Olemmehan yksimielisiä siitä, että voi päivänsä hauskemminkin viettää
kuin istumalla varsinkin talvisaikaan rautatievaunussa Tampereen ja
Seinäjoen välillä, ellei matkusta vanhojen tuttujen seurassa. Meistä
kärsimättömistä suomalaisista, niin hitaita kuin muuten olemmekin,
tuntuu juna kulkevan armottoman hitaasti, vaikka koko edellisenä päivänä
olemme omalla hevosellamme nytyytelleet korkeintaan 8 peninkulmaa. Ja
vaikka ympärillämme olisikin puoli tusinaa mukiinmenevää muuta
matkustajaa, istumme ja mökötämme, samalla tapaa kuin edellisenä päivänä
reessämme, jossa me huokailimme yksinäisyyttämme. Seurusteleminen ei
juuri kuulu suomalaisiin avuihimme; kohtelias sana, ystävällinen katse
on tuhlausta, kun on kysymys oudoista ihmisistä. Niin oli laita silläkin
matkalla, jolla seuraava pikku tapahtuma sattui.
Maisema oli ylimalkaan hyvin yksitoikkoista, teillä näkyi vain
aniharvoin ihmisiä ja liikettä tuskin ensinkään. Kaikki henki
hiljaisuutta, ulkona oli yhtä hiljaista kuin vaunuissa.
Kun vihdoinkin olimme päässeet Myllymäelle ja siellä avanneet suumme
syödäksemme hiukan, saimme jatkaa matkaamme pohjoiseen päin.
Olimme kaikki kohtalon yhteen tuomat matkustajat vaunussa jälleen
paikoillamme. Ei kukaan ollut eksynyt pois eikä uusia tullut lisää.
Tuossa istui vanhanpuoleinen rouva ketunnahkakapassa, joka jo pitkälle
matkalle kodikkaasti tuoksui kamfertille. Hänen pyöreitä sormiaan
koristi puolisen tusinaa sormuksia ja hän näytti tietävän että oli
jotain varakkaannäköistä hänen ulkonaisessa ihmisessään. Hän muuten ei
ollut ollenkaan epämiellyttävä, tuo hyvä rouva lämpimässä päähineessään,
mutta kun hän oli vaiti, ei kenenkään juolahtanut mieleen puhutella
häntä.
Hänen lähimpinä naapureinaan oli keski-ikäinen nainen, joka koko matkan
oli koettanut nukkua, ja jota onnistumatonta yritystä hän vieläkin
jatkoi, ainoastaan silloin tällöin kädellään sivellen täyteläistä
matkalaukkuaan ja hiukan tarkkaavasti silmäillen kahta nuorta tytärtään,
jotka hajamielisesti lukivat, toinen uutta, puoleksi aukileikattua
kirjaa, toinen vanhempaa, sidottua.
Kauimpana vaunun toisessa osastossa istui nuoren nuori ylioppilas, joka
oli ujon näköinen ja koetti puolustaa oloansa seurassa -- itsepäisesti
tutkimalla sinikantista luentovihkoa.
Kuudentena olin minä itse; vaitiolo oli velvollisuuteni ja
kansallisominaisuuteni.
Näin saavuttiin ensin Inhan ja sitten Ostolan pienille asemille. Lyhyet
pysähdykset.
Ostolassa kuului ääniä junasillalta.
Vaunun ovi lensi auki. Keppihevonen pitkän varren päässä pisti ensinnä
päänsä esille, kantajansa seuraamana.
Se oli lihavanläntä, suurikasvuinen, kuuskymmenvuotias herrasmies
supiturkissa ja majavannahkalakissa. Ystävällisellä katseella, aivan
kuin olisi juhannusilta ja kokkotulet palamassa, joitten läheisyydessä
kahvipannut porisivat, katseli hän taakseen noin 17-vuotiaaseen tyttöön,
nähtävästi tyttäreensä, joka seurasi häntä kantaen koko joukon pienempiä
matkakaluja. Tytär vastasi ukon iloiseen silmäykseen säteilevällä,
ystävällisellä katseella, joka antoi hänen terveille, vaikkei erittäin
kauniille kasvoille hyvin viehättävän ilmeen.
Tuskin päästyään ovesta lausui vanhus jyrisevällä bassoäänellä, jossa
kumminkin oli koko joukko silmäin ystävällisyyttä, "no nyt sitä
lähdetään kruunun parasta kyytiä. Onhan sulla kaikki tavarat mukanasi,
Liisaseni? Täällähän on hyvää tilaa. Jos herrasväki suvaitsee? Istu sinä
tuohon tyttöseni, niin saan turkkini ja itseni tälle sohvalle."
