1860--1890
Oli kesäisen kaunis ilta alussa syyskuuta vuonna 1860. Helsingin
laidassa olevassa Kaisaniemen puistossa istui muutamalla syrjäpenkillä
kaksi vanhanpuoleista hyvin puettua rouvaa puhellen keskenään ja sen
ohessa silmillään seuraten kolmea nuorta tyttölasta, jotka jutellen ja
nauraen kävelivät läheisyydessä.
Heistä saattoi huomata, että he hiljakkoin olivat jättäneet kouluvuodet
taaksensa ja että he todennäköisesti tulisivat jo ensi talvena
ensikerran lähtemään ulos "avaraan maailmaan". Koko heidän olentonsa yli
oli nuoruuden tervein kaste laskeutunut, eikä ole kummastelemista, jos
nuo kaksi rouvaa äidillisen ylpeillä silmäyksillä seurasivat nuoria
tyttäriänsä, missä näiden vartalot koivujen valkeiden runkojen välistä
häämöittivät. Äkkiä pysähtyivät nuoret tytöt kahden kauniin koivun
eteen, vaihtoivat muutamia sanoja, ja heidän naurunsa kaikui heikommin
kuin äsken.
He olivat tehneet tärkeän päätöksen: koivujen valkeihin runkoihin
leikkaisivat he nimikirjaimensa, kaksi sisarusta toiseen isompaan
koivuun; kolmas nuori tyttö oli valinnut korkean ja hoikan puun
säilyttämään nimensä siitä ajasta asti, jolloin hän oli seitsemäntoista
vuoden vanha. -- He aavistivat kaikki, että se päivä oli tuleva, ehkä
piankin, jolloin viimeinen nimikirjain mahdollisesti olisi oleva toinen
kuin nyt ja sykkivin sydämin he alottivat salaperäistä leikkiään
terävällä kynäveitsellä. Aina silloin tällöin he heittivät sivulle
salaisia silmäyksiä nähdäkseen, tarkastiko sattumalta heitä joku vieras
silmä, heidän piirrellessä kirjaimia koivuihin.
Mutta ei ketään näkynyt, ei läheltä eikä kaukaa mitään liikettä
huomattu, paitse iloista, ystävällistä huminaa puiden latvoista. Mitä
tämä kuiskailikaan?
Auringon laskeuduttua jonkun verran alemmaksi, niin että sen paiste
tunkeutui lehtien lomitse valaisemaan hietaista käytävää varjokkaassa,
pitkässä lehtokujassa, olivat näiden kolmen tytön nimien alkukirjaimet
sirosti leikatut valkeihin koivujen runkoihin. Hoikemmasta puusta
saattoi erottaa: H. A.
Kotvasen kuluttua poistui pieni seura puistosta, jonka hämärässä nuoret
tytöt jonkunlaisen lapsellisen pelon valtaamina tunsivat humisevien
koivujen huostaan uskoneensa nimimerkkinsä. Mutta eihän sitä kukaan
huomannut, ei kukaan!
* * * * *
Kyllä kuitenkin. Eräs nuori ylioppilas oli sen huomannut. Hän oli
istunut kasvitieteellisessä puutarhassa, jonka ainoastaan tiheä
ruusupensasta ja aita erotti mainitusta pitkästä lehtokujasta. Hän oli
istuutunut muutamalle penkille kirja seurakumppaninaan, mutta luvusta ei
tahtonut mitään tulla, sen jälkeen kun hänen huomionsa oli nuoriin
tyttöihin kiintynyt. Mitä piti hänen tehdä? Hän ei tahtonut tyttöjä
häiritä -- ja yksi heistä erittäinkin oli niin miellyttävä, seisoessaan
siinä hoikan koivun juurella piirtelemässä nimeään sen runkoon. Toiset
nimittivät häntä Hedvigiksi, sen hän kuuli. Kuka mahtoi hän ollakkaan?
Mitä välittää kahdeksantoistavuotias nuorukaissydän arvosta ja
syntyperästä, kun aamuruskon hohde ennustaa rakkauden auringon pian
kohoovan.
Kun kaikki taas hänen ympärillään oli hiljennyt, heittäytyi hän
notkeasti aitauksen yli ja astui koivun luo. "Hedvig A.", sanoi hän
puoli-ääneen, selvittäen niin hyvin kuin osasi kirjaimia puun rungossa.
