Keskisuven pitkä, helteinen pouta on huolinut maan ja taivaan
pehmeän-lämpöiseen utuharsoon, joka raukaisevana siintona heijuu
kaukaisien vaarojen kiireillä ja levenee niinkuin silkkiäisseitti yli
niittyjen ja peltojen nuokkuvan runsauden.
Keskellä kukkivaa lakeutta risteilee ja kiemurtelee teitä, paljon
teitä, jotka kuljettavat viestejä, kylästä kylään, talosta taloon,
vyöryttävät elämää kauas metsiin, pelloille, karjalaitumille... Ne
ovat kellertäviä, kovaksi poljettuja, tasareunaisia, päämäärästään
ja tärkeydestään tietoisia. Paitsi yksi. Se alkaa kylän raitilta
niinkuin muutkin ja lähtee kukkaislakeutta halkomaan. Mutta sitten
se hämärtyy, himmenee, muuttuu epävarmaksi harhapoluksi ja puskee
suoraan keskelle viileintä vehmautta. Väliin se hukkuu kokonaan
silmistä, sitten taas häämöttelee hiukan, kuumottaa tummenevana
notkona pitkässä, miehenkorkuisessa ruohikossa, näin kisaillen ja
kiusoitellen ja houkutellen seikkailevaa kulkijaansa hyödyttömään
päämaaliinsa. Keskelle aarniokasvullisuutta, vanhan kirkon
hyljätyille raunioille!
Kirkkoon johtaa pieni muuri-aukko, mutta siitä ei ole niinkään
helppo päästä sisälle. Villikuminain tukevat ja harkolliset putket,
väkevät nokkoset ja orjantappurapensaat kiertävät sitä joka taholta
suojellen sankarillisesti vanhaa, vielä pystyssä olevaa sakaristoa,
joka tuuheine pihlajoineen, aurinkoisilla paasilla häiritsemättömästi
lepäilevine sisiliskoineen on kuin jonkun muinaisen luonnon-jumalan
pyhättö.
Silloin kun tämä unohdettu kirkko löytää kävijänsä, on se merkkinä
siitä, että seudulle on tullut joku vieras. Tavallisesti ovat nämä
vieraat nuoria, usein rakastavia, jotka kauniina kesä-iltoina tulevat
tänne korottamaan romantista tunnelmaansa.
Mutta ne kaksi, jotka tällä kertaa ovat tulleet pyhätön rauhaa
rikkomaan, eivät enää ole nuoria. Vuodet ovat jo valaneet hopeaa
kummankin hapsille.
-- Vai tämä on siis sinun maailmaasi, sanoo mies harvakseen.
-- Niin, vastaa nainen, tämä se on. Nämä pellot ja nämä niitut,
nämä puut ja pensaat, mullan lapset, ja talo tuolla ja sen koirat,
porsaat, vasikat ja lampaat ja sitten nuo siivekkäät pienet
herhiläiset, hunajakennojen surisevat asujamet... Muuta minulla ei
ole. Niiden kanssa minä olen ja elän ja niille minä puhelen kuin
veljilleni ja sisarilleni...
-- Ja olet onnellinen niinkuin pyhä Fransiskus?
-- Niin.
-- Miten erilaisia teitä me olemme vaeltaneet. Minun maailmani on
nämä vuodet ollut ihmiskunta tuolla ulkona, sen sorretut, kärsivät
kansat ja yksilöt. Ne ovat olleet veljiäni ja sisariani, joiden
puolesta olen taistellut ja kärsinyt ja antanut maallisen onneni
mennä. Senjälkeen kun sinä minusta luovuit silloin kerran, elämän
aamunkoitossa, ei minulla enää ollut onnen mahdollisuuksia, siksi
uneksin sitä edes toisille ja koetin valloittaa sitä tuleville
polville. Mikä vahinko, ettet sinä voinut olla siinä taistelussa
mukana rinnallani!
-- Minä en kuitenkaan olisi voinut taistella, niinkuin sinä olisit
tahtonut, vastaa nainen hiljaisesti. Minä en olisi osannut lyödä
toista, niinkuin sodassa on pakko tehdä...
