Samuli Silvo heräsi siihen, että aurinko paistoi suoraan hänen
silmiinsä, maaliskuinen, iloisesti hälyyttävä aurinko. Herttaisuutta
ja hävyttömyyttä täynnään! Senkin kiusankappale!
Tämä oli ainoa aamu, jolloin Silvo sai nukkua niin pitkään kuin
halusi, nimittäin sunnuntai. Muuten täytyi aina olla toimessa jo
aamusta aikaisin. Se oli opettanut häntä panemaan arvoa aamu-unelle,
vapaudelle ja sunnuntaille.
Nyt hänen silmiään karvasteli, ja suuria hikipisaroita kihoili hänen
otsaltaan. Oli tainnut tulla eilen vähän valvottua. Sen vertainen
ei toki voinut vaikuttaa mitään. Hän ei varmastikaan ollut oikein
terve. Yö oli ollut kovin levoton. Hän oli nukkunut vain nimeksi
ja senkin ajan nähnyt pahoja unia. Vesimatkoista, tapaturmista ja
kuolleista. Äitinsäkin, kahdeksan vuotta sitten kuolleen äitinsä, ja
niin ilmi-elävänä! Mitähän se mahtoi tahtoa hänestä! Ohoh, niinkuin
hän muka ei sitä olisi tiennyt! Tahtoi tietenkin ristiä haudalleen,
olihan hän sentään kristitty ihminen ja hyvä kristitty olikin ja
siellä vain virui ja mätäni jo yhdeksättä vuotta ilman pienintä
maallisen tai taivaallisen vapahduksen merkkiä haudallaan. Niinkuin
mikäkin koiran tai kissan raato. Hyi, se oli ilkeää! Silvolla oli
paha omatunto siitä, aina kun hän vain muisti tuon asian. Olihan
jo ammoisista ajoista periytynyt hyvä tapa se, että sivistyskansat
kunnioittivat vainajiaan. Piirtää edes nimi johonkin rautakankeen tai
kivenpalaan! Eihän se ollut liikoja vaadittu. Kuinka olikin tuo äidin
hauta jäänyt noin kesannoksi!
Silvon täytyi nousta valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä.
Se teki hyvää. Niin, se oli totta, hän oli riidellyt eilen
toimistotoverinsa rouva Haaviston kanssa. He olivat tehneet
työtä myöhäiseen iltaan. He olivat eronneet hyvin vihamielisessä
tunnelmassa keskellä pimeää katua. Sen hän muisti nyt.
Taisin haukkua häntä suffragetiksi. No mitäpä siitä! Oikeassa olin
tietystikin. Oh kuinka kaikki tänään hankaa vastaan. Pahoja unia,
pahoja ajatuksia! Taisin nousta väärällä jalalla vuoteesta. Mutta
mitäpä tässä enää makaamaankaan. Parempi lähteä ulos kävelemään.
Nämä ajatukset säestivät Silvon ensimäisiä pukeutumis-yrityksiä.
Äidin hauta, äidin hauta, se on oikea asia, mitäs muista, mutisi hän
itsekseen. Mutta kyllähän minä tiedän, kuinka sen asian laita on. Ei
ole koskaan ollut aikaa eikä rahaa haudantakaisiin hyviin töihin, ei
silloin eikä sen jälkeen! Ei muihinkaan hyviin töihin. Eikä koskaan
tule olemaan, oli hän lisätä omaan puheeseensa. Ei, ei, kyllä joskus,
varmasti vielä joskus, täydensi hän.
Yksi syy tähän laiminlyöntiin oli etsittävissä myös siitä sattumasta,
että äiti oli haudattu maalle ja sinne olisi pitänyt järjestää
oikein erikoinen matka. Siihen olisi ollut hankittava erikoinen
lupa virasta. Niinkuin se virka aina olisi ollut esteenä, kuiskasi
äskeinen ääni hänen paremmasta tai pahemmasta jostakin, joksi
viimemainituksi hän nyt sitä suvaitsi nimittää.
On niin paha olo tänään, yskäsi hän.
Hän oli saanut ylleen ja astui ulos häikäisevään, utumaisen leutoon
kevät-ilmaan.
Aikaisesta aamusta huolimatta oli maa sula ja märkä, purot lorisivat
likaisina ja iloisina vierujen katujen syrjissä.
