"Noh, nuori herra," sanoi Kenelm tyyneellä, mutta vakaalla äänellä --
"nyt olemme siinä kaupungissa, johon minun piti viedä teidät. Ja nyt
sanomme toinen toisellemme jäähyväiset."
"Ei, ei jäähyväisiä! viipykää hetkinen minun luonani. Minua alkaa
peloittaa, ja minä olen niin yksin ja turvaton;" ja poika, joka ennen
oli vetäytynyt Kenelmin luota, pani nyt kätensä Kenelmin käteen ja
lähestyi häntä hyväillen.
En tiedä mitä lukijani tähän saakka lienee ajatellut Kenelm
Chillinglystä, mutta kaikissa hänen kummallisen luonteensa mutkissa
löytyi tie, joka vei suoraan hänen sydämeensä -- kun vaan oli häntä
heikompi ja pyysi häneltä turvaa.
Hän kääntyi äkkiä, hän unohti tilansa omituisuuden ja vastasi. "Pikku
tuittupää, ennen saa minua ampua kuolijaksi, kuin minä teitä heitän,
jos pulassa olette. Mutta meidän täytyy myöskin sääliä hevosta --
sanokaa hevosen tähden mihin meidän tulee mennä."
"Minä toden totta en voi sitä sanoa; en ole milloinkaan ennen ollut
täällä. Ajakaamme johonkin pieneen rauhalliseen ravintolaan. Ajakaa
hiljaa -- katselkaamme mistä sellaisen löytäisimme."
Tor-Hadham oli iso kaupunki; se ei nimenomaan ollut kreivikunnan
pääkaupunki, mutta kaupan ja liikkeen suhteen se kuitenkin todella oli
sitä. Se suora katu, jota pitkin hevonen kulki niin hitaasti, kun olisi
se vetänyt voittovaunuja pyhää kukkulaa ylös, näytti hyvin vilkkaalta.
Kauppapuodit olivat varustetut suurilla yhdestä lasilevystä tehdyillä
ikkunoilla; kaduilla liikkui kirjava joukko, ei ainoastaan kauppaväkeä,
vaan sellaistakin, joka kulki siellä huvin vuoksi, sillä suuri joukko
ohitsekulkijoita oli nuoria, hyvästi puettuja naisia, moniaat
kauniitakin. Rykmentti hänen majesteettinsa husaariakin oli pari päivää
ennen saapunut kaupunkiin, ja tämän onnellisen rykmentin upseerit ja
vierasvaraisen kaupungin naiset kilpailivat kumpiko heistä voisi
hankkia toiselle puolelle suurimman joukon voitettuja ja haavoitettuja.
Näiden sankarien tulo, jotka virkansa puolesta ovat vihollisen väestön
vähentäjiä ja ystävällisen väestön lisääjiä, oli vaikuttanut suuren
virkeyden sellaisten huvitusten toimittajissa, jotka saattavat nuoria
ihmisiä yhteen, -- pilkkaan-ampumiset, laulajaiset, tanssit
ilmoitettiin seiniin ja lauta-aitoihin sekä kauppapuotien ikkunoihin
asetettujen julistuksien kautta.
Poika kurkisti uteliaasti kääseistä ja katseli erittäin näitä
julistuksia, kunnes hän vihdoin vilkkaasti huudahti.
"Ah, minä olin oikeassa -- tuossa se on!"
"Mitä siinä on?" kysyi Kenelm. "Ravintolako?" Hänen toverinsa ei
vastannut, vaan Kenelm, joka seurasi nuorukaisen silmäystä, huomasi
summattoman suuren julistuksen:
"Huomen-illalla teaatteri avataan.
Rirhard III
Mr Compton."
"Kysykää joltakin missä teaatteri on," sanoi nuorukainen, kääntyen
toisaalle.