-- Et taistella edes vääryyttä vastaan, et lyödä edes sortajaa?
-- En muualla kuin omassa itsessäni. Ainoastaan omassa sielussaan
on ihmisellä oikeus ja vapaus luoda lakia ja oikeutta. En usko,
että hänellä on voimaa edistää yhteistä hyvää muuten kuin tekemällä
itsestään hyvän.
-- Oletko sinä hyvä? Olet. Niin, minä tiedän, ettet tapa
kärpästäkään, et taita turhan tähden pajun oksaa, mutta sentään
tahtomattasikin tallaat joka hetki jonkun madon kuoliaaksi. Jokainen
ruokapala, jonka haukkaat, joutuu pois jonkun toisen suusta, jokainen
kaunis kurkihirsi, jonka korotat pääsi yli pirtiksesi, tekee jonkun
toisen kodittomaksi, jokainen elämän-hetki, joka sinulle suo
runsautta ja hyvyyttä, käy jonkun huonomman kustannuksella. Oletko
sitä ajatellut? Niin ovat sentään asiat maailmassa vielä nykyään. On
helppo olla hyvä, kun kaikki on hyvin, mutta jos kaikki on pahoin...
Eihän pahuus ole muuta kuin ihmisen tarve turvata ja puolustaa
jotakin oleellista, elämän-ehdoilleen välttämätöntä puolta itsessään,
jota tahdotaan loukata. Sentähden: valmistakaa ihmisille parempi olo
ja he tulevat paremmiksi! Jos sinä silloin kerran olisit lahjoittanut
minulle oman onnen, ehk'en olisi koskaan oppinut ymmärtämään toisten
onnettomuutta, ehk'ei minusta olisi silloin tullut taistelijaa, vaan
rauhan mies, ja ehk'en silloin olisi näin yltä päältä tekojen, hyvien
ja pahojen, ahdistama. Aate on ollut minulle kaikki kaikessa. Se on
ollut minulle tärkeämpi kuin minä. Minulla ei ole ollut aikaa oman
itseyteni ihanuutta viljelemään, niinkuin sinulla.
-- Minä en ole voinut tehdä toisin. En koskaan, en silloinkaan, kun
olisin voinut saada sinut, jos olisin tehnyt syntiä itseäni vastaan...
-- Sinä siis toteutit itseäsi valitsemalla hänet. Rakastit häntä
enemmän kuin minua?
-- En. Minä en rakastanut häntä ollenkaan, sinua minä rakastin, mutta
enemmän kuin sinua, rakastin inhimillisen lempeyden aateluutta. Ja
hän kuului ihmisyyden-tunteen piiriin, jota en voinut loukata. Olen
aina tuntenut toteuttavani itseäni eniten silloin, kun olen ollut
vähiten itsekäs. Olisin silloin samalla loukannut jotakin oleellista
itsessäni. Sinä vaadit silloin rakkauteni pantiksi ihmis-uhrin.
-- Tahdoin tietää, rakastitko minua enemmän kuin ketä muuta hyvänsä.
-- Sinun olisi pitänyt uskoa se, luottaa minuun ja minun sanaani.
-- Vaikka istuit tuon kuolemaan tuomitun keuhkotautisen luona
yötä päivää, holhoten ja vaalien! Vaikka toit hänet lopulta tänne
maatilallesi. Ja minun olisi pitänyt uskoa, että rakastit minua. Eikö
ollut luonnollista, että vaadin rakkautesi pantiksi tuon ihmisen.
-- Se olisi ollut hänen kuolemansa. Hän oli sentään veljeni,
lähimmäiseni, joka ei ollut rikkonut minua vastaan millään, jota en
voinut itsekkään, julman rakkauden vaatimuksen vuoksi hyljätä, koska
hän kerran oli sattunut tielleni.
-- Ja hän eli täällä vielä kauan?
-- Kaksi vuotta.
-- Ja sinä et rakastanut häntä.
-- En.
