Vanha näyttelijä seisoi huoneessaan peilin edessä puhuen omalle
kuvalleen: Sinä ainoa ystäväni siellä, sinä vanha uskollinen
kaksoisveljeni, joka vuosikymmeniä olet seurannut minua
vinttikamarista toiseen, joka olet kuunnellut, katsellut kaikkia
yksinäisen elämän vaiheita milloin mistäkin peilinsirusta, joka
tiedät kaikki, joka olet harmennut samasta sydämen palosta kuin
minäkin, sano minulle totuuden sana, sano minulle, enkö ole ollut
hyvä näyttelijä! Nyökkäät... Hyvä on... Minä uskon sinua, minä
kiitän sinua... Tuntuu niin hyvälle joskus vielä saada tunnustusta
elämäntyölle, joka näyttää jo murenneen, hukkuneen jäljettömiin.
Jäljettömiin! Ei kukaan muista sitä enää, ei kukaan tiedä siitä
mitään enempää kuin minustakaan! Mitä minusta! Mutta voiko kauneuden
liekkikin sammua kuin tavallinen talikynttilä ikään! Sinä, jota
olen hengelläni lietsonut, joka olet polttanut nämä vaot otsaani ja
karreksi sieluni kukat, missä olet sinä nyt? Kuka sinua palvelee
nyt? Tai onko kauneudenpalvelus jo kokonaan maailmasta kadonnut? Tai
kenties sitä ei ole koskaan ollutkaan. Minä olen hourinut vain. Ja
nyt vasta herään tietoisuuteen, kun olen jo vanha ja unohdettu...
Unohdettu! Siinä kiitos kaikesta! Ja vanha! Ah, se muistetaan, se
sanotaan, se painetaan mieleen kyllä! Ja tottahan se on. Rauniohan
minä olen, mutta temppelin raunio, jossa aikoinaan sentään on
palveltu kauneutta ja koreutta. Ja sentähden pitäisi heidän lähestyä
vanhuuttani edes jonkinlaisella kunnioituksella ja kiitollisuudella!
Minä houkko! Mistä he olisivat kiitollisia? He eivät kenties
koskaan ole tarvinneetkaan minua. Ei ole ollut jumalaa taivaassa
eikä jumalanpalvelijoita maan päällä, on ollut vain minun hullun
sydämeni ikävöivä suitsutus olioille olemattomille. Ei, niitä ei
ole ollutkaan! Sillä mihin ne muuten olisivat näin äkkiä hävinneet?
Milloin olisivat inhimillisyyden lähdesuonet näin ehtineet kuivua?
Koko iankaikkisuuden aavistus on haihtunut maasta taivaalle kuin
illan kaste. Ei missään enää runoutta, hartautta, pyhän äärettömyyden
hiljaista kuuntelua! Pelkkää ainetta, ajallisuutta, esineellisen
arkipäivän ahertelua! Ja kaikki viihtyvät siinä, ei kukaan kapinoi
sitä vastaan, ei kukaan ikävöi kuolemattoman henkensä pyhäpäivää!
Ei edes nuoret. He ovat kokonaan toisenlaisia kuin nuoret minun
nuoruudessani. He ovat käytännöllisen aikansa ymmärtäväisiä
lapsia, rupeavat taiteilijoiksi samalla mielellä kuin miksi muuksi
virkamieheksi hyvänsä. He pyrkivät teatteriin sentähden, että se
on rahalaitos, huvittelulaitos, eläkelaitos, mukavuuslaitos. Ja
he tietävät saavuttavansa sen tarjoamat yhteiskunnalliset edut
siten, että he opettelevat koneellisesti suorittamaan muutamia
ulkonaisia teatteritemppuja ja muuten pysyttelevät niin säännöllisen
hengettöminä, niin herttaisen mitättöminä kuin suinkin. Oh, sen minä
sanon, että nuoret, jotka eivät osaa innostua, ei unohtaa maallista
mukavuuttaan, jotka nauravat paatokselle, häpeävät haltioitumista,
pelkäävät jokaista pienintä sovinnaisuuden rikkomusta, jotka pitävät
elämän suurta traagillisuutta vanhentuneena lapsenkamari-satuna,
sellaiset nuoret ovat vanhempia kuin minä ja arvottomia astumaan
minun paikalleni! Mutta eiväthän he minun paikalleni astukaan. Minun
roolini ovat viskatut samalle romuläjälle minne itsekin...
