Siivooja-eukko astui kiireisesti Parolan herrasväen kesähuvilan
keittiön puoleisesta portista sisään vetäen kyynärvarresta mukanaan
noin 10-vuotiasta pikku poikaa.
Rouva näkyi istuvan verannalla.
Vaimo suuntasi askeleensa pääportaita kohden tyrkkien edellään poikaa.
Hän niiasi:
-- Rouva ottaisi tämän pojan sitä asiaa toimittamaan sinne Siurun
kylään. Kyllä se osaa, vaikka se pienikin on.
-- Saahan tuo mennä.
-- Niin ja rouva muistaisi toistekin, jos mitä sellaista sattuu,
antaa tälle pojalle. Saahan tuo orpoparka siten vähän ansiota.
-- Orpoko tuo on?
-- No niin se on kuin orpokin. Se on niitä Sörtin Liisan lapsia, jos
rouva on kuullut. Sellainen ihminen! Riski ja rivakka kylläkin, mutta
latoo noita lapsia joka vuosi, eikä isästä tietoakaan. Jo minä sille
monta kertaa olen sanonut, että eikös Liisa vähän häpee Jumalan ja
ihmisten edessä. Mutta mitäs se, kun vain nauraa hekottelee. Ja kun
minä siltä kerran oikein tiukkasin, että mitäs varten sinä vanha
ihminen noin häpäiset itsesi, vastasi se, että sille ei voi mitään,
kun tulee välistä sellainen pienen lapsen tarve, että täytyy... Lapsi
parat siellä ne kieppuvat sen ympärillä kuin mitkäkin koiranpennut,
ei niillä ole edes vaatetta yllä, lienevätkö kaikki kastettujakaan!
Niinhän tämäkin, tämä Obadja olisi jäänyt pakanaksi, jollen minä
hyvältä hyvyyttäni olisi ottanut sitä hoteisiini. Suuri pojan kolli
oli jo, kun minä sen siitä sieppasin ja vein mukaani pappilaan
ristittäväksi.
-- Mikä hänen nimensä olikaan?
-- Obadja tämä on ja vähän niinkuin minun nimikkoni. Meillä se on
ollut omien lasten kanssa. Ei ole ollut sydäntä poiskaan lähettää,
vaikka väliin on tiukkaa tehnytkin. Nekin hyväntekeväisyys-rouvat
kävivät kerran meillä katsomassa, mutta mitäs ne! Eiväthän ne usko
köyhäksi, ellei ole likaa tuuman korkuiselta kynnyksellä vastassa.
Katselivat ja kiittelivät vain, että kylläpä täällä on sievää. Ei
pennin pyörää sieltä lähtenyt. Vaikka sellaiselle juuri pitäisi
antaa, joka edes nurkkansa osaa siistinä pitää... Jos rouva sitten
antaa minulle sanan, jos jotakin pientä toimittamista on, niin saa
tämä ottopoika tässä kesän mittaan juosta itselleen kokoon vähän
särpimen apua.
-- Kyllä, kyllä, jos sellaista ilmenee, vakuutti rouva Parola.
Vaimo ja poika poistuivat.
Ja pian näki Siimi rouva, miten tuo pieni profeetallinen
sanansaattaja, viillätti sääret oikonaan pitkin maantietä.
Hän jäi mietteissään katsomaan hänen jälkeensä. Vaimon sanat "tulee
välistä sellainen pienen lapsen tarve" olivat jääneet kaikumaan
hänen korviinsa. Noinko yksinkertaista se olikin? Kyllä kai se oli
luonnon-tervettä, mutta oliko se myös oikein? Saattaa maailmaan
lapsia kykenemättä antamaan niille elatusta ja kasvatusta! Mutta se
kyky tuli tavallisesti nykyajan ihmisille hyvin myöhäisellä ijällä,
niinkuin taloudellisesti varttunut asemakin. Ja sitä odottaissa
ikä kultainen kului, kului terveys, elinvoima, mureni se suuri
ihana luonnonperintö, johon jokaisella lapsella olisi pitänyt olla
synnyntäoikeus. Ei, tuota asiaa ei varmastikaan voinut auttaa muulla
kuin valtion järjestämillä lapsi-eläkkeillä. Uuden sukupolven
terveyttä ei saanut tehdä riippuvaiseksi rappeutuneen kapitalismin
väärinkäytöksistä?
