Kenelm Chillingly oli lähtenyt isänsä kodista aamuhämärässä, ennenkuin
kukaan talossa vielä oli hereillä.
"Kieltämättä," sanoi hän astuen yksinäisiä nurmikoita poikki --
"kieltämättä minä aloitan maailmaan astumiseni niinkuin runoilijat
aloittavat runoa, jälittelijänä ja sananlainaajana. Minä jälittelen
kuljeksivaa runoseppää, samoin kuin hän epäilemättä aloitti
jälittelemällä jotain toista runoseppää. Mutta jos minussa jotain on,
niin sen täytyy kehittyä omituisessa muodossaan. Ja runosepät eivät
kumminkaan ole aatteen keksijöitä. Jalkamatkain seikkailut ovat
tunnetut satu-ajasta asti. Herkules esimerkiksi -- jalkasin
matkustajana hän tuli taivaasen. Kuinka hiljainen ja autio maailma nyt
on! Eikö se ole sentähden, että tämä on päivän ihanin hetki?"
Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen ja ylöspäin. Oli juhannuksen aika.
Aurinko oli juuri nousemaisillaan kauniiden kukkulain yli. Kaste
kimalteli pensastoissa. Taivaalla ei ollut ainoatakaan pilven hattaraa.
Vihannasta viljavainiosta yksinäinen leivo kohosi ilmaan. Sen laulu
herätti toiset linnut. Pari minuutia kului, niin iloiset laulajaiset
alkoivat. Kenelm nöyrästi otti hatun päästänsä ja kumartui sydän
täynnänsä kunnioitusta ja kiitollisuutta.