Nuori mies pitkitti kulkuansa joen reunaa myöten, kunnes hän saapui
puiston rajalle. Tähän oli yksi seura-elämää rakastava entinen omistaja
ruohoiselle kukkulalle rakennuttanut jonkilaisen belvederin, josta oli
kaunis näkö-ala alhaalla olevalle maantielle. Chillinglyn perillinen
astui ajattelematta kukkulalle, istuutui belvederiin ja nojasi
miettiväisen näköisenä leukaa kättänsä vasten. Ani harvoin inhimillinen
kävijä kunnioitti rakennusta -- sen tavalliset asujamet olivat
hämähäkit. Näitä ahkeria hyönteisiä siellä oli lukuisa joukko. Niiden
verkkoja, vallan mustia tomusta sekä koristettuina monen onnettoman
vaeltajan siivillä, jaloilla ja luurangoilla, riippui tiheään
ikkunanpielissä ja muodostivat kiehkuroita sen horjuvan pöydän alle,
johon nuori mies nojasi kyynärpäätänsä, sekä kuvailivat geometrisia
ympyröitä ja rhomboidia kunnianarvoisten tuolien aukkoihin. Suuri musta
hämähäkki -- joka luultavasti oli paikan vanhin asukas ja oli omistanut
parhaimman paikan ikkunassa, valmiina petollisesti tervehtimään
jokaista siivekästä vaeltajaa, joka poikkee valtatieltä nauttiaksensa
vähän lepoa ja viileyttä -- karkasi Kenelmin sisään tullessa esille
sisimmästä piilopaikastansa, vaan pysähtyi liikkumattomana verkkoonsa
ja tuijotti häneen. Hämähäkki ei näyttänyt olevan aivan varma siitä,
oliko muukalainen liian suuri hänelle vai ei.
"Se on omituinen Luojan viisauden merkki," sanoi Kenelm, "että, milloin
vaan suuri joukko Hänen luotuja olentojansa muodostavat yhteiskunnan
eli parven, niin salainen eripuraisuus hiipii niihin yksityisiin, jotka
tämän yhteiskunnan muodostavat, ja estää niiden yhteistä ja voimallista
yhteisvaikutusta yhteisen hyväksi. 'Kirput olisivat vetäneet minua
sängystä, jos olisivat olleet yksimieliset,' sanoi suuri Mr Curran.
eikä ole epäilemistä että jos kaikki hämähäkit sopisivat miehissä minun
päälleni karkaamaan niin minä joutuisin niiden yhdistettyjen kynsien
uhriksi. Mutta hämähäkit eivät yhdy edes perhostakaan vastaan, vaikka
asuvat samassa seudussa, ovat yhtä sukua ja saman vaiston vaikutuksen
alaisina; jokainen hakee omaa etuansa, eikä kokonaisuuden. Ja kuinka
täydellisesti on jokaisen olennon elämä ympyrän kaltainen siinä
suhteessa, ettei se milloinkaan voi koskea toista ympyrää kuin yhdessä
paikassa! Niin, epäilenpä että ne edes siinäkään koskevat toinen
toisiinsa -- jokaisen atomin välillä on loma -- yksi minä on aina
itsekäs; ja kuitenkin löytyy eteviä opettajia uusien aatteiden
Akademiassa, jotka tahtovat uskotella meitä, että kaikki työntekijän
luokat sivistyneessä maailmassa voisivat poistaa kaiken eroituksen
rodun, uskontunnustuksen, sivistyksen, erityisten taipumusten ja
halujen suhteen luomalla yhden ainoan verkon varustettuna yhteisellä
ruokatilalla!"