Kenelm seisautti hevosen, kysyi teaatteria ja neuvottiin poikkeemaan
ensimmäiselle oikealla kädellä olevalle poikkikadulle. Muutaman
minuutin kuluttua he kauheasti kolkon ja aution syrjäkadun kulmassa
näkivät näytelmä-runottareille pyhitetyn, ruman ja rappeutuneen
huoneuksen. Seinämiin oli kiinnitetty julistuksia, joissa nimi Compton
esiintyi niin jättiläis-kokoisena, kuin kirjaimilla voi saada aikaan.
Nuorukainen huokasi. "Katsokaamme nyt," sanoi hän, "onko täällä lähellä
ravintolaa -- menkäämme läheisimpään."
Mutta ei mitään ravintolaa näkynyt, joka olisi ollut pientä, siivotonta
kapakkaa parempi, ennenkuin he vähän matkaa teaatterista tulivat
siistille, vanhanaikuiselle, autiolle torille, jonka varrella oli
sievä, valkeaksi kalkittu talo, jonka etuseinään, suurilla mustilla,
kolkon näköisillä kirjaimilla oli kirjoitettu. "Raittiuden ravintola."
"Pidättäkää," sanoi nuorukainen; "eikö tämä teistä sopisi meille? Se
näyttää niin hiljaiselta."
"Eipä se voisi hiljaisemmalta näyttää jos se olisi hautakivi," vastasi
Kenelm.
Poika tarttui ohjaksiin ja seisautti hevosen. Hevonen oli siinä tilassa
että heikoinkin nykäys ohjaksista oli kylläksi sitä seisauttamaan,
vaikka se jotenkin surullisesti käänsi päätänsä, ikäänkuin se epäilisi
tokko raittiuden sääntöjen mukaan heinät ja kaurat olivat luvallisia
ravinto-aineita. Kenelm astui kääseistä ja meni sisään. Siivosti puettu
nainen astui esiin jonkilaisen lasisen ruokakaapin takaa, joka kaappi
myöskin oli pöytänä, mutta jolla ei näkynyt niitä virkistys-juomia,
jotka ehdottomasti kuuluvat ravintolan-pöytään; sen sijaan pöydällä oli
kaksi isoa kylmää vettä sisältävää vesi-astiaa, pari lasia sekä
moniaita lautasia, joilla oli vehnäsiä ja sokurileipiä. Nainen kysyi
kohteliaasti millä hän voisi olla vieraille mieliksi.
"Mieliksi," vastasi Kenelm vakaasti kun ainakin, "ei ole se sana, jonka
minä olisin valinnut. Mutta voitteko palvella hevostani -- minä
tarkoitan tätä hevosta -- antamalla sille kauroja ja hankkimalla sille
tallia, ja tätä nuorta miestä ja minua toimittamalla meille erityistä
huonetta ja päivällistä?"
"Päivällistä!" toisti emäntä -- "päivällistä!"
"Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi, rouva. Mutta jos sana 'päivällinen'
ei teitä miellytä, niin sanon sen sijaan jotakin syötävää ja juotavaa."
"Juotavaa! Tämä on ankara raittiuden ravintola, sir."
"Noh, jos täällä ei syödä ja juoda," huudahti Kenelm kiivaasti, sillä
hänen oli nälkä, "niin jääkää hyvästi."
"Odottakaas, sir. Me syömme ja juomme kyllä täällä. Mutta me olemme
hyvin kohtuullista väkeä. Me emme salli väkeväin juomien nauttimista
täällä."
"Eikö olutlasillistakaan?"
"Ainoastaan inkevääri-olutta. Väkeväin juomain nauttiminen on ankarasti
kielletty. Meillä on teetä, kahvia ja maitoa. Mutta enimmät vieraamme
kuitenkin mieluisimmin juovat puhdasta vettä? Mitä ruokaan tulee,
sir ... niin saatte mitä vaan haluatte."
Kenelm pudisti päätänsä ja aikoi lähteä pois, kun nuorukainen, joka oli
hypännyt alas kääseistä ja kuullut keskustelun, kiivaasti huusi. "Mitä
tämä tarkoittaa? Kuka väkeviä juomia tahtoo? Vesi on kyllä hyvää. Ja
mitä päivälliseen tulee, -- niin ollaan tyytyväiset mihin hyvänsä.