Reippaasti riisui hän turkkinsa, istuutui mukavasti ja seuramiehen
tavoin, käänsi sydämiä voittavan katseensa kultasormuksia kantavaan
rouvaan ja sanoi: "Olipa hauska nähdä vaunussa näin paljon väkeä. Seuraa
sitä elämässä tarvitaan. Niinkuin näet, Qvinta, on meillä oikea onni
tänään. Tämä on minun tyttäreni, yksi kotini hempukoista. Vai niin,
nuori armollinen neiti suvaitsee hymyillä", jatkoi hän kääntyen
vilkkaasti sen nuoren neidin puoleen, joka luki puoleksi leikattua
kirjaa. "Ehkäpä nimelle Qvinta? Mutta se on todellakin hänen nimensä,
vaikka me tavallisesti kutsumme häntä Liisaksi. Mutta nimihän ei asiaan
vaikuta; kuta useampia sitä parempi, silloinhan niitä voi vaihdella sen
mukaan kuin päivä on kaunis tai pilvinen, herrasväki matkustaa kai
Seinäjoelle saakka. Me seuraamme ainoastaan Töysään. Vietämme huomenna
hääpäivää -- Tertian, kolmannen tyttäreni, nimittäin. Hän on huomenna
ollut neljä vuotta naimisissa ja asuu neljän peninkulman päässä
Töysästä."
Yhy--yhy, ryki hän nauraen. "Niin se sattuu. Hänen miehellään, joka
omistaa pienen tilan siellä, on samat alkukirjaimet kuin suurella
Nordenskiöldillämme: A. E. N. Se on oikein totta, mutta hupaista se on.
Hän kävi käräjiä Pietarissa ja voitti, ja sitten sai hän koko jutusta 5
ruplaa 90 kopeekkaa, kopeekat venäläisissä postimerkeissä, jotka eivät
edes olleet käytettyjä."
Ja taas hän ryiskeli ja nauroi samalla kertaa niin herttaisesti, että
tuli melkein kevätilmaa koko vaunuun.
Katseet eivät enää karttaneet toisiaan, ujo ylioppilaskin pani
luentovihkonsa, kumminkin vielä avonaisena, viereensä penkille, sillä
välin kuin hänen katseensa huomaamatta kääntyi Liisan nuorekkaisiin
kasvoihin, jotka kuoppaposkineen ja teeskentelemättömine lämpöineen
iloisissa silmissä, olivat kääntyneet puheliaaseen isään, ilman että hän
silmänräpäystäkään näkyi toivovan tämän puheliaisuuden lakkaavan. Eikä
semmoinen toivomus olisi hyödyttänytkään, sillä ennen kuin kukaan meistä
muista sai mitään sanotuksi, jatkoi vanhus, yhtä ystävällisesti, mutta
hiukan himmentyneellä bassoäänellä:
"Tyttäreni Tertia on ollut hyvin sairaana, keuhkokuumeessa, mutta on nyt
aivan terve ja tulee kai hänestä kohta yhtä reipas kuin ennenkin, kunhan
liha ja voimat ennättävät palata. Nyt hymyilee toinenkin armollinen
neiti! Se on kai nimelle Tertia! Neiti näkyy ymmärtävän latinaa ja
sitäpaitsihan meitä tässä on kolmekin miehenpuolista, jotka voimme
suomentaa latinaiset laskusanat. Jumala antoi rakkaalle vaimolleni ja
minulle ensimäisen lapsemme, pikkuisen tyttöpalleroisen, 24 vuotta
sitten syyskuun 24 p:nä, Elisabetin päivänä. Ja sen päivän mukaan sai
hän nimensä. Ja kun se nyt oli ensimäinen lapsi, ja minulla aina on
ollut hiukan rakkautta oppiin, niin annoimme hänelle sitä paitsi nimen
Prima, Prima Elisabet, sehän sopii hyvin. Kolme vuotta myöhemmin tuli
kaksi pikku tyttöä samalla kertaa tuomaan vielä enemmän päivän
paistetta Pöllyvaaraan, se on tilani nimi, ja kun nimi Elisabet oli
rakkain, minkä me tiesimme, nauroimme me, vaimoni ja minä, ja annoimme
kahdelle pikku enkelille saman nimen, mutta siten että toisesta tuli
Secunda Elisabet ja toisesta Tertia Elisabet. Ja Tertian luo me nyt
olemme matkalla, Qvinta, minä ja keppihevonen", lisäsi hän nauraen niin
että ilontunne alkoi vallita vaunussamme.
