USKOTTU

Puut pesässä olivat märkiä ja paloivat irvissä ikenin. Louna

kohenteli niitä hiljakseen.

Hän oli juuri tullut konttorista, joka suljettiin vasta seitsemältä.

Siitä vasta alkoi hänen oma aikansa. Siihen asti hän ei tuntenut

olevansa ihminen eikä mikään. Oli kuin joka päivästä olisi katkaistu

pois tämä osa elämästä ja kuin elämä sen kautta olisi ollut lyhempi

kuin muilla. Kello seitsemästä maatameno-aikaan vain vuorokauden

mittaan!

Eipä siltä, olihan sitä siinäkin kylliksi, väliin liiaksikin. Mitäpä

hän olisi enemmällä elämällä tehnytkään. Tätäkin oli usein vaikea

täyttää, edes mielikuvilla. Hänen täytyi niitä oikein erityisesti

houkutella esille, mielitellen, hyvitellen, ajaa pois niiden tieltä

lukuja, numeroita, tiliosastoja, laki- ja kauppatieteellisiä

oppisanoja, uskotella niille vastoin parempaa tietoaan, että tämä

hänen pieni yksilöllinen pääkoppansa oli myös kokonainen maailma

sinään, yhtä arvokas asuttavaksi kuin tuo siellä ulkona.

Nytkin palasi personallinen ajatus vain aivan hitaasti hänen

aivoihinsa, arastellen, kuin johonkin vieraaseen ja väärään paikkaan.

Joka ilta sai hän täten aina uudestaan ja uudestaan taistella ja

kiistellä oman itseytensä olemassaolosta, valloittaa se väkivallalla

takaisin. Ja joka aamu sai hän taas kutistaa sen olemattomiin ja

samalla tuntea, kuinka raskasta oli panna se piiloon ja rääkätä sitä

puolta itsessään, jota hän sentään eniten rakasti. Parempi olisi

ollut, ettei hän ollenkaan olisi sieluaan eloon virvoitellut.

Mutta sitä ilman olisi ollut niin ikävä, niin kammottava autius

ympärillä. Siitä oli seuraa yksinäisinä yön hetkinä. Se oli lipas

täynnä salaisuuksia, joita harmaissa mielialoissa saattoi vetää esiin

ja todistaa niiden avulla epäuskoiselle itselleen, että elämällä

sittenkin oli sisältöä.

Lounalla ei tosin itsellään ollut mitään erikoisia elämänkokemuksia,

hänellä oli vain erään toisen ihmisen kokemukset ja salaisuudet

tunnollaan, ja ne täyttivät hänet kokonaan, ne riittivät hänelle.

Kaikki, mitä hänessä suinkin oli voimaa, hienoutta, pään ja sydämen

rikkautta, itsekieltäymystä ja hyvyyttä, kiertyi tämän ihmisen

ympärille, joka oli lahjoittanut hänelle luottamuksensa. Se oli

hänen suurin salaisuutensa ulkonaisessakin merkityksessä, sillä ani

harvalla oli mitään aavistusta tästä suhteesta eikä kenelläkään sen

laadusta.

Louna riisui kengät jaloistaan, pisti tohvelit jalkaansa ja veti

pienen nojatuolin uunin ääreen jääden siihen hiilloksen eteen

lämmittelemään. Oli niin hiljaista. Herätyskello vain raksutteli

pöydällä. Miten se nyt noin epätasaisesti rupesi käymään äkkiä,

ontuen ja vinkuen? Joko se taas osoitti mieltään, ennusti pahoja?

Herätyskello oli kuin Lounan sielun ilmapuntari. Se oli vanha ystävä,

joka oli seurannut häntä aina koulutytöstä asti. Se tunsi hänet ja

hänellä oli taikauskoinen kunnioitus sitä kohtaan, silläkin oli

sielu, varmasti. Kun kaikki oli hyvin, kävi se kiltisti, vireästi,

tasaisesti, kun jotakin oli hullusti, rupesi se valittamaan,

särisemään. Se saattoi myös uhata, varoittaa... Sellainen se oli

ollut aina.

Mitähän se nyt ennusti?

Salainen levottomuus valtasi Lounan. Siitä oli niin pitkä aika, kun

hän viimeksi oli tavannut Riston. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla

oikein. Oikeastaan olisi tämän näkymättömyyden pitänyt merkitä sitä,

että kaikki oli hyvin, sillä Risto ei milloinkaan etsinyt Lounan

seuraa, ennenkuin jotakin oli hullusti. Mutta toiselta puolen oli

Ristolla erinomainen taito tehdä hullutuksia. Se oli hänen verissään.

Hän oli kuvittelija kiireestä kantapäähän. Hän ei koskaan oppinut

erottamaan mielikuvaa todellisuudesta. Hän käytteli mielikuvien

kultaa niinkuin se olisi ollut käypää rahaa ja laski aina väärin,

sai aina vaillingin kassaansa. Hän astui mielikuvien pilvilinnoihin

täydellä väellä ja voimalla, ja astui tyhjään, putosi päistikkaa alas

maahan. Hän oli siinä suhteessa parantumaton eikä kukaan sitä niin

hyvin tietänyt kuin Louna. Mutta oudot, jotka eivät häntä tunteneet,

saattoi hän lumota uskomaan voimakkaasti elettyjä valhevaikutelmiaan,

viekoitella heidät mukaansa samalle pettävälle pohjalle ja saada

siten niskoilleen heidän ikuiset kironsa.

Ei Risto niin paha ollut kuin hänen maineensa. Hänessä ei ollut

halpamaista laskevaisuutta. Hän oli omien uniensa uskovainen lapsi,

joka leikitteli alati vaihtuvien päähänpistojensa ja halujensa

koreilla, särkyvillä kuplilla. Hänessä ei ollut rajaa eikä

jatkuvaisuutta. Kun hän keksi jonkun ajatuksen, paisui se hänen

mielessään heti maailmanaatteeksi, hän oli valmis sen puolesta

antamaan vaikka henkensä ja vaatimaan kaikilta muilta samaa. Kun hän

teki taloudellisia laskelmia, kävivät ne aina seitsennumeroisissa

luvuissa ja voitot olivat huimaavia. Kun hän tutustui johonkin

naiseen, kuvitteli hän itselleen heti kaikki taivaan ihanuudet

hänen rinnallaan, suorastaan päihtyen näistä harhatunnelmistaan ja

päihdyttäen niillä toisenkin. Mutta omistus, päämäärään pääseminen,

väsytti, kyllästytti hänet heti, hän tunsi itsensä silloin

pettyneeksi, petetyksi, eikä muistanut, ei tunnustanut edes koskaan

sellaista tavoittaneensa, mitä oli saanut.

