianoon.
"Kyllä, suuresti," vastasi vanhin tyttö, joka puhui muiden puolesta.
Arentimies huomautti, pannen vieraan lautaselle keitettyä lihaa ja
juurikkaita: "Nyky-aikana ei ole niin kuin minun poikana ollessani:
silloin ainoastaan varakkaammat arentimiehet antoivat tyttösensä oppia
pianoa soittamaan ja kouluuttivat poikiansa. Nyt me alhaisetkin autamme
lapsiamme yhden tahi pari askelta ylemmäksi omaa asemaamme yhteiskunnan
tikapuille."
"Koulumestari on poissa," sanoi poika sellaisella äänellä kuin hän
olisi viisas mies, joka hankkii uusia aarteita filosofiian aarreaittaan
lausumalla uuden ja oman opinkappaleen.
"Epäilemättä," sanoi Kenelm, "on valistus nyt korkeammalla kannalla kun
se oli edellisen sukupolven aikana. Ihmiset kaikista säädyistä lausuvat
samoja jokapäiväisiä aatteita jotenkin samalla tavalla. Ja sen mukaan
kuin sivistyksen kansanvalta leviää -- eräs ystäväni, joka on lääkäri,
kertoo minulle, että taudit, jotka ennen olivat sallitut ainoastaan
niin sanotulle aristokratialle (vaikka en tiedä mikä se sana merkitsee
puhtaalla englannin kielellä), nyt samassa määrässä alhaisempiakin
säätyjä vaivaavat --, siinä määrässä myöskin tic-douloureux ja muut
hermotaudit enenevät. Ja ihmissuku käy, ainakin Englannissa, yhä
heikommaksi ja aremmaksi. Taru kertoo henkilöstä, joka kovin vanhaksi
tultuansa muuttui heinäsirkaksi. Englanti on hyvin vanha ja lähenee
nähtävästi kehityksessänsä heinäsirkan kantaa. Kenties emme syö niin
paljon lihaa kuin esi-isämme söivät. Saanko luvan pyytää vielä yhden
palasen?"
Kenelmin puhe ulottui hiukan ulommaksi hänen kuulijoittensa
käsityspiiriä. Mutta poika, joka selitti sitä syytökseksi ajan
henkeä vastaan, kävi vallan tulipunaiseksi ja sanoi, rypistäen
kulmakarvojansa: "Minä toivon, sir, ettette edistymistä vihaa."
"Se tulee siihen: minä olen esim. ennen täällä, jossa minun on hyvä
olla, kuin menen eteenpäin hankaluuksia kärsimään."
"Se oli hyvin vastattu!" huudahti arentimies.
Poika ei ollut kuulevinaankaan tätä isän lausumaa hyväksymistä, vaan
vastasi Kenelmille pilkallisesti nauraen: "Minä otaksun, että
tarkoitatte tulevanne pahemmaksi, jos seuraatte aikaanne."
"Minä pelkään ettei meillä ole muu edessä kuin seurata aikaamme; mutta
kun tulemme sille kannalle, että astumme vanhuuteen, eteenpäin
mennessämme, niin meidän ei tule surra, jos aika olisi kyllin kohtelias
pysymään alallansa; ja kaikki hyvät lääkärit ovat yksimieliset
neuvomaan meitä ettei tule ajaa sitä liian joutuisaan kulkuun."
"Tässä maassa ei ole mitään vanhuuden merkkiä, sir; ja, jumalan kiitos,
me emme yhdessä kohden seiso."
"Heinäsirkat eivät milloinkaan sitä tee; ne hyppelevät aina ympäri ja
'edistyvät' oman käsityksensä mukaan, kunnes ne (jos eivät hyppää
veteen ja liian aikaisin joudu tuutaimen taikka sammakon saaliiksi)
kuolevat siitä väsymyksestä, jota hyppääminen ehdottomasti vaikuttaa.
Saanko vähän riisipuddinkia vielä, Mrs Saunderson?"
Arentimies, joka ei oikein Kenelmin kuvaannollista puhetta käsittänyt,
näki kuitenkin ilolla, että hänen viisas poikansa näytti enemmän
hämmästyneeltä kuin hän itse oli, ja huudahti iloisesti: "Bob,
poikaseni, -- Bob! Meidän vieraamme on sinua etevämpi!"