-- Hän ei ollut erittäin älykäs, ei henkevä, ei mielenkiintoinen
millään lailla, ei sielullesi läheinen? Sinulla ei ollut mitään iloa
eikä hyötyä hänestä?
-- Ei.
-- Etkä ruvennut myöskään vihaamaan häntä, vaikka hänen vuoksensa
olit kadottanut minut?
-- En. Mutta se aika oli vaikea koulu minulle... Silloin juuri
minä opin vaatimaan kaikki itseltäni enkä muilta mitään. Sain
alottaa vähitellen, aivan alusta. Monena pimeänä hetkenä, jolloin
tunsin, että ympäristöni ei ollut arvoiseni, jolloin soimasin
sitä ja halveksin, täytyi minun ajatella: voinhan elää sovussa ja
kiitollisessa mielialassa kukkasen kanssa kedolla, lehmän kanssa
laitumella ja puhella ystävällisesti koirallenikin, vaatimatta,
vihaamatta, kuinka en voisi ihmisen kanssa tulla toimeen. Ja aina kun
tunsin katkeroituvani, suuttuvani tai suhtautuvani vastenmielisesti
johonkin, käänsin kärjen itseeni. Siis oli minussa taas sillä
kohdalla vielä jotakin samean ahdasta, pikkumaista, joka täytyi
laajentua, kirkastaa ja suurentaa... Siten olen vähitellen oppinut
ymmärtämään kaikkea ja kaikkia, kadottanut kaunan ulkomaailmaa
kohtaan... Siksi ei minusta, ystäväparkani, olisi tullut oikeaa
taistelutoveria.
-- Sinä kaunis ja laaja ja lempeä, sinä tulevaisuuden-unelma! Maailma
ei tule sinua koskaan ymmärtämään. Joskus parhaimpina ja hienoimpina
hetkinäni olen luullut sitä kyllä tekeväni. Silloin nuorena se oli
mahdotonta. Vika oli silloin minussa, tiedän sen kyllä, ymmärsin
vasta perästäpäin. Minä vieroitin sinut väkevällä ja itsekkäällä
omistushimollani, jota koetin herättää sinussakin. Ja kun se ei
herännyt, olit minulle arvoitus. En ymmärtänyt sinua.
-- En minäkään sinua. Tuon nuoren tytön kohtalo, joka joutui siinä
onnettoman rakkautemme uhriksi, koski minuun hirveästi ja avasi
silmäni vielä enemmän näkemään sellaisen rakkauden hirmuista
itsekkäisyyttä.
-- Minä tarrauduin häneen epätoivoissani, jotta herättäisin sinussa
mustasukkaisuutta.
-- Työnsit hänet turmeluksen syliin.
-- Hän oli ennakolta tuomittu. Jos en minä sitä olisi tehnyt, olisi
sen tehnyt joku muu...
-- Se ei vähennä edesvastuullisuuttamme. Ja minä en voinut edes
varoittaa häntä sinusta, kun rakastin sinua ja olin antanut hänelle
sinusta niin ihannoidun kuvan, että hän sokeasti luotti sinuun. Hän
oli puolisisareni...
-- Sisaresi!
-- Niin. Mutta ei sillä asialla sinään ole mitään merkitystä.
Myötätunnon laajetessa, ulettuu se muihinkin samoin kuin omaisiin.
Perheen, ystävien isänmaan suojeleminen muiden kustannuksella,
sekin on vielä itsekkyyttä... Rakkauden pitää voida syleillä vielä
suurempia aloja...
-- Ja samalla kun se laajenee, niin se heikkenee ja tietysti
samalla myös sen nurjat puolet: viha, kateus, mustasukkaisuus...
