"Minä olen tehtäväni toimittanut," sanoi Kenelm, kun hän palasi
matkakumppaninsa luokse. "Mr Compton sanoi olevansa täällä puolen
tunnin kuluessa."
"Te näitte hänen?"
"Tietysti; lupasinhan minä antaa kirjeen hänen omaan käteensä."
"Oliko hän yksin?"
"Ei; hän oli ruo'alla vaimonsa kanssa."
"Vaimonsa? Mitä tarkoitatte, sir? -- vaimonsa! ei hänellä vaimoa ole."
"Ulkomuoto voi pettää. Ainakin hän oli yhdessä rouvasihmisen kanssa,
joka kutsui häntä 'ystäväksi' niin terävällä äänellä, kuin olisi hän
ollut hänen vaimonsa; ja kun minä tulin hänen porstuanovestansa, pyysi
poika, joka tuli juosten minua vastaan, minun antamaan nauhalippaan Mrs
Comptonille."
Nuorukainen kävi vallan kalmankalpeaksi, horjui takaisin muutaman
askeleen ja vaipui tuolille istumaan.
Poissa ollessansa oli Kenelmissä herännyt epäluulo, joka nyt tuli
vahvistetuksi. Hän lähestyi hiljaa, nosti tuolin lähelle kumppaniansa,
jonka kohtalo oli hänen suojaansa uskonut, ja sanoi ystävällisesti
kuiskaten.
"Tuo ei nuorukaisen liikuntoa ole. Jos olette petetty tahi harhateille
joutunut, ja minä jollain tavalla voin neuvoa tai auttaa teitä, niin
luottakaa minuun niinkuin naiset muutamissa kohdissa voivat miehiin ja
herrasmiehiin luottaa."
Nuorukainen hyppäsi jaloilleen ja astui horjuvin askelin pitkin
laattiata, hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat kiihkoa, jota hän
turhaan koki salata. Äkkiä hän pysähtyi, tarttui Kenelmin käteen,
puristi sitä kovasti ja sanoi nyyhkyttäen:
"Minä kiitän teitä -- minä siunaan teitä. Jättäkää minut nyt -- minä
tahdon olla yksin. Yksin minä tahdon kohdata tuota miestä. Ehkä on se
joku erehdys; -- menkää."
"Lupaatteko ett'ette lähde tästä talosta ennenkuin minä palaan?"
"Kyllä, minä lupaan sen."
"Ja jos asiat ovat niin, kuin minä pelkään, sallitteko silloin minun
neuvoa teitä?"
"Jumala minua armahtakoon, jos niin olisi! Kehenkäpä minä muuten
luottaisin? Menkää -- menkää!"
Kenelm oli toistamiseen kadulla kaasulyhtyjen ja juhannuskuun valossa.
Hän kulki tavanmukaisesti eteenpäin, kunnes hän saapui kaupungin
ulkoreunalle. Siellä hän pysähtyi, istui penikulma-kivelle vaipuen
seuraaviin mietelmiin:
"Kenelm, ystäväni, nyt olet joutunut pahempaan pulaan kuin tunti sitten
luulit olevasi. Sinä olet nähtävästi saanut naisen niskoillesi. Mitä
ihmettä sinun on hänen kanssaan tekemistä? Karannut nainen, joka,
aikoen karata toisen kanssa -- sellaiset ovat ihmis-luonteen
ristiriitaisuudet -- on sen sijaan sinun kanssasi karannut. Mikähän
kuolevainen voi toivoa pääsevänsä pulaan joutumasta? Mitä kaikkein
vähemmin luulin tapahtuvan minulle, kun nousin ylös tänä aamuna, oli
että toisen sukupuolen takia johonkin pulaan joutuisin. Jos luonnoltani
olisin herkkä rakastumaan, niin kohtalon jumalattareilla olisi joku syy
saattaa minua tähän pulaan, mutta, niinkuin asiat nyt ovat, näillä
vanhoilla, joka asiaan sekaantuvilla neitosilla ei ole mitään syytä
tähän toimeensa. Kenelm, ystäväni, luuletkos milloinkaan voivasi
rakastua? Ja jos rakastuisit, luuletko silloin voivasi olla suurempi
narri, kuin nyt olet?"
Kenelm ei vielä ollut tätä mutkaista kysymystä ratkaissut,
neuvoitellessansa itsensä kanssa, kun hän kuuli suloisen säveleen
hiljaisia väreitä. Ne tulivat kielisoittimesta ja olisivat tuntuneet
tyhjiltä ilman illan hiljaisuutta ja ilman sitä täyteläisyyttä, jota
musiikin säveleet saavat, kun kulkevat tyynen ja hiljaisen ilman läpi.
Nyt kuului kaukaa ääni, joka lauloi säestäen soitinta. Se oli miehen
ääni, pehmeä ja selvä ääni, mutta Kenelm ei voinut sanoja eroittaa. Hän
astui ehdottomasti sinne päin, mistä ääni kuului, sillä Kenelm
Chillinglyllä oli musiikia sielussansa, vaikka hän ei itse vielä sitä
oikein selvään tietänyt. Hän näki edessänsä nurmikon, jolla kasvoi
yksinäinen jalava, jonka juurella oli istuinpaikka matkustajia varten.