"Ei olekaan!" sanoi Kenelm vaatimattomasti. "Mutta minä luulen, suoraan
sanoen, että Mr Bob olisi sekä viisaampi että painavampi mies, ja
kauempana heinäsirkan kannalta, jos hän ajattelisi vähemmän ja söisi
enemmän puddinkia."
Kun illallinen oli syöty, tarjosi arentimies Kenelmille savipiipun,
jossa oli huonoa tupakkaa; matkamies vastaanotti sen nöyrästi niinkuin
hän aina elämän vastuksia kohtasi, ja koko seura, paitsi Mrs
Saunderson, lähti puutarhaan. Kenelm ja Mr Saunderson istuivat
lehtimajaan, tytöt ja edistymisen sankari jäivät ulkopuolelle
kukkaisten luo. Oli hiljainen ja ihana yö, täysikuu valaisi seutua.
Arentimies, joka istui kasvot niittyjä kohti, tupakoi rauhallisesti.
Kenelm veti muutamia haikuja piipustansa, laski sitten piipun pois ja
loi katseen tyttöihin. He olivat hyvin hauskan näköiset, ollen lähellä
toisiansa mehiläispesien kohdalla; ne kaksi nuorinta istuivat
kukkapenkkiä ympäröivällä ruohokaistaleella ja olivat laskeneet
käsivartensa toinen toistensa hartioille; vanhin seisoi suorana heidän
takanaan ja kuunvalo lankesi hänen ruskeille hiuksillensa.
Nuori Saunderson kulki itsekseen levottomana edestakaisin käytävällä.
"Se on kummallista," ajatteli Kenelm, "että tytöt eivät ole ilkeitä
katsella, kun heitä on näin pari kolme yhdessä; mutta jos riistää
jonkun irti joukosta, niin se tavallisesti tulee niin suoraksi ja
kaljuksi kuin pavunsalko. Haluaisinpa tietää katsooko tämä maalainen
heinäsirkka, joka on niin ihastunut noihin hyppäyksiin, joita hän
edistymiseksi sanoo, mormonein yhteiskuntaa sivistyneen edistymisen
merkiksi. On monta seikkaa, jotka puolustavat kokonaisen kymmenkunnan
vaimon ottamista, samoin kuin voipi ostaa kymmenkunnan helppoja
partaveitsiä. Sillä ei ole mahdotonta kymmenen joukosta löytää yhden,
joka on hyvä. Ja sitä paitsi on varmaankin kokonainen kimppu
monenvärisiä kukkasia, siellä täällä kuihtunut lehti, kauniimpi
katsella kuin sama yks'toikkoinen, yksinäinen hame. Mutta minä pelkään
että nämät mietteet ovat sopimattomia, vaihtakaamme ne muihin. --
Arentimies," sanoi hän ääneen, "minä oletan, että teidän kauniit
tyttärenne ovat liian hienot ollaksensa teille erittäin suureksi
avuksi. Minä en heitä heinämiesten joukossa nähnyt."
"Kyllä ne siellä olivat, vaikka erikseen niitun äärimmäisessä päässä.
Minä en tahdo, että ne ovat toisten tyttöjen kanssa, joista useat ovat
muukalaisia toiselta seuduilta. En tosin tiedä heistä mitään pahaa,
mutta kun en liioin tiedä mitään heidän eduksensakaan, niin katsoin
parhaimmaksi pitää tyttöni erillänsä."
"Mutta minä olisin katsonut viisaimmaksi pitää poikaanne niistä
erillään. Minä näin hänen tyttöparven keskellä."
"Oh," sanoi arentimies miettiväisesti ja otti piipun suustansa, "minä
en usko, että tytöt, jotka eivät ole juuri hyvää kasvatusta saaneet,
lapsi raukat! vaikuta niin pahaa poikiin, kuin hyvästi kasvatettuihin
tyttöihin -- ainakaan ei vaimoni sitä usko. 'Pidä hyvät tytöt erillään
pahoista tytöistä,' sanoo hän, 'niin hyvät tytöt eivät milloinkaan
käytä itseänsä pahoin!' Ja te tulette vielä huomaamaan, että siinä
jotakin on, kun itse saatte tyttöjä kasvatettavaksi."