Riston naisjutut olivat pahimmat kaikista. Niiden vuoksi oli hän

joutunut jos jonkinlaisiin rettelöihin ja pilannut maineensa. Aivan

nuorena jo oli hän pakosta saanut naida viettelemänsä tytön, josta

hän pian sen jälkeen erosi. Sitten seurasi joukko erilaatuisia

suhteita, enemmän tai vähemmän epäonnistuneita, kunnes hän vihdoin

kolme vuotta sitten meni nykyiseen avioliittoonsa. Ristolla täytyi

aina olla joku ihminen lähellään, hän ei riittänyt itse itselleen.

Muut hänen ympärillään olivat vaihtuneet, Louna oli koko ajan

pysynyt samassa asemassa, syrjäisessä ja näkymättömässä kyllä, mutta

sittenkin lähinnä tämän tuulihatun epävakaista sydäntä. Louna oli

hänen ankkurinsa, turvapaikkansa elämän myrskyssä, ainoa, jonka Risto

todella tunsi omaisekseen.

Sen Louna tiesi ja se riitti hänelle. Ei tosin onneksi, mutta elämän

sisällöksi kuitenkin. Usein se oli hyvinkin karvasta, sillä tämä

suhde, niin suora ja puhdas kuin se olikin, oli sentään osittain,

olosuhteiden pakosta, kiero, sen hän tunsi ja sai tuntea monella

muotoa. Etenkin tämän viimeisen avioliiton aikana se oli tuottanut

Lounalle monta koettelemuksen hetkeä.

Vaikkakin Risto oli oopperalaulaja ja sai joka hetki olla tekemisissä

erilaisten ihmisten kanssa, ei hänen rouvansa tottunut siihen, vaan

oli hänestä äärettömän mustasukkainen. Hän vahti ja vartioi Ristoa

aina. Ja etenkin alussa antautui Risto täydellisesti tämän komennon

alaiseksi. Se imarteli häntä. Niin paljon häntä rakastettiin. Ja

hänestä olisi ollut hauskaa nähdä vaikka kaikki naistuttavansa

tukkanuottasilla lemmenriitojen vuoksi.

Paitsi ei Lounaa. Hän oli erikois-asemassa. Lounaa hän halusi säästää

kaikilta ikävyyksiltä ja tahtoi siksi tavata häntä nyttemmin enää

salassa. Se loukkasi Lounaa. Ikäänkuin heillä olisi ollut mitään

salattavaa. Lapsuuden tovereitahan he olivat. Mutta Risto väitti,

että hänen rouvansa oli oikea nainen, joka ei voinut ymmärtää eikä

uskoa tällaisia platoonisia suhteita, ja niin lapsellisen itsekäs,

ettei hän sietäisi niitäkään. Jos hän saisi tietää, kuinka lähellä

Louna oli Ristoa, repisi hän silmät päästä Lounalta eikä antaisi

sitä Ristollekaan anteeksi ei tässä maailmassa eikä tulevassa. Se

aiheuttaisi ankaria kohtauksia ja luultavasti avio-eron. Sitähän ei

Louna tahtonut. Nämä todistelut saivat hänet siihen vakaumukseen,

että täydellinen ero heidän välillään siis oli paras. Mutta siitä

ei Risto tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän suorastaan parahti

sellaisesta mahdollisuudesta. Hän ei voinut tulla toimeen, ei elää

ilman Lounaa. Louna oli hänen ainoa turvansa ja ymmärtäjänsä. Oli

kuin oma äiti hylkäisi, jos Louna sulkisi häneltä ovensa.

Ja silleen se oli jäänyt. Risto kävi joskus hänen luonaan, silloin

kun hänen sydämensä oli tyhjä ja epätoivoinen, kun hänellä oli joku

hulluuden tai purkautumisen puuska, josta hän tahtoi vapautua, mutta

jota hän ei tohtinut kenellekään muulle näyttää.

Mutta tämä epämääräinen odotus sitoi Lounan yhä enemmän sisälle

kamariin. Kun muut hänen työtovereistaan menivät yhteisiin

huvitilaisuuksiin, jäi Louna yhä useammin pois. Hän syytti päänkipua

tai muita hommia. Mutta oikea syy oli se, että hänen äidillisesti

holhoava ja rakastava sydämensä ei antanut hänelle rauhaa mennä. Jos

Risto sattuisi tulemaan sillä aikaa ja tarvitsisi häntä. Hieman häntä

yhäkin katkeroitti se, että hän näin aiheettomasti sai olla Riston

rouvan mustasukkaisuudesta riippuvainen, siihen määrin, ettei hän

uskaltanut edes puhelimessa tiedustella Riston vointia.

Kummallista, miten syvälle Risto olikin kasvanut hänen sydämeensä.

Mutta Lounalla ei ollut ketään muutakaan omaista, eikä hän

tahtonut Ristoa itselleen, hän tahtoi vain hänen parastaan, aivan

epäitsekkäästi. Sillähän hän juuri oli voittanut tämän suuren lapsen

rajattoman luottamuksen ja myös sillä, että hän oli ollut niin

lähellä Riston aikaisempaa elämää ja hänen kotiansa...

Louna hätkähti ajatuksistaan. Eikö tuo vihdoinkin ollut Riston

soitto! Oli niinkin. Hän kiiruhti avaamaan.

Risto Pälviä astui suurella vauhdilla sisään. Hän näytti

kalpeudestaan huolimatta aivan nuorelta, vaikka hän ijältään oli jo

siinä yli kolmenkymmenen. Hän kuului ikuiseen nuorukaistyyppiin.

