"Ainoastaan niiden voimiensa avulla, jotka viattomuutta ja naimatonta
säätyä suojelevat," puhui Kenelm Chillingly itsekseen, "olen pahasta
pulasta päässyt! Ja jos tuo matelevainen olento olisi ollut puettu kuin
nainen, sen sijaan että hän oli puettu niinkuin poika, kun hän sattui
tieheni niinkuin jumalallisuus muinaisessa draamassa, niin minä olisin
upottanut vaakunassani olevat kalat kuumaan veteen. Vaikea on kuitenkin
uskoa, että tyttö, joka eilen oli tuiki rakastunut Mr Comptoniin,
tänäpäivänä olisi voinut minuun rakastua. Hän näytti kuitenkin siltä
kun hän olisi voinut sitä tehdä, joka todistaa joko ettei milloinkaan
tule naisen sydämeen luottaa, tahi ettei milloinkaan tule naisen
katseisin luottaa. Decimus Roach on oikeassa: miehen ei koskaan tule
heretä naisia pakenemasta, jos hän mielii koettaa 'enkeleitä
lähestyä.'"
Näin Kenelm Chillingly mietiskeli, kävellessänsä pitkin polkua, joka
kiertelihen niittyjen ja viljavainioiden läpi; hän oli kääntänyt
selkänsä kaupungille, jossa sellaiset kiusaukset ja koetukset
olivat häntä ahdistaneet, ja kulki kolme penikulmaa matkasta
katedraalikaupunkiin, jossa hän aikoi olla yötä.
Hän oli kulkenut moniaan tunnin, ja aurinko alkoi laskeutua muutamia
lännessä olevia siintäviä kukkuloita kohti, kun hän saapui joen
rannalle, jolla kasvoi tuuheita pajuja ja italialaisia hopeapoppelia,
joiden lehdet vapisivat iltatuulessa. Tämän miellyttävän paikan tyyneys
ja vilpeys houkutteli häntä lepäämään tässä; hän otti matkalaukustansa
kuivan leivän, jolla hän oli itsensä varustanut, pisti sen kirkkaasen
veteen, joka liristen juoksi piikivien yli, ja nautti aterian
sellaisen, jota vastaan epikureilainen vaihettaisi herkulliset pitonsa
saadaksensa nuoruuden ruokahalua. Sitten hän leväten pitkällään joen
äyräällä ja taittaen ajuruohoja, joka mieluisimmin kasvaa tuuheilla
paikoilla, jossa vettä, olkoon se seisovaa tai juoksevaa, on lähellä,
vaipui puoleksi miettivään puoleksi uneksivaan tilaan. Vähän matkan
päästä hän kuuli niittäjän viikatteen hiljaista suhinaa, ja tuuli ajoi
hänen luokseen hajun vasta niitetystä heinästä.
Hän heräsi siitä että joku hiljaa löi häntä olkapäähän, ja kun hän
katsoi taaksensa, näki hän hartiakkaan miehen hyvännäköiset, iloiset
kasvot, sekä kuuli ystävällisen ja viehättävän äänen sanovan:
"Nuori mies, jos ette ole liian väsynyt, niin tulette kai auttamaan
minua korjaamaan heiniäni. Meillä on kova puute työväestä, ja minä
pelkään että pian saamme sadetta."
Kenelm nousi, katseli totisesti muukalaiseen ja vastasi omituisella
tavallansa. "Ihminen on luotu auttamaan kanssaihmistänsä -- etenkin
korjaamaan heiniä niin kauan kuin päivä vielä paistaa. Minä tulen."
"Te olette hyvä mies ja minä kiitän teitä. Katsokaa, minä toivoin
saavani joukon kuljeksivia työmiehiä työhöni, mutta toinen ehti ennen
pyytää niitä. Tätä tietä," -- ja näyttäen tietä pensastossa olevan
aukeaman läpi, hän pian tuli suurelle niitulle, josta kolmas osa vielä
oli niittämättä, mutta muulla osalla oli joukko ihmisiä, sekä miehiä,
että naisia, jotka hajoittivat ja levittivät niitettyjä heiniä. Kenelm
oli häntä seurannut ja oli kohta täydessä työssä. Paitahihasillansa
ollen hän hajoitti heiniä niinkuin muutkin, yhtä surullisen ja nöyrän
näköisenä kun ainakin. Vaikka työ alussa oli vähän takaperoista siitä
syystä, että hän oli tottumaton työ-aseita käyttämään, niin hänen
tottumuksensa ruumiinharjoituksiin tuotti hänelle sen verrattoman
ominaisuuden, jota sanotaan 'kätevyydeksi', ja pian hän osoitti
erittäin suurta taitavuutta työssä. Jotakin -- liekö se ollut hänen
kasvoissansa, tahi liekö hän muukalaisena ollut viehättävä -- jotakin
hänessä herätti naisten huomiota, ja hyvin kaunis tyttö, joka oli
lähempänä häntä kuin toiset, koetti ruveta puhumaan hänen kanssansa.