"Odottamatta tätä aikaa -- jonka en toivo koskaan tulevankaan --
myönnän, että teidän kelpo vaimonne väite on hyvin viisas. Minun oma
käsitykseni on, että nainen helpommin voipi vahingoittaa omaa
sukupuoltansa kuin meidän, koska hän ei voi elää tekemättä pahaa
yhdelle tai toiselle."
"Ja hyvää myöskin," sanoi iloinen arentimies ja löi nyrkkinsä pöytään.
"Mitenkä me tulisimme aikaan ilman vaimoja?"
"Me tulisimme aikaan paljon paremmin, se on minun luuloni, sir. Adam
oli kultaa parempi, eikä häntä omatunto eikä vatsataudit vaivanneet,
ennenkuin Eva houkutteli häntä raakoja omenia syömään."
"Nuori mies, minä näen nyt, että olette ollut onnettomasti rakastunut.
Sentähden te olette niin suruisen näköinen."
"Suruisen näköinen! Oletteko milloinkaan tuntenut miestä, jolla on
ollut kova onni rakkaudessa ja joka on näyttänyt vähemmän suruiselta
päästyänsä puddingin ääreen?"
"Noh! Mutta te osaatte hyvin veistä ja kahvelia hallita -- se täytyy
myöntää." Tässä arentimies kääntyi ja katseli tutkivaisesti Kenelmiä.
Sen jälkeen hän suuremmalla kunnioituksella lisäsi: "Tiedättekö mitä,
te saatatte minua hämille."
"Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että saatan itseänikin
hämille. Mitä vielä aiotte sanoa?"
"Kun katselen teidän pukuanne -- ja -- ja --"
"Nuo kaksi killinkiä kuin minulle annoitte? Niin --"
"Minä luulin teitä pienen, minun kaltaiseni, arentimiehen pojaksi.
Mutta nyt minä puheestanne huomaan, että olette ylioppilas --
herrasmies. Eikö niin ole?"
"Hyvä Mr Saunderson, minä lähdin vähän aikaa sitten matkalleni inhoen
valhetta. Mutta minä epäilen ihmisten pääsevän pitkälle tässä
maailmassa, huomaamatta, että luonto on hänelle suonut valhettelemisen
ky'yn välttämättömäksi keinoksi itsensä suojelemiseen. Jos te kysytte
minulta itsestäni, niin varmaan tulen valehtelemaan teille. Senvuoksi
on kenties parasta etten jääkään teille yöksi, vaan sen sijaan ha'en
itselleni makuusijan jonku tiheän pensaston juurella."
"Mitä vielä! Minä en suinkaan tahdo tietää enempää kenenkään tilasta
kun hän itse katsoo sopivaksi minulle ilmoittaa. Jääkää tänne
lopettamaan heinäntekoa. Ja sen minä sanon, nuori mies, että olen
hyvilläni siitä, ettette näy tytöistä välittävän; sillä minä kyllä näin
varsin kauniin tytön koettavan päästä teidän suosioonne -- ja jollette
ole varoillanne, on hän saattava teitä rettelöihin."
"Kuinka? Aikooko hän karata setänsä luota?"
"Setänsä? Herra siunatkoon, ei hän asu setänsä, vaan isänsä luona, enkä
ole milloinkaan kuullut hänen aikoneen karata. Jessie Wiles -- se on
hänen nimensä -- on, minun luullakseni, hyvin kelpo tyttö, josta kaikki
pitävät -- ehkä liiankin paljon; mutta hän tietää olevansa kaunotar,
eikä ensinkään ole pahoillansa siitä että häntä ihaillaan."
"Ei yksikään vaimo siitä pahoillansa ole, olkoonpa hän kaunotar tai ei.
Mutta minä en voi ymmärtää miksi Jessie Wiles saattaisi minua
rettelöihin?"
"Sentähden, että löytyy ko'okas, roteva mies, joka on tullut
puolihulluksi hänen tähtensä; ja kun hän on näkevinään jonkun toisen
liian paljon Jessieä katselevan, niin hän musertaa hänet murskaksi. On
siis parasta, nuori mies, että säilytätte nahkanne pulaan joutumasta."
"Vai niin! Ja mitä tyttö näistä rakkauden osoituksista sanoo? Kai hän
pitää miehestä enemmän sentähden, että hän muita murskaksi musertaa?"