-- Nyt minulla on kerrankin uutisia sinulle, huudahti hän. Nyt se

on tehty! Nyt minä vihdoinkin olen taas itseäni, oikea mies, vapaa,

vapaa kuin taivaan lintu!

-- Mikä sinun on? Mitä sinulle taas on tapahtunut? kysyi Louna

tarkastellen levottomasti Riston oudolla lieskalla palavia silmiä.

Olet varmaankin taas tehnyt joitakin tuhmuuksia, lisäsi hän

hyvänsävyisellä leikillisyydellä.

-- Ei, nyt olen kerrankin saanut viisauden hännästä kiinni, enkä minä

nyt vähällä hellitä!

-- Mitä sinä olet sitten tehnyt?

-- Sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten: potkaissut

kotini hajalle kuin korttikasan vain, hih! Mikä koti se oli!

Vankikoppi se oli, hulluinhuone, kidutuskammio, jossa minä käyristyin

ja vääristyin, kadotin voimani, rohkeuteni, puhtauteni! Minä voin

tehdä rikoksia, minä voin olla yltä päältä ravassa, mutta minä tahdon

olla sisällisesti puhdas. Kas sitä ne eivät ymmärrä nuo toiset. He

luulevat, että puhtaudella ei ole muuta sisältöä kuin mikä mahtuu

puhtaaseen pöytäliinaan tai kiillotettuun vihkisormukseen, ha-ha-haa!

Ja heidän velvollisuudentuntonsa, heidän omatuntonsa on samanlaista,

vangin, ei vapaan ihmisen, ulkonaista, ulkoaopittua, ei omaa, ei

sisällistä! Ja heidän talutusnuorassaan olen minä kiltisti kulkenut

ja antanut elämän pikkumaisuuden tulvia yli pääni. Ja he ovat

luulleet, että jo olen masennettu ja taltutettu. Mutta itse olen aina

tuntenut, että jos kerran suoristaudun oikeaan mittaani, seuraan omaa

omituista tuntoani, menee heidän maailmansa mäsäksi. Niinkuin se

menikin. Nyt koetellaan kerran, kuka on voimakkaampi!

Riston ääni vapisi ja hän leiskui edestakaisin lattialla.

-- Mutta rauhoituhan nyt, Risto, istu ja kerro miten asia oikein on.

-- Asia on nyt sillä tolalla, kun sen pitää ollakin. Päästin

kerrankin totuuden sanat suustani. Ja sitä he eivät kestä, nuo

hienoheimoiset, nuo karamellipaperi-prinsessat, eivät piru vie

kestäkään!

-- Keistä sinä puhut?

-- Etupäässä entisestä vaimostani.

-- Entisestä?

-- Niin hänestä, joka oli sitä vielä eilen, mutta ei ole sitä enää

huomenna.

-- Mitä sinä sitten sanoit hänelle? kysyi Louna hiljaa.

-- Minä sanoin hänelle ensinnäkin, että minä olin ottanut hänet

mukavuus-syistä ja hän minut turhamaisuudesta, siksi, että olin eräs

tunnetta taiteilija-nimi, että nyt molemmat nämä alkusyyt olivat

poissa: minulla ei ollut mukavuutta eikä hänellä taiteilijaa, että

hän oli tappanut minussa taiteilijan ja raiskannut minussa ihmisen,

tehnyt minusta morfinistin...

-- Morfinistin!

-- Ja että tämä saatanallinen leikki nyt sai olla lopussa.

-- Miten sinä voit olla raaka...

-- Oh, sellaisiin ihmisiin ei tepsi muu kuin raakuus. Ja sitäpaitsi

se helpottaa eroa. Luuletko sinä, että hän, Elma, koskaan on

rakastanut ja vaalinut minussa muuta kuin ulkokuorta, että hän olisi

välittänyt tai välittäisi minusta, jos olisin lynkkäjalka, halvattu,

vailla ramppivalon ihannoivaa kultausta. Minä tahdoin vapauttaa hänet

näistä kulissikahleista. Sanoin hänelle itsestäni kaikkea pahaa, mitä

vain muistin ja keksin, että nimeni ei ollut Pälviä, vaan Raponen,

että olin tunnetun murhapolttajan poika ja että aijoin ottaa takaisin

entisen rehellisen nimeni, että olin kerran tehnyt kassavaillingin ja

että pelastuin ainoastaan erään jalon naisen avulla, jota rakastin

ja rakastan yhä ja tulen aina raskastamaan... En maininnut nimeäsi,

sillä muuten joutuisit noiden hornanhenkien syötiksi.

Risto vaikeni tuijottaen synkästi hehkuvin silmin eteensä.

-- Milloin sinusta on tullut morfinisti? Et ole siitä koskaan ennen

maininnut.

-- Anna anteeksi, Louna. Minun olisi pitänyt kertoa siitä sinulle

ennemmin ja paljosta muustakin. Olisi itsellänikin ollut helpompi

silloin. Ilman sitä en näes olisi kestänyt näinkään kauan sitä

helvetillistä menoa kotona ja teatterissa. Sitä ajometsästystä!

Miten minun kanssani vehdattiin! Minun piti menestyä yli kaiken

ymmärryksen, olla ennenkuulumaton taiteilija ja samalla sileä ja

ylimalkainen kuin mankelilakana, vailla yksilöllisyyttäni, vailla

tavallisia tottumuksiani ja omaa seuraani. Tiedänhän minäkin,

että esittävän taiteilijan on onnistuttava juuri sillä hetkellä,

määrätyllä kellon lyönnillä. Hänelle ei tule tunnustus enää

perästäpäin, ei yleisökään, ja siksi sille pitää yleensä rummuttaa

korviin edeltäpäin, reklameerata, toisin sanoen. Osaanhan minä

nuo konstit. Mutta niihin keinoihin, joita vaimoni vaati minua

käyttämään, en ollut kypsä. Lyhyesti: olen äärettömän väsynyt

siihen kaikkeen, siihen juoruamiseen, tissutukseen ja tassutukseen,

perkeleelliseen perhekuntaisuuteen, joka minua ympäröi. Jos se olisi

edes supistunut julkiseen puoleen minussa, jos he olisivat olleet

kiitollisia siitä kauniista, mitä taiteilijana mahdollisesti saatoin

antaa, ja jättäneet yksityisen ihmiseni syrjään! Ne ovat eri asioita.