Tätä nykyistä tietä tultiin juuri siihen, että vain kevytmielisimmät
ottivat äitiyden ja isyyden taakan hartiolleen. Ne sensijalla, jotka
ajattelivat lapsiensa parasta ja kantoivat rinnassaan harrasta, pyhää
edesvastuuntunnetta syntymättömiä sieluja kohtaan, eivät rohjenneet
koskaan päästää niitä päivänvaloon.
Niinkuin esimerkiksi Siimi, joka oli pohtinut tätä asiaa koko
elämänsä, pohtinut liikaa, ei vain ulkonaiselta ja taloudelliselta,
vaan vielä enemmän sisälliseltä, rotuhygieniseltä kannalta! Olihan
oikein, että ihminen ajatteli, mutta varmastikaan ei saanut ajatella
niin paljon kuin Siimi. Ajattelu äärimmilleen kehitettynä oli
epätervettä, epäterveellistä. Se pani ihmisen arastelemaan tekoa, ja
lopuksi lamautti hänen toimintakykynsä kokonaan.
Siimi rouva oli ollut vasta muutamia kuukausia avioliitossa Parolan
kanssa, mutta silti ei hän ollut enää nuori. Hän oli niitä, jotka
vanhasta neidistä äkkiä muuttuvat nuoreksi rouvaksi.
Kerran ennenkin oli hänellä kyllä ollut muuan rakkaussuhde, mutta
siitä oli niin kauan, että hän oli sen jo melkein unohtanut. Tämä
mies oli ollut ruumiiltaan sairaloinen, ruma, perinnöllisesti
rappeutunut. Mutta Siimi oli rakastanut hänen sieluaan niin
kertoamattomalla rakkaudella, että hänelle olisi ollut yhdentekevää,
vaikka tämä mies olisi ollut jalaton, kädetön, muodoton, ilmeetön,
kauhistava kaikille muille... Mutta samassa oli hänessä ollut
jotakin, joka oli ollut vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Hän oli
tuntenut että hänen elämänsä menisi hukkaan, ellei hän saisi tulla
äidiksi. Ja hän tahtoi lapselleen ruumiillisesti ja henkisesti
terveen isän. Ja siltä pohjalta olivat he vihdoin eronneet...
Senjälkeen oli hän käyttänyt aikansa vallan päinvastaisiin
harrastuksiin, abstraktiseen työhön, aatteellisiin asioihin, jotka
olivat tehneet hänestä melkein yhteiskunnallisen suuruuden.
Mutta tuo "pienen lapsen tarve", kuten Sörtin Liisa sanoi, pysyi
Siimissäkin koko ajan.
Nuorempana oli Siimi oikein sievä. Hän ei ollut turhamainen eikä
keimaileva, mutta hänessä oli niin paljon jäntevää suloutta, että se
veti ihmisten silmät puoleensa. Sillä hän ei ollut tukikasvatuksen
tulos, ei porvarillisesta perheestä lähtöisin, jossa alituinen
selkänoja tekee ihmiset ryhdittömiksi ja ylimalkaisiksi. Hän ei
kuulunut noihin asemastaan mahtaileviin rouvatyyppeihin tai miestä
matkiviin, kovapiirteisiin yhdistysneitityyppeihin, jotka kadulla
kulkevat joko mielenosotuksellisen leveästi tai huomiotaherättävän
kapeasti riippuen siitä, mitä ryhmä-aatetta he kulloinkin
edustavat ja kuinka paljon rahaa ja kunnianimityksiä heillä on
yhteiskunnallisessa ansioluettelossaan. Eikä Siimistä edes myöhemmin
tullut sellaista.
Hänen hillitty, itsenäinen kauneutensa kesti hyvin työn ja vuosien
taakkaa. Ja hän iloitsi siitä ainoastaan tulevan lapsensa vuoksi.
Mitä olivat nuoret tyttöletukat hänen rinnallaan, rumia ylimalkaisia
ne olivat! Nyt vasta oli hänellä oikea täysikesän voima ja terveys!
Mutta sekin meni menojaan. Siimi vanheni. Hän oli työntänyt jo
monta luotaan, vain siksi, että he eivät täyttäneet niitä salaisia
suuria vaatimuksia, jotka hän asetti tuon sisimmässään piilevän,
syntymättömän sielun isälle. Ja yhä vain tarkasteli hän ihmisiä tässä
valossa. Rakkautta hän ei ajatellutkaan.
Vuodet vierivät näin. Siimin täytyi vähitellen heittää pois
mielestään tuo toivoton haave, joka niin kauan oli häntä vanginnut...
Eikä hän enää ollut aikonutkaan mennä naimisiin. Se oli tullut
itsestään, ilman sokeutumista ja sentään kuin vahingossa.