Hänen rohkeaan katseeseensa ilmestyi vakava, melkein hellä ilme hänen
katsellessa näitä kahta kirjainta, joitten hän hämärästi aavisti pian
tulevan hänelle merkitsemään enemmän kuin mikään muu maan päällä. --
Hän kääntyi ympäri poistuakseen, mutta pysähtyi äkkiä ja uursi
seuraavassa silmänräpäyksessä nimikirjaimensa A. L. tytön kirjainten.
viereen sekä piirsi molempien alapuolelle päivämäärän: 18 3/9 60.
Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi tahtonut heittää tätä H:ta ja tätä
A:ta turvattomiksi illan sakeneviin varjoihin.
Olisiko hänestä mies tarjoomaan hänelle rauhaisaa ja onnellista
kotisuojaa elämän myrskyiltä? Ah, nuorukaisellehan on koko avara maailma
auki ja sen taivaanrannat niin vapaat kuin valtameren partaalla.
"Minä olen jälleen näkevä Hedvigin", ajatteli Arvid L. "ja hän on oleva
minun".
Kun ilta lähestyi ruskottavine kirkkaine taivaineen, tuntui Arvidista,
että tähdet eivät koskaan niin ihmeen puhtaasti ja pyhästi katselleet
Jumalan autuasta maailmaa kuin sinä iltana.
* * * * *
Arvid sai ennen pitkää tietää, että Hedvig oli varakkaan tilanomistajan
ainoa tytär, joka tilanomistaja vaimonsa kautta oli sukulaisuussuhteissa
muutamiin meidän vanhempiin aatelisiin sukuihimme. Mutta Arvidhan oli
ylioppilas ja kahdeksantoista vuoden vanha! Entäs sitten, jos hänen
kotinsa olikin köyhä maalaispappila, ja hän itse kahdeksasta
sisaruksesta vanhin. Muutamien vuosien opinnot vaan, ja hänelle oli
koko lakitieteellinen ura avautuva tasaisena ja sileänä sekä
kullankoristeisista virkapuvuista kiiltelevänä.
Ollen komea ja iloinen, hyvä laulaja ja innokas tanssija oli hän jo
suuresti suosittu ja melkein joka paikassa häntä kaipasi se Helsinki,
joka huvittelee. Hän sai sentähden piankin tilaisuuden tutustua
Hedvigiin ja hänen äitiinsä, jotka joka syksy ja kevät, pitemmän tahi
lyhyemmän ajan oleskelivat pääkaupungissa.
Nuoret tulivat tutuiksi Kaisaniemen "Meripaviljongissa" eräässä
hauskassa illanvietossa, jonka ylioppilaslaulun ystävät olivat panneet
toimeen. Lehdet olivat jo kellastuneet, mutta syysaurinko heitti niihin
kaunista valoansa.
Kun seura puolisten aikana teki lähtöä, kuljettiin eri joukoissa läpi
puiston kaupunkiin. Arvid oli, nuoren onnensa hurmaamana, liittynyt
siihen piiriin, jonka keskustana Hedvig ja tämän molemmat ystävättäret
olivat, ja tie vei sivu niiden kahden koivun, joiden runkoihin nuoret
olivat nimensä leikanneet.
Niin, tuskin kuukauttakaan oli siitä kulunut, mutta tämä lyhyt,
seuraelämässä vietetty aika oli antanut niin paljon tottumusta nuorille
tytöille, että he, iloisesti leikkiä laskien, kertoivat muille seuran
tuttaville, miten olivat tehneet kokeita "puunpiirtämisessä", ja niitä
tahtoivat luonnollisesti kaikki päästä tarkastamaan, josta seurasi, että
molemmat koivut tuossa tuokiossa olivat riemastuneen nuorisojoukon
piirittäminä. Ainoastaan Arvid lähestyi hitaasti ja milt'ei
välinpitämättömästi, sillä aikaa kun hänen sydämensä katumuksesta ja
ylpeydestä löi levottomasti, tietäessään, että hänen nimensä oli
nähtävänä Hedvigin nimen rinnalla.
Katseltiin ja juteltiin, naurettiin ja tehtiin pieniä näppäriä
huomautuksia muun muassa tuosta A. L. merkistä, joka Hedvigin nimen
rinnalla oli nähtävänä. Mutta kun on tavallista, että yhdestä koivun
rungosta voi löytää useitakin nimiä, niin ei kenenkään mieleen
juolahtanutkaan, että tämä olisi muuta kuin sattuma. Nuo kolme
ystävätärtä ymmärsivät alapuolella olevasta päivämäärästä, että heitä
silloin oli pidetty silmällä. He heittivät toisiinsa pikaisen, muilta
huomaamatta jääneen silmäyksen, ja Hedvigin posket sävähtivät
punaisiksi. Mutta Arvid oli lähestynyt tien varrella olevaa
kourilammikkoa ja käveli siinä alla päin pahoilla mielin, sivaltaen
poikki moniaita polttiaisia kävelykepillään.