Miten pieni ja häijy oli Strindberg esimerkiksi yksilönä, ja miten

suuri taiteilijana! Minä koetin kyllä hoitaa noita asioita parhaani

mukaan niin kauan kuin suinkin jaksoin. Nyt se saa olla lopussa. Kun

asiat eivät mene, niinkuin haluaa, on paras lakata niitä hoitamasta.

Asiat hoitavat kyllä aina silloin jotenkuten itse itsensä!

-- Tuo väsymys menee ohi.

-- Ei tällä kertaa.

-- Olet sanonut sitä niin usein ja aina on päivän kehrä koittanut.

Sinä seuraat aina äärimmäisen epätoivon ja äärimmäisen autuuden

pendeliliikettä.

-- En ole mikään ikiliikkuja.

-- Se on varmaan morfiini, joka tylsyttää sinut, vie pois tahdon ja

tarmon, tekee amoraaliseksi kaikin puolin.

-- Oletko kokenut?

-- En.

-- Siinäpä se. Älä puhu sitten, kun et tiedä.

-- Olen kuullut ja lukenut siitä. Onhan se selvä asia. Keinotekoinen

voimanlisäys päättyy lamaukseen. Siitä kaikki johtuu. Sinun pitäisi

päästä luonnon parannuksille.

-- Hyvä Jumala, miten sinäkin, Louna, puhut järjettömiä! Kaikkihan on

luontoa, myrkky niinkuin muukin. Leipä on enemmän keinotekoista kuin

morfiini, eihän sekään kasva valmiina. Ja totta kai ihmisen täytyy

päästä alkuluonnon herraksi. Sitäpaitsi on myrkky hyvin relatiivinen

käsite. Toiselle elimistölle on myrkkyä tämä, toiselle tuo.

Toinen kuolee kuumassa, toinen kylmässä, puhumattakaan henkisestä

ilmakehästä ja sen myrkyistä. Minä tietäisin kertoa siitä asiasta

paljon. Mutta jos elimistössä ennestään on myrkkyä, voi toinen

myrkky tehdä tyhjäksi edellisen, ja on välttämätön terveydelle siis.

Luuletko sinä, joka tunnet minut, että minä olen syntynyt maailmaan

myrkyttömällä elimistöllä varustettuna? Sano sinä, joka tiedät!

-- En minä mitään tiedä.

-- Voi, Louna, miten olet suloinen tuossa muka mitään tietämättömässä

viisaudessasi. Sinä, joka olet ainoa maailmassa, joka todella jotakin

tiedät minusta, voit keriä minut vaikka sormesi ympäri. Mutta koskaan

et vaadi. Siinä sinun hallituksesi salaisuus. Kaikki muut tahtovat

pakottaa minua, kieltää tai käskeä, sinä et milloinkaan. Jos kysyn

sinulta neuvoa, puhut viisauksiasi, mutta et koskaan ratkaise. Se

juuri sitoo minut ja säästää samalla minun itseyttäni, tekee minut

edesvastuun-alaiseksi ja kiinnittää minut sinun kaikkitietävään,

epäitsekkääseen hyvyyteesi. En ole koskaan nähnyt ketään niin hyvää

ihmistä kuin sinä, niin inhimillistä, niin kokonaan kaunista. Sano,

oletko sinä kaikille yhtä hyvä?

-- Ihmisellä on niin vähän mahdollisuuksia tehdä hyvää, silloinkin

kun hän tahtoo...

-- Siinä sitä ollaan. Sinulta ei saa koskaan mitään täsmällistä

vastausta. Oikeastaan tuo sinun väistyvä liikavaatimattomuutesi

raivostuttaa minua! Piru vie, sinä ylpeilet sillä...

Riston katse sattui Lounan surullisiin silmiin.

-- Suo anteeksi, Louna. Sinä olet liian hyvä. Siinä koko juttu. Sano,

miksi sinä olet minulle niin hyvä, niin, että koskee tänne sydämeen,

sano miksi?

-- Kuinka en olisi, koettaisi olla!

-- Oh, monet koettavat ja palvelevat sillä omaa itsekkyyttään ja

pahuuttaan. Sano, Louna, miksi sinä juuri minulle raukalle, kurjalle,

olet niin jumalallisen hyvä! -- Ja kuinka minä olen sinua rääkännyt,

kuinka vähän sinä olet saanut tunnustusta! Kuinka minä olen loukannut

itsetuntoasi ja käyttänyt väärin lempeää inhimillisyyttäsi.

Nahjusmainen raukka olen ollut joka asiassa, mutta minun tekisi

mieleni, minä toivon, että kerran vielä voin nostaa sinut kilvelle...

Välitätkö siis todellakin minusta?

-- Kuinka en välittäisi. Olethan kuin veljeni, kuin samaa perhettä,

olenhan melkein nähnyt sinun syntyvän.

-- Mutta minä oikein rakastan sinua.

-- Niinhän minäkin sinua...

-- Niin, sinä rakastat niinkuin enkelit rakastavat... Olet mahtanut

surrakin tähteni. Tuota morfiiniakin nyt rupeat suremaan.

-- Etkö voisi luopua siitä?

-- Tuskin.

-- Onko se niin ihanaa?

-- En minä sen ihanuuden vuoksi sitä käytä, mutta se on kietonut

tahtoni. Minä uskon siihen, enkä luota itseeni ilman sitä. En tiedä

olenko enemmän morfiinin vai itsesuggestionin pauloissa. Mutta täytyy

saada se pisara.

-- Mutta etkö tunne olevasi naurettava, että riiput tuollaisesta

pienestä pisarasta, että se kuljettaa tahtoasi ja että ikävöit sitä

kuin sielusi autuutta?

