Noin yhdeksän aikana Kenelm saapui kaupunkiin, joka oli kaksitoista
[kaikki mitat ovat englantilaisia, siis 12 pen. = 2 suom. pen.]
penikulmaa hänen kodistansa ja johon hän tahalla oli ohjannut kulkuaan,
sillä hän ei ollut siellä melkein ensinkään tunnettu ulkonäöltään ja
taisi ostaa mitä hän tarvitsi herättämättä mitään erityistä huomiota.
Hän oli matkapuvuksensa valinnut metsästyspuvun, sentähden että se oli
yksinkertaisin ja näytti vähimmin sopivan hänelle aatelismiehenä. Mutta
tämä puku oli kuitenkin niin sievästi tehty että joka ikinen työmies,
jonka hän kohtasi, otti lakin päästänsä. Sitä paitsi, kukapa käy
metsästyspuvussa kesäkuussa, tahi metsästyspuvussa ensinkään, paitsi
metsänvartijat tahi aatelismies, jolla on erityinen lupa metsästää?
Kenelm meni suureen kauppapuotiin, jossa oli valmiita vaatteita kaupan,
ja osti sellaisen puvun, joka sopi köyhänlaiselle arentimiehelle
pyhävaatteeksi: paksun, karkean puvun, joka oli puoleksi takki,
puoleksi nuttu, samallaisesta kankaasta tehdyt liivit, paksut housut,
kapean kaulahuivin, muutamia paitoja ja villasukat, jotka soveltuivat
muuhun pukuun. Hän osti myöskin nahkaisen matkalaukun, johon mahtui
hänen vaatteensa ja pari kirjaa sekä kampa ja harja, jotka hän oli
ottanut mukaansa lakkariinsa. Siltä matkatavaroiden joukossa kotona ei
ollut yhtään matkalaukkua.
Kun hän oli nämä ostokset tehnyt ja maksanut ne, niin hän nopein
askelin kulki läpi kaupungin ja pysähtyi halvan ravintolan kohdalle,
jonka oven yläpuolella oli kilpi, johon oli kirjoitettu: "Virvokkeita
ihmisille ja eläimille." Hän astui pieneen huoneesen, jossa tähän
aikaan vuorokautta ei ollut ketään, pyysi aamiaista ja söi suurimman
osan neljän pencen maksavaa leipää ja kaksi munaa.
Täten virvoitettuansa itsensä, hän taas astui edelleen ja poikkesi tien
vieressä olevaan tiheään pensastoon, jossa hän riisui päältänsä ne
vaatteet, jotka hänellä oli päällä, ja puki yllensä ne, jotka hän oli
ostanut, ja parin suuren kiven avulla hän upotti hylätyt vaatteet
pieneen mutta syvään lammikkoon, jonka hän kaikeksi onneksi löysi
tiheää pensasta kasvavassa laaksossa, jossa joukko vikloja talvisaikana
tavallisesti oleskeli.
"Noh," sanoi Kenelm, "nyt minä todella alan uskoa, että olen tullut
pois omasta itsestäni. Minä olen toisen miehen nahassa; sillä mitähän
onkaan, kun asiaa oikein mietitään, nahka muuta kuin sielun verho, ja
mitä on puku muuta kuin sopiva nahka? Jokainen säädyllinen sielu häpee
omaa nahkaansa. Katsotaan suurimmaksi törkeydeksi näyttää sitä, ja
ainoastaan alhaisimmalla kannalla olevat raakalaiset sitä tekevät. Jos
puhtain sielu, joka tätä nykyä maan päällä löytyy, Rooman paavi tahi
Canterburyn arkkipiispa, kävelisi Strandkatua pitkin Londonissa siinä
puvussa, jonka luonto hänelle antoi, nimittäin alastomana, niin hän
vedettäisiin oikeuden eteen ja pantaisiin vankeuteen sentähden, että
hän oli yleisöä loukannut."
"Niin, minä olen nyt toisen miehen nahassa. Kenelm Chillingly, minä en
enää ole
"Teidän uskollinen,
"Vaan minä olen
"Suurimmalla kunnioituksella
"Teidän tottelevainen nöyrä palvelijanne."
Kepein askelin ja ilomielin riensi täten muuttunut matkamies metsästä
tomuiselle maantielle.
Hän oli kulkenut noin tunnin aikaa ja kohdannut ainoastaan muutamia
ihmisiä, kun hän oikealta kuuli nuoren, kimakan äänen huutavan.
