I
Oli perjantai, kaunis sydänkesän päivä alkupuolella 1880-lukua. Ekkerön
tullikamarin edustalla olevalta laiturilta nähtiin vanhan eukon
vaeltavan askelin, jotka ilmaisivat tottunutta jalankävijää, Marsundiin
vievää maantietä myöten. Hän oli vähäistä ennen saapunut
ahvenanmaalaisella aluksella Ruotsista, ja, vaikkapa hänen täysin selvät
kirjansa eivät olisikaan sitä sanoneet, olisivat jokunen kirjava pikku
esine hänen yksinkertaisessa puvussaan sekä hänen sysimustat silmänsä ja
tumma ihonsa kertoneet, että hän oli mustalainen, tavaton vieras
Ahvenanmaalla. Hän kulki kuitenkin oikeilla asioilla ja aikoi, vaikkapa
vaan muutamia kruunuja lakkarissa, pyrkiä aina Sortavalan seuduille
saakka sopiakseen siellä asuvain heimolaistensa kanssa hänelle tärkeästä
perheasiasta.
Päästyään salmen poikki jatkoi hän matkaansa itäänpäin kenties vielä
rivakammin, ja vasta parisen tuntia taivallettuaan hän asettui istumaan
yksinäiseen ja varjokkaaseen paikkaan tien varrella levätäkseen
hetkisen.
Silloin kuului iloinen ja meluava seurue lähestyvän viulun soidessa ja
muutamain ilolaukausten pamahdellessa. Siinä kulki hääsaattue kaikessa
komeudessaan vanhuksen ohitse, kun hän kyyristyneenä pensaan taakse
terävin katsein silmäili nuorta morsianta, joka täydessä juhla-asussa,
korkea kruunu päässä, koristettuna kiillekullalla ja keinotekoisilla
kukkasilla, ajoi saaton etupäässä komean sulhasen vieressä, joka
Ahvenanmaan tavan mukaan oli noutamassa häntä kotitaloonsa vihkiäisille.
Kohta kun saattue oli kadonnut näkyvistä, palasi vanhus syvästi huoaten
lepopaikalleen tien varrella ja näytti vaipuvan mietteisiin, joista
hänet kuitenkin pian herättivät syrjästä lähenevät iloiset äänet.
Kolme ihan nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet lähimmässä talossa
katsellakseen siellä morsiussaaton lähtöä, palasi nyt lapsellisesti
puhellen ja ilakoiden.
Tultuaan lähemmäksi ja huomatessaan, että tiepuolessa istuva vanha
nainen oli mustalainen, vaikenivat he heti ja silmäilivät arasti
toisiaan.
Mutta kokenut mustalainen, joka ei tahtonut päästää käsistään hyvää
tilaisuutta pienen ansion saamiseen, tervehti tyttöjä kohteliaasti ja
ystävällisesti sekä arveli heille sattuneen onnellisesti, sillä jos
tahtoivat tietää kohtalonsa, niin ei hän ikipäivinään voisi sitä
varmemmin ennustaa kuin nyt, jolloin hän juuri oli saapunut vieraaseen
maahan, ja tässä tien varrella, missä ei kukaan vielä ollut astunut
morsiussaaton jälkien yli.
Tytöt tosin pysähtyivät, mutta väittivät, etteivät he uskoneet
ennustuksiin eivätkä myöskään tahtoneet tietää vastaisia kohtaloitaan.
Vanhuksen jatkaessa ystävällistä puhettaan alkoivat tytöt epäröiden
katsella toisiaan, silmäsivät varovasti kaikille tahoille ympärilleen
sekä kuiskasivat muutamia sanoja keskenään, jonka jälkeen antoivat
mustalaisnaiselle merkin seuraamaan heitä kappaleen matkaa metsään,
missä ei kukaan heitä näkisi.
Mustalaisakka katseli ensin tarkkaan pyörän jäljet maantiellä ja seurasi
sitte heitä ääneti. Heti kun tytöt olivat pysähtyneet, otti hän
vanhimman tytön, Hannan, kädestä kiinni ja tarkasteli sen viivoja. Hanna
tulisi, niin ennusti akka, vuoden kuluessa kulkemaan yhtä koreassa
juhlapuvussa sekä vähintäin yhtä lukuisan saattojoukon seuraamana, kuin
se morsian, jonka he kaikki äsken olivat nähneet, mutta hänen matkansa
kävisi päinvastaiseen suuntaan, ennustus, joka sai toiset tytöt
hymyillen, kuiskaamaan muutamia sanoja punastuvalle ja onnelliselle
Hannalle.
Köyhän ja kauniin Elsan, hiljaisimman noista kolmesta, tulisi, niin
sanoi vanhus, kohtalo kuljettamaan itäänpäin, ja hänetkin akka näki
koreaksi morsiameksi puettuna kulkevan pienen saattojoukon etunenässä.