"Lapsi parka! Ei; hän vihaa häntä niin ettei kärsisi häntä nähdä. Mutta
mies vannoo, ettei Jessie saa mennä toisen kanssa naimiseen, vaikka hän
itse sentakia joutuisi hirsipuuhun. Ja totta puhuakseni, minä pelkään,
että Jessie liian paljo puhuu muiden kanssa kääntääksensä tämän
tappelijan epäluuloa siitä ainoasta miehestä, jota hän minun
luullakseni rakastaa. Kivulloinen nuori miesparka, joka tapaturman
kautta joutui raajarikoksi ja jonka Tom Bowles sakarisormellansa voisi
musertaa."
"Tuo on todella oikein hauskaa," sanoi Kenelm, joka näytti vähän
innostuvan. "Minun tekisi mieleni tulla tutuksi tuon hirvittävän
kosijan kanssa."
"Se on helppo asia," sanoi arentimies kuivasti. "Teidän ei tarvitse
muuta tehdä kuin mennä kävelemään Jessie Wiles'in kanssa auringon
laskun jälkeen, niin opitte tuntemaan Tom Bowles'ista enemmän kuin
kuukauden sisässä tulette unhottamaan."
"Kiitoksia neuvosta," sanoi Kenelm hiljaa, mutta miettiväisesti. "Minä
toivon voimani käyttää sitä hyödykseni."
"Käyttäkää vaan. Minun olisi paha mieli jos johonkin pulaan
joutuisitte; ja kun Tom Bowles on raivoissansa, on hän kuin vihainen
härkä. Mutta meidän täytyy nousta ylös varhain huomenaamulla; minä
lähden vielä karjatarhassa käymään ja menen sitte levolle; minä
neuvoisin teitä tekemään samoin."
"Kiitoksia viittauksesta! Minä näen, että tytöt jo ovat menneet sisään.
Hyvää yötä!"
Kun Kenelm meni puutarhan läpi, kohtasi hän nuoremman Saundersonin.
"Minä pelkään," sanoi edistymisen harrastaja, "että ukko teistä on
ollut kovin ikävä. Mistä te olette puhuneet?"
"Tytöistä," sanoi Kenelm, "joka aine aina on kauhea, mutta ei
ehdottomasti ikävä."
"Tytöistä -- olisiko ukko tytöistä puhunut? Te laskette leikkiä."
"Toivoisin sitä tekeväni, mutta se on jotakin, jota en milloinkaan ole
osannut siitä saakka kuin tähän maailmaan tulin. Jo kehdossa tunsin
elämän olevan varsin totisen asian, joka ei leikin tekoa salli. Minä
muistan vallan hyvin kuin minulle ensimmäinen kerta majavanöljyä
annettiin. Tekin, Mr Bob, olette kai huokuneet sisäänne tätä esimakua
elämän suloisuuksista. Teidän suupielistänne eivät ne alaspäin
kääntyvät väärät viivat ole hävinneet, joihin tämä öljy niin julmalla
tavalla veti ne. Te olette samoin kuin minä luonteeltaan vakava, ettekä
leikkipuheesen taipuvainen -- niin, se joka edistymistä harrastaa on
epäilemättä kovin tyytymätön asiain nykyiseen tilaan. Ja pitkällinen
tyytymättömyys paheksii leikkipuheen satunnaista helpoitusta."
"Jättäkää nuo turhat asiat," sanoi Bob, "ja sanokaa suoraan eikö isäni
puhunut mitään erityisesti minusta."
"Ei sanaakaan -- ainoa mies, josta hän erittäin jotain mainitsi, oli
Tom Bowles."
"Mitä? Tappelija Tom! Koko naapuriseudun kauhu! Oh, minä arvaan, että
ukko pelkää Tomin hyökkäävän minun päälleni. Mutta Jessie Wiles'in
tähden ei kannata ruveta riitaan tuon lurjuksen kanssa. Se on kauhea
häpeä hallituksen puolesta --"
"Mitä? Onko hallitus laiminlyönyt Tom Bowles'in urhoollisuutta arvossa
pitää tahi oikeammin rajoittaa hänen liikanaista kiihkoansa?"
"Oh, se on kauhea häpeä hallituksen puolesta ettei se ole pakoittanut
hänen isäänsä panemaan häntä kouluun. Jos koulunkäynti olisi
yleinen --"
"Niin luulette ettei raakoja ihmisiä olisi olemassakaan. Voi olla,
mutta koulunkäynti on yleinen Kiinassa. Ja samaten selkäänsaanti.
