Silvo painoi päänsä penkkiin muiden mukana.
Vaivainen minä olen, mutta en oikein ymmärrä, mikä minua
tänään vaivaa, ajatteli hän. Synti... Samassa hän muisti, että
uskonopissa synnit jaettiin kahteen lajiin, teon synteihin ja
laiminlyöntisynteihin. Teon synti se oli se eilinen, se, josta Anna
Haavisto suuttui. Mitä se sitäpaitsi häneen kuului. Ettei hän muka
antanut naisten kulkea rauhassa kadulla. Eihän hän tehnyt muuta kuin
katsoi siihen tuntemattomaan, tunteakseen mahdollisesti... No sitten
myöhemmin hän oli tavannut hänet kyllä. Se nainen ei tahtonutkaan
kulkea rauhassa. Mitätön juttu...
Laiminlyönnit sensijaan. Ne ne vasta saattoivatkin kalvaa. Niinkuin
se äidin hauta... Se aivan pakottamalla käski. Ei siitä päässyt
rauhaan muuta kuin tottelemalla. Kummallinen omatunto hänellä
oli. Ei siltä, että hän olisi myöntänyt sitä miksikään siveyden
mittariksi, mutta se oli epämukava, narisi ja marisi myötäänsä
tyhjästä. Kuinka oli hän tuonoin muutamalta matkalta palattuaan
esimerkiksi kärsinyt tuntemattoman ihmisen vuoksi. Oli istunut
kolmannen luokan penkillä ensin ikkunan vieressä, mutta, kun siinä
veti, siirtynyt käytävän viereen. Mutta sen jälkeen oli tullut
sisään pieni maalaistyttö ja Silvo oli osoittanut hänelle paikan
vierelleen akkunan ääreen, juuri siihen, jossa veti. Tyttönen yski.
Ensi hetkessä aikoi hän heti pyytää vaihtaa paikkaa. Mutta sitten
hän rupesi ajattelemaan: "Tyttöriepu, paha siinä on, sairaskin on
lisäksi. Mutta jos itse siirryn siihen, saan myös yskän ja nuhan,
pilaan ääneni, jota tarvitsen koulussa tunneillani. Hänellä on jo
ennestään yskä, jos se pahenee, ei hän sitä huomaa, suurempi vahinko
on, jos minä verekseltään saan sen." Näissä ajatuksissa aika kului
ja yhä teki mieli vaihtaa. Ajatusten valossa tämä halu alkoi näyttää
hullulta, tavallisesta poikkeavalta, näennäiseltä ja tyhjältä
hyväntekeväisyydeltä. Siihen se jäi ja paha omatunto jäi myös...
Mutta tekemättömät synnitkin saattoivat joskus vaivata...
Ja sitten eräs laiminlyönti, josta hän ei voinut arvioida, oliko se
synti vai autuus. Hänen olisi pitänyt aikoinaan kosia Anna Haavistoa,
silloin kun tämä vielä oli tyttönä. Aina tuli mieleen, miten kenties
olisi voinut olla. Kerran oli hän kyllä yrittänyt, ottanut kiinni
häntä vyötäisistä, mutta Anna oli katsonut häneen niin asiallisesti
ja kylmän ihmettelevästi että hän heti oli päästänyt irti ja pyytänyt
anteeksi. Ja Anna oli suonut armollisen anteeksiannon, koska hän
muka tiesi, ettei se loukkaus ollut hänelle tarkoitettu, että se oli
jotakin ylimalkaista heikkoutta, huonojen tottumusten itsetiedotonta
purkautumista. Mutta se oli häneen kohdistettua silloin! Eilinen
sensijaan! Ja sen hän oli ottanut aivan omaksi asiakseen, sättinyt
Silvon ja kaikki miehet, poliisit, ajurit ja asetukset, sen vuoksi,
ettei katu suo tarpeellista turvaa yön aikana yksin kulkevalle
naiselle, että täytyy sydän kurkussa lentää kuin takaa-ajettu riista
työstään tullessa. "Mutta miehennehän voi tulla teitä noutamaan,
teillä kun kerran on mies", oli Silvo sanonut, mutta se oli vain
lisännyt hänen ärtymystään. "Hänellä on muutakin tekemistä. Jos
sellainen on pakollista, pitäisi silloin saada myös kahden ihmisen
ajasta korvaus. Minulla täytyy olla oikeus häiritsemättä kulkea ja
jokaisen miehen, joka ajaa takaa naista, pitäisi saada vankeutta!"