Lähtiessään puistosta sattuivat nuo kolme ystävätärtä hetkisen olemaan
erikseen. "A. L.", "A. L.", sanoivat sisarukset hiljaa. "Kuka on tämä
A. L.?" Samassa lähestyi Arvid ja katseli heitä kauniilla, avonaisilla
silmillään. Arvid L., mahtoiko se juuri olla hän? Tämä ajatus välähti
hennon lapsen aivoissa, lähti kevätpääskysen kevein siivin liitelemään,
lensi niin korkealle kohti taivaan sineä, että pilvien seassa saattoi
viserrellä ilojaan näiden tulematta maan päällä kenenkään kuultaviksi.
* * * * *
Ja talvi kului niin joutuisasti, ja kevät meni menojaan, ja kesä saapui,
tuoden mukanaan lintujen laulua, ja puki maan viheriäksi. Ensimäinen
rakkaus pääsi nyt, vieraista silmäyksistä saastumattomana, kahteen
nuoreen sydämeen asumaan. Hedvigissä se asui syvänä, totisena ja
puhtaana, Arvidissa voimakkaana ja palavana. Olisiko hän ehkä Hedvigille
kuiskannut jonkun sanan rakkaudestaan? Se oli kuitenkin tarpeetonta.
Hedvig huomasi kyllä, että Arvid rakasti häntä. Ja Arvid puolestaan, hän
tunsi selvästi, että Hedvig olisi tahtonut henkensäkin uhrata
herättääkseen hänessä mitä jaloimpia, mitä ylevimpiä ajatuksia; päivä
päivältä hän yhä enemmän näki, kuinka rakkauden voima kehitti tuota
vielä äsken niin lapsellista tyttöä suurisieluiseksi naiseksi, jota maan
kuona ei tohtinut tahrata.
Sinä ensimäisen rakkauden pyhä aamuhetki, kuinka katseletkaan, rikkaana
viattomuudesta ja kauneudesta, kirkasta taivasta kohti, kunnes sinutkin
maan sumut kätkevät niiden aarteiden joukkoon, jotka ne ovat anastaneet
ja ikuisiksi ajoiksi itselleen pidättäneet.
* * * * *
Tässäkin alkoi tuo vanha juttu ihmissielun heikkoudesta. Nuorelta,
suositulta ylioppilaslaulajalta olivat lakitieteelliset opinnot hitaasti
edistyneet eikä hänellä ollut tarmoa irroittaumaan seuraelämän
hauskuuksista, erittäinkin kun nämät tarjosivat hänelle mitä
otollisimpia tilaisuuksia tapaamaan sitä tyttöä, jota hän niin
lämpimästi ja avomielisesti rakasti. Turhaan koetti tyttö terästää hänen
tahtonsa voimaa, ja levottomin mielin Arvid itsekin huomasi, kuinka aika
liukui niinkuin hieta hänen kädestään. Kun vihdoin Hedvigin vanhemmat
näkivät, että nuorten mieltymys toisiinsa oli vakavinta laatua,
katsoivat molemmat aivan luonnolliseksi, että heidän välinsä täytyy
loppua, mutta kaikki oli tapahtuva ilman sanottavampaa väkivaltaa, ilman
mitään marttyyrituskia. Sentähden ei Hedvigin jalosukuinen äiti sen
enempää kummastunut, kun hänen rikas herransa ja miehensä muutamana
ehtoona, jolloin Arvid oli mitä tuttavallisimmassa keskustelussa heidän
kanssaan, hartaalla innostuksella alkoi puhua nuoren miehen todellisen
ihanasta tenorista. Ja samalla Arvidille hän hienotunteisesti tarjoutui
avustajaksi, luvaten kustantaa hänen lauluopintojansa ulkomailla, jos
hän olisi halukas heti lähtemään Milanoon, erään sikäläisen siihen
aikaan hyvin tunnetun mestarin luo. Itse hän vaan tahtoi saada
palkakseen iloa siitä, että hän tulevaisuudessa voisi esittää hänet
kotimaallensa todellisena taiteilijana.
Arvidin oma, salaisin tulevaisuuden unelma oli nyt muuttunut melkein
todellisuudeksi, ja ketä olisi hän kernaammin tahtonut kiittää tästä
onnesta kuin oman Hedviginsä jaloa isää. Kauhistuen vastasi Hedvig
siihen ilosta loistavaan silmäykseen, jonka Arvid, kaikkea tätä
kuullessaan, häneen loi. Kylmänä ja ankarana uhkasi halla hävittää sen
tyynen tulevaisuuden kuvan, josta Hedvig rakkaudessaan oli lemmitylleen
uneksinut.
