YHDEKSÄS LUKU.

Se oli kaunis, sievä maatila, johon kuului pari kolme sataa acrea

joltisenkin hyvää maata, jota hoiti joltisenkin hyvin toimelias

vanhanaikuinen arentimies, joka, vaikka hän ei puimakoneita eikä

höyry-auroja käyttänyt, eikä kemiallisten kokeiden kanssa puuhannut,

kuitenkin tuotti mukavan pää-oman maallensa ja saattoi pää-oman

antamaan hyvän koron. Illallispöytä oli katettu kohtalaisen suureen,

vaan matalaan, lasi-ovella varustettuun huoneesen, ovi oli auki ja

samaten kaikki ikkunat, joissa oli varsin pienet ruudut ja jotka olivat

pieneen puutarhaan päin, jossa kasvoi runsaasti niitä vanhoja

englantilaisia kukkia, joita nykyaikana ei komeammissa, vaan paljon

vähemmän tuoksuvissa, puutarhoissa näe. Yhdessä puutarhan kulmassa oli

tuuhea lehtimaja ja vastapäätä sitä joukko mehiläispesiä. Itse huone

ilmoitti mukavuutta ja sitä sievyyttä, joka todistaa että naispuolinen

haltia siinä hallintoa pitää. Seinillä riippui kirjahyllyjä sinisissä

nauhoissa, joilla oli pieniä kirjoja kauniissa kansissa; kaikissa

ikkunoissa oli kukkaruukkuja; siellä oli pieni pianokin; seiniä koristi

kreivikunnan ylimysten ja palkintoa saaneiden härkien kuvat sekä

tapisseri-neuloksella ommellut merkkaus-kankaat, joissa oli siveellisiä

runoja ja arentimiehen iso-äidin, äidin, vaimon ja tytärten nimi- ja

syntymäpäivät. Kamiinin yläpuolella oli peili ja sen yläpuolella

riippui revonhäntä voitonmerkkinä; eräässä huoneen nurkassa oli pöytä,

jolla oli peili ja joukko vanhoja kiinalaisia, indialaisia ja

englantilaisia porsliinikaluja.

Huoneessa oli nyt arentimies itse, hänen vaimonsa, kolme pulskaa

tytärtä ja kalpea, laiha, kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, joka ei

tahtonut maanviljelijäksi ruveta; hän oli käynyt eräässä korkeammassa

alkeiskoulussa, ja hänellä oli korkeat käsitteet sivistyksestä ja

aikakauden edistyksestä.

Vaikka Kenelm oli vakavimpia ihmisiä maailmassa, hän ei kuitenkaan

ollut ensinkään ujo. Ujous on oikeastaan tavallinen itserakkauden

merkki; ja tästä ominaisuudesta nuoressa Chillinglyssä tuskin oli

enempää kuin nuo kolme kalaa hänen perityssä vaakunassansa. Hän oli

aivan kuin kotonaan toisten kanssa, vaikka hän koetti kohdella noita

kolmea tytärtä vallan samalla tavalla, jotta ei luultaisi hänen

ketäkään erityisesti suosivan. "Luvuissa on jonkimoinen turva,"

ajatteli hän, "varsinki epätasaisissa. Nuo kolme lemmetärtä eivät

milloinkaan naineet eikä myöskään nuo yhdeksän runotarta."

"Minä oletan, nuoret neidet, että soitantoa rakastatte," sanoi Kenelm

luoden silmäyksen pianoon.

"Kyllä, suuresti," vastasi vanhin tyttö, joka puhui muiden puolesta.

Arentimies huomautti, pannen vieraan lautaselle keitettyä lihaa ja

juurikkaita: "Nyky-aikana ei ole niin kuin minun poikana ollessani:

silloin ainoastaan varakkaammat arentimiehet antoivat tyttösensä oppia

pianoa soittamaan ja kouluuttivat poikiansa. Nyt me alhaisetkin autamme

lapsiamme yhden tahi pari askelta ylemmäksi omaa asemaamme yhteiskunnan

tikapuille."

"Koulumestari on poissa," sanoi poika sellaisella äänellä kuin hän

olisi viisas mies, joka hankkii uusia aarteita filosofiian aarreaittaan

lausumalla uuden ja oman opinkappaleen.