Oli ensin tullut niin rauhaton olo, oman itsensä pelko, kylmän
yksinäisyyden kauhu. Ja se oli sitten muuttunut hellyyden kaipuuksi,
kipeän pakottavaksi ja ahdistavaksi. Ja hän oli taistellut sitä
vastaan, oh, hirveästi. Olihan hänellä kaikki, mitä ihminen tarvitsi;
tällaisessa elämäntilassa täytyi löytää tyydytyksensä. Hän teki
työtä moninkertaisesti, hankki itselleen yhä uusia harrastuksia ja
velvoituksia, oli käynnissä yötä ja päivää niinkuin pillastunut kone
vain salatakseen tuon sisällisen hätänsä, jolle hän ei voinut eikä
tahtonut antaa perään. Hän ei sitä edes käsittänyt. Oliko se jo
vanhuuden heikkoutta? Siltä näytti. Sillä tuo vilun väristys ei hänen
ponnistuksistaan huolimatta yhtään väistynyt hänen sydämestään ja tuo
näkymätön tyhjä tila hänen ympärillään vain suureni...
Sitten tapasi Siimi Taavi Parolan. Tai oikeastaan oli tämä
hänen vanha tuttavansa entisiltä ajoilta, mutta nyt joutui hän
äkkiarvaamatta hänen kolleegakseen samassa koulussa ja he tulivat
siten olosuhteiden pakosta olleeksi paljon yhdessä. Heille riitti
aina puheenaihetta yhteisistä töistään ja harrastuksistaan ja he
totesivat itselleen ja toisilleen saman mieltäkiinnittävän tosiasian:
että heillä oli yleensä sama käsitys elämänmenosta. Kaiken järjen
mukaan olivat he siis luodut ymmärtämään toisiaan ja iloittamaan
toistensa yksinäisyyttä. Senkin seikan he lopulta varovasti
tunnustivat toisilleen.
He menivät siis naimisiin. Se oli avioliitto, josta kaikki
edistysmieliset ihmiset iloitsivat. Siinä oli edes yksi esimerkki,
joka viittasi uusiin, onnellisempiin aikoihin, jolloin ihmisiä ei
enää yhdistä raa'an sukupuolivaiston sokea sattuma, vaan sielujen
sopusointuisuus, yhteisen elämäntyön harrastus ja hengen kirkas
tasapaino.
Tältä kannalta katseli yhteiskunta heidän avioliittoaan ja niin
asianomaiset itsekin sen ottivat. Olihan se ainoa mahdollinen tapa
arvostella tämän tapaisia asioita.
Taavi Parolalla liittyi kyllä tähän kauppaan eräitä pieniä
itsekkäitäkin pyyteitä. Mutta kellä ei niitä ollut! Hänkin oli
jo vanha mies, vähän kaljukin, ja koko elämänsä ollut vähän
kuin heittelyksellä. Hän oli kyllästynyt. Hän tarvitsi rauhaa,
hoitoa. Hänellä oli kunnianhimoisia poliittisia suunnitelmiakin.
Miltä olisi vanhapoika näyttänyt kaupungin-isien joukossa!
Täytyi samalla olla perheen-isä saavuttaakseen oikein suuren
arvovallan. Mutta perhe-elämä vanhaan hyvään malliin pöyristi hänen
vanhapoika-vaistojaan. Jota vastoin Siimi, filosofian kandidaatti,
vakiintunut, vanha ihminen ja yhteiskunnallinen toimihenkilö kyllä
estäisi avioliiton liukumasta tuohon tavalliseen. Ei vaivaisi
typeryyksillä, ei tietysti tahtoisi lapsiakaan...
Mutta tästä kaikesta ei hän ollut Siimille puhunut mitään. Ne
kuuluivat hänen pieneen yksityis-osastoonsa, jonka salaaminen ei
voinut himmentää heidän hyvää väliään. Heillä oli yhteistä sentään
niin kovin paljon, paljon enemmän kuin aviopuolisoilla ylipäänsä.
Heillä oli todellakin kaikki syy olla onnellisia. Ja Taavi Parola
olikin onnellinen. Kaikki oli käynyt vallan hänen suunnitelmiensa
mukaan. Ja enempää hän ei kaivannutkaan.
Toisin oli Siimin laita. Ei edes tämä yhdessäolo ja -elo antanut sitä
tyydytystä hänen palelevalle sydämelleen, jota hän oli odottanut.
He olivat molemmat niin vanhoja jo, niin itsenäisiä, kuoreensa
kasvaneita, täynnä vierasta elämää oudoilta maailman matkoilta, joita
he eivät tahtoneet toisilleen paljastaa.