Valoa oli tulvehtimalla. Kaikki salainen näytti sen voimasta
astuvan esille piilostaan. Talven kuluneet vaatteet kiilsivät
pilkallisesti ihmisten yllä paljastaen virnistellen häpeilevät
pölyhiukkasensa ja rikkinäiset napinreikänsä, liika vanhat lahkeensa
ja laahustimensa. Kasvot toivat esiin vuoden varrella saamansa uudet
rypyt ja uurteet, kaikki ne salaiset nuolenpääkirjoitukset, joita
erilaiset elämänkohtalot olivat kaivertaneet niiden kellertävälle
pergamentille. Tietysti eivät kaikki olleet kellertäviä. Oli
joukossa kukkeita, rypyttömiäkin poskia, kirjoittamattomiakin
otsalehtiä, aivan uuden uutukaisia pölyttömiä pukuja... Mutta
niihin ei Silvo kiinnittänyt huomiota. Kaikki näytti tällä kertaa
ikäänkuin liittoutuneen muistuttamaan häntä elämän lakastuksesta ja
lyhytaikaisuudesta.
Hänen mieleensä tuli kuvia henkilöistä, joita ei enää elänyt,
esineistä, taloista, kaupunginosista, joita ei enää ollut. Niinkuin
palttoo ja kalossit, niin kului elämäkin ja elämän sisältö, kaikki
vaihtui, virtasi pois olemattomaan niinkuin uni... Miten erotat
unen siitä, mikä on ollut? On vaikea uskoa mitään olleeksi. Mitä on
jälellä kummastakin? Epämääräinen, väistyvä, unohtuva varjokuva,
joka murenee hetki hetkeltä... Koetat kiinni. Et saa mitään, et
muruakaan...
Niin, täällä päin jossakin oli hän syntynyt, Kruunuhaassa pihan
perällä pienessä puutalossa. Ei ollut enää sitä pihaa, ei taloa, ei
merkkiäkään menneestä. Suuret monikerroksiset kivimuurit seisoivat
nyt siinä upeillen uutuudestaan ja niinkuin näytti ikuisuudestaan.
Siinä pihassa, synnyinpihassa, oli pieni mäki, jossa talvella oli
hyvä laskea kelkkaa, ja takalisto, mutkainen seinän vierus-sokkelo,
jossa kesäisin kasvoi jotakin vihreää särjettyjen ruukkujen ja
jätteiden joukossa. Ja sitten siinä oli kadunpuoleinen, matala,
pitkäsivuinen talo, jossa asui vanha leskirouva ja hänen pieni
tyttärentyttärensä. Tämä pieni tyttö oli siihen aikaan Samulin
mielestä hyvin ylhäinen ja kaunis. Mutta hän ei ollut ylpeä
ollenkaan. He leikkivät useasti piilosta kellareissa ja keväisin,
kun maa rupesi sulamaan, kulkivat he käsi kädessä pitkin pihoja ja
katukäytäviä etsien sulaneesta, suurisilmäisestä hiekasta ja sorasta
ihmisten jalkojen alta kaikenlaista talven aikana maahan kertynyttä
rihkamaa, etenkin neuloja. Niitä löytyi paljon, nuppineuloja ja
lukkoneuloja, ruostuneita ja kirkkaita, suuria ja pieniä...
Samulin äiti oli kaiket päivät poissa toimessaan muutamassa
villatavarakaupassa, jossa hän oli myyjättärenä. Heillä oli yksi
huone maanrajassa ja se oli keskeltä kukkasellisella kaihtimella
aidattu kahdeksi, kyökin ja kamarin puoleksi. Samuli sai olla
omissa oloissaan. Hän oli hiljainen lapsi, jonka ei tehnyt mieli
katupoika-tappeluksiin eikä poikain tavallisiin huvituksiin. Ja kun
hän ei ollut pikkutytön kanssa oli hän pääasiallisesti Pikkaraisen
Marin keittiössä. Se oli vanhanpuoleinen uskovainen vaimo, jota äiti
oli pyytänyt silloin tällöin katsastamaan poikaa. Ja tämän kanssa he
olivatkin hyvät ystävät. Pikkaraisen Marin ympärillä oli jonkinlainen
salaperäisen sadun auer. Hän kertoili ihmeellisiä tarinoita haudan
tuonpuoleisista asioista ja veisasi Sionin virsiä ja joskus iltaisin
vei hän pojan mukanaan Rukoushuoneeseen tai Vanhaan kirkkoon,
jossa suuret, iloisilla väreillä maalatut jumalankuvat kynttiläin
valossa lempeästi hallitsivat lapsellisia sieluja. Hän viihtyi
täällä hyvin, vaikka ilma oli ummehtunut ja kummallisen hajuinen.