Nykyaika tahtoo ilveilyä, sirkusta, jäsen-nukkeja, puhuvia eläviä
kuvia! Ja siihen he ovat kai omiaan nuo naskalinkokoiset nappulat,
jotka nykyään rupeavat näyttelijöiksi. Ei yhtään normaalisti
kasvanutta ihmistä näe heidän joukossaan. Kitukasvuista, hassahtavan
näköistä väkeä kaikki tyyni, sellaista, joka ei kelpaa muuhun! Ja
sellaisten pitäisi muka tulkita inhimillisen rakkauden ja voiman
äärettömyyttä! Ei, aina minä unohdan aikani. Yleisö ei tahdokaan enää
nähdä sankareita, mieluummin vaivaisia, itseään surkeampia, joista se
voi erota ylpeällä itsetyytyväisyydellä. Klassillisen murhenäytelmän
ylevät, kärsimys-kirkkaat hahmot olisivat kai liian epämukavia sen
omantunnonrauhalle, jollei se nauraisi niillekin, niinkuin se nauraa
minulle! Olen kuin joku hullunkurinen museo-esine, virkaheitto
kulissi, jolle ei enää löydy tehtävää! Puku ja kulissi, siinä kaikki,
mitä he näkevät ja sen pitää toki olla modernin. Naamion täytyy
tietysti kuvastaa epäuskon irvistystä, katkeruutta, pikkumaisuutta,
rihkaman runsautta...
Voi, luulenpa tosiaan, että alan käydä itsekin katkeraksi!
Modernisuus tarttuu sinuunkin, vanha Katvas. Ja olisiko se niin
ihmeellistä, ihminenhän minäkin olen! Katkera voin olla, mutta
halpamainen en ikinä. Ja se juuri katkeroittaa minua enin, että
minua siitäkin epäillään. Minä rakastan nuoria kaikesta huolimatta,
soisin vain, että heissä olisi enemmän nuoruutta. Mutta kun lähestyn
heitä, huomaan, että he melkein vihaavat minua. Kun ilmestyn
harjoitushuoneeseen, näen, että he arastelevat. Aivan kuin olisin
tullut heitä vahingoittamaan, ikäänkuin tahtoisin varastaa heiltä
roolit ja rahat, ottaa heiltä leivän suusta tai ryöstää heidän
laakerinsa. He luulevat, että kadehdin heitä, että vehkeilen heitä
vastaan. Ja Jumala tietää, etten sellaista tahdo, en voisi, vaikka
tahtoisin. Iloitsen siitä, jos he tekevät jotakin kaunista. Suren
vain sitä, etten itse saa olla mukana enää, etten saa enää mitään
työtä teatterissa. En kurjinta roolia. Siitä minä kärsin. Ah, kukaan
ei aavista, miten minä kärsin siitä! Tulla näin elävältä haudatuksi!
Minä rakastan teatteria, se on koko elämäni! Minulla ei ole mitään
muuta. Ei ole koskaan ollut. Kaikki on mennyt uhrisavuna taivaalle.
Ja tässä olen nyt tyhjin käsin ja tyhjin toimin...
Niin, onhan minulla tosiaan nyt rooli. Mutta tuskinpa olisin ottanut
sitä vastaan, ellei vanha teatterivereni minua niin äärettömästi
vaivaisi. Yksityis-iltamassa, taiteenharrastajien kanssa, aivan kuin
ennen muinoin ensi alotteitani ottaessani! Mutta sittenkin siinä on
taas työtä, elämää. Ja minä olen siitä oikein iloinen. Olen tullut
lapseksi uudestaan kaikesta päättäen... Niin vanhaksi ja köyhäksi
olen käynyt...
* * * * *
Mikä minun on? Harvoin olen ollut näin oudossa mielentilassa, näin
kummallisesti kiihtynyt harjoituksesta palattuani. Olenko jo siihen
määrin tottunut pois kaikesta esiintymisestä? Kirottu näytelmä! Eipä
ole ohjelmistossani vielä koskaan ollut mokomaa... Minä en voi!
Eipä sillä, että en osaisi, että ei minullekin pitkän elämäni
aikana tänne syvälle olisi kokoontunut kaikkea sitä roskaa, mitä
tuohon nykyaikaiseen henkevyyteen tarvitaan, kyynillisyyttä,
epäilyä, ihmishalveksimista... Oikeastaan nautin siitä, että
kerrankin saan tilaisuuden lingota tuon kaiken ulos rinnastani.
Oh, miten nautin siitä! Saavatpa silmilleen itse keittämänsä
liemen! Tulevatpa ihmeekseen näkemään, että olen aivan aikani
tasalla, että vanha Katvas vielä ymmärtää ja osaa muutakin kuin
kulkea teatterihistoriallisena tuppisuuna! Ja minulla pitäisi olla
vastanäyttelijöinä juuri nuo teatterin omat kiekuvat kukkopojat, nuo
paatuneet nuijapäät! Äh, miten minä heitä retuuttelisin! Mutta näin!
Pelkkien lasten kanssa näytellä tuollaista, se pilaa koko pelin. Se
on julmaa, se on sydämetöntä!