"Epäilemättä," sanoi Kenelm, "on valistus nyt korkeammalla kannalla kun

se oli edellisen sukupolven aikana. Ihmiset kaikista säädyistä lausuvat

samoja jokapäiväisiä aatteita jotenkin samalla tavalla. Ja sen mukaan

kuin sivistyksen kansanvalta leviää -- eräs ystäväni, joka on lääkäri,

kertoo minulle, että taudit, jotka ennen olivat sallitut ainoastaan

niin sanotulle aristokratialle (vaikka en tiedä mikä se sana merkitsee

puhtaalla englannin kielellä), nyt samassa määrässä alhaisempiakin

säätyjä vaivaavat --, siinä määrässä myöskin tic-douloureux ja muut

hermotaudit enenevät. Ja ihmissuku käy, ainakin Englannissa, yhä

heikommaksi ja aremmaksi. Taru kertoo henkilöstä, joka kovin vanhaksi

tultuansa muuttui heinäsirkaksi. Englanti on hyvin vanha ja lähenee

nähtävästi kehityksessänsä heinäsirkan kantaa. Kenties emme syö niin

paljon lihaa kuin esi-isämme söivät. Saanko luvan pyytää vielä yhden

palasen?"

Kenelmin puhe ulottui hiukan ulommaksi hänen kuulijoittensa

käsityspiiriä. Mutta poika, joka selitti sitä syytökseksi ajan

henkeä vastaan, kävi vallan tulipunaiseksi ja sanoi, rypistäen

kulmakarvojansa: "Minä toivon, sir, ettette edistymistä vihaa."

"Se tulee siihen: minä olen esim. ennen täällä, jossa minun on hyvä

olla, kuin menen eteenpäin hankaluuksia kärsimään."

"Se oli hyvin vastattu!" huudahti arentimies.

Poika ei ollut kuulevinaankaan tätä isän lausumaa hyväksymistä, vaan

vastasi Kenelmille pilkallisesti nauraen: "Minä otaksun, että

tarkoitatte tulevanne pahemmaksi, jos seuraatte aikaanne."

"Minä pelkään ettei meillä ole muu edessä kuin seurata aikaamme; mutta

kun tulemme sille kannalle, että astumme vanhuuteen, eteenpäin

mennessämme, niin meidän ei tule surra, jos aika olisi kyllin kohtelias

pysymään alallansa; ja kaikki hyvät lääkärit ovat yksimieliset

neuvomaan meitä ettei tule ajaa sitä liian joutuisaan kulkuun."

"Tässä maassa ei ole mitään vanhuuden merkkiä, sir; ja, jumalan kiitos,

me emme yhdessä kohden seiso."

"Heinäsirkat eivät milloinkaan sitä tee; ne hyppelevät aina ympäri ja

'edistyvät' oman käsityksensä mukaan, kunnes ne (jos eivät hyppää

veteen ja liian aikaisin joudu tuutaimen taikka sammakon saaliiksi)

kuolevat siitä väsymyksestä, jota hyppääminen ehdottomasti vaikuttaa.

Saanko vähän riisipuddinkia vielä, Mrs Saunderson?"

Arentimies, joka ei oikein Kenelmin kuvaannollista puhetta käsittänyt,

näki kuitenkin ilolla, että hänen viisas poikansa näytti enemmän

hämmästyneeltä kuin hän itse oli, ja huudahti iloisesti: "Bob,

poikaseni, -- Bob! Meidän vieraamme on sinua etevämpi!"

"Ei olekaan!" sanoi Kenelm vaatimattomasti. "Mutta minä luulen, suoraan

sanoen, että Mr Bob olisi sekä viisaampi että painavampi mies, ja

kauempana heinäsirkan kannalta, jos hän ajattelisi vähemmän ja söisi

enemmän puddinkia."

Kun illallinen oli syöty, tarjosi arentimies Kenelmille savipiipun,

jossa oli huonoa tupakkaa; matkamies vastaanotti sen nöyrästi niinkuin

hän aina elämän vastuksia kohtasi, ja koko seura, paitsi Mrs

Saunderson, lähti puutarhaan. Kenelm ja Mr Saunderson istuivat

lehtimajaan, tytöt ja edistymisen sankari jäivät ulkopuolelle

kukkaisten luo. Oli hiljainen ja ihana yö, täysikuu valaisi seutua.