Kun sitte nuorin tyttö Henriikka, jota pidettiin rikkaimpana kaikista
kolmesta, uteliaana ojensi esiin vapisevan kätensä, tarkasti
mustalaisakka tuota rumanpuoleista tyttöä terävin, tutkivin katsein,
joka näkyi tahtovan tunkeutua tytön suuriin ihmeellisen tummansinisiin
silmiin. Kahdesti sipaisi eukko karhealla kädellään kiivaasti Henriikan
kättä ja luotuaan viimeisen tarkastavan silmäyksen käden viivoihin
työnsi käden luotaan, sanoen melkein vihaisella äänellä: "Morsiuskruunua
ette koskaan tule kantamaan, eikä jälkeäkään morsiussaatostanne ole
näkyvä maantiellä".
Sen alakuloisuuden vallitessa, jonka nämä sanat synnyttivät tytöissä,
kurotti mustalaisakka kiireellisesti kätensä periäkseen palkan
vaivoistaan, ja saatuaan lanttinsa käänsi hän tytöille selkänsä sekä
katosi seuraavassa tuokiossa näkyvistä. Mutta vanhuksen ennustuksista
eivät nuoret puhuneet kellekään, koska heitä hävetti, että olivat
antaneet houkutella itsensä kuuntelemaan mustalaisakan lörpötyksiä.
* * * * *
Noin vuosi sen jälkeen osui tieni Ahvenanmaalle, jonka kirkolliset
muistomerkit kiinnittivät mieltäni. Sitä paitsi olin viehättynyt kansan
elämästä. Suurempiin juhliin talonpoikaiskodeissa saavuin sentähden
usein kutsumattomana vieraana, ja otettiin minut aina kohteliaasti ja
ystävällisesti vastaan, niinkuin on tapana näiden saarien säädyllisten
asukasten kesken.
Eräänä iltana -- oli taas perjantai, tuo tavallinen ensimäinen hääpäivä
Ahvenanmaalla -- matkustin Getan pitäjässä ja huomasin äsken
pystytettyjä "juhannusriukuja" erään erittäin hauskan näköisen talon
veräjällä. Korkeat riuvut, joiden jokaisen latvaan oli kiinnitetty hento
kuusi, sinne tänne ripustetut kirjavat huivit ja saalit sekä
juhlapukuisen rahvaan, ajopelien ja hevosten täyttämä pihamaa kertoivat
kyllin selvästi, että hääjuhlaa parhaillaan vietettiin.
Käskin kyytimiehen pysähyttää hevosensa veräjän edustalle ja astuin itse
pihalle, jossa isäntä tuli minua vastaan sekä kohteliaasti pyysi jäämään
katselemaan, kuinka nuoriso huvittelihen. Hänen poikansa oli tänään
tuonut kotiin vaimokseen kunnollisen ja hyvän tytön, ja koko suku oli
ilolla vastaanottanut nuoren ja iloisen Hannan, joka minuunkin teki
hyvän vaikutuksen mustassa, hienossa puvussaan ja koreassa
morsiuskruunussaan.
Kun minä häävieraiden joukossa tapasin useita, joihin olin vähäistä
ennen tutustunut naapuripitäjässä, ja koska nuoret juhlailossaan olivat
puheliaita, sain pian tietää salaisuuden, jonka morsian vasta tänään
oli uskonut ystävilleen, sen nimittäin, että mustalaisakka oli hänelle
vuosi sitten ennustanut, että hän vuoden kuluessa tulisi morsiuspuvussa
kulkemaan tietä länteenpäin, ja tämä oli sanasta sanaan käynyt toteen,
sillä aina sille syrjätielle saakka, joka pohjoiseen päin vei Getaan,
oli morsiussaatto kulkenut länttä kohti.
Häätalossa ihmeteltiin suuresti ennustuksen toteutumista ja puhuttaessa
tästä ja muista ennustuksista selveni, että oli ollut kolme tyttöä,
jotka olivat antaneet mustalaisakan ennustaa itselleen. Yksi näistä,
köyhä ja kaunis Elsa oli, kuten oli ennustettu, todellakin muuttanut
itäänpäin Sundiin, jossa häntä piti kuten omaa lastaan se isäntäväki,
jota hän palveli, mutta ei mitään oltu vielä kuultu niistä
vaatimattomista häistä, joita mustalaisakka oli hänelle ennustanut.
Päinvastoin kuului Elsa, joka oli liian heikko palvelemaan, jo kekriksi
palaavan köyhään kotiinsa.