Monta kertaa olisi Siimin tehnyt mieli kertoa Taaville itsestään,
sielustaan, nuoruuden-suhteestaan ja siitä mitä varten hän oli näin
kauan yksin kulkenut, mitä hän oli koko sen ajan etsinyt...
Kenties se olisi vienyt heitä lähemmäksi toisiaan ja kenties Siimi
tästä tunnustuksesta olisi saanut voimaa heittää pois tuon ajatuksen
raiskaaman päähänpiston, olla luonnollinen ihminen, seurata vaistoaan
niinkuin Sörtin Liisa... Kenties vieläkin...
Jos minä uskaltaisin kertoa hänelle, jos minä uskaltaisin... kuiskasi
hän puoli-ääneen.
Ja lapsen, sen saisi niin lämmittävän lähelle itseään, niin kokonaan
omakseen!
Taavi Parola ilmestyi samassa verannalle kahvia juomaan.
-- Joko sinä lähetit viestin Siuruun? kysyi hän.
-- Jo.
-- Kenen sait lähtemään?
-- Sörtin Liisan pojan.
-- Sitä ei pitäisi suosia koko sukua, sanoi Parola. Se Liisa on koko
paikkakunnan turmelus ja häpeä. Toiset ihmiset mahtavat olla aivan
perinnöllisesti rikoksellisia.
-- Jos se nyt on niin suuri rikos tehdä terveitä lapsia...
-- Ei tehdä lapsia, vaan tehdä niitä monen kanssa! Kunniallisella
ihmisellä on jo itsessään sellainen tunto, sellainen sielun siveys,
ettei hän voi, ei mitenkään voi...
-- Se riippuu usein siitä, millaiseen maailmankatsomukseen ihminen
on kasvatettu Luuletko sinä, että kaikki yksi-avioiset ihmiset ovat
sitä yksinomaan sielun siveyden vietistä. Ei, hyveellisyys on heille
useimmin opetettua, he eivät uskalla, eivät tule ajatelleeksikaan,
että voisivat rikkoa määrättyä tapaa vastaan. Tottumusta se on. Mutta
onhan kyllä hyvä, että ihmisellä on hyviä tottumuksia...
-- Ei se ole vain tottumusta. Muistanpa äitini. Hän jäi leskeksi
nuorena ja eli vanhaksi. Hän oli kaunis ja hänellä oli kosijoita,
mutta hän pysyi uskollisena isälleni kuolemaansa asti. Hänen
olisi ollut mahdoton antautua elämässään useammalle kuin yhdelle,
eikä kukaan oikein siveä ihminen sitä voi... Ei edes mennä uusiin
naimisiin...
-- Äitisi oli pietisti, jos ei hän olisi ollut sitä, niin ehkä hänkin
olisikin voinut, pelkän luontonsa pohjalta... niinkuin Sörtin Liisa...
-- Älä loukkaa äitiäni. Hänestä ei oikeastaan saisi puhua samana
päivänäkään kuin Sörtin Liisasta!
Parolan äänessä oli jyrkkä, suvaitsematon ja suuttunut sointu.
-- Enhän minä ollenkaan tarkoittanut loukata, sanoi Siimi katkaisten
siihen puheensa.
Hän katsoi raskasmielisesti Parolaan. Miten periaatteellisen ahdas
hän oli, miten pieni. Ja miten heidän mielipiteensä erosivat heti
kun tuli kysymys muusta kuin koulu-asioista... Ei ikinä hän olisi
ymmärtänyt Siimiä. Hänhän oli jo tavaltaan langettanut tuomionsa...
Kaukainen ja pohjaltaan vihamielinen olento oli Parolakin Siimille,
kun hän nyt tunnusteli itseään. Ei ollut omasukuinen, ei. Oh, jos
hänen lapsellaan olisi ollut tuon miehen ääni, hänen itsetietoinen
silmäyksensä ja hänen matala, itsekäs sielunsa, olisi hän vihannut
sitä! Olisi pitänyt sitä sairaana ja epäonnistuneena, vaikka sillä
olisi ollut atleetin ruumis! Viallisena lehtolapsena, vaikka sillä
olisi ollut kaikkien papintodistusten kunniallisuus myötäperintönään!
Siimi sulki silmänsä.
Syntymättömän sielun ääni soi jälleen hänen povessaan...
Ja se tulisi varmaan soimaan siellä aina, aina, yhtä vaativana ja
toivottomana, yhtä valittavana...