Hänen arkoihin katseihinsa vastasi Arvid luottamuksella ja uskolla, ja
ennenkuin kevätillan keveässä hämärässä erottiin, oli arpa heitetty ja
päätös kahden ihmissydämen vastaisesta kohtalosta langennut.
Mutta ulkona Kaisaniemen tyynessä puistossa pukeutui tuo hoikka koivu,
joka säilytti nuorten nimet, toivehikkaaseen vihreään ja kevättuuli
hyväili lempeästi sen valkoista runkoa.
* * * * *
Tuon hyvin tuntemansa koivun juurella tapasivat Hedvig ja Arvid toisiaan
samana päivänä, jolloin Arvidin piti lähteä kiireiselle, pitkälliselle
matkallensa laulun maahan. He olivat jo tytön vanhuksille uskoneet
rakkautensa ja vastaukseksi heiltä saaneet ystävällisiä hymyilyjä.
Seitsemäntoista ja yhdeksäntoista vuoden vanhat! Ja rakas lapsi oli
saanut ottaa vastaan niin monta iloista hyväilyä, niin ilahduttavia
neuvoja odottamaan tulevaisuudelta onneansa; hän ei siis voinut muuta
kuin luvata vanhemmilleen olla vastoin heidän tahtoansa rupeamatta
kirjeitä vaihtamaan Arvidin kanssa, jonka nyt häiritsemättä pitäisi
uhrata kaikki voimansa taiteelleen.
Tuolla koivun juurella he heittivät hyvästit toisilleen. Rakkaudesta
liikutettuna antoi Hedvig hänen tietää, minkä ankkurisijan elämän
myrskyjä vastaan hänen sydämensä Arvidille ikuisesti oli varannut, ja
Arvid kuunteli häntä kuin pyhimystä, jonka esirukouksista hän oli varma.
Hedvig ei voinut pettää, sen tunsi Arvid, ja kun heidän huulensa
ensimäisen ja viimeisen kerran kohtasivat toisiansa, oli hän vannonut
vaikean valansa koettaa tulla sen naisen arvoiseksi, jota hän ihaili ja
rakasti enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Nuorten hyvästijättöä
kuunteli ainoastaan laululintuspari, joka koivun oksien sekaan oli
rakentanut pesänsä.
Muutamia tunteja myöhemmin lähti satamasta liukumaan höyrylaiva, joka
vei laulajan kohti hänen kaukaista toivomustensa päämäärää.
* * * * *
Kertomuksemme voi olla lyhyt, kun on käsiteltävänämme ne surulliset
vuodet, jotka nyt meidän kerrottavaksemme, seuraavat. Arvidin kaunis,
pehmeä ääni ei ollut tarpeeksi suuri ulkomaan vaatimuksiin nähden, ja
kun hän tuli itsekin tästä yhä enemmän vakuutetuksi, laimeni hänen
intonsa, ja hänen entinen taipumuksensa elämän iloisiin puoliin alkoi
yhä enemmän herätä. Sammumattomalla hellyydellä palasivat kuitenkin
hänen ajatuksensa lemmityn luo kotimaahan. Kun ne kolme vuotta, joiden
kuluessa hänen suosijansa oli häntä runsaasti avustanut, alkoivat lähetä
loppuansa, heittäytyi hän hurjasti huvitusten ansoihin, ja 22 vuoden
ikäisenä huomasi hän elämänsä olevan jo puoleksi häviön partaalla. Hänen
tunnonvaivojensa ja katumuksensa, hänen murtuneen itseluottamuksensa ja
hänen tahtonsa voimattomuuden yli kohosi Hedvigin enkelinpuhdas kuva
päivä päivältä yhä korkeampana, yhä saavuttamattomampana. Ah, hän ei
tiennyt, että kuta syvempään hän vajosi, sitä korkeammalle liiteli
Hedvig kohti taivasta, jotta laupias Jumala kuulisi hänen rukouksensa
hänen rakkaansa onnen puolesta.
Vihdoin palasi Arvid kotimaahan. Hänen isänsä oli sillä välin kuollut ja
hänen äitinsä lukuisine lapsineen joutunut puille paljaille. Helsinki
oli kovin muuttunut, kun Arvid tarpeellisimmankin puutteessa sinne
palasi. Useimmat hänen vanhoista tovereistaan olivat jo jättäneet
yliopiston, eikä kukaan täällä kiinnittänyt huomiotansa
epäonnistuneeseen, lauluäänensä menettäneeseen taiteilijaan. Hänen
entinen suosijansakin otti hänet, tosin kohteliaasti ja surkutellen,
mutta huomattavan kylmästi vastaan. Hän tarjoutui kuitenkin, kun he
erosivat, antamaan Arvidille tilapäisen apurahan, kuitenkin niin
vähäpätöisen, että ainoastaan pakottava hätä ja toivo päästä Helsingistä
pois saattoi Arvidin ottamaan sen vastaan.