Tällä tavoin sain tietää tämän kertomuksen alussa mainitun, maantien
varrella sattuneen pienen kohtauksen, mutta kolmannesta tytöstä, joka
oli kättään katsottanut, oli mahdoton saada morsianta kertomaan edes
vähintäkään, vaikkapa kuinka koetettiin häntä houkutella ilmaisemaan
asiaa. Mainittiin arvaillen yhtä ja toista, myöskin "rikasta
Henriikkaa", niinkuin tyttöä vielä nimitettiin, vaikka hänen isänsä
useitten onnettomuuksien kautta oli menettänyt melkein koko omaisuutensa
ja nyt eleli vaimonsa ja kuuden lapsen kanssa pienehköllä tilalla.
Mutta tämänkin arvaamisen väitti morsian jyrkästi vääräksi. Lopulta kun
luultiin päässeen totuuden perille, ja nuoret yleisesti ja varmasti
väittivät erästä tyttöä, jolla ei ollut mitään koko asian kanssa
tekemistä, tuoksi todelliseksi "kolmanneksi" niistä, joille oli
ennustettu, nähtiin yhtäkkiä iloisessa piirissä solakan tytön, jolla ei
ollut niin säännöllisiä kasvonpiirteitä kuin ahvenanmaalaisilla
ylimalkaan, mutta jolla oli paljoa sielukkaampi katse kuin minkä
tavallisesti siellä kohtaa, astuvan morsiamen luo ja kiertävän
käsivartensa tämän vyötäisille.
Se oli Henriikka. Vähän hämillään ja punastuen sanoi hän yrittäen
jotenkin onnistuneesti leikkiä laskemaan: "Ja tässä on kolmas -- hänestä
tulee vanha piika, joka ei koskaan ole kantava sellaista kaunista
kruunua kuin Hanna, ja jonka morsiussaatto ei ole jättävä vähintäkään
jälkeä maantielle."
Oli jotakin väkinäistä siinä leikillisessä äänenpainossa, jolla nuoren
tytön ystävättäret ikäänkuin lohduttaen sanoivat: "Henriikasta muka
tulisi vanha piika" -- mutta vanhan isännän ääni siihen sijaan kaikui
iloiselta, kun hän kääntyneenä poikiin päin huudahti reippaasti:
"Pitäkääpäs huolta siitä, pojat, ettette anna hyvästä Henriikastamme
tulla vanhaapiikaa, ja ruvetkaamme nyt piiritanssia hyppimään, niin
menemme Henriikka ja minä piiriin, jotta hän itse saa valita armaansa."
Vilkas nuoriso muodosti heti piirin vanhan isännän ja Henriikan
ympärille, mutta ennenkuin piirileikki ennätti alkaa, ajoivat pihaan
kääsit, joissa oli myöhästyneitä, rakkaita sukulaisia Sundista.
Piiritanssista ei tullut mitään, mutta sen asemasta alottivat soittajat
reippaan "neliaskelisen" suuressa tuvassa, jonne nuoriso nyt kiiruhti.
Illan kuluessa tervehtivät Sundista saapuneet vieraat morsianta tämän
lapsuuden ystävättäreltä Elsalta. Hänen rintatautinsa oli osoittautunut
pitkälle kehittyneeksi keuhkotaudiksi, ja viime sunnuntaina oli hänet
laskettu maan poveen. Koska isäntäväki hänestä piti, oli hänelle annettu
kauniit ja valkoiset käärinliinat ja myrttiseppele päähän, niinkuin sopi
Kristuksen morsiamelle. Oli myös pantu pieni myrttikruunu hänen
arkulleen, jota kaikki tuon pienen talon asukkaat olivat saattaneet
hautaan.
Siten toteutui toinenkin ennustus, vaikkapa aivan odottamattomalla
tavalla. Elsan nuoreen muistoon yhdisti nuoriso tästä illasta alkaen
yleisesti ennustuksen Henriikan vastaisesta kohtalosta. Ennustajan
sanoja vastaan ei auttanut ponnistella, se oivallettiin, ja kun
Henriikan poissaollessa puhuttiin hänestä, sanottiin häntä ainoastaan
"vanhaksi piiaksi", ensin leikillä ja sitte tottumuksesta, ja
täydellisesti luottaen ennustuksen totuuteen. Joskus sattui
Henriikka itse kuulemaan nuo pilkalliset sanat, ja ken voisi
kummeksia, että ne kävivät ikäänkuin hieman kipeästi tuon ainoastaan
kahdeksantoistavuotiaan tytön sydämeen. Lämpimällä ja lempeällä
katseella silmäili hän kuin ennenkin lapsuuden ystäviä, jotka kyllä
pitivät hänestä, mutta hän rupesi vähitellen karttamaan nuorten seuraa
-- hänestähän tulisi vanha piika. Mitä tekemistä hänellä oli nuorten
joukossa?