Olkaa hyvä ja viekää meitä erityiseen huoneesen, minä olen niin
väsynyt." Nämä viimeiset sanat lausuttiin niin kauniisti ja suloisesti,
että emäntä kohdakkoin vallan muuttui, mutisi "poika parka", ja vielä
hiljemmin, "oi kuinka kauniit kasvot hänellä on!" nyykäytii päätänsä ja
näytti heille tien siistiä, vanhanaikuisia portaita ylös.
"Mutta hevonen ja kääsit -- mihin ne joutuvat?" sanoi Kenelm, sillä
omatunto soimasi häntä siitä, että hevosta ja sen omistajaa oli niin
pahoin kohdeltu tähän asti.
"Noh, mitä hevoseen ja kääseihin tulee niin teillä on Jukesin
vuokratalli muutaman kyynärän päässä saman kadun varrella. Me emme itse
ota vastaan hevosia -- meidän kävijöillämme on harvoin hevosia; mutta
Jukesilla se hoidetaan hyvästi."
Kenelm vei hevosen täten osoitettuun vuokratalliin ja viipyi siellä
siksi kun hän näki, että se oli viilistynyt, kuivanut ja kauroilla
varustettu -- sillä Kenelm Chillingly oli hyvin hyvä eläimiä kohtaan --
ja sitten hän kauhean nälkäisenä palasi raittiuden ravintolaan,
jossa hän vietiin pienen pieneen saliin, jonka keskilattialla oli
matonpalanen ja kuusi pientä rottinkituolia; seinillä oli kuvia, jotka
kuvasivat väkeväin juomain vaikutusta muutamiin ihmisiin -- muutamat
olivat aaveiden kaltaisia, toiset paholaisten näköisiä, kaikki kurjassa
ja surkeassa tilassa, joka oli jyrkkä vastakohta onnellista perhettä
kuvaamaan tauluun: iloisen näköisiä vaimoja, hyvin voipia miehiä,
punaposkisia lapsia, jotka olivat _sen_ onnellisen tilan vertauskuvana,
jossa raittiudenseuran jäsenet elivät.
Pöytä, jolla oli puhdas vaate sekä kahdet veitset ja kahvelit, veti
kuitenkin etupäässä Kenelmin huomion puoleensa.
Nuorukainen seisoi ikkunan kohdalla ja näytti katselevan pientä
akvaariota, joka oli siellä ja jossa oli tavallinen määrä pieniä
kaloja, matelijoita ja hyönteisiä, jotka luonnollisessa alapaikassaan
nauttivat raittiuden iloista elämää, vaikka tietysti väliin söivät
toinen toisiaan.
"Mitähän ruokaa he aikovat meille antaa?" kysyi Kenelm. "Pitäisihän sen
nyt tähän aikaan oleman valmiina."
Tämän sanottua hän kovasti nykäisi kellonsoitinta. Nuorukainen astui
esiin ikkunan luota ja Kenelm kummastuneena katseli hänen hempeitä
liikkeitään ja suloisia kasvojaan, sillä hän oli paljon kauniimpi nyt,
kun hän oli ilman hattua ja oli pessyt tomun puhtaista kasvoistaan. Hän
oli kieltämättä erinomaisen kaunis poika, ja jos hän saisi elää
aikamieheksi, niin hän tulisi haavoittamaan monta naissydäntä. Hän
läheni Kenelmiä jotenkin itsensä-alentavalla ylpeydellä, joka harvoin
ilmoittaa korkeampaa säätyä, jos se on kuninkaallista säätyä alempi,
ojensi kätensä ja sanoi.
"Sir, te olette käyttänyt itseänne hyvin, ja minä kiitän teitä."
"Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne on liian nöyrä," vastasi Kenelm
Chillingly, syvästi kumartaen; "mutta oletteko tilanneet päivälliset?
Ja mitähän ruokaa aiotaan meille antaa. Ei kukaan näy kuulevan täällä,
vaikka soitetaan. Koska se on raittiuden ravintola, ovat luultavasti
kaikki palkolliset juovuksissa."
"Miksi he raittiuden ravintolassa olisivat juovuksissa?"
"Miksi! Noh, sentähden että tavallisuuden mukaan ne ihmiset, jotka
hartaasti ovat jotakin olevinaan, ovat vastakohta siitä, minkä sanovat
olevansa. Mies, joka on olevinaan pyhimys, on varmaan suuri syntinen,
ja miehessä, joka kehuu olevansa syntinen, on vallan varmaan pieni
tarkkava ja kyynelsilmäinen kappale pyhimys-luontoa, joka on kylliksi
tekemään hänestä veijarin. Rehellinen ihminen, olkoonpa pyhimys tahi
syntinen, ei kehu olevansa pyhimys eikä syntinen. Ajatelkaa esimerkiksi
pyhän Augustinon kehuvan, että hän on pyhimys, tahi Robert Burns'in,
että hän on syntinen; ja vaikka te, poikani, luultavasti ette ole pyhän
Augustinon tunnustuksia ettekä Robert Burns'in runoja lukeneet, niin
uskokaa kuitenkin minua, kun sanon että molemmat olivat kunnon miehiä;
ja vähäisellä eroituksella opetuksen ja kokemuksen suhteen, Burns olisi
voinut kirjoittaa Tunnustukset ja Augustino runot. Mutta voimia ennen
kaikkia! Minä olen kuolemaisillani nälkään. Mitä pyysitte
päivälliseksi, ja milloin tuovat ruokaa?"
Nuorukainen, joka oli avannut jo luonnostakin suuret, mustat silmänsä
selälleen, sillä aikaa kun hänen pitkä, parkkumihousuihin puettu
matkakumppaninsa puhui niin suojelevalla tavalla Robert Burns'ista ja
pyhästä Augustinosta, vastasi rukoilevalla ja ujolla äänellä. "Minä
olen pahoillani siitä, että en tullut ajatelleeksi päivällistä. Minun
olisi tullut osoittaa suurempaa kohteliaisuutta teitä kohtaan. Emäntä
kysyi minulta mitä me tahtoisimme. Minä vastasin. 'Mitä tahansa'; ja
emäntä mutisi jotain" -- (tässä nuorukainen vaikeni).
"Noh, mistä hän mutisi? Lampaanpaististako?"
"Ei. Kaalista ja riisipuddingista."
Kenelm Chillingly ei milloinkaan kiroillut eikä milloinkaan joutunut
raivoon. Sellaisissa tilaisuuksissa, jolloin karkeammat inhimillisestä
tomusta tehdyt olennot kiroilivat ja raivosivat, hän osoitti
tyytymättömyyttänsä niin surumielisillä ja murheellisilla
kasvoinjuonteilla, että tiikerikin olisi siitä leppynyt. Hän kääntyi
nyt nuorukaiseen ja jupisi: "Kaalia! -- Nälkään kuoleminen!" ja vaipui
rottinkituolille, hiljaa lisäten. "Niin on inhimillisen kiitollisuuden
laita!"