-- Ah, usein juuri tuollaisesta pienestä pisarasta riippuu enemmän

kuin yhden sielun autuus! Tuollaisessa pisarassa on koko taiteen

salaisuus. Siihen tarvitaan juuri se pieni elämän ydinmehun ylijäämä,

se näkymätön liika-runsauden pisara, se ihana myrkky suonissa,

joka tekee riemun ja tuskan, tahdon ja antaumuksen suuremmaksi,

väkevämmäksi ja ylivuotavammaksi kuin tavallisilla ihmisillä,

niin että voi antaa runsaudestaan niinkuin ruhtinaat. Onhan se

arki-ihmisen silmillä katsottuna liioiteltua, luonnotonta! Kuinka

usein taiteilijoita syytetään rappeutuneiksi, juopoiksi, hulluiksi

ja jos joksikin. Sentähden, että he palavat ja heidän täytyy palaa

keinolla tai toisella voimakkaammin ja siis myös nopeammin kuin

muut. Ja tuli, se on sentään jotakin hyvin kaunista, puhdasta,

iankaikkista, poloiset polttoaineet, niin huonommat kuin paremmat,

ovat vain maan tomu ja tuhka...

He tuijottivat kumpikin äänettöminä hehkuvaan hiillokseen.

-- Muistatko, jatkoi Risto, kerran erästä syysiltaa monta, monta

vuotta sitten, jolloin myös täten istuimme takan ääressä? Sitä

kamalaa iltaa?

Louna nyökkäsi.

-- Ja sitä pientä keittiötä? Se oli puolipimeä. Tuli paloi silloinkin

liedessä. Sade löi kattoja ja ikkunanruutuja vastaan. Oven edessä

oli lokainen piha ja pitkä savinen, hoitamaton kylätie. Muistatko?

Sieltä tuli aina joku kertomaan käräjätuvan uutisia. Myöhään yöhön

asti istuimme siten väristen kylmästä, pelosta ja odotuksesta.

Tulikin takassa hiipui pois vähitellen. Pieni käsilamppu vain palaa

käryytteli nurkassa. Hui, kuinka se oli kauheata. Ja sille tielle

isäni jäi. Mikä käsitys sinulle jäi siitä asiasta? Minulle se jäi

ainaiseksi arvoitukseksi. Todistajat ja valat! Niihin minä en paljoa

usko. Mikä merkitys on valalla enää silloin, kun ihminen ei usko

taivaaseen eikä helvettiin, oli sitten sormi minkä kirjan päällä

hyvänsä! Mutta raha, se on maallinen taivas! Ja joka antaa rahan,

antaa pääsylipun autuuden majoihin. Kun raha kirstuhun kilahtaa, niin

sielu taivaaseen vilahtaa! kaikki tiet vievät Roomaan ainakin siinä

suhteessa. Todistajan ja valan voi ostaa, niinkuin kaiken muunkin...

Ja siellä oli silloin muutamia ostettuja todistajia... Ne olivat

aikoja ne. Ilman sinua olisin varmasti tullut hulluksi silloin,

niinkuin äitinikin. Muistatko häntä? Kuinka hän öisin ilmestyi

kynnykselle palava kynttilä kädessä, raamattu kainalossa, hapset

hajallaan, silmät harrillaan, puhuen kamalia asioita viimeisestä

tuomiosta, kahleitten kolinasta ja vanginpaidasta. Isäni tuomio oli

sen kai vaikuttanut. Vaikk'ei hän muuten näyttänyt muistavan mitään.

Eihän hän tuntenut minuakaan, työnsi vain pois sanoen: ei minulla ole

miestä eikä lasta. Ja muistatko, miten hänen ihonsa oli keltaisen

harmaa ja miten hän virkkasi nuken vaatteita...

-- Rakas Risto, älä muistele sellaista. Hänhän on jo kuollut.

-- Sitä juuri minä epäilen usein. Ihmiset, joilla on lapsia, eivät

koskaan ole oikein kuolleita. Hän elää minussa, on siirtynyt

minuun. Vasta hänen kuolemansa jälkeen juuri aloin huomata tai

panna merkille itsessäni samanlaisia ilmiöitä, joitakin piirteitä

huulissa ja silmissä, jotka muistuttivat häntä, ja mielikuviakin

samantapaisia kuin ne, joista hän laverteli. Ja täällä aivoissa

tuntuu välistä kuin ne olisivat sohjona... Älä sano mitään. Miksi

ei olisi perinnöllisyyttä! Ehkä olen perijuuriltani rikollinenkin.

Kuka sen tietää! Olenko minä itseäni tehnyt! Ehk'ei minun laitani ole

vielä aivan niin hullusti, mutta voi tulla sellainenkin aika. Jos

sellainen tulee, niin tekisitkö minulle sen ystävän palveluksen, että

lopettaisit kärsimykseni, jos itse en enää kykenisi...? Ei, ei, se on

liikaa vaadittu, olen jo liiaksikin käyttänyt hyväkseni hyvyyttäsi...

Minä puhelen mielettömyyksiä. Mutta hermoni ovat niin jännityksessä

monesta syystä. Nyt juuri, hän katsoi kelloaan, tai aivan pian minun

pitäisi olla junalla...

-- Kuka lähtee sitten?

-- Ei luultavasti tässä tapauksessa kukaan, kun minä en ole

asemalla. Koko matka saattoi olla vain tekaistu salajuoni minun

pyydystämisekseni. Sanottiin, että pikku poikani oli muka niin

heikko, ettei hän sietänyt kaupungin ilmaa, että hänet täytyi

lähettää nyt heti, ajatteles, yöjunalla maalle. En päässyt kotoani

lähtemään, ennenkuin olin varmasti luvannut olla asemalla. Mutta

minua he turhaan saavat odottaa!

-- Miksi et menisi, ehdit vielä.

-- En tahdo. He ovat jo tarpeeksi tyrannisoineet minua tuon lapsen

avulla. Heti sen syntymästä asti on tuota myttyä riepoteltu

ja kannettu eteeni ja sen avulla vedetty minua nauhasta kuin

vieterivauvaa. Anopin keksintö nähtävästi. Nyt he tietysti taas

kantavat sen raasun asemalta kotiin kurittaakseen sen avulla

luonnotonta isää...

-- Ajatteles, jos lapsi todella on sairas ja vielä kuolee, niin on

sinulla paha mieli koko elämäsi ijän.