"Noh, latinaiset laskusanat, niin kauniita kuin ovatkin, kuulustavat
hiukan pakanalliselta, vaikka Vöyrin pastori, joka kastoi lapset,
hyväntahtoisesti ei pannut vastaan, ja sen vuoksi sai toinen uusista
tulokkaista muuttaa nimensä Eliiseksi ja toinen Betyksi, se sopii niin
hyvin", jatkoi hän yhä innostuneempana kertomaan, "kun molempain nimi
oli Elisabet."
"Sitten tuli neljäs, rakas tyttäremme Qvarta, joka nyt on 19-vuotias.
Sama leikki taasen. Mutta hänen arkinimensä laadimme "Elisabet" nimen
toisesta ja neljännestä tavuusta ja saimme mitä koreimman: Lisbet, jota
kaikki pitävät hyvin näppäränä. Se kuulustaa niin tanskalaiselta. Ja
sitten Qvinta Elisabet, tämä pikkuinen tässä, joka on ikään kuin kvintti
sydämeni viulussa ja joka nyt on saanut lähteä vanhan isänsä kanssa
hääpäivän viettoon A. E. N:n luo; hänelle me valitsimme toisen ja
kolmannen tavun, ja sattui niin hauskasti, että niistä saimme nimen
Liisa!"
"Ja kun rakas vaimoni ja nämä sydänkäpyseni ovat ympärilläni, en kaipaa
mitään maailmassa. Ne hemmoittelevat minut ihan pilalle, niin että
väliin on oikein vaikea olla. Mutta lysti meillä on, lystin ehkä
Elisabetin päivänä, kun koko "viitoseni" nimipäivä vietetään samalla
kertaa, ja se on samalla huokeaa, vaikkakin silloin on suuret kalaasit
ja tanssitaan aamun koittoon saakka."
Qvinta hymyili ystävällisesti isälleen meidän kaikkien yhtyessä hänen
sydämelliseen nauruunsa. Junan vihellys ilmoitti meidän saapuvan
Töysään. Ukko puki nopeasti turkit ylleen, Qvinta kokosi tavaransa ja
iloisina niinkuin tullessaan, sanoivat he meille jäähyväiset. Viitaten
keppihevoseen, jota hän huolellisesti kantoi kainalossa, virkkoi ukko:
"Tämä on Tertian pojalle, pikku Primukselle, Primus Natanaelille, kuten
hänen nimensä äidinisän mukaan on. Jääkää hyvästi, hyvät naiset ja
herrat, hupaista matkaa ja kaikkein nöyrin kiitos hauskasta seurasta."
Nuo iloiset, koruttomat ihmiset olivat sulattaneet jäykkyyden
suomalaisesta rautatievaunusta ja vanhoina tuttavina katselimme vaunun
ikkunasta ukkoa, jota hänen molemmat tyttärensä saattelivat ja jota
vastaanottamassa oli sekä A. E. N. että Primus Natanaelkin.
Tuo ujo ylioppilas, joka jo aikoja sitten oli pistänyt luentovihkon
taskuunsa, oli hänkin vähitellen lähennyt meidän puolta vaunusta ja
istuutui nyt junan taas lähtiessä liikkeelle sille paikalle, josta
Qvinta oli lähtenyt, vaikka hän ujona pysytteli sohvan reunamalla.
"Kukahan oli tuo puhelias, iloinen herra, joka niin sydämellisesti
nauroi", ihmetteli matkalaukkua vaaliva rouva.
"Ja kuinka miellyttävän ja vaatimattoman näköinen tuo nuori neiti Qvinta
olikaan", huudahtivat hänen tyttärensä kääntyen ylioppilaaseen.
"Mikä olikaan hänen maatilansa nimi?" mietti sormusniekka rouva.
"Niin, minkä niminen se oli?" kysyimme me muutkin.
Silloin kohottihe ylioppilas pari tuumaa paikaltaan ja lausui punastuen:
"Pöllyvaara".
"Niin, Pöllyvaara, niin se oli", muistimme me muutkin samassa, ja kun
"Pöllyvaara" nyt oli saanut tuon nuoren miehenkin huulet aukenemaan,
puhelimme siitä lähtien kaikki kuten ainakin hyvät naapurukset
Seinäjoelle asti. Tuntui nyt niin hauskalta, kun ei oltu enää yhtä
vakavia, sillä olimmehan juurikään nähneet, kuinka helposti iloinen ja
tyytyväinen mieli voi levittää rattoisia lahjojaan ympärilleen
oudoillekin matkatovereille rautatievaunussa.