Nuorukaista nähtävästi tämä katkera, mutta lempeä moite syvästi
liikutti. Kyyneleet milteivät tukehduttaneet hänen ääntänsä, kun hän
sammaltaen sanoi. "Antakaa anteeksi, minä olin kiittämätön. Minä
juoksen kohta alas katsomaan mitä ruokaa heillä on;" ja samassa hän
katosikin. Kenelm istui liikkumattomana paikallaan; hän oli toden
perään vaipunut sellaiseen unelmaan eli pikemmin sisällisen ja
hengellisen olennon huokumiseen, johon indialaisen dervischin
tietoisuus voipi, niin ainakin väitetään, pitkällisen paaston kautta
vaipua. Voimakkaalla ruumiilla varustetun miehen ruokahalu on sitä
laatua, että kaali ja riisipuddinki eivät voi sitä tyydyttää. Sitä
todistaa itse Herkules, jonka halu vahvan ruo'an perään on
klassillisten runoilijain alituisena pilkan-aineena. Minä en tiedä
tokko Kenelm Chillingly olisi tappelussa ja syömisessä Tebalaisen
Herkuleen voittanut; mutta kun hänen teki mieli tapella tahi kun hänen
teki mieli syödä, niin Herkuleen kaikki voima olisi ollut tarpeen,
jotta hän ei tappiolle joutuisi.
Kymmenen minuuttia poissa oltuaan nuorukainen tuli takaisin loistavin
silmin. Hän taputti Kenelm'iä olkapäähän ja sanoi iloisesti. "Minä olen
antanut heidän hakata suuren kappaleen lampaanpaistia, paitsi kaalia,
ja sitten he vielä antavat meille suuren riisipuddingin sekä munia ja
läskiä lisäksi. Rohkaiskaa mielenne! Kaikki on valmiina minuutin
kuluessa."
"Ah!" sanoi Kenelm.
"He ovat hyviä ihmisiä; heidän tarkoituksensa ei suinkaan ollut
rajoittaa teitä; mutta näyttää siltä kun enimmät heidän vieraansa
söisivät vaan kasvi-aineita ja ryyniruokia. Täällä on perustettu yhtiö
näillä perusteilla; emäntä sanoo niiden olevan filosofeja."
Kun sana "filosofi" lausuttiin, kohosi Kenelm'in rinta niinkuin vanhan
metsästäjän, kun hän kuulee huudettavan. "Hoi! Holohei!" "Filosofeja!"
sanoi hän -- "filosofeja toden totta! Oi mitä hölmöjä, jotka eivät tunne
edes ihmisen hampaan rakennusta! Katsokaa, poikani, jos ei vaan päällä
olisi mitään jäljellä nykyisestä ihmissuvusta, niinkuin mainio
kirjailija sanoo kerran tapahtuvan -- ja vahva puhdistus se tulee
olemaan -- jos, sanon minä, ei mitään muuta ihmisestä silloin olisi
jäljellä, kuin hänen hampaansa ja peukaloidensa fossiliat, niin
filosofi sitä sukua, joka ihmistä seuraisi, kohta näistä jäännöksistä
näkisi kaikki mikä on ihmiselle omituista, koko hänen historiansa; hän
sanoisi, vertaillessa sellaista peukaloa kotkan tahi tiikerin kynteen
tahi hevosen kavioon, että tämän peukalon omistaja on ollut kynsillä ja
kavioilla varustettujen olentojen herrana. Voitte väittää että
apinansuvussakin on peukalot. Se on totta; mutta verratkaa apinan
peukalo ihmisen peukaloon, -- olisiko suurin apinan peukalo voinut
rakentaa Westminster Abbey'ta? Mutta peukalotkin ovat heikkoja
todisteita ihmisestä hänen hampaisinsa verrattuina. Katsokaa hänen
hampaitansa!" -- tässä Kenelm aukaisi suunsa selkomen selälleen, jotta
se ulottui korvasta korvaan, ja näytti kaksi norsunluista puolipiiriä,
jotka olivat niin täydellisesti tehdyt puremista varten, että
parahinkin hammaslääkäri olisi epäillyt voivansa sellaisia tehdä. --
"Katsokaa ihmisen hampaita!" Nuorukainen ehdottomasti vetäytyi
takaisin. "Ovatko nämä kurjan kaalinsyöjän hampaita? Tahi onko se
ryyniruokien syömisellä kun ihmisen kaltaisten hampaiden omistaja
saavuttaa eläinten rajattoman hävittäjän arvon ja kunnian? Ei,
poikaseni, ei," jatkoi Kenelm, sulkien kitansa, vaan lähestyen
nuorukaista, joka joka askeleelta vetäytyi takaisin ikkunaan päin, --
"ei; ihminen on maailman herra, sentähden että hän syö useimpia lajia
ja suuremman osan luoduista olennoista kuin kaikki muut luodut olennot.