-- Hyvä mieli. Monasti melkein toivon, että se kuolisi, ettei sitä

koskaan olisi syntynytkään tähän pahaan maailmaan, sillä minä

rakastan sitä... Oh, kuinka aika kuluu hitaasti. Kunpa se hetki jo

olisi ohitse.

-- Mene, Risto, mene toki! Älä pingoita itseäsi noin

epäinhimilliseksi, se kostaa itsensä...

-- Minä en mene. Olen sen päättänyt. Minä tahdon olla täällä sinun

luonasi sen ajan. Jos olisin kadulla, niin ehkä heikkoudesta vielä

menisin, niin kauan ovat jalkani jo käyneet toisten asioita. Etkö

tiedä, ettei voi vapautua naisesta muuta kuin toisen naisen avulla,

naurahti hän.

-- Mutta minä en tahdo olla mukana tällaista peliä avustamassa. Se

on vastoin koko luonnettani. Minä rukoilen sinua, älä tee minua

myötäsyylliseksi! Mene, Risto!

-- En.

Louna yritti avata ovea noutaakseen Riston päällysvaatteet. Mutta

Risto ponnahti hänen eteensä, kiersi oven lukkoon ja pisti avaimen

taskuunsa.

Tämä väkivaltainen toimenpide loukkasi Lounan kaikkein arimpia

vaistoja. Hän punastui suuttumuksesta.

-- Anna avain heti takaisin!

Risto katsahti kummastuneena Lounaan. Ei koskaan koko heidän

pitkän tuttavuutensa aikana ollut hän kuullut Lounan äänessä noin

väärentämättömän intohimoista väriä. Se huvitti häntä. Hänen

silmiinsä tuli lapsellista mielenkiintoa kuvastava ilme.

Louna huomasi sen, se harmitti häntä vielä enemmän ja vain vaivoin

sai hän itsensä hillityksi. Ei henkiset eikä ruumiilliset voimat

tässä auttaneet. Louna tiesi myös ennestään, että kielto ja käsky

vaikutti Ristoon päinvastaisesti.

-- Miten sinä loukkaat minua, kun ryöstät minulta vapauden omassa

huoneessani, jossa minulla pitäisi olla oikeus tehdä mitä tahdon,

sanoi hän hiljaisesti.

-- Niin sitä luulisi. En minäkään ole saanut olla omassa huoneessani

niinkuin olen tahtonut. Jokaisella on oikeus _koettaa_ elää omaa

elämäänsä ja jokaisella toisella on samasta syystä oikeus olla

hänelle kiusaksi tässä pyrkimyksessä. Ihmiset tunkeilevat ja

törmäilevät toisiaan vastaan alituisesti...

Louna ei vastannut mitään, hän seisoi kivettyneen mukautuvana.

Risto tuli Lounan luo ja pani avaimen pöydälle hänen eteensä:

-- Tässä se on. Anna anteeksi. Hetki on ohi...

Louna ei liikahtanut.

Ei kumpikaan puhunut mitään pitkään aikaan.

-- Minun pitäisi aina olla sinun lukkosi takana, sanoi Risto

surumielisesti. Pelkään niin, etenkin nykyään. Väliin pelkään

liikuttaa käsiäni ja jalkojani, pelkään avata silmiäni aamulla. Joku

kamala istuu täällä takaraivossa...

Se on morfiini, ajatteli Louna.

-- Ja sitten pelkään myös ulkomaailmaa. Tälläkin hetkellä juuri

ratkeilee paljon siteitä, palaa siltoja poikki entisyyteen. Nyt minun

pitäisi parhaillaan olla oopperaharjoituksessa. En mene sinnekään.

En kotiin enkä oopperaan enää koskaan, sen olen päättänyt. Ja ne

ovat jotenkin sama asia. Jos menen kotiin, viedään minut sieltä

oopperaan ja jollen mene sinne, hulluinhuoneeseen. Jos menen

oopperaan, viedään minut sieltä kotiin ja jos karkaan sieltä, otetaan

minut kiinni hourupäisenä ja suljetaan kammioon väkipakolla. Minut

voidaan niin helposti leimata hulluksi ja siitä kuilusta ei ole

enää ylösnousemusta. Olen varma siitä, että vaimoni ymmärsi kaikki

tämänpäiväiset eropuheeni hetkelliseksi mielenvikaisuudeksi. Niin

valtavaksi kehittää avioliitto omistusvietin. Olen vakuutettu siitä,

että vaimoni mieluummin tahtoo omistaa minut vaikka kuolleena tai

hulluna kuin antaa minulle vapauden ja terveyden. Ja jos jotenkin

saisinkin hänestä eron ja senjälkeen vielä menestyisin, olisin

ainainen silmätikku ja salaisen himon esine hänelle. Hän harmittelisi

menetystään. Jota vastoin jos hän saisi kuulla, että olen mennyt

rappiolle, hän saisi rauhan. Sentähden en tahdo enää esiintyä ja

olla syöttinä heikoille syntisille ihmisille. Sillä joko minut taas

korjaisi lavalta vaimoni tai sitten joku muu.

-- No ei asia uudella avioliitolla paranisi, virkahti Louna.

Ensimäiset pari vuotta naimisissa ovat pahimmat, ennenkuin ihmiset

ovat ehtineet oikein tottua toisiinsa, ennenkuin pahin itsekkäisyys

ehtii kulua pois. Sitten se kyllä menee, menee vielä sinultakin. Olet

nyt vain hermostunut. Kerranko sellaista sattuu!

-- Ei, ei, ei koskaan sinne enää, minä aivan räjähdän, kun

ajattelenkin koti-ilmaani! Vaikka vaimoni olisi hyväkin. Ei minua

siellä voi parantaa ruualla eikä juomalla, eikä rohdoilla eikä

unella, kun itse henkinen ilmakehä on myrkkyä. En sano, että se on

kenenkään syy. Ihmiset ovat kuin kemialliset aineet. Kohdatessaan

toisensa ne joko muuttuvat muuksi, ennen-olemattomaksi aineeksi

tai sulautuvat yhdeksi tai hajautuvat moneksi tai räjähtävät tai

tekevät toisensa tyhjäksi. Usko minua, nykyinen avioeroni ei johdu

kevytmielisyydestä. Ja minä en pääse siitä kuin karkaamalla. Minä

tunnen sukuni, he tulevat tekemään kaiken voitavansa pidättääkseen

ja kahlitakseen minut kaihtamatta mitään keinoja, rahaa tai juonia.