Vankeutta! Kyllä kai! Senkin äkäpussi. Oli hyvä, ettei hän sentään
nainut sellaista suffragettia...
Silvo oli unohtunut rukous-asentoonsa. Nyt hän vasta huomasi sen.
Saarna oli jo menossa. Ikävältä ja typerältä se kuulosti.
Silvo ojentautui kaiteen yli nähdäkseen papin. Tämä oli kaikkea muuta
kuin henkisen näköinen, pään muoto paha, ylhäältä kaponen ja leveten
valtavasti alas poskiin ja leukoihin päin.
Taisin sittenkin olla oikeassa tapellessani kirkkoa ja pappeja
vastaan, ajatteli hän. Ei niistä ole jumaluuden julistajiksi.
Hänen tuli tuossa tuokiossa taas niin maallisen kevyt olla. Hitto
täällä istukoon kauniina kevätpäivänä! Hän avasi hiljaa oven ja hiipi
ulos.
Hän laskeutui mahtavasti suuria pääportaita. Mahtaisi äitimuori olla
mielissään, jos hän nyt näkisi poikansa näin hurskailla teillä,
pisti hänen mieleensä. Samalla tavoin tunsi hän useasti vainajien
suhteen. Hän oli aina tehnyt huonosti kaikki viimeiset palvelukset.
Oli monta opettajaa, jotka jo olivat kuolleita ja jotka olivat
toivoneet hänestä paljon ja ummistaneet silmänsä epätoivoisina. Eräs
tahtoi hänestä, kun hän vielä oli alaluokilla, kansanpuhujaa ja
raittiussaarnaajaa, vei hänet isällisesti kaikenlaisiin kokouksiin,
esiinnytti ja äkseerasi häntä. Se meni jonkun aikaa, mutta sitten
tuli täysikäännös pelkästä oman itseyden-ikävästä, pojasta tuli
maailmankatsomukseltaan ylimys ja irstailija. Yläluokilla tuli
hän läheiseksi ystäväksi erään naisopettajan kanssa, joka uneksi
hänestä toista John Stuart Milliä. Se kesti vielä vähemmän aikaa.
Naiset naisten, miehet miesten puolesta! puhkesi hänelle ohjeeksi
tästä opetuksesta. Yleensä aina vastalause vain oman elämän elämisen
tarpeesta. Samanlaista tapahtui paljon. Vasta paljon myöhemmin alkoi
elävä veri pulputa näissä inhimillisten arvojen ja yhteiskunnallisten
hyveiden lähdesuonissa, silloin kun ne kädet, jotka lähteen paikan
olivat merkinneet ja rastineet, jo aikoja sitten olivat kylmenneet.
Ja silloin häntä aina suretti, ja hän mietti: jospa se ja se nyt
olisi tässä, miten me nyt ymmärtäisimme toisemme, miten hän olisi
iloinen ja minä kiitollinen...
Kuinka monet hänen ympäriltään jo olivatkin vainajia. Eikö hän jo
tuntenutkin enemmän kuolleita kuin eläviä. Siitä huomasi, että
itsekin jo oli vanha ja läheni ajallista kuolemaa...
Joku vastaantulija tervehti. Silvo vastasi hajamielisesti. Sitten hän
vasta tunsi tervehtijän.
Kas vain, veli Leppänen. Ja ruman naisen kanssa, joka ei ollut edes
nuori. Mahtaa olla rikas...
Hän tavoitti itsensä tuosta silmänräpäyksellisestä ajatussarjasta
ja häpesi sitä samalla. Piru vie, mistä minä olen saanut veriini
tuollaisen naishalveksinnan, eihän minulla pitäisi olla syytä
siihen. Voihan naisella olla sielukin, tiedänhän minä sen kyllä.
Mutta sellaisilla ei taas ole ruumista, ei aisteja, ei mitään
hekumallisuutta. Kuten esimerkiksi Anna Haavistolla. Hän on
epänaisellinen, ikävä, kylmä...
Silvo muisteli hänen kuvaansa.