Tähän pysähtyi erakkomme ja katseli alas tielle kumartuen ulos
ikkunasta. Se oli kaunis maantie, suora ja tasainen, sekä hyvässä
kunnossa ja varustettu salpapuilla joka kahdeksannen peninkulman
päässä. [Noin 6 englannin peninkulmaa = 1 suom. penink.]. Kaunis
nurmikko oli molemmin puolin tietä ja belvederin alapuolelle oli joku
Chillingly keskiaikana kaivattanut pienen lähteen ohitsekulkevien
virkistykseksi. Lähteen vieressä oli kömpelö kivinen penkki, jota
suojasi tuuhea raita, josta oli lavea näko-ala yli viljavainioin,
niittujen ja kaukaisten kukkulain, joita kesä-auringon kirkkaus
valaisi. Tätä tietä myöten kulki peräkkäin ensin vaunu, jossa istui
joukko ihmisiä olkien päällä, vanha vaimo, kaunis tyttö ja kaksi lasta;
sitten roteva arentimies, joka oli matkalla torille tavaroineen; sitten
kolme muuta vaunua täynnänsä matkustavaisia, jotka menivät
läheisimmälle asemalle, ja viimeiseksi kaunis nuori mies ratsun
selässä, kaunis nuori neitonen hänen rinnallaan ja palvelija heidän
takanaan. Helppo oli nähdä että nuori mies ja nuori neitonen olivat
rakastuneita. Se näkyi hänen tulisista katseistaan ja totisista
huulistaan, jotka aukenivat ainoastaan kuiskaamiseen, jota ainoastaan
neitonen kuuli; se näkyi neidon alasluoduista silmistä ja punottavista
poskista.
"Voi! mitä hankaluuksia nuo pienet, kohtalostaan huolettomat uhrit
tuottavat itselleen ja jälkeläisilleen!" mutisi Kenelm. "Minun tekisi
mieli lainata heille Decimus Roach'in kirja 'Enkeleitä lähestyminen!'"
Maantie oli nyt muutama minuutti autio ja hiljainen, jonka jälkeen
oikealta kuului iloinen laulu, jota kaunis ääni osaksi lauloi, osaksi
lausui niin omituisella ja sointuvalla väreellä, että Kenelm vallan
selvään taisi eroittaa sanat. Ne kuuluivat näin. --
Musta Kaarlo ovensuusta katselee
Metsää, niittua ruohoisaa;
Koirinensa tietä pitkin astuilee
Neiersteinin ritari tuo urhoisa,
Laulaen, laulaen -- hilpeästi laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuilee
Neiersteinin ritari tuo urhoisa.
Kun Kenelm kuuli englantilaisen äänen laulavan niin saksalaista
nuottia, kuunteli hän hartaasti ja näki, katsellen alas tielle, muodon,
joka astui esiin niiden pyökkipuiden varjosta, jotka kasvoivat puiston
aitauksen kohdalla, mutta joka ei ensinkään ollut sellainen kuin
Neiersteinin ritarin olisi luullut olevan. Hän oli kuitenkin hyvin
omituinen ilmaus. Miehellä oli yllä kulunut viheriäinen nuttu ja
huippuinen tyrolihattu päässä; selässä hänellä oli matkalaukku ja
mukanansa valkoinen pommerilainen koira, jolla nähtävästi oli hellät
jalat, mutta joka teki parastansa näyttäytyäksensä metsästykseen
kelpaavaksi, juosten pari kyynärää isäntänsä edellä ja nuuskien
aidoista hiiriä ja rottia ja muita sellaisia pikku-elämiä.
Kun matkamies tuli jälkisäikeen loppuun, oli hän saapunut lähteelle ja
tervehti sitä suurella ilohuudolla. Hän otti matkalaukun selästänsä ja
täytti lähteen laitaan kiinnitetyn rautaisen maljan vedellä. Hän kutsui
sitte luokseen koiran, jonka nimi oli Max, ja tarjosi sille vettä
maljasta. Isäntä ei omaa janoansa sammuttanut ennenkuin eläin oli
juonut kylläksensä. Sitten hän otti hatun päästänsä, pesi ohimoitansa
ja kasvonsa raittiilla vedellä ja istui penkille; koira pani maata
nurmelle hänen jalkojensa juureen. Vähän ajan kuluttua matkamies taas,
vaikka matalammalla äänellä, alkoi laulaa jälkisäijettään ja koetti
jyrkillä pysähdyksillä muodostaa sanat uudeksi runoksi. Selvää oli,
että hän joko koetti muistutella vanhaa tahi sepittää uutta, ja hänen
mielensä näytti ennemmin viimeksi-mainittua ja vaikeampaa tointa
harjoittavan.
"'Miks' jalkasin, ritari,' hän kysyvi,
'Missä harmaja ratsusi?'
Harmaja ratsu -- niin -- harmaja.
'Oi, turmio kova minun saavutti,
Vei myötänsä ratsuni!'