Hänestä tuntui mahdottomalta uudestaan ryhtyä lakitieteellisiin
opintoihinsa. Sellaisen ohjelman kaikkia edellytyksiä puuttui häneltä.
Hänelle ei ollut enää mitään pelastuskeinoa tarjona, ja hän päätti,
tahdonvoimansa viimeisten jäännösten tukemana, heittäytyä yhteiskunnan
meren syvyyteen.
Hän vapautti nyt lyhyellä kirjeellä, jolle hän koetti antaa kylmän
muodon, mutta jossa kaunis jälkikaiku hänen entisestä rakkaudestaan
vielä soi, Hedvigin uskollisuudenvalastaan ja katosi Helsingistä,
ilmaantuakseen muutamaan tuntemattomaan maaseutupaikkaan. Siellä otti
hän suomalaisen nimen ja antautui puotipalvelijan toimeen. Sisällinen
levottomuus vei hänet kuitenkin paikasta toiseen ja väkijuomilla koetti
hän nukuttaa sitä jäytävää tuskaa, josta hän ei koskaan päässyt
vapaaksi. Lasi tuli hänen uskolliseksi kumppanikseen moneksi pitkäksi
vuodeksi ja vei hänet askel askeleelta yhä syvemmälle kurjuuteen, yhä
synkempiä kohtaloita kohti. Joskus hän vielä unissaan saattoi nähdä
nuoruutensa rakkauden valoisan haamun, mutta päivällä hän aina karkoitti
tämän kuvan mielestään.
* * * * *
Mutta lempeänä ja tyynenä jatkoi Hedvig elämänsä kulkua, tuntematta
ensinkään mielen katkeruutta häntä kohtaan, joka hänen kohtaloonsa oli
sekaantunut. Rakkaus on voimakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja Hedvig
siunasi sitä hetkeä, jolloin tämä voima ylhäältä oli laskeutunut hänen
rintaansa asumaan ja suonut hänelle kykyä kaikkeen hyvään.
Arvidista hän oli vaan kuullut, että hän murtuneena oli palannut
Italiasta, ja hymyilyllä, jota eivät enkelitkään voi unohtaa, luki hän
sen kirjeen, jolla Arvid päästi hänet valastansa vapaaksi, valasta, jota
Hedvig ei kaiken maailman aarteidenkaan hinnalla tahtonut unohtaa.
Arvidin sanoista hän huomasi, että hän yhä edelleen oli hänelle rakas,
ja sen uskon nojalla hän tahtoi vaeltaa läpi elämän, rukoillen hänen
puolestaan niin kuin äiti rukoilee kaukaisessa maassa sairastavan
lapsensa puolesta, jota hän ei voi toivoa enää saavansa nähdä.
Niinä kolmenakymmenenä vuotena, joita tämä kertomus koskee, tapahtui
Hedviginkin elämässä paljon huomattavaa. 27 vuoden ikäisenä jäi hän
isättömäksi, ja muutamia vuosia myöhemmin vei kuolema häneltä äidinkin.
Hän oli nyt melkoisen omaisuuden riippumaton haltija ja oli sentähden
tilaisuudessa haihduttamaan elämänsä tyhjyyttä hyödyllisellä ja mielensä
mukaisella toiminnalla. Kuinka mielellään olisikaan hän tahtonut ojentaa
nuoruutensa ystävälle sisarellisen pelastavaa kättä, mutta hänen
uutterat tiedustelunsa eivät vieneet ystävän kohtaloiden jälille. Hän
näki, että Arvid tahtoi olla häneltä salassa. Ehkä hän jo lepäsi
tyynessä tuntemattomassa haudassa. Mitä sitten, hän eli hänen
rukouksissaan, siinä sydämessä, johon hän oli virittänyt rakkauden
puhtaan liekin palamaan, eikä hän olisi edes uskaltanut Herramme eteen
astua, ell'ei hänellä sylissään ollut puhtaana hänen henkensä.
Hedvig oleskeli vuodet umpeensa maatilallaan, jonka lukuisat
alustalaiset runsaimmassa määrässä niittivät hedelmiä hänen
hyväntekeväisyyslaitoksistaan, mutta jonkun kerran kesäaikaan pistäysi
hän pikimmältään Helsingissä.