Hänen hampaansa todistavat että ihminen voi elää missä ilman-alassa
tahansa kuumasta vyöhykkeestä kylmään vyöhykkeesen, sentähden että
ihminen voipi syödä kaikkea, mitä toiset luodut olennot eivät voi
syödä. Hänen hampaittensa rakennuskin sitä todistaa. Tiikeri voi syödä
hirveä -- sitä voi ihminenkin, mutta tiikeri ei voi ankeriasta syödä --
sitä voi kuitenkin ihminen. Norsu voi syödä kaalia ja riisipuddinkia --
ihminen myöskin; mutta norsu ei voi paistia syödä -- vaan ihminen voi.
Sanalla sanoen, ihminen voi elää missä tahansa, sentähden että hän voi
kaikkea syödä, ja siitä hänen on hampaitansa kiittäminen!" lopetti
Kenelm, astuen yhä lähemmäksi nuorukaista. "Ihminen syö omaa
sukuansakin, kun hänellä ei muuta ole."
"Älkää tulko likemmäksi; te peloitatte minua!" sanoi nuorukainen.
"Ahah!" huudahti hän äkkiä taputtaen käsiänsä ilosta, "tässä tulee
lampaanpaisti!"
Erinomaisen puhdas, hyvästi pesty, keski-ikäinen piika astui nyt sisään
vati kädessä. Hän pani tämän pöydälle, otti kannen pois ja sanoi
kohteliaasti, vaikka kylmästi, niinkuin ihminen joka elää sallatilla ja
kylmällä vedellä: "Rouva on pahoillansa siitä että olette saaneet
odottaa, mutta hän luuli teidän olevan kasvinsyöjiä."
Kun Kenelm oli pannut nuoren ystävänsä eteen lihapalasen, otti hän
itselleen samallaisen ja vastasi vakavasti kuin ainakin. "Sanokaa
emännällenne että jos hän olisi antanut meille vaan kasviruokaa, niin
olisin syönyt teidät suuhuni. Sanokaa hänelle että vaikka ihminen
osaksi on kasvien syöjä, on hän kuitenkin pääasiallisesti lihansyöjä.
Sanokaa hänelle että vaikka sika syöpi kaalia ja muuta samankaltaista,
syöpi se myöskin pieniä lapsia, jos sattuu niitä saamaan. Sanokaa
hänelle," jatkoi Kenelm (ottaen kolmannen paistipalasen), "että ei
mikään eläin ruo'ansulattimien suhteen ole enemmän ihmisen kaltainen
kuin sika. Kysykää häneltä onko tässä talossa pieni lapsi; jos on, niin
olisi parasta, lapsen takia, että hän lähettäisi enemmän paistia
tänne."
Koska tarkinkin vaarinottaja harvoin oli oikein varma siitä milloin
Kenelm Chillingly puhui leikkiä tahi täyttä totta, viipyi piika hetken
aikaa ja koetti nauraa. Kenelm aukaisi mustat sanomattoman surumieliset
ja miettiväiset silmänsä ja sanoi suruisella äänellä. "Minun kävisi
sääli lasta. Tuokaa enemmän paistia!"
Piika katosi. Nuorukainen pani veitsen ja kahvelin pöydälle ja katseli
vakaasti ja tutkivaisesti Kenelm'iä. Kenelm, katseesta huolimatta, pani
viimeisen paistipalan toisen lautaselle.
"Minä en tahdo enempää," huusi nuorukainen kiivaasti ja pani
lihapalasen takaisin vatiin. "Minä olen jo syönyt -- olen saanut
kylläkseni."