Arentimies, joka istui kasvot niittyjä kohti, tupakoi rauhallisesti.

Kenelm veti muutamia haikuja piipustansa, laski sitten piipun pois ja

loi katseen tyttöihin. He olivat hyvin hauskan näköiset, ollen lähellä

toisiansa mehiläispesien kohdalla; ne kaksi nuorinta istuivat

kukkapenkkiä ympäröivällä ruohokaistaleella ja olivat laskeneet

käsivartensa toinen toistensa hartioille; vanhin seisoi suorana heidän

takanaan ja kuunvalo lankesi hänen ruskeille hiuksillensa.

Nuori Saunderson kulki itsekseen levottomana edestakaisin käytävällä.

"Se on kummallista," ajatteli Kenelm, "että tytöt eivät ole ilkeitä

katsella, kun heitä on näin pari kolme yhdessä; mutta jos riistää

jonkun irti joukosta, niin se tavallisesti tulee niin suoraksi ja

kaljuksi kuin pavunsalko. Haluaisinpa tietää katsooko tämä maalainen

heinäsirkka, joka on niin ihastunut noihin hyppäyksiin, joita hän

edistymiseksi sanoo, mormonein yhteiskuntaa sivistyneen edistymisen

merkiksi. On monta seikkaa, jotka puolustavat kokonaisen kymmenkunnan

vaimon ottamista, samoin kuin voipi ostaa kymmenkunnan helppoja

partaveitsiä. Sillä ei ole mahdotonta kymmenen joukosta löytää yhden,

joka on hyvä. Ja sitä paitsi on varmaankin kokonainen kimppu

monenvärisiä kukkasia, siellä täällä kuihtunut lehti, kauniimpi

katsella kuin sama yks'toikkoinen, yksinäinen hame. Mutta minä pelkään

että nämät mietteet ovat sopimattomia, vaihtakaamme ne muihin. --

Arentimies," sanoi hän ääneen, "minä oletan, että teidän kauniit

tyttärenne ovat liian hienot ollaksensa teille erittäin suureksi

avuksi. Minä en heitä heinämiesten joukossa nähnyt."

"Kyllä ne siellä olivat, vaikka erikseen niitun äärimmäisessä päässä.

Minä en tahdo, että ne ovat toisten tyttöjen kanssa, joista useat ovat

muukalaisia toiselta seuduilta. En tosin tiedä heistä mitään pahaa,

mutta kun en liioin tiedä mitään heidän eduksensakaan, niin katsoin

parhaimmaksi pitää tyttöni erillänsä."

"Mutta minä olisin katsonut viisaimmaksi pitää poikaanne niistä

erillään. Minä näin hänen tyttöparven keskellä."

"Oh," sanoi arentimies miettiväisesti ja otti piipun suustansa, "minä

en usko, että tytöt, jotka eivät ole juuri hyvää kasvatusta saaneet,

lapsi raukat! vaikuta niin pahaa poikiin, kuin hyvästi kasvatettuihin

tyttöihin -- ainakaan ei vaimoni sitä usko. 'Pidä hyvät tytöt erillään

pahoista tytöistä,' sanoo hän, 'niin hyvät tytöt eivät milloinkaan

käytä itseänsä pahoin!' Ja te tulette vielä huomaamaan, että siinä

jotakin on, kun itse saatte tyttöjä kasvatettavaksi."

"Odottamatta tätä aikaa -- jonka en toivo koskaan tulevankaan --

myönnän, että teidän kelpo vaimonne väite on hyvin viisas. Minun oma

käsitykseni on, että nainen helpommin voipi vahingoittaa omaa

sukupuoltansa kuin meidän, koska hän ei voi elää tekemättä pahaa

yhdelle tai toiselle."

"Ja hyvää myöskin," sanoi iloinen arentimies ja löi nyrkkinsä pöytään.

"Mitenkä me tulisimme aikaan ilman vaimoja?"