"Tämä on teille uutta," sanoi tyttö hymyillen.
"Ei mikään minulle uutta ole," vastasi Kenelm alakuloisesti. "Mutta
sallikaa minun huomauttaa, että teidän tulisi, tehdäksenne asiat hyvin,
tehdä ainoastaan yksi asia kerrallaan. Minä olen täällä heinää
tekemässä, enkä puhumassa."
"Ohoh!" sanoi tyttö hämmästyneenä ja kääntyi pois nyykähyttäen
päätänsä.
"Lieneekö tuollakin tytöllä setä?" ajatteli Kenelm itsekseen.
Isäntä, joka itsekin oli työssä, seisahtui väliin katsellaksensa
työväkeä ja näki iloksensa kuinka hyvästi työ Kenelmiltä sujui, ja kun
päivän työ oli lopetettu, puristi hän Kenelmin kättä ja pani siihen
kahden killingin rahan. Chillinglyein perillinen katseli tätä
päiväpalkkaa ja käänteli sitä vasemman käden etusormen ja peukalon
välillä."
"Eikö se ole kylläksi?" kysyi arentimies, närkästyneenä.
"Suokaa anteeksi," vastasi Kenelm. "Mutta, totta puhuakseni, nämä ovat
ensimmäiset rahat, jotka minä ijässäni olen ruumiin työllä ansainnut;
ja minä katselen rahaa yhtä suurella uteliaisuudella kuin
kunnioituksella. Mutta, jos ei se teitä loukkaa, niin minä olisin ennen
suvainnut, että te rahojen sijaan olisitte antanut minulle jotakin
syötävää; sillä en ole syönyt aamusta asti muuta kuin leipää ja vettä."
"Te saatte sekä rahat että ruokaa, poikani," sanoi arentimies
ystävällisesti. "Ja jos tahdotte jäädä tänne auttamaan meitä siksi kun
saamme heinät tehdyksi, niin minä vakuutan, että hyvä vaimoni hankkii
teille paremman vuoteen kuin saatte kylän ravintolassa -- jos siellä
sellaista ensinkään saatte."
"Te olette hyvin hyvä. Mutta ennenkuin suostun tähän, suokaa anteeksi,
että te'en teille kysymyksen: onko teillä veljen-tyttäriä luonanne?"
"Veljentyttäriä!" toisti arentimies, tavanmukaisesti pistäen
kätensä housun lakkariin, ikäänkuin hän sieltä jotakin hakisi --
"veljentyttäriä luonani? Mitä tarkoitatte? Onko se vastasepitetty sana,
joka tarkoittaa vaskea?"
"Ei se tarkoita vaskea eikä messinkiä. Minä puhuin kuitenkin ilman
vertausta. Minä en pidä veljentyttäristä, abstraktisen periaatteen
johdosta, jonka kokemus on oikeaksi näyttänyt."
Arentimies tuijotti nuoreen ystäväänsä ja ajatteli, että hän ei ollut
vallan niin terve sielunvoimien suhteen kuin hän silminnähtävästi oli
ruumiisen katsoen, mutta hän vastasi kuitenkin nauraen. "Siinä
tapauksessa saatte olla huoleti. Minulla on vaan yksi veljentytär, ja
hän on naimisissa raudankauppiaan kanssa ja asuu Exeterissä."
Kun he tulivat arentitaloon, vei Kenelmin isäntä hänen suoraan kyökkiin
ja huudahti ystävällisesti sievälle, keski-ikäiselle vaimolle, joka
suuren ja rotevan tytön kanssa laittoi illallista. "Kuulepas, muija!
minä olen hankkinut sinulle vieraan, joka kyllä illallistansa
ansaitsee, sillä hän on tehnyt työtä kahden edestä, ja minä olen
luvannut hänelle vuoteen."
