Siirrymme muutamia, vuosia ajassa eteenpäin. On huhtikuu 1886. Kevät oli
tullut tavattoman aikaseen Uplantiin, jossa kuljeskelin paikasta toiseen
oppiakseni tuntemaan erittäinkin maakunnan kirkkojen taidehistoriallisia
muistomerkkejä.
Viimein halusin saada järjestää muistiinpanoni, ennenkuin jatkoin
matkaa, ja silloin aloin arvella, että viivähdän jossakin kohdin tässä
rauhallisessa seudussa, missä viihdyin erinomaisen hyvin. Totta
puhuakseni oli kai haluni oikeastaan saada täysin nauttia ihanasta
keväästä, joka kiirehti verhoamaan metsät ja maat vihreään vaippaansa ja
huokui niin tuoreelta ja iloiselta, kuin ikuinen nuoruus olisi ollut sen
helmassa.
Minulla oli onni matkassa. Osuin Odensalan pappilaan, joka mielestäni
oli ihanteellinen pappila, ehkäpä juuri siksi, että se sillä kertaa ei
oikeastaan ollutkaan mikään -- pappila. Paraikaa kuluviksi armovuosiksi
oli se nimittäin vuokrattu kansakoulunopettajalle, joka perin
ystävällisine ja hauskoine perheineen asui alakerrassa, kun taas
armovuodensaarnaajan ja minun hallussani oli koko yläkerta.
Pastori oli sivistynyt, miellyttävä ja iloinen nuori mies, pohjaltaan
vakava, ja mikä parasta, hänet huomasi aina samaksi, niinhyvin
arkielämässä kuin saarnatuolissa ja rippikoulussa, jota tähän aikaan
pidettiin ja joka pidätti hänet kirkossa kaikkina arkipäivinä aamupuolen
päivää.
Kirkko ja pappila, kevätvehreiden korkeain puiden ympäröiminä, olivat
ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan, ja kun pastori
lopetti rippikoulun, saavuin minä kirkkoon, jonka hurskaita vanhoja
maalauksia minä mieltymyksellä katselin. Jolloinkulloin, kun oletin
rippikoulun oppilaitten jo poistuneen, satuinkin tulemaan kesken
opetusta ja kuulustelua, ja sain silloin mitä kauniimman käsityksen
nuoresta opettajasta, joka oli hyvä ja ystävällinen kaikkia nuoria
kohtaan niinkuin vanhempi, kokeneempi veli.
No, sehän ei kuulu tähän, mutta selittää kenties sen seikan, että minä
parissa viikossa niin helposti perehdyin kaikkiin paikkakunnan
ruotsalaisiin oloihin, jotka minussa herättivät mielenkiintoa. Nuori
pappi ikäänkuin aavisti ne kysymykset, joihin muukalainen kulloinkin
halusi saada vastauksia, ja johti itsestään puheen niihin. Varsinkin oli
keskustelu valaisevaa ja hupaista erinomaisen hauskasti aterioidessamme
isäntäväen parissa, ja pian tunsin olevani perheen jäsen. Olin mukana
heidän käydessään vierailulla naapuritaloissa, ja samoilin heidän
kanssaan maita ja mantereita, missä sinivuokot jo kaunistivat
mäenrinteitä sekä kevään esikot ja corydalis loistivat siellä täällä
lehdoissa ja kedoilla, leivojen iloisesti viserrellessä sinitaivaalla ja
pienen Svartsjön lammen päilyellessä kirkkaana ja sinisenä lehti- ja
havumetsän muodostamissa puitteissaan.
Eräänä päivänä -- se oli perjantai ja huhtikuun 9 päivä -- kertoi
ruotsalainen ystäväni, että hän seuraavana päivänä tulisi vihkimään
nuoren palvelustytön, joka oli Suomesta kotoisin, ja reippaan
ruotsalaisen pojan, joka oli ollut renkinä, mutta jolla nyt oli torppa
Svartsjön puolella. Minä, joka jo olin tottunut olemaan mukana
talonpoikaisissa ristiäisissä pappilassa ja vihkiäisissä kirkossa, sekä
maahanpaniaisissa kirkon muurien ulkopuolella, en kiinnittänyt suurta
huomiota uutiseen.