"Auttakaa, auttakaa! -- minä en tahdo tulla -- minä sanon teille,
ett'en tahdo!" Vallan hänen edessänsä seisoi korkean portin kohdalla
surullisen näköinen, harmaa hevonen pienten kääsien edessä. Suitset
riippuivat vallan irti hevosen niskalla. Eläin oli nähtävästi tottunut
seisomaan hiljaa, kun niin käskettiin, ja oli hyvillään, kun oli
tilaisuutta siihen.
Huuto. "Auttakaa, auttakaa!" kuului toistamiseen ja sen ohessa kuului
karkeamman äänen kovempi huuto, joka ilmoitti vihaa ja uhkausta. Nämät
äänet nähtävästi eivät olleet hevosen päästämiä. Kenelm katseli portin
yli ja näki muutaman kyynärän päässä, niityllä, hyvin puetun
nuorukaisen kaikin voimin taistelevan rotevan keski-ikäisen miehen
kanssa, joka piti häntä kiinni käsivarresta ja laahasi häntä mukaansa.
Urhoollisen Sir Kenelm Digbyn kaiman luonnollinen ritarillisuus
kohdakkoin heräsi. Hän hyppäsi portin yli, tarttui miehen kaulukseen ja
huudahti. "Hyi häpeä! mitä te'ette tuolle poikaraukalle? -- antakaa
hänen olla rauhassa!"
"Mitä perkele se teihin koskee?" tiuskasi roteva mies säihkyvin silmin
ja vallan raivoisena. "Ah, ehkä olette te juuri tuo roisto? -- niin, ei
ole epäilemistäkään. Minä maksan teille siitä, konna!" ja yhä
toisella kädellään pitäen nuorukaista kiinni, hän toisella kädellä
lyödä läjähytti Kenelmiä, jonka silmät ja nenä pelastuivat tästä
äkillisestä hyökkäyksestä ainoastaan sen kautta että hän oli taitava
nyrkkitappelussa ja hyvin notkea. Kuinka olikaan niin voimakas mies
joutui tappiolle; Kenelm väisti iskun ja löi niin taitavasti
vastustajansa että roteva mies yhtäkkiä makasi selällään maassa sääret
ylöspäin. Nuorukainen, joka nyt oli päässyt irti, tarttui Kenelmin
käsivarteen ja veti hänet pois niityltä, huutaen. 'Tulkaa, tulkaa
ennenkuin hän pääsee ylös! pelastakaa minua! pelastakaa minua!'
Ennenkuin Kenelm oli toipunut kummastuksestaan, oli nuorukainen vienyt
hänet portille ja hypännyt ylös kääseihin, nyyhkyttäen. 'Astukaa ylös!
Minä en osaa ajaa; astukaa kääseihin ja ajakaa! Pian, pian!'"
"Mutta," alkoi Kenelm.
"Nouskaa ylös, muuten tulen hulluksi." Kenelm totteli, nuorukainen
antoi hänelle suitset, otti itse piiskan ja löi voimiensa takaa
hevosta. Tämä lähti juoksemaan.
"Seisauttakaa -- seisauttakaa -- seisauttakaa, varas! -- rosvo! -- Hei!
-- varkaat -- varkaat -- varkaat -- seisauttakaa!" huusi ääni heidän
takanaan. Kenelm väkinäisesti käänsi päätänsä ja näki tuon rotevan
miehen istuvan hajareisin portilla kauheasti raivoten. Se oli vaan
vilahdus; piiska viuhui taas, hevonen lähti laukkaamaan täyttä nelistä,
kääsit hyppivät ja keikkuivat tiellä, ja Kenelmin ei onnistunut saada
piiskaa käteensä rauhoittaakseen hevosta, ennenkuin olivat peninkulman
päässä rotevasta miehestä.
"Nuori herra," sanoi Kenelm silloin, "ehkä olette hyvä ja selitätte
minulle asian."
"Sitten; ajakaa vaan, tämä on hyvä hevonen; minä maksan teille
vaivastanne."
Kenelm sanoi totisesti. "Minä tiedän että todellisessa elämässä
palvelus ja maksu luonnollisella tavalla seuraavat toisiansa. Mutta
jättäkäämme maksu siksensä, kunnes sanotte minkä palveluksen minun
tulee teille tehdä. Ja ennen kaikkea, mihin minun tulee ajaa? Me
tulemme kohdakkoin paikkaan, jossa kolme tietä yhtyy, mikä näistä minun
on valitseminen?"