Silloin vei tie hänet vanhastaan tutun koivun juurelle, joka nyt oli
kasvanut tanakaksi ja jykeväksi ja jonka karkeasta kuoresta ainoastaan
hänen tottunut silmänsä saattoi erottaa nuo epäselvät kirjaimet, jotka
kerran piirrettiin puun valkeaan, sileään runkoon. Vuodet olivat
painaneet leimansa niin hyvin siihen kuin häneen itseensäkin, mutta
molemmat säilyttivät uskollisesti yhteistä muistoansa nuoruuden
iloisilta kevätpäiviltä, eivätkä lukeneet niitä talvia, jotka sen
jälkeen olivat luntansa sataneet.
* * * * *
Harhaillessaan maaseudulla asusti Arvid kesällä 1890 muutaman
peninkulman päässä Helsingistä eikä hänellä ollut enää mitään syytä
vastustaa haluansa vielä kerran nähdä sitä kaupunkia, missä hän ennen
oli elänyt onnellisimmat päivänsä.
Helsingissä ansaitsi hän elatustansa tilapäisellä kirjoitustyöllä,
kirjoitti puhtaaksi joitakuita arkkeja, kun sen hyväksi näki, laati
jonkun valtakirjan taikka sepitti jonkun kirjeen Lapinlahden kulmilla
sijaitsevien työväen asuntojen asukkaille, jossa paikassa hän itsekin
asui vuokralla. Hänen siisti käytöksensä sai hänen suosijansa antamaan
anteeksi hänen huolettoman herrasmiespukunsa kuten myöskin yhden ja
toisen humalan, joka hänen oli onnistunut saada.
Tuli sitten tuo kauhistuttava hirmumyrsky, joka mainittuna kesänä 28
päivänä elokuuta jälkeen puolen päivän suuremmoisen voimakkaana kulki
meidän seutujemme yli, hirmuisella tavalla hävittäen maamme eteläosissa
puistoja ja metsiä. Koko seuraavalla viikolla ei puhuttu muusta kuin
hirmumyrskyn tuhoista, ja sen mukaan kuin sanomalehdet kuvailivat sen
hävitystöitä kaupungin eri paikoilla, riensi kansa itse omin silmin
katsomaan niitä.
Kun Arvidkin vihdoin kuuli tarkemmin kerrottavan, miten myrsky oli
raastanut vanhaa Kaisanientä, oli hänestä kuin sisällinen voima olisi
vetänyt hänet sinne. Hoikka koivu, kirjaimia rungossa, kuvastui elävänä
hänen muistossaan, ja hän koetti hymyillen poistaa tätä lapsellista
muistoa mielestään. Eräänä kauniina päivänä iltapuolella valtasi hänet
taas salaperäinen levottomuus, hän pisti viinapullon taskuunsa ja
arveli, että hän saattoi sen tyhjentää yhtä hyvin Kaisaniemessä kuin
kotinurkassaan.
Astuessaan tuohon hänellekin muistorikkaaseen, rauhaisaan puistoon ja
nähdessään korkealle kasvaneita puita maahan kaatuneina taistelukentällä
surmansa saaneiden soturien kaltaisina vetääntyi hän takaisin,
säikähtäen surullista näköä. Hänestä näytti kuin olisi hän katsonut
takaisin entisyyteensä kaikkine murtuneine toiveineen, mitättömiksi
käyneine aikomuksineen, lakastuneine, hävitettyine, rikki revittyine
ajatuksineen ja tunteineen.
Niin, hirmumyrsky oli tuhonnut hänen sielunsa, sen huomasi hän nyt niin
hyvin. Tämä hävitetty puisto on vielä uudesta syntyneenä luonnon
lempeästä helmasta nouseva, mutta sielunsa muistot hän on vievä mukanaan
hautaansa.
Kuta kauemmin hän puistossa käveli, sitä julmemmalta hänestä hävitys
näytti. Hän tunsi itsensä enemmän kuin konsanaan vanhaksi ja murtuneeksi
katsellessaan hirmumyrskyn tuhoamaa nuoruusaikansa puistoa.
Hitain askelin mennessään tunnettujen koivujen luokse näki hän nämä jo
pitkän matkan päästä kaatuneina, isomman puun juurineen, toisen --
Hedvigin koivun -- suoraan poikki parin sylen korkeudelta maasta.
Kaksi työmiestä sahasi parast'aikaa jälkimäistä koivua tyvestä poikki.
Arvid istahti kumoon puhalletun puun rungolle ja seurasi ääneti työn
menoa.
