Pieni älykäs, selväjärkinen kahdeksanvuotias Roopetti asui vanhempain
sisarustensa kanssa äidin ja isän luona pienellä arentitilkulla, noin
kolme kilometriä pikkukaupungista. Nähdessään miten kovakouraisesti isä
kohteli kahta vanhempaa veljeä pienimmästäkin viattomasta
poikamaisuudesta, jota he jonkun kerran salaa harjoittivat, huomasi
Roopetti paraaksi esiintyä mallikelpoisen tottelevana ja siivona
poikana, jonka vuoksi hän pääsikin tutustumasta isällisen kurin kaikkeen
kovuuteen. Mutta kun hän oli ihan varma, ettei isän silmä riittänyt
kaikkialle ja ettei juoruttaisi hänen leikeistään, antoi hän isän poissa
ollessa vilkkaalle, reippaalle luonnolleen täyden vallan, ja
naapuritorpan Juosepin, ikäisensä uskollisen toverin kanssa laski hän
talvi-iltana hämärässä jyrkimpiä mäkiä, jolloin toverukset antoivat
äänensä kuulua, minkä kerkesivät.
Isän jälleen kotiutuessa istui Roopetti hiljaa ja ääneti kuten
tavallisesti suuressa tuvassa, tekemättä mitään ja ikävissään
kuunnellen suuren seinäkellon hitaita nakutuksia, kunnes yö ja
nukkumatti vihdoin tulivat, tuoden mukanaan unia hauskoista
temmellyksistä, joissa hän oli nähnyt muitten poikain kaikessa
vapaudessa vitsaa pelkäämättä hyörivän.
Ja sitten hänen vanhempi, jo täysikäinen, kaunis ja herttainen sisarensa
joutui kihloihin toisen paikkakunnan rikkaan kauppiaan kanssa, joka
matkoillaan oli tutustunut tyttöön. Häitä ei vietettäisi morsiamen
köyhässä kodissa, vaan komeasti ylkämiehen kustannuksella vieläpä pienen
kaupungin seurahuoneessa.
Ilonväreet karsivat Roopetin selkärankaa ja sydän tykytti levottomasti,
mutta hän oli yhtä vakaisen näköinen kuin ainakin kuullessaan
ihmeellisiä kertomuksia hääkomeudesta. Ja vihdoin koitti hääpäivä, jota
hän levottomuudella viikkokausia oli odottanut, sillä hänkin saisi olla
mukana -- sen oli sisar luvannut. Ukkosen isku oli sen vuoksi isän lyhyt
tuomio, että Roopetti, koska vielä on lapsi, ei saa olla mukana
hääilossa. Ja sitä tuomiota kotona ei kukaan voinut muuttaa, sen kaikki
tiesivät.
Roopetti parka! Hänen pieni sydämensä kouristui surusta; kyyneleet
täyttivät rinnan ja kurkun, kun hän ulkonaisesti tyynenä istui tuvan
penkillä, mutta kyyneltäkään hän ei päästänyt silmään, ja paraansa
mukaan koki hän salata sanomattoman katkeraa pettymystään. Koko maailma
oli hänestä musta ja seinäkellon vitkalliset napsaukset tuntuivat
vihattavilta hänen korvissaan, kuta lähemmäksi ne antoivat hääjuhlan,
tuon suuren ihmeellisen juhlan lähetä.
Kuinka kauniilta, jopa enkelimäiseltä hänen sisarensa näytti valkoisessa
morsiuspuvussaan harsoineen ja myrttiseppel tummilla kiharoillaan. Kun
hän kyynelsilmin salaisesti oli syleillyt ja hyväillyt pientä veljeään,
puristi tämä epätoivon voimalla hänen kättään ja piilousi musertuneena
hänen morsiusharsonsa taakse, mutta kun isä hetki sen jälkeen kulki
ohitse istui hän hiljaa kuten tavallisesti penkillään. Mutta sisällä
riehui sydänparka, ja Roopetti olisi ottanut vaikka kaikki maailman
selkäsaunat, jos hän vaan olisi voinut hiipiä hääiloihin mukaan.
Kaikki muut lähtivät vihdoin juhlapuvuissa hääjuhlaan, mutta Roopetti
istui yksinään autiossa, pimeässä pirtissä, jossa muutamia hiiliä vielä
kimalteli takassa. Äänetönnä, itkemättä istui hän, isän ankara katse
mielessä. Ovikin oli sulettu, ettei hän voinut edes etsiä Juoseppia
suruaan jakamaan, eikä hän sitä halunnutkaan, sillä hän häpesi itseään
aivan kuin jotain hyvin halpaa ja huonoa tässä maailmassa.