Ja minä kun tähän avioliittoon mennessäni uneksin rauhaa! Joku

tovereistani oli silloin pannut päähäni, että ihmisen ohjelma on

seuraava: 10 vuotta lapsen elollisaistimusta. 10 vuotta oppiaikaa, 10

vuotta työtä ja loppuikä nautiskelua työn tuloksista, hyvään asemaan

päässeen ihmisen lekottelua. Olin juuri 30:n korvissa ja viimeksi

mainittuun kauteen mielestäni kypsä. Olin väsynyt irtolaiselämään.

Halusin tuon "hyvän aseman" etuja, hienon kodin, hienon rouvan,

hienon seurapiirin. No, kaikki se tulikin kyllä. Minä itse vain en

sopinut siihen.

-- Jos tuon kaiken jättäisitkin, niin ethän toki niin hullu ole, että

työsikin jätät senvuoksi. Mitä sinusta sitten tulee?

-- Ei mitään. Eikä ole väliäkään. Olen kauan kysynyt itseltäni: mitä

varten? Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat yhtä väsyneet minuun

kuin minä itsekin ja tuo luulo vie minulta kyvyn. -- Sitäpaitsi

luulen minä, -- Risto katsoi herttaisesti Lounaan, -- että oopperasta

luopuminen tuo erään toisenkin mukanaan, josta sinä pidät. Silloin

ehkä voin luopua morfiinistakin. Se ei ole sitten ainakaan enää

välttämätöntä.

-- Mitä suunnitelmia sinulla sitten on tulevaisuuden varalle?

-- Negatiivisia etupäässä. Olla työtön ja koditon. Vaikka koditonhan

olen ollut aina tähänkin asti, aina paitsi täällä sinun luonasi.

Täällä on oikea kotini! Miks'ei se saa olla oikea kotini, sano miksi?

Sinuahan minä olen aina rakastanut enkä ketään muuta, oikein hyvästi,

syvästi ja kauniisti. Mutta nuorempana en tohtinut sitä sinulle

sanoa, olit niin kauan aikaa minua vanhempi.

-- Olen vieläkin, naurahti Louna. Muista kunnioittaa vain kovasti.

-- Ei se enää tunnu niin paljon, kun itsekin tulee vanhaksi. Mitä

olisit sanonut, jos silloin jo vanhaan aikaan olisin pyytänyt sinua

omakseni?

-- En tiedä. Kaikkea sinun päähäsi johtuukin.

-- Ja nyt?

-- Minähän olen kuin sisaresi. Pysyn aina samana, en koskaan

mene pois. Sinä olet nuori ja tulet vielä löytämään ilosi muista

rakkaudenseikkailuista, kunhan tuo pessimismisi menee ohi. Ja koti

sinulla on ja lapsi, jota rakastat. Ehkä nekin vielä kelpaavat! Mitä

jos pahimmaksi aikaa menisit jonnekin lepokotiin virkistymään.

-- Tahdotko sinäkin siis minut houruinhuoneeseen? Luuletko sinäkin,

että minä olen hullu! Sano siis, sano aivan suoraan: Olenko minä

hullu?

-- Mitä sinä puhut! Ei sinussa muuta hullua ole kuin että kysyt

tuollaista.

-- Sinäkin siis tahdot minua johonkin laitokseen! Siitä ne puhuivat

kotonakin. Mutta sellaiseen en mene, en! Se oli yksi syy, miksi en

mennyt asemalle. He olisivat voineet minut sieltä lähettää...

Riston silmät liekehtivät jälleen synkästi. Louna katsoi häneen

tutkivalla levottomuudella. Hän alkoi nyt toden teolla pelätä Riston

tilaa. Tuohan saattoi olla jo vainoamishulluutta. Mutta samassa

muisti hän monta samantapaista hermopuuskaa jo Riston lapsuuden

ajoilta.

-- Minä olen varustautunut kaiken varalta, puhui Risto. Jos ei muu

auta, niin tämä.

Hän veti taskustaan mustan kirjan.

-- Tämä on ulkomaanpassi. Olen kulkenut jo kauan aikaa se taskussani.

Pääsylippu sotaan, näetkös! Äkin poika pois tulevi, laihtumatta

lankeavi!

Lounan mielessä välähti äkkiä ajatus siepata passi pois, samoin kuin

Risto äsken oli tehnyt avaimen suhteen, ja heittää se tuleen. Mutta

koko hänen luonteensa nousi samassa sellaista menettelyä vastaan.

-- Sotaan, toisti hän hitaasti ja ihmettelevästi koettaen keksiä

jotakin keinoa Riston tyynnyttämiseksi.

-- Se on kuin luotu minua ja minunlaisiani varten. Maailma voi

välistä, näes, käydä niin ahtaaksi...

-- Tokkopa koko maailma sentään, nauroi Louna. Jos joku maanpaikka

rupeaa vaivaamaan, muuttaa toiseen. Sitähän juuri äsken tarkoitin.

Lähtisit vähäksi aikaa jonnekin vieraaseen kaupunkiin tai maalle.

Kun mielialasi muuttuu, näät kaiken toisessa valossa. Ärsyttyneessä

tunnelmassa ei koskaan pidä tehdä ratkaisevia tekoja. Silloin voi

tehdä sellaista, jota ei enää tekisi vähän myöhemmin.

-- Lähtisitkö sinä mukaan maalle kanssani? Riston silmissä oli

lapsellisen ilostumisen välkähdys.

-- Minä! Mitä minä siellä tekisin! Asia saisi kovin hullunkurisen

romantisen leiman.

-- Niin, niin, minä unohdin. Sinähän et rakasta minua, olet

ainoastaan hyvä...

-- Minä rakastan sinua siten, että tahdon sinun parastasi.

-- Tietysti, tietysti. Minä aina unohdan kuka minä olen ja kuka sinä

olet. Mutta älä luule minua kiittämättömäksi... Hyvästi siis, rakas

sisareni!