Tätä ruohokenttää ympäröi puoli-piiri, jonka reunoilla oli kauppapuotia
ja istutus kauniin, huvilanmuotoon rakennetun ravintolan edessä. Siellä
täällä puistossa olevien pöytien ääressä istui hiljaisia ihmisiä,
nähtävästi pikkukauppiasten ja parempain käsityöläisten luokkaan
kuuluvia. He näyttivät siivoilta ja kunnon ihmisiltä, ja kuuntelivat
hartaasti soitantoa. Useoita seisoi kauppapuotien ovillakin tahi
istuivat yläkerroksissa olevain huoneiden ikkunoissa. Ruohokentällä,
vähän matkaa puusta, mutta kuitenkin sen varjossa, seisoi soittoniekka,
ja hänessä Kenelm tunsi sen vaeltajan, jonka puheen johdosta hän oli
lähtenyt tälle matkalle, joka nyt jo oli saattanut hänen niin tukalaan
tilaan. Soitin, jolla laulaja lauluansa säesti, oli gitarri, ja hänen
laulamansa laulu oli selvästi rakkaudenlaulu, vaikka Kenelm ainoastaan
vajanaisesti taisi arvata sen yleistä sisältöä, sillä se oli
loppumaisillaan. Hän kuuli kylläksi käsittääksensä, että laulun sanat
eivät olleet niin raa'at, kuin katulaulujen ylimalkaan ovat, ja että ne
kuitenkin olivat kyllin yksinkertaiset huvittaaksensa vähää vaativaista
kuulijakuntaa.
Kun laulaja lopetti laulunsa, ei kuulunut yhtään kädentaputusta; mutta
laulu oli selvästi tehnyt syvän vaikutuksen kuulijoihin, heistä oli
kuin jotakin olisi loppunut, joka oli heissä huvia ja tyytyväisyyttä
herättänyt. Valkoinen pommerilainen koira, joka tähän asti oli ollut
poissa näkyvistä jalavan ympärillä olevan istuimen alla, tuli nyt
esille pieni tinalipas hampaissa, ja, katseltuansa tarkoin ympärillensä
ikäänkuin valitaksensa kuka kuulijoista olisi kunnioitettava keräystä
aloittamaan, se läheni Kenelmiä, asettui istumaan takajaloilleen,
katseli häneen ja ojensi lippaan häntä kohden.
Kenelm pani killingin siihen, ja koira lähti tyytyväisen näköisenä
istutukseen päin.
Kenelm lähestyi laulajaa, nostaen hattuansa, sillä hän oli tavallansa
kohtelias mies, ja sanoi hänelle, itse luottaen siihen, että
muukalainen, jonka hän ennen ainoastaan yhden kerran oli nähnyt, ei
häntä tässä oudossa puvussa tuntisi.
"Päättäen siitä vähästä, minkä olen kuullut, laulatte hyvin hyvästi,
sir. Saanko luvan kysyä kuka on sanat sepittänyt?"
"Minä," vastasi laulaja.
"Entäs nuotin?"
"Minä myöskin."
"Minä onnittelen teitä. Toivon, että nämä neron tuotteet ovat voittoa
tuottavaisia?"
Laulaja, joka tähän asti ainoastaan pikimmältään oli kysyjän halpaa
pukua katsellut, loi nyt tarkemman silmäyksen Kenelmiin ja sanoi
hymyillen. "Teidän äänenne ilmaisee kuka olette, sir. Me olemme ennen
tavanneet toisiamme."
"Se on totta; mutta minä en silloin teidän gitarrianne nähnyt, ja
vaikka tiesin teidän olevan runonlahjoilla varustetun miehen, en
kuitenkaan voinut uskoa, että te tätä alkuperäistä tapaa valitsisitte
saattaaksenne niitä yleisesti tunnetuiksi."
"Enkä minäkään voinut toivoa kohtaavani teitä tällaisessa valhepuvussa.
Hiljaa! suostukaamme pitämään toinen toisemme salaisuutta salassa. Minä
olen täällä tunnettu ainoastaan 'kuljeksiman runoilijan' nimellä."
"Minä puhuttelenkin teitä runoilijana. Jos kysymykseni ei teitä
loukkaa, niin olkaa hyvä ja sanokaa ettekö osaa yhtäkään laulua, jossa
puhutaan toisesta puolesta asiaa?"
"Mitä asiaa? Minä en teitä ymmärrä, sir."
"Se laulu, jonka minä kuulin, näytti ylistävän sitä varjoa, jota
rakkaudeksi nimitetään. Ettekö luule voivanne sanoa jotain enemmän
uutta ja totta, jos esittelisitte tätä eksymistä terveestä järjestä
niin suurella ylönkatseella kuin se ansaitsee?"
"En, sitä en usko, jos mielin saada matkan kulungit maksetuiksi."
"Mitä! onko se hulluus niin kansan mieleinen?"