"Pikku poika, te valehtelette," sanoi Kenelm; "te ette ole saaneet
kylläksenne ruumiin ja sielun koossa pitämiseen. Syökää tuo palanen,
muuten annan teille selkään; ja minkä kerta sanon, sen myöskin te'en."
Liekö toinen tuntenut itsensä voitetuksi vai ei, oli miten oli, hän söi
ääneti paistinpalan, katsoi taas Kenelmin kasvoihin ja sanoi itsekseen.
"Minua rupeaa peloittamaan."
Piika astui taas sisään tuoden toisen varaston lampaanpaistia sekä
vadillisen läskiä ja munia, jonka jälkeen seurasi riisipuddinki
tinaisessa vadissa, joka oli kylläksi iso sammuttamaan kokonaisen
köyhänkoulun nälkää. Kun atria oli lopetettu, näytti Kenelm unohtavan
lihansyövän eläimen vaaralliset ominaisuudet; hän ojensi itsensä ja
näytti olevan yhtä viattomasti märehtiväinen kuin rauhallisin
kasviasyövä kotieläin.
Nuorukainen sanoi nyt vähän ujosti. "Saanko pyytää teitä tekemään
minulle vielä yhden palveluksen?"
"Onko kysymys lyödä maahan toinen setä tahi varastaa vielä toiset
kääsit ja toinen hevonen?"
"Ei, se on hyvin yksinkertaista: se on vaan hankkia minulle täällä
asuvan ystävän adressi; ja kun olette löytäneet hänen, annatte hänelle
tämän kirjeen minulta."
"Onko asialla kiire? 'Päivällisen jälkeen tulee levätä hiukan!' sanoo
sananlasku; ja sananlaskut ovat niin viisaat, ett'ei kukaan voi arvata
kuka niitä on sepittänyt. Ne luullaan olevan ennen vedenpaisumusta
eläneiden ihmisten viisausopin tähteitä -- ja sanotaan tulleen meille
arkkiin ladottuina."
"Todellako?" sanoi nuorukainen vakaasti. "Kuinka hauskaa! Ei, minun
asiallani ei ole kiirettä, voitte levätä tunnin aikaa. Luuletteko, sir,
että oli teaatteria ennen vedenpaisumusta?"
"Teaatteria! epäilemättä. Ihmisillä, jotka elivät yksi tahi kaksi
tuhatta vuotta, oli hyvä aika keksiä ja parantaa kaikkea; ja
näytelmäkappaleella voi silloin olla luonnollinen pituutensa. Silloin
ei olisi tarvinnut supistaa Macbethin koko historiaa, hänen
nuoruudestansa hänen vanhuuteensa saakka, kummalliseen supistukseen
joka näytetään kolmen tunnin kuluessa. Ei voi huomata vähintäkään
merkkiä todellisesta ihmisen luonnosta siinä tavassa, jolla näyttelijät
esittelevät tämän erittäin miellyttävän skotlantilaisen osaa, sentähden
että näyttelijä aina tulee näyttämölle niinkuin olisi Macbeth yhtä
vanha silloin, kun hän Dunkanin murhasi, kuin silloin koska hän
elämänsä lakastuneena syksynä joutui Macduffin surmattavaksi."
"Luuletteko että Macbeth oli nuori, kun hän Dunkanin murhasi?"
"Luulen varmaan. Ei yksikään ihminen milloinkaan te'e ensimmäistä
suurempaa rikosta, niinkuin esimerkiksi murhaa, kolmekymmentä vuotta
täytettyänsä; jos hän ennen aloittaa, voi hän jatkaa mihin ikään
tahansa. Mutta nuoruus on se aika, jolloin aletaan tehdä niitä vääriä
laskuja, joita synnyttää mieletön toivo ja tunto ruumiillisesta
voimasta. Te huomaatte esimerkiksi sanomalehdistä että ne henkilöt,
jotka lemmityisiänsä murhaavat, tavallisesti ovat ijältänsä
kahdenkymmenenkahden ja kahdenkymmenenkuuden välillä; ja ne
henkilöt, joiden murhaamiseen on joku muu syy kuin rakkaus --
se on, kosto, ahneus tahi kunnianhimo -- ovat tavallisesti
noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaita -- Jago'n ikäisiä.
Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikä on sen toimekkaan ajan tavallinen
loppu, jolloin tahdotaan päästä kanssaihmisistänsä kuitiksi -- taitava
nyrkkitaistelija kutistuu sen ijän jälkeen. Minä oletan että Macbeth
oli noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotias kun hän murhasi Dunkanin, ja
viidenkymmenenneljän tahi kuudenkymmenen paikoilla, kun hän alkoi
vaikeroida sitä että häneltä puuttui ne mukavuudet, jotka vanhuudelle
sopivat. Mutta voiko yksikään katselijajoukko käsittää tämän
eroituksen ijän suhteen siitä että katselee kolme tuntia kestävän
näytelmäkappaleen; tahi koettaako milloinkaan näyttelijä tehdä
sellaisen vaikutuksen katsojiin, että hän näyttää olevan
kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ensimmäisessä näytöksessä ja
kuudenkymmenen vuotias viidennessä?"
"Sitä en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi," sanoi nuorukainen,
nähtävästi mieltyneenä tähän aineesen. "Mutta en ole milloinkaan nähnyt
Macbethia näytettävän. Olen nähnyt Richard III:sta -- eikö se kappale
ole oikea? Pidättekö te teaatterista? Minä pidän. Kuinka ihanaa
näyttelijän elämä mahtaa olla!"
Kenelm, joka tähän saakka oli enemmän puhunut itselleen, kuin nuorelle
matkatoverilleen, huomasi nyt tämän, katseli tutkivaisesti häneen ja
sanoi.
"Minä näen että olette varsin ihastunut teaatteriin. Te olette
karanneet kotoa ruvetaksenne näyttelijäksi, eikä minun kävisi ihmeeksi,
jos se kirje, jonka pyysitte minun viemään, on teaatterin tirehtöörille
tahi jollekulle hänen seuralaisistaan."
Ne nuoret kasvot, joihin Kenelm mustilla silmillään katseli,
punastuivat, mutta kasvoin juonteet osoittivat vakavuutta ja
uskaliaisuutta.
"Jos niin olisi -- ettekö siinä tapauksessa veisi sitä perille?"
"Mitä! Minäkö auttaisin teidän ikäistä lasta, joka on karannut
kotoansa, ruvetaksensa näyttelijäksi vastoin sukulaistensa tahtoa -- en
suinkaan!"
"Minä en ole mikään lapsi; vaan se ei tähän asiaan kuulu. Minä en aio
näyttelijäksi ruveta, ainakaan en sen henkilön suostumuksetta, jolla on
oikeus minun tekojani määrätä. Minun kirjeeni ei ole teaatterin
tirehtöörille eikä kellenkään hänen seuraansa kuuluvalle, vaan
herrasmiehelle, joka alentaa itsensä muutamina iltoina näyttämään
täällä -- täydelliselle herrasmiehelle -- suurelle näyttelijälle --
ystävälleni, ainoalle ystävälle, joka minulla on koko maailmassa. Minä
tunnustan rehellisesti että olen lähtenyt kotoa, jotta hän saisi tämän
kirjeen, ja jos te ette tahdo sitä hänelle viedä, niin kyllä kai joku
toinen sen tekee!"
Nuorukainen oli noussut ylös puhuessaan, ja hän seisoi suorana Kenelmin
vieressä; hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä olivat kyynelten
vallassa, mutta hän näytti kuitenkin vakaalta ja uskaliaalta. Selvää
oli että jos hän ei omaa tietänsä maailmassa kulkenut, niin ei se ollut
tahdon puutteesta.
"Minä vien teidän kirjenne," sanoi Kenelm.
"Tuossa se on; viekää se sille henkilölle itselle, jolle se on menevä.
Mr Herbert Comptonille."