Se kelpaa -- hyvä!"
"Hyvä! Hän on todella vähään tyytyväinen," ajatteli Kenelm. "Mutta
tuollaisia vaeltajia ei joka päivä tällä tiellä kulje. Minun tekee
mieleni puhutella häntä." Sen sanottuaan hän hiljaa hyppäsi ikkunasta
ulos, astui kukkulaa alas ja hiipi pienen takaportin kautta maantielle
ja asettui ääneti seisomaan matkamiehen taakse tuuhean pajun alle.
Mies oli vaipunut äänettömyyteen. Kenties hän oli väsynyt runon
sepittämisestä, tahi kenties oli runonsepittämisen koneenmukaisuuden
sijaan hänen mielessään herännyt senlaatuinen tunteellisuus tahi
haaveksivaisuus, joka on niiden luonteille tavallista, jotka huviksensa
runoja sepittävät. Mutta kaunis ympäristö oli herättänyt hänen
huomiotaan ja hän katseli ihastuksella metsäistä maisemaa, joka ulottui
niihin muoriin saakka, joita vastaan taivas näytti nojaavan.
"Minä kuuntelisin mielelläni lopun saksalaisesta balladistanne," sanoi
ääni odottamatta.
Matkamies säpsähti ja kääntyi Kenelmiin; tämä näki nyt keski-ikäisen
miehen kasvot, jotka olivat varustetut tummanruskealla kiharaisella
tukalla ja parralla, silmät olivat vaalean siniset ja sekä kasvoin
muoto että katsanto oli erinomaisen jalo, viehättävä ja samalla
kunnianarvoinen.
"Pyydän anteeksi että teitä häiritsin," sanoi Kenelm, nostaen
hattuansa; "mutta minä kuulin teidän laulavan, ja vaikka otaksun että
teidän runonne on käännös saksan kielestä, en kuitenkaan muista
lukeneeni sellaista tutumpien saksalaisten runoilijain teoksissa, joita
olen lukenut."
"Se ei ole käännös, sir," vastasi vaeltaja. "Minä vaan koetin solmia
kokoon muutamia aatteita, jotka tänä ihanana aamuna johtuivat
mieleeni."
"Te olette siis runoilija?" sanoi Kenelm, istuen penkille.
"En uskalla sanoa itseäni runoilijaksi. Minä olen runonsepustaja."
"Sir, minä tiedän, että on eroitus näiden välillä. Useat meidän aikamme
runoilijat, jotka katsotaan hyviksi, ovat varsin huonoja runoseppiä.
Minä puolestani voisin helpommin pitää niitä hyvinä runoilijoina, jos
eivät ensinkään runoja sepittäisi. Mutta enkö saa kuulla balladin
loppua?"
"Loppu ei vielä ole sepitetty. Se on jotenkin pitkä aine ja minun
matkustukseni runouden yläilmoissa ovat lyhyet."
"Se puhuu teidän eduksenne, ja on hyvin tavatonta runoudessa ylipäänsä.
Te ette näytä olevan näiltä seuduin. Tuletteko kaukaakin?"
"Minulla on nyt lupa-aika, ja minä kuljeksin kaiken kesää ympäri. Minä
matkustan kauas, sillä olen matkalla syyskuuhun saakka. Kesän
kukoistavilla vainioilla ja niituilla on elämä suloista."
"Onko se todellakin niin?" sanoi Kenelm vilpittömästi. "Minä olisin
luullut että te jo aikaa ennen syyskuuta olisitte kovin kyllästyneet
vainioihin, koiraanne ja itseenne. Mutta teillä on se neuvo että
sepitätte runoja, ja se näyttää olevan erittäin hauska ja huvittava
toimi niille, jotka sitä harjoittavat -- vanhasta Horatiosta, joka
sotki suurella vaivalla kirjoitettuja altailaisia värssyjä hunajaksi
kesäisillä matkoillaan Tiberin kostuttamissa metsäseuduissa,
Richelieuhön, joka harjoitti franskalaista runonsepittämistä sillä
välin kun hän ei aatelismiesten päitä poikkihakannut. Se ei näy
suuresta arvosta olevan, ovatko runot hyviä tahi huonoja, runosepän
omaan huviin katsoen, sillä Richelieu oli yhtä innostunut tähän toimeen
kuin Horatio, ja hänen runonsa eivät suinkaan olleet Horation runojen
vertaisia."