Rippikoulu päättyi samana päivänä, ja nuoret laskettaisiin sunnuntaina
ripille, jonka tähden minä lauvantaina saatoin millä ajalla hyvänsä
käydä kirkossa, missä niin mielelläni oleskelin.
Oli iloista hälinätä sinä lauvantaina kirkossa: nuoret työskentelivät
innokkaasti koristaakseen temppelin vehreillä seppeleillä,
katajanhavuköynnöksillä ja paperikukkasilla sekä niin monilla
suuremmilla ruukkukasveilla, kuin naapuritaloilla oli lainata. Ja tuo
kaunis maalaiskirkko näytti jo oikein juhlapukuiselta.
Yhtäkkiä huomasin nuorten iloisen hälinän taukoavan, käännyin kuoriin
päin katsomaan keksiäkseni syytä äänettömyyteen. Niin, he olivat kaikki
kokoontuneet kuoriin. Siellä seisoi ystäväni pappi ja siellä polvistui
morsiuspari, jonka saattona oli ainoastaan kaksi nuorta miestä,
silminnähtävästi ylkämiehen veljiä.
Morsian, niin, hänhän oli varmaan Suomesta kotoisin, arvelin minä ja
siirryin vähitellen kuoriin päin, missä vihkimätoimitus samassa päättyi.
Morsian oli puettu yksinkertaiseen mustaan hameeseen ja hänellä oli
ainoastaan muutamia kukkia hiuksissa.
Pienen saattueen kulkiessa sivuitseni sattui morsian juuri nostamaan
silmänsä ja minä näin tyynen ja onnellisen hohteen sielukkaassa,
tummansinisessä silmäparissa, jonka varmasti tiesin joskus ennen
nähneeni. Seurasin poistuvia, ja kun he hetkiseksi pysähtyivät
kirkkomaalle, astuin heidän luokseen.
Niin, nuori morsian oli "rikas Henriikka" Ahvenanmaalta, hän oli tuo
"vanha piika", nyt ainoassaan 20-vuotias ja onnestaan käynyt
kauniimmaksi. Hänkin tunsi heti minut ja kertoi muutamin sanoin kahden
viime vuoden vaiheet.
Kodin niukka toimeentulo oli pakottanut hänet hakemaan palvelusta, ja
kun hän melkein koko Ahvenanmaalla jo oli tunnettu "vanhan piian"
nimellä, piti hän parempana muuttaa Ruotsiin. Hän tuli ensin
Norrteljeen, ja oli hänellä siellä se onni, että kunnollinen
talonpoikaisemäntä Odensalasta pestasi hänet. Samassa talossa palveli
Kalle Petteri renkinä. Nuoret alkoivat pitää toisistaan, isäntä auttoi
tuota kunnon poikaa saamaan torpan Svartsjön tuolta puolen, ja nyt
olivat he vihityt ja aikoivat metsän halki kulkea pieneen hauskaan
tupaansa, jonka hän mielellään olisi tahtonut näyttää minulle, mutta
koska minä nyt olin aikeessa jättää rakkaan Odensalan, niin eihän se
käynyt päinsä.
"Mutta", sanoi Henriikka iloisesti ja veitikkamaisesti hymyillen,
ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, "jos herra kotimatkallaan
Suomeen joutuu kulkemaan Ahvenanmaan kautta niin tervehtikää siellä
kaikkia ystäviä ja tuttavia minulta ja sanokaa, että voitte todistaa,
että ennustus sanalta sanaan kävi toteen: Henriikka ei koskaan kantanut
morsiuskruunua päässään eikä yhtään jälkeä näy maantiellä hänen
morsiussaatostaan -- sillä Kalle Petteri ja minä ja hänen veljensä
astumme metsän halki kotiimme."
Hänen katseensa oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kun hän iloisesti
nyökäytti jäähyväisiksi -- ja minä näin nuoren pariskunnan seurueineen
reippaasti poikkeavan metsään, missä sinivuokkoja ja kevään esikkoja
loisti kevätauringon paisteessa.