Ei se sentään niin paha ollut. Kuinka monesti hän oli katsellut
sitä salaa toimistossa, etenkin kun he sattuivat olemaan siellä
kahden. Hän oli suloinen viheriäkaihtimisen sähkölamppunsa ääressä,
hän sopi niin hyvin tuohon kirjahyllyjen ja sanomalehtitelineiden
rajoittamalle alalle, tuohon turvalliseen kirjastopölyiseen
hajutuntuun. Mutta sittenkin hänen kaunis, rauhallinen otsansa,
miettivät silmänsä, poskien lempeä pehmeys jollakin ilmeellisellä
tavalla liikuttivat häntä aina. Niin nuori ja niin kaunis ja raataa
elääkseen, silloin kun toiset naiset elävät nuoruudellaan ja
kauneudellaan. Että mies sallii. Ovatkohan he köyhiä? Tai ehkä Anna
itse tahtoo, itsenäisyydestä, sehän oli niin nykyaikaista. Ja ehkä
mies häntä siitä soimaakin, on mustasukkainen ja paha...
Ja äkkiä tuli Silvolle hätä siitä, että ehkei mies osaakaan antaa
kyllin suurta arvoa Annalle, ei tiedä, mikä helmi hän on, miten
kaunis, miten uskollinen ja virheetön, miten hyvä toveri...
Olihan sitäpaitsi hyvä, että naiset osasivat elättää itsensä, jos
vielä mikä sattui. Niinhän hänen äitinsäkin teki. Jos hänkin menisi
naimisiin, olisihan hyvä ainakin aluksi, että vaimolla olisi tuloja.
Ei, siihen ei ollut varaa sittenkään, ei kannattanut ajatellakaan.
Nainen kävi aina kalliiksi. Hyvä, että siitä Ellistäkin pääsi, noin
hienosti, mukavasti, että hänen täytyi muuttaa toiseen kaupunkiin.
Kiltti tyttö, oikein hyvä, mutta sittenkin, kun ei ole kotia eikä
mitään erikoista keskusteltavaa, täytyy aina istua jossakin ulkona,
kuunnella musiikkia, syödä ja juoda ja illastella. Ja se tyhjän
tilan täyttäminen maksaa. Ja miksi siihen ruveta vähiä rahojansa
mättämään, kun ei ole pakko eikä se huvi ole sen arvoista. Tulee
mieleen, että sitäkö varten minä tässä raadan ja vaivaan päätäni ja
nousen aikaiseen aamulla ja puuhaan ja ponnistan, että viskaisin ne
irtonaisen vieraan naisen ylläpitoon. Eipä sillä, elättihän Ellikin
itsensä ja hänellä oli sitäpaitsi se etu, että hänen kanssaan
saattoi vapaasti esiintyä herättämättä pahaa verta kenessäkään.
Keskinkertainen näyttelijätär, pikkuinen, hyvämaineinen vapaa
porvaritar. Ei skandaalia eikä liikaa huomiota... Ja Elli piti
hänestä paljon ja varmaan nyt ikävöikin. Elli parka!
Silvo oli ajatuksissaan tullut Eläintarhan sillalle asti. Hän
pysähtyi hetkiseksi katsomaan rataa, joka vihlovan kiiltävin kiskoin
halkoi tietä kauas Suomen sydänmaille.
Mitä jos hän lähtisi tuonne äidin haudalle nyt, heti tekisi
kerrankin nopean päätöksen. Olihan tuo paljon kauniimpi tie
haudalle kuin Lapinlahden katu. Silvo ei tiennyt mitään kaameampaa
katua koko Helsingissä kuin se. Pienine likaisine hökkeleineen,
noita-akka-naamoineen, joita kurkisteli pienien ruutujen takaa
tien kahden puolen, ikuisine raadolle löyhkäävine kuusenoksineen,
itkettyneine mustine hautavieraineen. Huh!
Aivan sattumalta oli äidin viimeinen lepokammio joutunut maalle.
Hän oli nimittäin kuollut eräänä syyskesänä ollessaan sukulaistensa
luona vierailulla. Koko tapaus oli jäänyt Silvolle jollakin tavoin
hämäräksi. Sen hän vain tiesi, että hän oli seisonut kerran hänen
hautansa partaalla, oudolla paikalla, yhdessä kaikenlaisten vanhojen
sukulaismuorien ja -vaarien kanssa, joita hän ei eläissään ollut
nähnyt, ei sitä ennen eikä sen jälkeen. Tokko hän enää löytäisi koko
haudan paikkaa. Toisella puolen kasvoi matalaa koivikkoa ja toisella
puolen oli lapsen hauta. Sen hän muisti siitä, että vieressä oleva
muori oli huokaillut ja siunaillut sitä onnea, joka tuli Annastiinan
osaksi, kun tämä viimeisellä tuomiolla sai palmut kädessään nousta
Herran kasvojen eteen viattoman lapsen rinnalla...