"Sir, teidän isällänne ja sillä kasvatuksella minkä olette saaneet..."
"Sanokaa kultuurilla; se sana on nyky-aikana vallalla."
"Noh niin, kultuurilla -- te epäilemättä olette runoja sepittäneet."
"Latinaisia runoja -- kyllä -- ja joskus kreikkalaisiakin; minun oli
pakko tehdä sitä koulussa. Mutta ei se minua huvittanut."
"Koettakaa englannin kielellä."
Kenelm pudisti päätänsä. "Ei, en minä. Suutarin tulee pysyä
lestissään."
"Noh, jättäkää siis runonsepittäminen sikseen: eivätkö tällaiset
yksinäiset kesäiset kävelymatkat ole teistä hauskat, kun luonto
kokonaan on teidän -- kun voitte katsella noita vilkkaita, vaihtelevia
liikkeitä hänen kasvoissaan -- kuulla hänen nauruansa, nähdä hänen
hymyänsä, hänen kyyneleitänsä, hänen kolkkouttansa!"
"Minä otaksun, että te luonnolla tarkoitatte koneentapaisen jakson
ulkonaisia ilmiöitä, ja minä en hyväksy sitä, että puhutte koneesta
niinkuin se olisi elävä olento, -- _hänen_ naurunsa, _hänen_ hymynsä
j.n.e. Yhtä hyvin voitte puhua höyrykoneen naurusta ja hymystä. Mutta
palatkaamme taas aineesemme. Minä myönnän että yksinäiset kävelymatkat
kauniilla ilmalla ja vaihtelevassa maisemassa ovat tavallansa hauskat.
Te sanoitte että teillä nyt on lupa-aika: minä otaksun sentähden, että
teillä on jokin käytännöllinen toimi, sillä välin kun ette lupa-aikaa
nauti?"
"Niin on! minä en ole kokonaan laiskuri. Minä teen väliin työtä, vaikka
en niin ahkeraan kuin minun tulisi tehdä. 'Elämä on todentekoa' sanoo
runoilija. Mutta minä ja koirani olemme nyt levänneet, ja koska minulla
vielä on pitkä matka kuljettavana, täytyy minun nyt jättää teille
hyvästi!"
"Minä pelkään," sanoi Kenelm niin kohteliaalla tavalla ja äänellä, kuin
hän väliin taisi, ja joka, eroitukseksi kylmästä tavanmukaisesta
kohteliaisuudesta, oli hyvin viehättävä, "minä pelkään, että olen
loukannut teitä kysymyksellä, joka varmaankin teistä oli julkea --
kenties sopimaton; suokaa anteeksi; minä hyvin harvoin tapaan ketään,
joka minua miellyttää; te miellytätte minua." Hän ojensi kätensä, jota
matkamies sydämellisesti pudisti.
"Minä olisin heittiö, jos teidän kysymyksenne olisi minua loukannut.
Minä pikemmin julkeutta osoitan, kun käytän hyväkseni korkeampaa ikääni
ja annan teille neuvon. Älkää luontoa halveksiko, älkääkä pitäkö sitä
höyrykoneena; te olette hänessä löytävä hauskan ja seurahaluisen
ystävän, jos rupeatte hänen ystäväksensä. Ja minä en tiedä parempaa
keinoa tähän teidän ijällänne, kuin että otatte laukun selkäänne ja
rupeatte vaeltajaksi niinkuin minä."
"Sir, minä kiitän teidän neuvostanne, ja minä toivon, että me vielä
tapaamme toinen toistamme ja tulemme keskustelemaan siitä, jota te
luonnoksi sanotte -- esine, jota tiede ja taide eivät milloinkaan näy
samalta kannalta katselevan. Jos luonto taideniekan silmässä on
varustettu sielulla, miksi ei höyrykoneella voisi sielua olla? Taide
luopi sielun siihen aineesen, jota se katselee; tiede sitä vastoin
tekee kaikki aineeksi, missä jo on sielu. Hyvästi, sir!"
Kenelm käänsi äkkiä hänelle selkää ja meni hiljaa ja miettiväisenä
tiehensä.