"Me tulisimme aikaan paljon paremmin, se on minun luuloni, sir. Adam

oli kultaa parempi, eikä häntä omatunto eikä vatsataudit vaivanneet,

ennenkuin Eva houkutteli häntä raakoja omenia syömään."

"Nuori mies, minä näen nyt, että olette ollut onnettomasti rakastunut.

Sentähden te olette niin suruisen näköinen."

"Suruisen näköinen! Oletteko milloinkaan tuntenut miestä, jolla on

ollut kova onni rakkaudessa ja joka on näyttänyt vähemmän suruiselta

päästyänsä puddingin ääreen?"

"Noh! Mutta te osaatte hyvin veistä ja kahvelia hallita -- se täytyy

myöntää." Tässä arentimies kääntyi ja katseli tutkivaisesti Kenelmiä.

Sen jälkeen hän suuremmalla kunnioituksella lisäsi: "Tiedättekö mitä,

te saatatte minua hämille."

"Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että saatan itseänikin

hämille. Mitä vielä aiotte sanoa?"

"Kun katselen teidän pukuanne -- ja -- ja --"

"Nuo kaksi killinkiä kuin minulle annoitte? Niin --"

"Minä luulin teitä pienen, minun kaltaiseni, arentimiehen pojaksi.

Mutta nyt minä puheestanne huomaan, että olette ylioppilas --

herrasmies. Eikö niin ole?"

"Hyvä Mr Saunderson, minä lähdin vähän aikaa sitten matkalleni inhoen

valhetta. Mutta minä epäilen ihmisten pääsevän pitkälle tässä

maailmassa, huomaamatta, että luonto on hänelle suonut valhettelemisen

ky'yn välttämättömäksi keinoksi itsensä suojelemiseen. Jos te kysytte

minulta itsestäni, niin varmaan tulen valehtelemaan teille. Senvuoksi

on kenties parasta etten jääkään teille yöksi, vaan sen sijaan ha'en

itselleni makuusijan jonku tiheän pensaston juurella."

"Mitä vielä! Minä en suinkaan tahdo tietää enempää kenenkään tilasta

kun hän itse katsoo sopivaksi minulle ilmoittaa. Jääkää tänne

lopettamaan heinäntekoa. Ja sen minä sanon, nuori mies, että olen

hyvilläni siitä, ettette näy tytöistä välittävän; sillä minä kyllä näin

varsin kauniin tytön koettavan päästä teidän suosioonne -- ja jollette

ole varoillanne, on hän saattava teitä rettelöihin."

"Kuinka? Aikooko hän karata setänsä luota?"

"Setänsä? Herra siunatkoon, ei hän asu setänsä, vaan isänsä luona, enkä

ole milloinkaan kuullut hänen aikoneen karata. Jessie Wiles -- se on

hänen nimensä -- on, minun luullakseni, hyvin kelpo tyttö, josta kaikki

pitävät -- ehkä liiankin paljon; mutta hän tietää olevansa kaunotar,

eikä ensinkään ole pahoillansa siitä että häntä ihaillaan."

"Ei yksikään vaimo siitä pahoillansa ole, olkoonpa hän kaunotar tai ei.

Mutta minä en voi ymmärtää miksi Jessie Wiles saattaisi minua

rettelöihin?"

"Sentähden, että löytyy ko'okas, roteva mies, joka on tullut

puolihulluksi hänen tähtensä; ja kun hän on näkevinään jonkun toisen

liian paljon Jessieä katselevan, niin hän musertaa hänet murskaksi. On

siis parasta, nuori mies, että säilytätte nahkanne pulaan joutumasta."

"Vai niin! Ja mitä tyttö näistä rakkauden osoituksista sanoo? Kai hän

pitää miehestä enemmän sentähden, että hän muita murskaksi musertaa?"

"Lapsi parka! Ei; hän vihaa häntä niin ettei kärsisi häntä nähdä. Mutta

mies vannoo, ettei Jessie saa mennä toisen kanssa naimiseen, vaikka hän

itse sentakia joutuisi hirsipuuhun. Ja totta puhuakseni, minä pelkään,

että Jessie liian paljo puhuu muiden kanssa kääntääksensä tämän

tappelijan epäluuloa siitä ainoasta miehestä, jota hän minun

luullakseni rakastaa. Kivulloinen nuori miesparka, joka tapaturman

kautta joutui raajarikoksi ja jonka Tom Bowles sakarisormellansa voisi

musertaa."