Siihen aikaan oli Silvo hyvin aatteellinen herra, joka uskoi sekä
aatteisiinsa että etenkin itseensä niiden edustajana. Ja hän oli
silloin varma siitä, että paraimman muistomerkin äitinsä haudalle hän
tekisi itsestään. Henkisen, kauniin, aikakirjoissa kautta aikojen
mainittavan.
Ja tässä hän nyt oli, mokomakin monumentti! Velkaantunut
tuntiopettaja ja kirjallisen toimiston vähäpalkkainen apulainen,
tyhjin taskuin, tyhjin päin, ja levitellen käsiään aatteiden edessä
kuin Pilatus: mikä on totuus? Jos sen olisi tiennytkin, niin olisi
hän paljon mieluummin vieläkin vaihtanut tuntiopettajan viran
ihmiskunnan apostoliuteen, lähtenyt vaeltamaan tuonne korpeen
huutavan äänenä julistaen itsestään kuin Kristus: minä olen tie,
totuus ja elämä, joka uskoo minuun, tulee autuaaksi.
Silvo ajatteli yhä vieläkin pienellä kaihomielisyydellä tyhjiin
rauennutta maailmanparantajaunelmaansa.
Hän ei enää tiennyt, mikä oli oikein, eikä siis voinut sanottavasti
tehdä väärinkään. Mutta sentään omatunto pompotti melkein
joka asiasta. Se se oli ihmeellisintä. Kun hän eilen eräästä
aikakauslehdestä oli lukenut oman koreasanaisen artikkelinsa
kansallisuudesta ja kansanvaltaisesta hallitusmuodosta, oli se
tuntunut hänestä valheelta jok'ainoa sana. Jos eivät ihmiset kerran
näissä rajoissa voineet pysyä ihmisiksi, kuten muuten historia
näytti, niin hiiteen kansallisuudet. Kaikki yhteen kattilaan
vain Europassa, niinkuin oli jo osittain laita Amerikassa!
Ja tasavaltaisuus, kansanvaltaisuus, kaikki edistysmieliset
hallitusohjelmat, mitä ne oikeastaan todistivat muuta kuin että
usko yksilön kykyyn, yksilön hyvyyteen, viisauteen ja voimaan oli
kärsinyt auttamattoman vararikon. Nykyään täytyi jokainen virka jakaa
monelle, jokaisella täytyi olla monta virkaa; varaventtiilit olivat
uudenaikaisten rakennelmien päätunnusmerkki. Koulussa historian
tunneilla tämä käsitteiden sekaannus ja kierous etenkin vaivasi
Silvoa. Kun hän näki neljäkymmentä kirkasta, odottavaa silmäparia
itseensä tähdättyinä, olisi hän niin kernaasti tahtonut antaa, sanoa
jotakin oikein positivista, että näin on asia tai että näin sen
tulisi olla ja näin on tässä asiassa meneteltävä, että historian
oppikirjan arvoasteikko on kauttaaltaan väärä, että ne, jotka se on
kohottanut sankareiksi ovat vain raakoja murhamiehiä, että kaikki sen
esittämät tapahtumat ovat oikeastaan vain kielteinen puoli kehitystä,
että ihmiskunnan henkinen työ, tiede, taide, filosofia, keksinnöt,
oli ainoa tutkimisen ja ajattelemisen arvoinen asia, että siveellisen
toiminnan a ja o oli: ei tehdä pahaa, ei myöskään olla pahaa vastaan,
kuten Kristus sanoo, sillä jos kostaa pahan pahalla, niin se jälleen
jatkuu eikä milloinkaan lakkaa. Siinäpä se, siinä meni kehä umpeen!
Joka lyö sinua poskelle, taritse myös hänelle toinen! Jos siis joku
raaka, myrkyllinen voima tahtoisi vangita ihmisen hengen, orjuuttaa
hänen sielunsa, pitäisikö hänen siihen hyvällä sopeutua, jos joku
väkivallalla raiskata ruumiin, pitäisikö vain kääntää toista kylkeä!