Silloin kuului äkkiä nopeita askeleita porstuasta, avain kiertyi
lukossa, ja piika pisti päänsä ovesta sanoen, että isä oli käskenyt
Roopetin tulemaan häihin sekä huolellisesti sulkemaan oven jälkeensä.
Morsian oli rukoillut hänen puolestaan. Niine sanomisineen katosi tyttö
kiirein askelin.
Oli ihan kuin taivas olisi auennut Roopetille. Oliko se oikein totta,
että hän sai olla mukana häissä. Mutta niinhän isä oli sanonut. Pyörällä
päästään hyökkäsi hän ulos semmoisissa tamineissa kuin oli, mutta oven
hän muisti sulkea.
Hän juoksi pimeänä, lokaisena syysiltana niin nopeasti kuin pienet
jalkansa kantoivat tuon pitkän, matkan kaupunkiin, pysähtymättä
silmänräpäystäkään henkeä vetääkseen.
Ja hän tuli kaupunkiin, näki juhlatalon loistavan ja portaat
valaistuina. Samaa kyytiä hän juoksi portaita ylös ja aikoi hyökätä
saliin, kun ovenvartija sulki häneltä tien, työntäen hänet käsivarresta
takaisin.
Samassa sattui hänen rakas äitinsä kulkemaan ohitse, veti poikansa
syrjään ja kuiskasi hänelle jotain korvaan sekä vei hänet
keittiöpuolelle.
Roopetti parka iloissaan ei ollut laisinkaan muistanut pukuaan ja
pyhävaatteet olivat jääneet kotia. Tässä hän nyt seisoi avojaloin
huonoimmissa arkitamineissaan, jalat liassa ja vaatteet märkinä
sateesta. Eihän häntä voitu viedä hääsaliin!
Mutta Roopetti sai kumminkin olla mukana sisarensa häissä. Hän sai istua
suuressa keittiössä, jonne äiti ja pikku sisko sekä morsian kaikessa
komeudessaan tuon tuostakin tulivat onnellisen Roopetin luo, tuoden
hänelle makeisia ja leivoksia ja hilloa ja ensimäisen samppanjalasin
hänen elämässään.
Roopetti oli kuin taivaassa. Hänen kirkkaat silmänsä paloivat ilosta,
antaessaan loppumattomalla ruokahalulla leivoksen toisensa jälkeen
kadota suuhunsa ja mahtavasti verottaessaan makiais- ja hedelmälautasia.
Ja kun vanhanpuoleinen, hyvänluontoisen näköinen vahtimestari kulki
ohitse kantaen sikarilaatikkoa, kasvoi hänen miehuutensa tunne niin,
että hän juoksi vahtimestarin jälkeen ja kohoten varpailleen otti
kourallisen hienoja polttoaineksia, pistäen ne riemuiten karkean
takkinsa taskuun.
Kuten kaikki muukin ilo maailmassa loppuivat sisarenkin häät kerran, ja
pikku Roopetti marssi avojaloin kotia, muistellen kuin unissa kaikkea
hyvyyttä, mitä hän tuosta ihmeellisestä keittiöstä oli nähnyt
kannettavan hääsaliin.
Aikaisin seuraavana aamuna, kun syyskuun aurinko nousi kultaisen
kirkkaana ja koko luonto oli ikään kuin nuortunut eilispäivän sateen
jälkeen, ajoi Roopetti uskollisen toverinsa Juosepin kanssa samoissa
vaatteissa, joissa hän eilen oli esiintynyt hääjuhlassa, lehmänsä
metsään.
Ja kun Roopetti oli ennättänyt kertoa ystävälleen kaikki mitä hän muisti
ihanasta hääillasta ja kun he olivat päässeet syvälle metsään, veti hän
taskustaan eilisen saaliinsa, hienot sikaarit.
Tuntijan ryhdillä kääntelivät ja katselivat paimenpojat
havannasikariansa, purasivat pään suuhunsa sekä vetivät haikuja kaikin
voiminsa, lehmäin ammuessa ja pureskellessa harvakseen kasvavia
ruohonkorsia.
Mutta pojat seisoivat hajasäärin vastakkain käden typykät lanteilla ja
irvistelivät toisilleen savupilvien läpi. Nyt olivat hekin kerran
herroja, vaikkakin avojalkaisia ja hurstivaatteissa, mutta onnellisempi
ja ylpeämpi oli tuskin kukaan satujen kuninkaan pojista.