Siinäkin oli juuri jotakin selittämätöntä, unelmaan uuvuttavaa.
Mutta vielä iloisempi oli hän, kun äiti joskus sunnuntaisin vei
hänet Nikolainkirkkoon. Etenkin sen korkea porraspengermä oli
Samulin ihastus. Sinne näkyi hänen mielestään koko maailma, siitä
oikein huomasi, kuinka suuri se oli. Se hypnotisoi hänet. Hän
tarrautui tällöin äidin helmaan eikä tahtonut ollenkaan lähteä sieltä
pois. Vaikka kaunista oli sisälläkin kirkossa. Valkeat apostolit
seinäkomeroissaan, kultaiset kynttiläkruunut, urkujen mahtava humina
ja veisuu, hiljaisuus ympärillä, kaikki tuo sai aikaan hänessä
jonkinlaisen suuren tuntemattoman pyhyyden väristyksen...
Eiköhän siinä lapsuuden aikaisessa väristyksessä ollutkin koko
uskonnon salaisuus. Senjälkeen ei Samuli enää koskaan ollut saanut
yhtä eheää ja ääretöntä tunnelmaa mistään. Oli ollut kyllä aatteita
ja tunteita, toisilleen vastaisia, toistaan seuraavia, aivojen ja
sydämen toiminnan eri asteita, kauniitakin, kaunisnimisiä, mutta
kaikki sentään niin rajallisia, niin muuttuvia, vain särkyviä,
erivärisiä heijastuksia jonkinlaisesta jumaluuden kaipuusta...
Silvon mietteet katkaisi äkkiä pari jalkoihin juoksevaa
pojannaskalia, joilla oli "kruunu tai klaava" käynnissä sulaneella
jalkakäytävällä.
-- Senkin mukulat, siunaili samaan ahdinkoon joutunut vanha vaimo
kietoen virsikirjaansa suojelevasti nenäliinaan, kirkonmenon aikana
tuollaista jumalatonta kopua pidetään ihan Herran esikartanossa!
Pojat seisahtuivat hetkiseksi. Toinen piteli jalkaansa sen aikaa
tippuvan räystäskourun alla katsellen filosofisesti kenkänsä kärkeen,
toinen nauraa tirskutteli.
-- Uskotkos sinä Jumalaan? kysyi se, joka jalkaansa liotteli.
-- Enkä usko. Uskotkos sinä?
-- Uskon minä.
-- No onkos se koskaan näyttänyt itseään sinulle.
-- Eei.
-- No en minä taas sellaisesta Jumalasta piittaa mitään, joka ei
ilkiä itseänsä näyttää.
Silvoa nauratti tämä syvämietteinen keskustelu kirkon muurin
vieruksella. Oli siinä saarna yhtä hyvä kuin kaksi. Millaista mahtoi
olla tuolla sisällä.
Äkkiä valtasi hänet lapsekas halu kavuta tuonne ylös. Olikohan siellä
ollenkaan sellaista kuin mitä lapsuudenaikainen mielikuvitus oli
hänen muistitaululleen hahmoitellut.
Hän lähti kiipeämään mahtavalle kivijalustalle. Jumalanpalvelus oli
juuri alussaan, koska sinne pyrki muitakin. Mitähän, jos joku tuttava
olisi nähnyt Samuli Silvon, kirkon-vastaisen "Vapaan sanan" avustajan
tällaisella matkalla.
Hän kiipesi ja kiipesi, kunnes hän oli niin korkealla kuin pääsi.
Hän istuutui arasti aution syrjälehterin penkille.
Valkoiset apostolit olivat paikallaan, kultaiset kruunut myös.