Arentimiehen vaimo kääntyi äkkiä. "Hän on hyvin tervetullut
illalliselle. Mutta mitä vuoteesen tulee," sanoi hän epäävästi, "niin
en juuri tiedä." Mutta samassa hän katseli Kenelmiin; tämä oli
ulkonäöltänsä niin vallan toisellainen, kuin mitä hän luuli kuljeksivan
heinämiehen olevan, että hän tietämättänsä kumarsi hänelle ja lausui
aivan toisella äänellä:
"Herra saapi asua vierashuoneessa; mutta menee vähän aikaa saada se
kuntoon -- tiedäthän, John, että kaikissa huonekaluissa on päälliset
päällä."
"Hyvä, kyllä se ehditään saada kuntoon. Hän ei mene levolle ennenkuin
hän on illallista syönyt."
"Ei suinkaan," sanoi Kenelm, joka tunsi varsin hyvän ruokahajun
kyökissä.
"Missä tytöt ovat?" kysyi arentimies.
"He olivat tässä viisi minuuttia sitten ja menivät ylös siivoamaan
itsiänsä."
"Mitkä tytöt?" sammalti Kenelm ja vetäytyi ovelle päin. "Minusta te
sanoitte ettei teillä veljentyttäriä ollut?"
"Mutta minä en sanonut ettei minulla tyttäriä ole. Ettehän heitä
pelkää?"
"Sir," sanoi Kenelm kohteliaasti ja viisaasti kiertäen kysymystä, "jos
teidän tyttärenne ovat äitinsä näköiset, niin ette voi sanoa etteivät
vaarallisia ole."
"Kuulkaa nyt," alkoi arentimies, joka näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta
hänen vaimonsa hymyili ja punastui -- "kuulkaas, tuo on niin hienosti
sanottu, kuin tahtoisitte kerätä ääniä vaaliin tässä kreivikunnassa. Te
ette heinämiesten joukossa ole käytöstapaanne saavuttanut; ja minä olen
kenties ollut liian rohkea henkilöä kohtaan, joka on minua parempi."
"Mitä?" sanoi kohtelias Kenelm, "tarkoitatteko sillä että olette liian
vapaasti menetelleet rahoihinne nähden? Suokaa sentähden itsellenne
anteeksi, jos mielitte, mutta te ette rahoja takaisin saa. Minä en ole
niin paljon elämätä kokenut kuin te, mutta minun kokemukseni mukaan,
miehellä, joka kerta on menettänyt rahansa, joko hän on ne jättänyt
häntä paremmalle tahi huonommalle, ei ole toivoa niitä enää milloinkaan
nähdä."
Tälle väitteelle arentimies nauroi niin, että hän oli kuolla, hänen
vaimonsakin nikahtui nauruun ja piikakin naurahti. Kenelm, joka oli
totinen kuin ainakin, sanoi itsekseen:
"Kokkapuhe on siinä että lausuu jokapäiväisen totuuden epigrammina, ja
yksinkertaisin viittaus rahan arvoon otetaan yhtä varmasti suosiolla
vastaan kun tuhmin puhe naisten vähä-arvoisuudesta. Minä olen
varmaankin sukkela tietämättäni."
Tässä arentimies kosketti häntä olkapäähän -- kosketti, vaan ei lyönyt,
niinkuin hän kymmentä minuuttia ennen olisi tehnyt -- ja sanoi:
"Älkäämme muijaani häiritkö, muuten emme illallista saa. Minä lähden
karjaani katsomaan. Ymmärrättekö te hyvin lehmiä arvostella?"
"Niin, lehmät tuottavat kermaa ja voita. Parhaimmat lehmät ovat ne,
jotka vähimmällä kulungilla tuottavat enimmän kermaa ja voita. Mutta
miten parhainta kermaa ja parhainta voita voi valmistaa sellaiseen
hintaan, että niitä voi maksutta asettaa köyhän aamiaispöydälle, se on
kysymys, jonka reformeerattu parlamentti ja liberaalinen hallitus on
ratkaiseva. Älkäämme kuitenkaan illallista viivyttäkö."
Arentimies ja hänen vieraansa lähtivät kyökistä ja menivät karjapihaan.
"Te olette vento vieras näillä seuduilla?"
"Niin olen."
"Te ette edes nimeäni tunne?"
"En, paitsi että kuulin vaimonne nimittävän teitä Johniksi."
"Minun nimeni on John Saunderson."