"En minä tiedä; tuossa on tienviitta. Minä tahdon mennä -- mutta se on
salaisuus; ettehän te minua petä? Luvatkaa -- vannokaa se minulle."
"Minä en milloinkaan vanno enkä kiroile, paitsi kun -- olen
suutuksissa, joka, ikävä kyllä, hyvin harvoin tapahtuu; enkä minä lupaa
mitään ennenkuin tiedän mitä lupaan; enkä myöskään aja nuoria
karkulaisia toisten ihmisten kääseissä, jollen tiedä vieväni heitä
turvalliseen paikkaan, josta heidän isänsä ja äitinsä saavat heidät
käsiinsä."
"Minulla ei ole isää eikä äitiä," sanoi nuorukainen suruisesti ja hänen
huulensa vapisivat.
"Poika raukka! Minä otaksun, että tuo paksu lurjus oli
koulu-opettajanne, ja että te karkaatte rangaistuksen pelosta."
Poika purskahti suureen nauruun; iloiseen, heleään nauruun, joka teki
syvän vaikutuksen Kenelm Chillinglyyn. "Ei, hän ei aikonut minua
rangaista; hän ei ole koulun-opettaja; hän on sitäkin pahempi."
"Onko se mahdollista? Mikä hän on?"
"Setäni."
"Vai niin! sedät ovat tunnetut julmuudestaan; jo klassillisessa
muinaisuudessa he olivat sellaisiksi tunnetut ja Richard III oli ainoa
oppinut suvussansa."
"Oh! klassillinen muinaisuus ja Richard III!" sanoi nuorukainen
kummastuneena, ja katseli tutkivin silmin miettiväistä kyytimiestä.
"Kuka olette? Te puhutte niinkuin herrasmies."
"Suokaa anteeksi. Minä en enää niin tee, jos voin sitä välttää."
"Tämä alkaa tuntua huvittavalta," ajatteli Kenelm. "Mikä onni sentään
on tulla toisen miehen nahkaan ja toisen kääseihin lisäksi!" Ääneen hän
sanoi. "Tässä on tienviitta. Jos aikomuksenne on karata setänne luota,
niin nyt on aika ilmoittaa minulle mihin aiotte karata."
Nuorukainen kumartui kääsin yli ja katseli tarkemmin tienviittaa.
Sitten hän iloisesti taputti käsiänsä.
"Se on oikein! Minä juuri arvasin sitä. Siinä on: Tor-Hadhamiin,
kahdeksantoista peninkulmaa! Tämä tie vie Tor-Hadhamiin."
"Onko tarkoituksenne että minun pitää kyyditä teitä koko tämä matka --
kahdeksantoista peninkulmaa?"
"On."
"Ja kenen luokse menette?"
"Sen minä sitte sanon. Ajakaa vaan eteenpäin! Minä en osaa ajaa -- en
ole eläissäni ajanut -- muuten en pyytäisi teitä sitä tekemään. Minä
teitä rukoilen, älkää minua jättäkö! Jos olette herrasmies, niin ette
sitä tee; ja jos ette ole herrasmies, niin minulla on 10 puntaa
kukkarossani, te saatte ne kun minä onnellisesti pääsen Tor-Hadhamiin.
Älkää kieltäkö; henkeni on vaarassa."
Nuorukainen alkoi taas nyyhkyttää. Kenelm ohjasi hevosen pään
Tor-Hadhamia kohti ja nuorukainen herkeni nyyhkyttämästä.
"Te olette hyvä, kiltti mies," sanoi nuorukainen, pyyhkien silmiänsä.
"Minä pelkään, että vien teidät liian kauas tieltänne."
"Minulla ei ole mitään määrättyä tietä, ja voin yhtä hyvin lähteä
Tor-Hadhamiin, jossa en ole milloinkaan käynyt, kun johonkin toiseen
paikkaan. Minä olen vaan matkamies maan pinnalla."
"Ovatko teidänkin vanhempanne kuolleet? Te ette kuitenkaan ole paljon
vanhempi minua."
"Pikku herrani," sanoi Kenelm totisesti, "minä olen vasta tullut
täysikäiseksi; ja te, luullakseni, olette neljäntoista vuotias."
"Oh, kuinka lystillistä!" huudahti nuorukainen äkisti. "Eikö se ole
lystiä?"