Silvo tarkasteli niitä melkein hartaudella. Joonialais- ja
korinttilaiskapiteeleilla varustetut pilarit kohottivat kaikkialla
taivasta kohti harmaita kiviholvejaan, joihin aika oli uurtanut
mustia halkeamia ja juovia. Ja urut hymisivät ja jylisivät niiden
totisissa kuvuissa... Jostakin kaukaa alttarilta kuului papin ääni:
"Herra olkoon teidän kanssanne". Ja puolittain leikillään lauloi
Silvo hänelle vastaan: "Olkoon Herra sinunkin kanssas."
Hänen äänensä soi kauniina ja yhtä yksinäisenä kuin papin avarassa
temppelissä. Miten se oli kaunista ja yksinkertaista. Ja miten se
tuli itsestään, niinkuin hän vain ikänsä kaiken olisi laulanut
litanioita.
Sitten taas soivat urut...
Silvo kurkisti alas. Kirkko oli melkein tyhjä, ainoastaan keskiristin
luona alhaalla istui vähän väkeä. Sitten oli oven suussa joitakin
uteliaita, jotka seisoivat, tulivat ja menivät. Niin, niin, olihan
kaikkien viimeaikaisten luonnontieteellisten, radikaalisten ja
sosialististen pyrintöjen ja opintojen täytynyt jotakin vaikuttaa
kansassa. Kirkko ei houkuttanut, pelottanut, vetänyt nenästä enää
ihmisten omiatuntoja. Mikä vahinko! Silvo katseli melkein säälillä
noita tyhjiä, pitkiä, keltaisia penkkirivejä tuolla alhaalla ja tätä
kivikylmää autiutta ympärillään lehterillä.
Oliko hän ollut oikeassa luodessaan tyhjyyttä temppeleihin? Olivathan
ne sentään Jumalalle pyhitettyjä, vaikkakin tuntemattomalle, ijäti
tuntemattomalle Jumalalle. Mutta jonka ihmiset luulivat tuntevansa,
josta ne olivat tehneet itsensä kaltaisen, pienen, rajallisen ja
lisäksi vielä arkaistisen ihmisen hyveillä ja paheilla varustetun.
Se juuri oli Silvoa niin kovasti loukannut, ja oli ollut aika hänen
elämässään, jolloin hän silmittömästi oli vihannut kirkkoja kaiken
valheen ja taikauskon symboleina ja voimassapitäjinä. Ei edes niiden
kauneus tai taideaarteet saaneet hänen mieltään lempeämmäksi. Ne
olivat hänestä ehdottomasti rumia ja kaikki, mikä niihin liittyi,
niihin houkutteli saalista, sokaisten silmiä, sokaistakseen sielut,
oli hänestä yhtä rumaa. Ollessaan ulkomailla joku vuosi sitten oli
hän samasta syystä ylpeästi kulkenut niiden kaikkien ohitse.
Nyt se häntä kadutti. Hän oli ollut raaka. Ne olivat olleet rumia
siksi, että hän oli katsonut niitä rumalta kannalta. Miksi pitää
niitä valheen symboleina, miks'ei pikemmin totuuden etsimisen! Eikö
ollut äärettömän kaunista, että ihmissuku näin palveli jotakin
itseänsä suurempaa, etsi iankaikkisia, ihanteellisia voimia itsestään
ja itsensä ulkopuolelta, että se tälle näkymättömälle uskolleen
pystytti suurimmat muistomerkkinsä, jotka vaihdellen muodoltaan
ja sisällöltään, kultaisina kupooleina ja huimaavan korkeina
ristihuippuina, ylväinä pylvästöinä ja siroina minareetteina,
haavemaisina pagoodeina ja maanalaisina katakombeina kautta koko
maapallon kuuluuttivat äärettömyyden ja täydellisyyden kaipausta,
ihmisen kauneutta... Raamattuakin hän oli halveksinut. Vaikka se
oli ihmeellisin kirja maailmassa, vanhan aasialaisen mietiskelyn,
egyptiläisen kultuurin, kreikkalaisen filosofian ja hebrealaisen
väkevän, väririkkaan, aistillisen mielikuvituksen yhteinen
aarre-aitta... Siellä oli viisautta mitä lajia vaan. Raamattu oli
uskontoa ylipäänsä, juuri sellaista, jollaista sen pitää ollakin.
Mutta käydä uskonlahkoja perustamaan ja aatteita ajamaan piplian
todistus kainalossa, se oli hulluuden hullutusta!