Ja Taina Somero, tuo minun suloinen vastanäyttelijättäreni, jonka
silmille juuri minun pitäisi syytää kaikkein pahimmat törkeydet,
katsoo minuun kauniisti kuin Herran enkeli, niin luottavaisesti, niin
apua pyytävästi, että kaikki vanhan sydämeni ritarivaistot heräävät.
Tekisi mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja kaunista,
palvella, suojella häntä kaikelta pahalta. Ja minun pitäisi opastaa
häntä elämän kataluudessa, kastella likavedellä tätä pyhää kukkaa
Jumalan yrttitarhassa! Ja tietysti hän, joka ei tunne valhetta, vielä
lisäksi uskoo kaiken, mitä joku kirjailija-porsas näytelmässään vain
suvaitsee sanoa...
Olisipa vain kysymys oikeasta, suuresta, puhtaasta runoudesta,
sellaisesta, jota taide tulkitsi ennen aikaan, josta kannattaa
haltioitua, niin ei minulle olisi voitu uskoa ihanampaa tehtävää.
Mutta tämä on samaa kuin lasten raiskaaminen! Yleensä pitäisi
näytteleminen olla teatterin ulkopuolella olevilta ihmisiltä
kokonaan kielletty. Se on vaarallista seura-urheilua. Teatteri
turmelee ihmiset ja ammattikyvyttömät ihmiset turmelevat taiteen.
Kaikenlaiseen vanhemmat päästävätkin lapsiaan! Mahtaako Somero tietää
siitä, että hänen tyttärensä on mukana tässä?
Somero, niin, hän on oikea ihminen, ainoa runoilija tässä ajassa,
ainoa! Hänen ymmärtämyksensä ja tunnustuksensa voimalla olen minä
jaksanut kestää vaikeimmat aikani. Hänen hyväksymisensä on ollut
ainoa kiitos, jota olen tavoitellut. En monelta, vaan parhaalta...
Vanha ystävä, miten aika kuluu. Nyt sinulla on jo suuri tytär. Se
kai juuri tekee minut näin hentomieliseksi. Kun minä ajattelen, että
minun nyt tulee taiteeni nimessä opettaa häntä herjaamaan kaikkea
sitä, mitä hänen isänsä on pitänyt pyhänä, mistä hän on kirjoittanut
parhaimmat kirjansa... Ihmisrakkautta, ihmishyvyyttä... Olla
opettajana kyynillisyyden taidossa, vaikkakin vain teatralisessa,
Taina Somerolle, joka on kuin olennoitu rakkaus, hyvyys, puhtaus
itse. Minä en voi! Taina Somero, säret vanhan taiteilijan viimeisen
turhamaisen taiteilija-unelman! En voi senvuoksi myrkyttää nuorta
sieluasi! Isäsi uneksima ihmisyyden ihanne on kauniimpi! Nuori polvi,
en kestä enää kilpasilla kanssanne! En osaa tehdä taidetta taiteen
vuoksi...
* * * * *
Nyt se on ohitse! Jumalan kiitos! Se oli vaikein kaikista
esiintymisistäni! Näyttelin sillä, että en näytellyt. Väärensin,
kavalsin, kielsin tekijän! Tein Mefistosta joulutontun, loin uuden
hahmon maailman näytelmäkirjallisuuteen, pirun, joka harjoittaa
armeliaisuutta, yhteiskunnallisen kapinoitsijan, joka lepertelee kuin
Topeliuksen satukirja! Tein täydellisen fiaskon. Ha-ha-haa!
Taina Someron tähden!
Että minulla oli rohkeutta! Luulenpa, että olen suurempi ihminen
kuin taiteilija! Mene Herrasi lepoon, vanha Katvas! Olethan kuin
jumalanpoika! Kuka uskoisi!
Näitkös heidän vahingon-iloaan, heidän alentuvaista halveksintaansa?
Katvas on liian vanha, he kuiskuttelivat toisilleen, hänen muistinsa
pettää, hän ei ymmärrä modernia henkeä. Hän oli epävarma, typerä,
vailla temperamenttia, pilasi, pilasi hyvän asian. Olisipa siinä
ollut joku nuorempi...
Näytelkää, nuoret, näytelkää! Minä en kadehdi teitä. Se oli viimeinen
roolini. Viimeinen! Mutta sinä, hyvä Jumala taivaassa, sano,
tunnusta, sinä yksin sen tiedät, eikö se ollut hyvin näytelty!
Vanha näyttelijä katsoo vinttikamarinsa akkunasta pimeään
talvi-yöhön. Hänen huulensa värähtelevät, hänen silmänsä tuijottavat
tyhjyyteen avuttomassa rukouksessa kuin hätääntyneen lapsen, kunnes
suuret kyynelkarpalot äkkiä tulvahtavat esille.