-- Mitä sinä aijot tehdä? kysyi Louna väristen.

-- En oikein vielä tiedä itsekään. Kenties matkustan, kenties

en, kenties tulen takaisin, kenties en. Mutta jos en tulisi,

niin ole varma siitä, että kuolen siunaten sinua, joka olet

antanut minulle voimaa elää näinkin kauan. Sinä olet varjellut

minua kyynillisyydestä. Olen paljon rikkonut, mutta olen paljon

kärsinytkin. Kunhan sinä vain annat minulle anteeksi ja siunaat

minua...

Kyyneleet tulvahtivat Lounan silmistä esille.

-- Rakas Risto, älä puhu noin. Sinä särjet minun sydämeni! Tahdotko,

siis tosiaan, että tulen sinua saattamaan, että lähden kanssasi...

-- Ei, en tahdo, en tosiaan tahdo sitä, Louna. Lähemmin ajateltuani.

Anna minun nyt mennä, yksin, merkiksi siitä, että vielä luotat minun

järkeeni. Todella, naurahti hän surumielisesti.

-- Ja anna sinä minulle lupaus, ettet ainakaan nyt heti lähde rajan

yli ja että ilmoitat minulle pian kirjeellä jotakin itsestäsi

merkiksi siitä, että vähän olet minusta joskus pitänyt.

He puristivat lujasti toistensa kättä. Siten he erosivat.

Heti oven sulkeuduttua oli Lounan ensimäinen ajatus syöksyä Riston

jälkeen, kutsua hänet takaisin tai seurata hänen askeleitaan kaukaa.

Tämä tunnelmaltaan pingoitettu kohtaus oli kokonaan järkyttänyt hänen

tavallisen tasapainonsa. Sitten hän naurahti omalle säikähdykselleen

Mitä vielä! Olihan tämäntapaista ollut ennenkin. Risto aina

mielikuvituksensa ja hermojensa voimalla kiihoitti joka tilanteen ja

mieli-alan äärimmilleen. Tämä oli aallon laakso, huomenna jo ehkä

olisi yhtä väkevä harjakohta. Mutta Lounan osalle tuli aina laaksot.

Olihan hän tottunut siihen. Ja kuitenkin oli hän tällä kertaa

lapsellisesti antautunut Riston johdettavaksi, vaikka hän kyllä hyvin

tiesi kaiken epätodellisuuden.

Epätodellisuuden! Ei siinä _oli_ perää, mitä Risto puhui. Hän oli

perinnöllisesti hermosairas. Ja mahdollistahan oli, että eräänä

päivänä kaikki yhdenjaksoisuus hänen aivoissaan katkeaisi, ettei hän

enää ollenkaan erottaisi mielikuvaa todellisuudesta... Olisihan hän

silloin aivan hullu.

Louna muisti hänet pienestä pitäin jo tuollaiseksi, öitä, jolloin

hänen täytyi tuntikausia pidellä Ristoa kädestä kiinni, jolloin tämä

pelkäsi niin, että ruumis tärisi.

Olisi sittenkin pitänyt lähteä hänen mukaansa. Turhia! Risto ehkä

matkustaisi lähemmälle asemalle ja palaisi sieltä jo huomenna

päivänpaisteisena kotiinsa. Jos Louna olisi mukana, lisäisi se vain

Riston hulluja mielikuvia erosta ja sodasta, kun hänellä oli joku,

jolle välittää niitä. Hän ehkä lisäksi äkkihuimuudellaan pakottaisi

Lounan tilanteihin, jotka herättäisivät huomiota, rikkoisivat ijäksi

päiviksi hänen välinsä vaimoonsa, asettaisivat kaiken väärään

valoon...

Mutta jollei hän koskaan palaisikaan...

Mitä jos hän ilmoittaisi puhelimessa Riston rouvalle... Mitä?

Eihän hän tiennyt nyt Ristosta mitään, enempää kuin hänen

olinpaikastaankaan. Yllyttäisi vain siten mustasukkaisuuden pahat

voimat kimppuunsa ja lähettäisi Risto paran jälkeen juuri sen

ajometsästyksen, jota hän pakeni ja joka oli myrkkyä hänen herkälle

hermostolleen.

Ei voinut tehdä mitään. Täytyi odottaa. Risto parka! Ja hän itse!

Miksi oli hänen kohtalonsa muodostunut sellaiseksi, että hänen piti

kantaa toisen ihmisen elämän salaisuutta omallatunnollaan, olla ehkä

mielipuolen uskottu...

Louna heittäytyi vuoteelleen koettaen painaa silmät kiinni ja torjua

pois ajatusten painajaiset.

Uni ei tullut.

Nyt hän muisti lisäksi morfiinin. Sen vaikutusta saattoi olla kaikki

tyyni. Oli väärin, ettei hän sittenkin toimittanut Ristoa lääkärin

hoitoon, vaikkapa vain tuon hänen pelkäämänsä vaimon avulla.

Jos hänelle nyt tapahtui jotakin, jos hän sortui sotaan tai tuli

mielisairaaksi, olisi se Lounan omallatunnolla aina, aina...

Risto oli kuilun partaalla, rajalla...

Louna heittelehti tuskissaan vuoteellaan.

Herätyskello pöydällä puhkui, kitisi, änkytti, puhui käsittämättömiä,

mielettömiä sanoja. Kuulihan hän aivan selvään: "kurota, purase,

kurota, purase"... Hyvä Jumala, oliko hänkin tulemaisillaan hulluksi!

Hän nousi ja ravisti kelloa niin, että sen pahaaennustava,

rikkonainen sisäkalusto hölskyen rämähti ja hetkeksi vaikeni.

Jos ihmisen aivoissakin noin kaikki oli hajallaan, niin mitä sille

mahtoi. Jos ne puhuivat käsittämättömiä sanoja, kuka sai ne enää

käsitteiden rajoihin!

Louna painautui jälleen tyynyihin, syvälle, ettei kuulisi mitään.

Mutta jälleen alkoi vähän ajan kuluttua kuulua pöydältä selvään sama

särinä ja puhina, vinkuva, vonkuva, vaivaloinen, ontuva luskutus...