"Se ei ole niinkään lystiä, jos minä tuomitaan pakkotyöhön siitä, että
olen varastanut setänne kääsit ja ryöstänyt hänen pieneltä
holholaiseltaan 10 puntaa. Mutta nyt muistan, teidän kiivas
sukulaisenne luuli lyövänsä toista, kun hän tähtäsi minuun. Hän kysyi:
'Oletteko _te_ se roisto?' Mikä roisto se on, josta hän puhui? Hän on
nähtävästi teidän uskottunne."
"Roisto! Hän on kunniallisin, jaloin -- Mutta siitä ei sen enempää nyt;
te opitte häntä tuntemaan kun tulemme Tor-Hadhamiin. Sivaltakaa hevosta
piiskalla; se kulkee niin hiljaa."
"On vastamäkeä; kunnon mies säälii hevostansa."
Kenelmin ei onnistunut viekkaudella eikä kaunopuheliaisuudella saada
muuta selitystä nuorelta kumppaniltaan, kun mitä hän jo oli saanut.
Kuta edemmäksi tulivat ja kuta enemmän matkan päämaalia lähenivät, sitä
äänettömämmäksi molemmat kävivät. Kenelm vakaasti mietiskeli, että
hänen ensimmäisen päivänsä kokemus todellisesta elämästä toisen nahassa
oli saattanut hänen omaa nahkaansa jonkimoiseen vaaraan. Hän oli lyönyt
maahan miehen, joka nähtävästi oli kunnioitettava ja varakas, ja oli
vienyt pois tämän miehen holhotin, ja käytti omavaltaisesti tämän
miehen tavaroita -- hänen kääsiänsä ja hevostansa. Kaikkea tätä oli
hänen tyydyttävällä tavalla selittäminen tuomarille, mutta miten?
Siten, että hän palaisi entiseen nahkaansa; tunnustaisi olevansa Kenelm
Chillingly, joka oli saanut kiitosta yliopistossa ja oli perivä hyvän
nimen ja 10,000 puntaa vuotuista tuloa. Mutta mikä häiriö siitä
syntyisi! ja hän joka sellaista oikein inhosi. Hänen täytyisi selittää
mistä syystä hän oli valhepuvussa, puvussa, jollaisessa ei ikänä oltu
baronetin vanhinta poikaa nähty, jos hän ei ollut karannut
kullankaivajain luokse. Oliko tämä nyt tila, johon Chillinglyin niin
kunnianarvoisen perheen perillinen, jonka kolmella sinisellä kalalla
varustettu vaakuna oli alkuansa vanhimmasta englannin heraldikin
ajoista, Edward III hallituksen ajasta, voi joutua loukkaamatta noiden
kolmen kalan kylmää ja vanhaa verta?
Entäs hän itse, Kenelm, noista kolmesta kaloista puhumatta? Mikä
nöyryytys! Hän oli hylännyt kunnioitettavan isänsä hyvästi harkitut
valmistukset hänen matkaansa varten; hän oli itsepintaisesti valinnut
oman tiensä omalla uhallaan; ja nyt, ennenkuin puolet ensimmäisestä
päivästä oli kulunut, mihin kamalaan pulaan hän oli joutunut! Ja millä
hän voi itseänsä puolustaa? Pieni poika parka, joka milloin itki
milloin nauroi, oli kuitenkin kyllin taitava käärimään Kenelm
Chillinglyä sormensa ympärille; käärimään _häntä_ -- miestä, joka piti
itseänsä paljoa viisaampana kuin vanhempansa -- miestä, joka
yliopistossa oli mainetta saavuttanut -- miestä, joka luonteensa
puolesta oli mitä totisin -- miestä, jolla oli niin tarkka
arvostelukyky, ett'ei löytynyt mitään taiteen tahi luonnon alalla,
jossa hän ei olisi vikaa huomannut -- että hän oli joutunut tällaiseen
seuraan, se oli vähintään harmillista.
Nuorukainen sitä vastoin, johon Kenelm tavan takaa loi katseen, näytti
vallan lumotulta. Väliin hän nauroi ääneen itsekseen, väliin hän hiljaa
itki; väliin hän ei nauranut eikä itkenyt vaan näytti vaipuneen syviin
ajatuksiin. Heidän lähetessänsä kaupunkia, Kenelm pari kertaa töytäsi
nuorukaista kylkeen ja sanoi. "Poikani, minun täytyy puhua pari sanaa
teidän kanssanne;" ja kummallakin kerralla poika oli vastannut
haaveksimalla äänellä:
"Hiljaa! Minä ajattelen."
Ja siten he saapuivat Tor-Hadhamin kaupunkiin; hevonen oli silloin jo
väsymyksestä uupumaisillaan.