Sehän olisi jo kaiken siveellisen edesvastuuntunteen höllentymistä,
itsesäilytysvietin lamautumista tai ainakin tuiki vaarallista
marttyyriutta, joka johtaisi yksilöt ja kansat auttamattomaan
perikatoon. Toistaiseksi täytyi siis sodan, s.o. pahan jatkua. Kunnes
kaikki olisivat hyviä, samalla lailla hyviä, sitten menestyisivät
kyllä kaikki heidän hyvät aatteensakin. Mutta sitä aatetta,
käytännöllistä keinoa, joka saisi ihmiset tasaväkisen hyväksi, sitä
ei vain ollut. Ei ainakaan Silvossa ollut miestä sitä keksimään.
Turhaan hän siis vaivasi päätänsä maailman nurinkurisuudella. Koska
se asia kerran ei ollut hänen autettavissaan.
Yhden ainoan pienen kiven saattoi hän kenties tällä kertaa vyöryttää
pois omaltatunnoltaan. Sen hautakiven.
Taas palasivat ajatukset itsepäisesti siihen. Ei hänellä koskaan
myöhemminkään olisi sen enemmän tarpeellista aikaa ja rahaa. Joll'ei
hän tekisi sitä nyt, kun sisällinen ääni häntä käski, ei hän tekisi
sitä milloinkaan. Ja se jäisi ainaiseksi vaivaamaan, kalvaisi vielä
kuolinhetkelläkin...
Voisihan hän ainakin ottaa selvää junien kuluista. Huomiset työt hän
vielä ehtisi jotenkuten järjestää.
Silvo suuntasi askeleensa päättäväisesti asemaa kohti.
Ilma oli vähän kylmennyt ja hämärtynyt iltaan päin. Jää rasahteli
hauskasti jalkojen alla, taivas levisi heleän sinisenä ja lempeänä
yli puistikon heräävien virpojen, paljaina odottavien oksien. Maassa
oli tuoksua.
Kamalanhajuinen ja paksu asema-ilma löi Silvoa vasten kasvoja
ovessa kuin saastainen riepu. Se herätti hänet kokonaan siitä
unissakulkijatilasta, jossa hän koko päivän oli ollut. Hän sai
jälleen järkensä päästä kiinni. Millä matkoilla hän oikeastaan oli?
Kenen asioita kulki? Omantunnon. Pyh, mitä vielä. Olipa hän vain
yksinkertaisesti vajonnut sentimentalisuuteen kuin vanha akka.
Niinkuin se kalmisto ei pysyisi siellä paikollaan, niinkuin hän ei
ehtisi sinne myöhemminkin, kesällä. Mutta lähteäpäs höpsimään nyt
kesken kiireintä työaikaa, rahojenkin ollessa kireimmillään. Ja
vielä yöksi sinne korpeen rämpimään, ja istumaan ensin löyhkäävässä
ilmassa! Joo joo, kaikki ruuvit eivät olleet hänen päässään
paikoillaan! Mikä piru häntä tänään riivasikin! Eilen-iltainen
valvokki, levoton yö, kenties vähän kevätkin... Huonot hermot, huonot
hermot!
Mutta kyllä minä teidät junkkarit opetan, puheli hän niille kuin
koulumestari astuessaan päättäväisesti alas aseman portaita.
Pieni päivällinen ei nyt ollut pois paikoiltaan. Hyvänen aika,
hänellähän olikin jo hirveä nälkä. Nälkähoureita tietysti kaikki
tyyni, tuo äskeinen! Hänellä oli nyt paremmin varaakin herkutella,
kun Elli oli poissa. Soittaisi jonkun toverin mukaan. Saisi kuulla
iloisia kaskuja, se parantaisi höperyyden.
Miten olikaan huomenna koulussa? Helppo päivä. Kolmas puunilaissota,
syyskuun vallankumous. Sattuupas hyvin. Siitä äskeisestä artikkelista
saattoi ottaa hyviä paikkoja, puhua taas kerran pitkästä aikaa oikein
lennokkaasti, kauniisti, niin että luokalla olisi hiirenhiljaista
jännityksestä ja kaikki silmät loistaisivat...
Silvo huokasi helpotuksesta. Hän oli kuin jostakin sukelluksista
jälleen päässyt pinnalle. Keskikaupungin hälinä ja valo vaikutti
rauhoittavasti. Ei tarvinnut kuunnella enää pelkkää itseään. Ja
kylläpä ruoka nyt maistui tämän pitkän kirkkomatkan jälkeen!