"Vai niin! Te olette siis pohjoisesta? Sentähden olette niin taitava ja
viisas. Nimet, jotka loppuvat päätteesen 'son', ovat tavallisesti
alkuansa tanskalaisten jälkeläisistä, joille Alfred kuningas, Jumala
häntä siunatkoon, vallan rauhallisesti lahjoitti kokonaista kuusitoista
kreivikuntaa Englannissa. Ja kun tanskalainen nimi loppuu päätteellä
'son', tarkoittaa se että hän on jonkun poika."
"Tuhat tulimmaista! Sitä en ole milloinkaan ennen kuullut."
"Jos olisin luullut teidän sitä tietävän, niin en olisi sitä sanonut."
"Nyt minä olen teille sanonut nimeni, mikä teidän nimenne on?"
"Viisas mies tekee kysymyksiä ja tuhma vastaa niihin. Olettakaa
hetkeksi etten olekaan tuhma."
Arentimies Saunderson raapi päätänsä ja näytti enemmän hämmästyneeltä
kun soveltui tanskalaisen jälkeläiselle, jonka Alfred kuningas oli
asettanut Englannin pohjoisosaan asumaan.
"Oh," sanoi hän vihdoin, "mutta minä luulen teidän olevan
Yorkshiresta."
"Ihminen, joka on enin itseluuloinen kaikista luoduista olennoista,
sanoo että hänellä yksin on ajatuksen etu-oikeus, ja tuomitsee muut
eläimet alempaan koneentapaiseen toimeen, jonka hän sanoo vainuksi.
Mutta koska vainu ei ole pettävä ja ajatukset tavallisesti eksyvät,
niin ihmisellä ei, oman määritelmänsä mukaan, ole paljon kerskattavaa.
Kun sanotte luulevanne, ja pidätte sen totena, että olen Yorkshiresta,
niin erehdytte. Minä en ole Yorkshirelainen. Mutta jos rajoitatte
itsenne vainuun, voitteko arvata milloin tulemme illallista syömään?
Lehmät, joita aiotte käydä katsomassa, arvaavat milloin heitä tullaan
ruokkimaan."
Arentimies, joka jälleen saavutti tunnon etevyydestään sen vieraan
rinnalla, jolle hän illallista oli luvannut, sanoi: "Kymmenessä
minuutissa." Sitten hän, hetken vaiti oltuansa, ja puolustavalla
äänellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että häntä katsottaisiin
ylhäisten joukkoon kuuluvaksi, jatkoi: "Me emme syö kyökissä. Minun
isäni teki niin, ja niin minäkin tein siksi kuin nain; mutta minun
Bess'ini, vaikka hän on niin hyvä arentimiehen vaimo kun milloinkaan on
kengissä käynyt, oli kuitenkin kauppiaan tytär ja oli saanut
toisellaisen kasvatuksen. Katsokaas, hän ei ollut ilman rahoitta;
mutta, vaikka hänellä ei olisikaan rahoja ollut, en olisi suvainnut
hänen omaisensa sanovan, että minä olin häntä alentanut -- sentähden me
syömme arkihuoneessa."
Kenelm sanoi: "Ensimmäinen kysymys, joka on lukuun otettava, on se,
saammeko ensinkään syödä. Kun se on ratkaistu, on se, joka ennemmin syö
arkihuoneessansa kuin kyökissänsä, varmaankin voittava enimmät
puolellensa. Mutta tuossa näen kaivon; sillä aikaa kuin te menette
lehmiä katsomaan, jään minä tänne käsiäni pesemään."
"Odottakaas; te näytte olevan älykäs mies, eikä mikään narri. Minulla
on poika, hyväluontoinen mutta itserakas junkkari, joka pöyhisteleksen
ja pitää itsensä mokomana taiturina. Te tekisitte minulle hyvän
palveluksen, ja hänellekin, jos hiukan masentaisitte häntä."
Kenelm, joka par'aikaa pesi käsiänsä, vastasi ainoastaan nyykäyttämällä
päätänsä. Mutta koska hän harvoin laiminlöi tilaisuutta aprikoimiseen,
sanoi hän itsekseen, pestessään kasvojansa: "Ei ole ihmettä, että
pienen miehen mielestä on hauska kukistaa isoa miestä, kun isä voi
pyytää muukalaista nöyryyttämään hänen omaa poikaansa sentähden, että
tämä ei vähää itsestään luule. Tämän inhimillisen luonnon peri-totuuden
johdosta arvostelu hyvin taitavasti luopuu vaatimuksestaan olla
analyytisena tieteenä ja muuttuu edulliseksi ammatiksi. Se perustuu
siihen huviin, jota sen lukijat nauttivat siitä, että henkilöä
nöyryytetään."