"Eikö teidän oma sydämenne sitä teille sano?"
"Ei ensinkään -- ennemmin päinvastoin. Teidän nykyinen kuulijakuntanne
täällä näkyy olevan ihmisiä, jotka elävät kättensä työllä ja joilla
varmaankin on hyvin vähän aikaa tällaisiin turhiin haaveksimisiin --
sillä, niinkuin Ovidius, runoilija, joka kirjoitti paljon tästä
aineesta ja osoitti likisintä tuttavuutta sen kanssa, aivan oikein
sanoo: 'Toimettomuus on rakkauden isä.' Ettekö voi laulaa jotain hyvän
päivällisen ylistykseksi? Jokaisella, joka tekee kovaa työtä, on hyvä
ruokahalu."
Laulaja loi taas tutkivan katseen Kenelmiin, Mutta kun hän ei huomannut
vähintäkään pilan merkkiä niissä totisissa kasvoissa, joita hän
katseli, oli hän kahden vaiheilla mitä vastata ja oli ääneti.
"Minä näen," jatkoi Kenelm, "että minun kysymykseni kummastuttavat;
kummastus on katoava likemmin asiaa miettiessä. Toinen, enemmän
miettivä runoilija, kuin Ovidio, on sanonut että 'rakkaus ja nälkä
hallitsevat maailmaa!' Mutta nälällä on varmaankin suurin osa
hallituksessa; ja jos runoilija todella tekisi, mitä hän vakuuttaa
tekevänsä -- esittelee luontoa -- niin suurin osa hänen lauluistaan
koskisivat vatsaa." Kenelm, joka innostui aineestansa, laski kätensä
laulajan olkapäähän, ja hänen äänensä kävi melkein kiihkoiseksi.
"Teidän on myöntäminen että ihminen, jonka terveydentila on vallan
hyvä, ei joka päivä rakastu. Mutta vallan terveen ihmisen on joka päivä
nälkä. Ja juuri nuoruuden ijässä, jolloin te runoilijat sanotte hänen
olevan enin taipuvaisen rakkauteen, on hän niin taipuvainen nälkään,
että hänen ruokahalunsa tuskin voi tulla tyydytetyksi vähemmällä kuin
kolmella atrialla päivässä. Te voitte pitää ihmistä vankeudessa
kuukausia, vuosia, vaikka koko hänen ikänsä -- lapsuudesta mihin ikään
tahansa, johon Sir Cornewall Lewis sallinee hänen elää -- antamatta
hänen rakastua. Mutta jos te suljette hänen vankeuteen viikoksi,
pistämättä mitään hänen vatsaansa, niin viikon lopussa olette löytävä
hänen kuolleena kuin naula."
Tässä laulaja, joka vähitellen oli vetäytynyt takaisin innokkaan
puhujan luota, vaipui jalavan juurella olevalle penkille ja sanoi
tunnokkaasti: "Sir, te olette vallan masentaneet minua todisteillanne.
Olkaa hyvä ja tehkää loppupäätös, jonka johdatte peruslauseistanne."
"Se on suorastansa se, että missä löydätte yhden inhimillisen olennon,
joka rakkaudesta välittää, siinä tulette löytämään tuhansia, joita
päivällisen nautinnot viehättävät; ja jos mielitte tulla suosituksi
laulajaksi meidän aikoina, niin laulakaa luonnosta, sir -- laulakaa
luonnosta; heittäkää kaikki kuluneet rapsodiiat punottavista poskista
ja jännittäkää lyyryänne paistin kunniaksi."
Koira oli muutamia minuuttia ennen tullut takaisin isäntänsä luo ja
asettunut takajaloilleen, vaskirahoilla täytetty tinalipas hampaiden
välissä; ja nyt, täydellä syyllä vihoissansa siitä tarkkaavaisuuden
puutteesta, joka pakoitti sitä yhä tässä vaikeassa asennossa pysymään,
se päästi lippaan suustansa ja ärjäsi Kenelmille.
Samassa kuului ravintolan kohdalla istuvan kuulijakunnan joukosta
tyytymättömyyden osoituksia. He tahtoivat rahojensa edestä kuulla
toisen laulun.
Laulaja nousi, totellen kutsumusta. "Suokaa anteeksi, sir; mutta minua
kutsutaan --"
"Laulamaan taas?"
"Niin."
"Ja siitä aineesta kuin minä ehdoittelin?"
"Ei suinkaan."
"Mitä! rakkaudestako taas?"
"Minä pelkään että niin käy."
"Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Te olette minusta sivistynyt
mies -- sitä suurempi häpeä teille. Kenties kohtaamme toinen toisemme
vielä kerta matkoillamme, ja silloin voipi kysymys asianomaisella
tavalla tulla ratkaistuksi."
Kenelm nosti hattuansa ja kääntyi pois. Ennenkuin hän saapui kadulle,
niin laulajan sointuisa ääni taas kuului; mutta ainoa sana, jonka hän
taisi eroittaa ja joka kuului loppusoinnussa, oli "rakkaus."
"Fiddele-de-dej!" sanoi Kenelm.