Minusta te kuitenkin sanoitte, että koulumestari on poissa ja että
valistuksen aikakausi on yhä edistymässä."
"Niin, kaupungeissa, mutta ei näissä pääsemättömissä maalais-seuduissa;
ja se tekee minun vallan hulluksi. Minä tunnen olevani täällä
kadotettuna, -- menetettynä. Minussa on jotain, sir, ja se voipi
kehittyä ainoastaan ottelussa samankaltaisten henkien kanssa. Te'ettekö
sentähden minulle palveluksen?"
"Aivan kernaasti."
"Puhukaa ukolle jotain siihen suuntaan, että hän ei voi odottaakaan
saavansa minusta, sen kasvatuksen mukaan jonka olen saanut, kyntömiestä
tahi sikojen syöttäjää; sanokaa että Manchester olisi oikea paikka
_minulle_."
"Miksi Manchester?"
"Siksi, että minulla siellä on sukulainen, joka on kauppias ja on
luvannut minulle paikan konttoorissaan, jos vaan ukko siihen suostuisi.
Ja Manchester hallitsee Englantia."
"Mr Bob Saunderson, minä lupaan tehdä minkä voin teidän toiveidenne
hyväksi. Tämä on vapauden maa, ja jokaisen tulee saada itse valita
tiensä siinä, jotta, jos vihdoin viimein menee hiiteen, niin menee
sinne ilman sitä tunnon rauhan häiritsemistä, joka on luonnollinen
seuraus siitä että joku toinen ajaa häntä sinne, vastoin hänen omaa
tahtoansa. Hän ei silloin voi syyttää siitä muita kuin itseänsä. Ja
tämä, Mr Bob, on suuri lohdutus. Kun olemme pulaan joutuneet ja
soimaamme toisia siitä, niin tulemme tietämättämme olemaan väärät,
viholliset, kovat, kiukkuiset ja kenties kostonhimoiset. Me päästämme
sellaiset tunteet valloilleen, jotka koettavat turmella koko luonnetta.
Mutta kun soimaamme ainoastaan itseämme, niin tulemme katuvaisiksi. Me
emme ole niin tarkkoja muiden suhteen. Ja itsensä soimaaminen on
kuitenkin terveellinen omantunnon tutkiminen, jota todellisesti hyvä
ihminen joka päivä harjoittaa. Ja nyt, olkaa hyvä ja näyttäkää minulle
se huone, jossa minun tulee nukkua ja muutamaksi tunniksi unhoittaa
että elän -- paras mikä voi tapahtua, hyvä Mr Bob! Meidän päivämme
eivät ole niinkään hulluja, niin kauan kuin voimme unhoittaa kaikki
mitä niiden kuluessa on tapahtunut, samassa hetkessä kuin laskemme
päämme päänaluselle."
Molemmat nuoret miehet menivät vallan ystävällisesti käsi kädessä
sisään. Tytöt olivat jo menneet omaan huoneesensa, mutta Mrs Saunderson
oli vielä ylhäällä, viedäksensä vierasta vieraskammariin -- pieneen
kauniisen huoneesen, joka kaksikymmentä kaksi vuotta sitten oli
huonekaluilla varustettu, kun arentimies nai; se oli tapahtunut Mrs
Saundersonin äidin kustannuksella, sillä hän aikoi asua siinä, kun hän
tuli heille käymään. Siinä oli parkkumi-akuttimet ja ruutukaiset
tapetit ja se näytti yhtä uudelta kuin se eilen olisi tapeteilla ja
huonekaluilla varustettu.
Kun Kenelm jäi yksin, riisui hän päältänsä, mutta ennenkuin hän pani
maata, paljasti hän oikean käsivartensa, käänsi sitä ja katseli
vakaasti sen jäntäre-rakennusta, vasemmalla kädellään tunnustellen sitä
käsivarren yläpuolen kohennusta, jota tavallisesti palloksi sanotaan.
Nähtävästi tyytyväisenä tämän nyrkkitaistelun välikappaleen suuruuteen
ja lujuuteen, Kenelm huokasi hiljaa. "Minä pelkään, että minun täytyy
antaa Thomas Bowles'ille selkään." Viisi minuuttia myöhemmin hän
nukkui.