"Tuo on todella oikein hauskaa," sanoi Kenelm, joka näytti vähän

innostuvan. "Minun tekisi mieleni tulla tutuksi tuon hirvittävän

kosijan kanssa."

"Se on helppo asia," sanoi arentimies kuivasti. "Teidän ei tarvitse

muuta tehdä kuin mennä kävelemään Jessie Wiles'in kanssa auringon

laskun jälkeen, niin opitte tuntemaan Tom Bowles'ista enemmän kuin

kuukauden sisässä tulette unhottamaan."

"Kiitoksia neuvosta," sanoi Kenelm hiljaa, mutta miettiväisesti. "Minä

toivon voimani käyttää sitä hyödykseni."

"Käyttäkää vaan. Minun olisi paha mieli jos johonkin pulaan

joutuisitte; ja kun Tom Bowles on raivoissansa, on hän kuin vihainen

härkä. Mutta meidän täytyy nousta ylös varhain huomenaamulla; minä

lähden vielä karjatarhassa käymään ja menen sitte levolle; minä

neuvoisin teitä tekemään samoin."

"Kiitoksia viittauksesta! Minä näen, että tytöt jo ovat menneet sisään.

Hyvää yötä!"

Kun Kenelm meni puutarhan läpi, kohtasi hän nuoremman Saundersonin.

"Minä pelkään," sanoi edistymisen harrastaja, "että ukko teistä on

ollut kovin ikävä. Mistä te olette puhuneet?"

"Tytöistä," sanoi Kenelm, "joka aine aina on kauhea, mutta ei

ehdottomasti ikävä."

"Tytöistä -- olisiko ukko tytöistä puhunut? Te laskette leikkiä."

"Toivoisin sitä tekeväni, mutta se on jotakin, jota en milloinkaan ole

osannut siitä saakka kuin tähän maailmaan tulin. Jo kehdossa tunsin

elämän olevan varsin totisen asian, joka ei leikin tekoa salli. Minä

muistan vallan hyvin kuin minulle ensimmäinen kerta majavanöljyä

annettiin. Tekin, Mr Bob, olette kai huokuneet sisäänne tätä esimakua

elämän suloisuuksista. Teidän suupielistänne eivät ne alaspäin

kääntyvät väärät viivat ole hävinneet, joihin tämä öljy niin julmalla

tavalla veti ne. Te olette samoin kuin minä luonteeltaan vakava, ettekä

leikkipuheesen taipuvainen -- niin, se joka edistymistä harrastaa on

epäilemättä kovin tyytymätön asiain nykyiseen tilaan. Ja pitkällinen

tyytymättömyys paheksii leikkipuheen satunnaista helpoitusta."

"Jättäkää nuo turhat asiat," sanoi Bob, "ja sanokaa suoraan eikö isäni

puhunut mitään erityisesti minusta."

"Ei sanaakaan -- ainoa mies, josta hän erittäin jotain mainitsi, oli

Tom Bowles."

"Mitä? Tappelija Tom! Koko naapuriseudun kauhu! Oh, minä arvaan, että

ukko pelkää Tomin hyökkäävän minun päälleni. Mutta Jessie Wiles'in

tähden ei kannata ruveta riitaan tuon lurjuksen kanssa. Se on kauhea

häpeä hallituksen puolesta --"

"Mitä? Onko hallitus laiminlyönyt Tom Bowles'in urhoollisuutta arvossa

pitää tahi oikeammin rajoittaa hänen liikanaista kiihkoansa?"

"Oh, se on kauhea häpeä hallituksen puolesta ettei se ole pakoittanut

hänen isäänsä panemaan häntä kouluun. Jos koulunkäynti olisi

yleinen --"

"Niin luulette ettei raakoja ihmisiä olisi olemassakaan. Voi olla,

mutta koulunkäynti on yleinen Kiinassa. Ja samaten selkäänsaanti.

Minusta te kuitenkin sanoitte, että koulumestari on poissa ja että

valistuksen aikakausi on yhä edistymässä."