"Syntistä elämää"
Eräässä maamme rannikolla sijaitsevassa läänin pääkaupungissa asui
onnellinen keski-ikäinen pariskunta, joka aina oli yksimielinen elämän
suurissa kysymyksissä sekä yhteisesti harrasti jokapäiväisiäkin asioita.
Ja kun mies, ollen taitava voimistelunopettaja, oli vakuutettu
voimistelun tärkeydestä ja arvosta terveyden ylläpitäjänä, rupesi hänen
rakas vaimonsakin yhtä lämpimästi ihailemaan tätä oivallista sielun ja
ruumiin terveenä pitämisen taitoa. Tämän tähden harjoitettiinkin tuossa
yksimielisessä ja onnellisessa kodissa vapaita liikkeitä määrätyillä
kellonlyömillä.
Mutta tähän sopusointuiseen kotiin tunkeutui äkkiä rauhanrikkoja, komea
soittoaliupseeri, joka oli voittanut perheen uskollisen, monivuotisen
palvelustytön, kelpo Hannan rakkauden. Hanna puolestaan tietenkin oli
upseerinsa sydämen täydellinen valtiatar. Hän oli tosin rakastettuansa
hiukan vanhempi, mutta hänellä oli kelvollisimman perheenemännän
taipumuksia. Hän oli vielä sangen pulskannäköinen, ja hänellä oli
postisäästöpankkikirja, johon kirjavia "arvomerkkejä" oli kertynyt yhä
useampia vuosi vuodelta. Koreita olivat nuo merkit, niin arvelivat sekä
soittoniekka että Hanna istuessaan usein selailemassa tuota arvokasta
kuvakirjaa. Heilläkin oli sama maku ja katsomus, mikä talossa muutenkin
oli vallitsevana.
Tietenkin oli herrasväki, voimistelunopettaja rouvineen, koko
naimapuuhaa vastaan, mutta kun Hanna itsepintaisesti vetosi oikeuteensa
perustaa soitannollinen koti, täytyi herran ja rouvan perääntyä, mutta
kuitenkin sopivat he kaikessa ystävyydessä niin, ettei Hanna menisi
vihille, ennenkuin hän kotipaikoiltaan oli onnelliselle perheelle
hankkinut yhtä kelvollisen ja uutteran palvelustytön kuin hän itse oli.
Ja tämä asia luisti sukkelasti, oikein presto prestissimo, kuten
soittoniekka lausui, ja Hanna hymyili ja ajatteli pappia.
Kun uusi tyttö, Kristiina oli hänen nimensä, oli taloon saapunut,
kuulutettiin kihlatut. Mutta odottaessaan seppelettä ja kruunua, jakeli
Hanna runsaasti opetusta vastatulleelle maalaistytölle, joka ei koskaan
ennen ollut oleskellut herrastalossa, mutta kuitenkin osottausi
vikkeläksi ja näppäräksi, jos kohta kaupunkilaistuumat eivät vielä
oikein tahtoneet mahtua hänen käsityspiiriinsä.
Viikon kestäneen yksityisopetuksen jälkeen päätti Hanna, että Kristiina
saisi alkaa harjoitella sisäkön tointa. Hänen ensi tehtäväkseen
määrättiin aamukahvin vieminen herrasväelle.
Kunnollisesti kammattuna ja siististi puettuna nosti Kristiina, kuten
Hanna oli neuvonut, varovaisesti kahvitarjottimen käsivarrelleen, avasi
hiljaa saliin vievän oven ja astui sisään, mutta jäi hämmästyksestä ihan
kuin kivettyneenä seisomaan, niin kummallinen oli näkö, joka häntä
siellä kohtasi.
Keskellä salia, selin Kristiinaan seisoi tukeva pariskunta, herra ja
rouva vieretysten, valkeissa, sangen keveissä aamutamineissa kädet
kupeella.
Korkealla äänellä ja pitkäveteisesti lausui herra pari käsittämätöntä
sanaa, jonka jälkeen molemmat aivan verkalleen notkistivat polvensa
ulospäin ja melkein vaipuivat maahan. Ikäänkuin jonkun näkymättömän
koneiston vaikutuksesta he kohosivat hiljalleen, tahdissa varpailleen,
kunnes taas seisoivat suorina kuin kynttilät, mutta yhä edelleen kädet
kupeella.