Miehillä näytti olevan kiire, ja pian oli koivu poikki sahattu, jonka
jälkeen he mittasivat noin kahden kyynärän pituisen kappaleen
poistettavaksi rungosta.
Arvid oli huomaavinaan, että se kappale, jota työmiehet alkoivat sahata
erilleen, juuri oli se paikka, johon Hedvig ja hän muinoin olivat
nimensä piirtäneet.
Hän meni lähemmäksi ja katseli runkoa. Kas, siinä hän saattoi vielä
heikosti erottaa merkit
H. A. A. L.
18 3/9 60
Vapisevalla äänellä hän kysyi lähimpänä seisovalta työmieheltä:
"minkätähden te mittasitte juuri tuon kappaleen? Mitä tuolla mahdetaan
tehdä?"
"En tiedä", vastasi mies, "herrain tuumilta tämä näyttää. Noin tunti
sitten tuli tänne eräs vanha rouva ja lupasi meille kymmenen markkaa,
jos me sahaisimme hänelle tämän kappaleen kukkaruukun alustaksi. Niinpä
niinkin, kellään ei siihen ole oikeutta, mutt'ei maistraattikaan tuon
koivunkannon tähden köyhdy, ja onhan kymmenen markkaa kaunis raha. Hän
lupasi tuoda sen meille kello 1/2 6; mitähän kello nyt mahtaa olla?"
Arvid kuunteli niinkuin unissaan. Mies jatkoi:
"Hän matkustaa kuudenjunalla."
Sen jälkeen ryhtyivät miehet taasen innolla työhönsä, joka pian oli
suoritettu, ja nyt he asettivat muhkean luonnollisen jalustan tien
viereen kappaleen matkaa syrjään.
Veri oli noussut Arvidilla päähän, ja hänen kuihtuneihin, kalpeihin
kasvoihinsa kuvastui heikko ilme entisiltä päiviltä. Niinkuin kuumetta
sairastava hän horjui taaksepäin kaatuneen koivun läheisyyteen, missä
äsken oli istunut, ja peitti kasvonsa käsillään. "Se täytyy olla
Hedvig", ajatteli hän. "Olenko minä hänet jälleen näkevä? Olenko minä
tunteva hänet? Ah, minua ei kukaan enää entisiltä ajoilta tunne.
Syyskuun kolmas päivä! -- Tänään juuri ja 30 vuotta sitten." Samassa hän
kuuli ihan läheltä vienon naisäänen ja vaivaloisesti nosti väsynyttä
päätänsä. Pieni, mustiin puettu naishenkilö oli sillä välin hiljaa
lähestynyt kaatuneiden puiden taakse.
"Kiitoksia", virkkoi hän ystävällisesti työmiehille. "Näen, että olette
pitäneet sananne. Tässä ovat teille rahat. Kiitoksia vielä kerran."
Kevein, kiireisin askelin nainen lähestyi poikkisahattua koivunrunkoa,
joka oli käytävän varteen pystytetty. Hieno hymy, täynnä sydämellisintä
tunnetta, kirkasti hänen tyyniä, vieläkin kauniita kasvojansa, ja
käsillään hän kosketteli varovaisesti karkeata kuorta, iloisesti
kuiskaten itsekseen: "Pikku Arvid!"
Tämä istui jäykkänä aivan kuin hänen verensä olisi jäätynyt. Hän tunsi
Hedvigin joka piirteestä, joka äänenvivahduksesta, mutta jalostuneena,
puhdistettuna ja monta kovaa kokeneena. Hän näki miesten nostavan ylös
koivunrungon ja Hedvig etunenässä poistuvan sen kanssa. Hänen povensa
alkoi verkalleen paisua, verkalleen mutta voimakkaasti. Kun viimeinen
vilahdus Hedvigistä katosi puiston puiden taakse, nousi Arvid seisalleen
ja, huitoen vapisevia käsiään, tahtoi hän ikäänkuin syrjään työntää sitä
näköä, jota oli katsellut, sekä käydä hoiperteli niinkuin juopunut
täysinäinen viinapullo taskussaan myrskyn tuhoomalle kummulle
rautatiealueen aitauksen viereen. Siellä hän paneutui pitkäkseen
kaatuneiden runkojen sekaan ja makasi aivan kuin horrostilassa.
Hetken kuluttua kuului lähtövihellys läheiseltä rautatienasemalta.
Jäntevänä, kuin jos olisi koonnut viimeiset voimansa, nousi hän
istumaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi odotusta, mitä jännittävintä.