"Niin, kaupungeissa, mutta ei näissä pääsemättömissä maalais-seuduissa;

ja se tekee minun vallan hulluksi. Minä tunnen olevani täällä

kadotettuna, -- menetettynä. Minussa on jotain, sir, ja se voipi

kehittyä ainoastaan ottelussa samankaltaisten henkien kanssa. Te'ettekö

sentähden minulle palveluksen?"

"Aivan kernaasti."

"Puhukaa ukolle jotain siihen suuntaan, että hän ei voi odottaakaan

saavansa minusta, sen kasvatuksen mukaan jonka olen saanut, kyntömiestä

tahi sikojen syöttäjää; sanokaa että Manchester olisi oikea paikka

_minulle_."

"Miksi Manchester?"

"Siksi, että minulla siellä on sukulainen, joka on kauppias ja on

luvannut minulle paikan konttoorissaan, jos vaan ukko siihen suostuisi.

Ja Manchester hallitsee Englantia."

"Mr Bob Saunderson, minä lupaan tehdä minkä voin teidän toiveidenne

hyväksi. Tämä on vapauden maa, ja jokaisen tulee saada itse valita

tiensä siinä, jotta, jos vihdoin viimein menee hiiteen, niin menee

sinne ilman sitä tunnon rauhan häiritsemistä, joka on luonnollinen

seuraus siitä että joku toinen ajaa häntä sinne, vastoin hänen omaa

tahtoansa. Hän ei silloin voi syyttää siitä muita kuin itseänsä. Ja

tämä, Mr Bob, on suuri lohdutus. Kun olemme pulaan joutuneet ja

soimaamme toisia siitä, niin tulemme tietämättämme olemaan väärät,

viholliset, kovat, kiukkuiset ja kenties kostonhimoiset. Me päästämme

sellaiset tunteet valloilleen, jotka koettavat turmella koko luonnetta.

Mutta kun soimaamme ainoastaan itseämme, niin tulemme katuvaisiksi. Me

emme ole niin tarkkoja muiden suhteen. Ja itsensä soimaaminen on

kuitenkin terveellinen omantunnon tutkiminen, jota todellisesti hyvä

ihminen joka päivä harjoittaa. Ja nyt, olkaa hyvä ja näyttäkää minulle

se huone, jossa minun tulee nukkua ja muutamaksi tunniksi unhoittaa

että elän -- paras mikä voi tapahtua, hyvä Mr Bob! Meidän päivämme

eivät ole niinkään hulluja, niin kauan kuin voimme unhoittaa kaikki

mitä niiden kuluessa on tapahtunut, samassa hetkessä kuin laskemme

päämme päänaluselle."

Molemmat nuoret miehet menivät vallan ystävällisesti käsi kädessä

sisään. Tytöt olivat jo menneet omaan huoneesensa, mutta Mrs Saunderson

oli vielä ylhäällä, viedäksensä vierasta vieraskammariin -- pieneen

kauniisen huoneesen, joka kaksikymmentä kaksi vuotta sitten oli

huonekaluilla varustettu, kun arentimies nai; se oli tapahtunut Mrs

Saundersonin äidin kustannuksella, sillä hän aikoi asua siinä, kun hän

tuli heille käymään. Siinä oli parkkumi-akuttimet ja ruutukaiset

tapetit ja se näytti yhtä uudelta kuin se eilen olisi tapeteilla ja

huonekaluilla varustettu.

Kun Kenelm jäi yksin, riisui hän päältänsä, mutta ennenkuin hän pani

maata, paljasti hän oikean käsivartensa, käänsi sitä ja katseli

vakaasti sen jäntäre-rakennusta, vasemmalla kädellään tunnustellen sitä

käsivarren yläpuolen kohennusta, jota tavallisesti palloksi sanotaan.

Nähtävästi tyytyväisenä tämän nyrkkitaistelun välikappaleen suuruuteen

ja lujuuteen, Kenelm huokasi hiljaa. "Minä pelkään, että minun täytyy

antaa Thomas Bowles'ille selkään." Viisi minuuttia myöhemmin hän

nukkui.

Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä · 第 30 / 134 题