Maailmaan tulee silloin vanhuus, niinkuin se on tullut meille. Etkö
usko? Jos minäkin nyt alkaisin alusta, osaisin ehkä hoitaa meidän
asiamme paremmin. Mutta elämä on mennyttä ja minä olen sen elänyt
yhtämittaisessa työssä, yhtämittaisessa pölyssä ja melskeessä,
iän-ikuisten häijyjen inhimillisten intohimojen keskessä, niin etten
ole ehtinyt itseäni ajatella. Olen rähjäytynyt ja rikkonut kaukaisen
ihmisyysaatteeni vuoksi, mutta uneksimani ihmiskunnan paratiisi
on vielä yhtä kaukana. Ei siitä tullut sen enempää kuin meidän
kahdenkaan yhteisestä... Sinä olet sittenkin hyvän osan valinnut,
joka olet rakentanut paratiisin sydämeesi.
-- Mutta millä hinnalla! Kadottamalla sinut! Kun olisin voinut saada
suurimman lyödessäni kuoliaaksi yhden näistä pienimmistä! Mutta minä
en voinut, en voisi vieläkään...
-- Mutta jos lyödessäsi kuoliaaksi yhden pienimmistä, voisit pelastaa
koko ihmiskunnan!
-- Minä en usko, että sen sillä voisi pelastaa.
-- Mutta minä sanon: jos...
-- En sittenkään.
-- Ei meistä olisi sitten ollut taistelutovereiksi. Olet oikeassa.
Olisi ehkä usein tullut erimielisyyksiä menetelmästä. Välistä
_täytyy_ näes olla julma. Niin, ei sinun. Sinä olet jo paratiisin
sisäpuolella... Mutta meidän muiden...
-- Voiko olla paratiisin sisäpuolella, jos on paha omatunto siitä!
Usein olen tuntenut itseni niin hyödyttömäksi täällä, tällaisena.
Niinkuin minun velvollisuuteni olisi ollut tulla sinne ulos
taisteluun, sinun luoksesi. Mutta mitä olisin siellä tehnyt, kun en
olisi voinut taistella! En tiedä olenko tehnyt oikein, mutta niistä
mahdollisuuksista, mitä minulla on ollut valittavana, olen ainakin
_koettanut_ valita oikeimman, mitään muita vaikuttimia huomioon
ottamatta. Oikeuden-tuntoni on vaihdellut, mutta hyvä tahtoni on
pysynyt samana...
-- Siten juuri luodaan siveellisiä luonteita. Mutta sinä olet
enemmän kuin siveellinen luonne. Sinä olet pyhä. Sinä olet
ansainnut Pyhän maan. Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut
sinun vertaistasi. Mutta minä, minä olen rikollinen, käteni ovat
viattomienkin veressä...
-- Sinä olet Pyhän maan uljas temppeliherra, turvattomien suojelija,
ristiritari, lohikäärmeen voittaja...
-- Suurin voitto on itsensä yli. Ja se oli sinulla jo alusta.
-- Ja sinä unohdit itsesi toisten vuoksi. Suurempi olet sinä. Miten
pitkän ja vaikean tien olet kulkenut, ystäväni. Sinä olet paratiisin
rauhan ansainnut.
-- Sinä olet minun paratiisini. Sen uuden ihmiskunnan unelman, jonka
puolesta minä taistelin, olen löytänyt sinussa. Mutta minä tahtoisin
jakaa sen kaikille...
-- Näetkö nyt, miten olet epäitsekäs! Sinäkin olet rakentanut
paratiisin sydämeesi. Ja sitä ei voi toinen tehdäkään. Se täytyy
rakentaa itse... Ja kukin omalla tavallaan...
-- Sinun hyvyytesi tekee minut hyväksi...
-- Ja sinun uskosi antaa minulle voimaa...
-- Me voisimme siis ehkä vielä seisoa toistemme rinnalla... Minulle
kangastaa elämäntehtävä, joka ei ole enää taistelua... Vain paistaa
hyvyyttä ympärilleen kuin tuo illan leppoisa aurinko...
-- Niin, meillä on ilta jo edessä, ystäväni, elämän ilta...
-- Kultainen ilta!
-- Uuden elämän aamu!
He seisovat siinä kauan käsikädessä vanhan kirkon muurin vierustalla
katsellen painuvaa päivää, joka siunaten laskee hohtavan säteikkönsä
hopeahapsisten nuorikkojen kärsimyskirkkaille kulmille.