Enenevällä hämmästyksellä katseli maalaistyttö, seisoen lumottuna
paikallaan, noita ikäihmisiä, joita hän oli luullut niin siivoiksi. Pari
kolme kertaa he uudistivat tuollaisen "syntisen elämän", mutta silloin
herra taasen korotti äänensä ja huusi omituisesti venyttäen kaksi sanaa,
joilla oli se vaikutus, että molemmat valkoiset haamut yhdellä kertaa,
aivan kuin olisivat olleet yksi ainoa ihminen, kääntyivät ympäri ja
asettivat käsivartensa ja säärensä niin hirvittäviin asentoihin,
vasemmat ulottimet kauheasti jännitettyinä taaksepäin, ja oikeat
uhkaavasti eteenpäin, puristivat nyrkkinsä onnetonta tyttöraukkaa kohti,
joka tästä niin säikähti, että tunsi itsensä melkein pahoin voivaksi.
Hän laski luotaan tarjottimen lähinnä olevalle pöydälle niin kiivaasti,
että kahvikannu kaatui, ja niin juoksi hän kovasti huutaen ovesta ulos
keittiöön, jossa hän itkien huusi hämmästyneelle Hannalle: "Herra ja
rouva ovat tulleet rutihulluiksi molemmat! Jollen olisi karannut ulos,
niin he olisivat hyökänneet minun niskaani. En kuuna päivänä enää mene
heidän luokseen."
Hanna oli pahemmassa kuin pulassa, ennenkun sai yksinkertaisen
maalaistytön älyämään, että herrasväki tällä tavalla aamupuhteella
hulluttelee säilyttääkseen terveytensä puoliseksi. Mutta kun hetkisen
kuluttua herra ja rouva täysissä tamineissa ja, mikäli Kristiina voi
käsittää, päänsä puolesta jotenkin selvenneinä, astuivat keittiöön ja
hymyillen lohduttivat Kristiinaa kahvitarjottimen onnettoman kohtalon
johdosta, tointui hän taas sen verran, että lakkasi itkemästä, istahti
tuolille, pani kädet rinnan yli ristiin ja vaipui mietteisiin. Huomata
saattoi kuitenkin, ettei kohtaus vielä ollut hänelle täydellisesti
selväksi käynyt.
Samassa pistäysi soittoniekka iloisen näköisenä hänelle vallan tuttuun
keittiöön, ja saatuaan kuulla syyn tuohon sekamelskaan, joka ritardando
uhkasi sekaantua hänen aikeihinsa, virkkoi hän hilpeästi: "Ja tuopa nyt
oli jotakin! Sillä tavalla kasarmilla voimistellaan joka päivä. Tule
tänne, Hanna sinä, joka myöskin tempun tiedät!"
Ja nytpä vasta voimistelua syntyi! Ihan samalla tavalla kuin herra hän
komensi: "polviasento ulospäin!" ja silloin vajosivat kyökkipiika ja
soittoniekka maahan ja liehahtivat siitä jälleen pystöön sekä tekivät
ihan samoja polviliikkeitä, kuin Kristiina äsken oli nähnyt herrasväen
salissa tekevän. Tämä katseli salavihkaa noita uusia hassuttelijoita,
mutta mitä hän silloin ajatteli kaupunkilaisista, ei hän koskaan ole
antanut kenenkään tietää.
Ja sitten komensi aliupseeri: "Jalka-asento eteenpäin -- käsivarret
eteenpäin!" ja niin joutuivat molemmat samaan asentoon, jota Kristiina
oli niin kauheasti säikähtänyt.
Tämäpä oli vasta voimistelua! Herra ja rouva nauroivat katketakseen
kihlattujen voimisteluharjoitukselle, katsellessaan soittajaa pitkässä
sinellissään ja Hannaa kyökkiesiliina edessään.
"Näin meidän pitää joka aamu tehdä uudessa kodissamme", virkkoi
soittoniekka. "Niinpä kyllä", arveli Hanna, "terveyden ylläpitämiseksi!"
Kesken tuota sydämellistä naurua, joka nyt seurasi, nousi Kristiina
nokka kenossa paikaltaan, sieppasi pyyhinliinan ja meni, harmissaan
tiuskuen: "ett'et häpeä, Hanna!" suoraa päätä saliin poistamaan jäljet
siitä hävityksestä, jonka hän, koettaessaan ensi kerran tuossa
jumalattomassa kaupungissa toimia sisäkkönä, oli aikaan saanut.
Siellä palvelee Kristiina vielä tänäkin päivänä ensimäisessä paikassaan,
ollen iloinen ja tyytyväinen, aivan kuin kaiken elinaikansa olisi
voimistelusalissa asustanut.