Juna lähestyi vielä hitaasti, ja se tuli, lisäten vauhtiaan, yhä
lähemmäksi. Se riensi hänen ohitsensa, hänen istuessaan pirstottujen
puiden seassa, ja hän heittäysi maahan, peitti kasvonsa laihoilla
käsillään ja koko hänen ruumistansa värisyttivät kouristuksen tapaiset
nyyhkytykset.
* * * * *
Nuori ylioppilas sattui kulkemaan Arvidin ohitse, hänen siellä niin
katkerasti itkiessään, että sydän oli vähällä haljeta. Kummastellen
ylioppilas pysähtyi ja kysyi, osoittaen tyhjää pulloa miehen jalkain
juuressa: "Oletteko juovuksissa, mies?" Arvid pidätti itkunsa ja
katsahti nuorukaista. Pää oikean kätensä varassa vastasi hän:
"Se oli äsken täynnä; viinan olen kaatanut tähän hävityksen maahan."
Suuremmalla myötätuntoisuudella kuin äsken kysyi ylioppilas taas:
"Sanokaahan oletteko kipeä, niin haen teille apua."
Jotakin jaloa ilmaisi Arvidin raukea katse, kun hän vastasi: "Olen nyt
jo parantunut!"
Sitten hän nousi seisomaan, pyyhki käden selällä kyyneleet silmistään,
asettui taasen muutamalle puunrungolle istumaan ja virkkoi: "Olette
nuori ja ylioppilas, niinkuin minäkin 30 vuotta sitten olin. Minä
kaipaan veljeä, jonka kanssa saisin puhua. Jos tahdotte, nuori herra,
kuulla hämärää eloni tarinaa, niin istukaa, ja minä olen oleva teille
kiitollinen siitä hyvästä, että olette minua kuunnelleet, kun sydämeni
on liian täynnä, voidakseni kestää yksin-oloa."
Ylioppilas istuutui, ja hänen kasvoihinsa kuvastui hämmästystä puhuva
ilme. Arvid selitti hänelle, avomielisesti ja yksinkertaisesti, mitä jo
tiedämme hänen elämästään siihen katkeraan hetkeen asti, jona hän
jälleen näki Hedvigin.
"Hän mainitsi hiljaa nimeni", lisäsi Arvid epäröiden, "kun hän kajosi
koivunrunkoon. Minusta oli, kuin hän siunatulla kädellään olisi
kajonnut, heikkoon, syntiseen sydämeeni, ja silloin puhkesivat tunteeni
ilmiliekkiin."
Arvid nousi seisomaan, katsahti merkitsevästi ympärilleen ja kysyi
rohkeasti, mutta samalla arvokkaasti nuorelta ylioppilaalta:
"Tunnetteko, herrani tämän paikan työnjohtajaa ja tahdotteko saattaa
minut hänen luoksensa?"
Ylioppilas ojensi kätensä Arvidia kohti, mutta tämä ei kiinnittänyt
huomiotansa siihen. Sanaakaan virkkamatta he molemmat menivät
työnjohtajan luo, ja tämä käski Arvidin seuraavana aamuna, kirveellä ja
lapiolla varustettuna, saapua työhön puistoon.
Arvid kiitti ja kääntyi pois mennäkseen. Ylioppilas oli häntä
seuraavinaan, ja kun he olivat moniaita askelia astuneet, kysyi
nuorukainen, eikö hän nyt, tietäessään että hänen muistonsa oli
Hedvigille rakas, vielä kerran kunniakkaana miehenä ajatellut tulla
häntä tapaamaan.
Arvid seisahtui, hänen kasvonsa lensivät ihan punaisiksi, hän huoahti
syvään ja lausui vakavakatseisena: "Kentiesi tuhlaajapojan tavoin,
etsien äitinsä kotia, siunatakseen häntä ja antaakseen hänen kiittää
Jumalaa rukouksen ja rakkauden voimasta."
Sitten tarttui Arvid ylioppilaan käteen, puristi sitä voimakkaasti,
nyökäytti päätään hänelle jäähyväisiksi ja katosi puiden taakse.
* * * * *
Tuon omituisen tuttavuuden viehättämänä meni ylioppilas seuraavana
aamuna Kaisaniemen puistoon. Hän näki Arvidin innokkaasti puuhaavan
koivun kimpussa, koivun, jonka runkoon nimet olivat piirretyt.
Huomatessaan nuorukaisen Arvid nosti iloisesti lakkiansa ja lapiollaan
osoittaen rakkaan puun juuria, hän huudahti:
"Kaikki on sujuva hyvin! Juurineen päivineen! Juurineen päivineen! Siten
saadaan uutta maaperää, jossa uudet siemenet itävät."