Kyttälän Salli oli sorjin kaikista sahan tytöistä. Joka kerta kun hän
korkeana ja joustavana asteli lautatarhan tietä kimpitaapelilleen,
kääntyivät kaikkien kantajien ja kärrääjien silmät vaistomaisesti
hänen puoleensa. Ei millään pahalla. Pikemmin ihaillen kuin himoiten.
Kaikki tunnustivat hänen ylevämmyytensä ja tiesivät sitäpaitsi että
hän oli "vahvan-Jussin" tyttö, tuon vanhan laudankantaja-jättiläisen,
joka tosin jo oli kuollut, mutta eli sitä enemmän heidän
mielikuvituksessaan. Ensimäinen, mitä jokainen uusi tulokas sai
kuulla, oli tarinat "vahvan-Jussin" urotöistä. Ne kuuluivat ikäänkuin
Sarpalahden sahan historiaan.
Salli ei ollut varsinaisesti kaunis, hän oli vain niin mukaansa
tempaavan elävä ja voimakas ja sitten hän oli niin viisas ja oppinut.
Ei tavallinen sahan tyttö ollenkaan. Kesälintu hän oli lautatarhassa,
palasi sinne suvisin virkistyäkseen, niinkuin muut palaavat luonnon
helmaan, elävään metsään tai puutarhaan. Talvet hän oli kaupungissa
kokonaan muissa puuhissa. Mutta ei ollenkaan herraskaistunut siellä,
kasvoi vain tiedoissa ja taidoissa, niin että hän oli paras puhuja
ja kirjantaitaja koko työväen-yhdistyksessä. Jokainen joka kerrankin
oli kuullut hänen puhuvan, oli sillä kertaa voitettu. Sallilla oli
harvinaisen sielukas ääni ja kun hän innostui, oli se kuin kuumana
valuvaa rautaa ja hänen silmänsä katsoivat silloin niin pelottavan
väkevästi.
Juuri näistä puheistaan oli Salli eniten tunnettu ja sentähden jo
kauan pahoissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Sallin isän aikuinen
omistaja oli jo kuollut ja vaikka saha olikin nimellisesti hänen
rouvansa hallussa, oli sillä muuten aivan uudet hoitajat, joilla ei
ollut mitään syytä pitää Sallia erikois-asemassa, vielä vähemmän
suosiossa. Häntä pidettiin päinvastoin kaikkien rettelöiden
alkuunpanijana ja sisällisenä kiihottimena.
Nyt oli vihdoin tapahtunut se, jota Salli jo kauan oli odottanut:
hänet oli sanottu kesken parasta työaikaa irti ja määrätty
vuorokauden sisään poistumaan sahan lähettyviltä.
Hän oli tähän kaikkeen valmistunut. Tämä oli hänen suuri päivänsä.
Hän tunsi lapsellista ylpeyttä siitä, että hän täten sai tilaisuuden
elämällään vahvistaa aatteensa, olla kuin oikea marttyyri.
Vaikkakaan ei hän tästä pahemmin tulisi kärsimään. Se oli vain ele,
mielenosotus, kannan merkitseminen kummankin puolen. Ne, jotka olivat
ajaneet hänet pois, tulisivat varmasti kärsimään enemmän. Nyt vasta
oli hän käyttävä koko vaikutusvaltansa. Ja he saisivat vielä nähdä,
mitä valta-aatetta he olivat loukanneet ja kenen he olivat pois
ajaneet!
Kello oli vähää vailla kuusi. Oli lauantai-ilta.
Salli istui lautatarhan takana metsän laidassa odotellen kello
kuudelta palaavia päivävuorolaisia. Joillekin heistä hän vielä
sanoisi hyvästit. Ja sitten...
Ilta-aurinko paistoi leppoisasti Sallin ruskettuneeseen kaulaan ja
männyn-käkkäröiden vaivaisiin runkoihin raiskatun mäen syrjässä
peittäen yhtenäiseen kultaiseen heloitukseen sen alla olevan laajan,
puhtaankeltaisen puutavara-kaupungin ja sen sataman tukkilauttoineen,
mustine tervaproomuineen, hinaajalaivoineen.
Latsisirkkelit sirisivät ilmassa päästäen silloin tällöin vihaisen,
vihlovan äänen ja laudat jyrisivät räystäistään äkäisesti proomuihin.
Salli veti nautinnolla sieraimiinsa tuoreen puun raitista tuoksua.
Tämä kaikki oli hänen aistimilleen mannaa. Mitään muuta eivät
hänen korvansa, silmänsä ja sieraimensa koskaan tulisi nautinnoksi
tunnustamaan. Täällä näiden lankkujen, taapelien, kiskojen,
kärräysvaunujen, sirkkelien, remmien ja koneiden keskellä oli hän
syntynyt ja kasvanut. Ja nyt hänet ajettiin pois täältä, omasta
valtakunnastaan, joka jo aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Ei koskaan
saisi hän nähdä enää tuota kimmeltävää lahden pohjukkaa, tuota
korkeaa, yksinäistä piippua...
Oh, mitä siitä! Hän näkisi sensijaan muuta, toisia! Maailma oli
laaja eikähän hänen, työmiehen tyttären, sopinut kiintyä turpeeseen
niinkuin tekevät mullantonkijat. Rattaasta rattaaseen vain,
kaupungista kaupunkiin, ja miks'ei: isänmaasta isänmaahan! Tällainen
isänmaa, jota ei omistanut edes vaaksan vertaa, jossa ei saanut
ääntään kuuluville! Mutta kenties kerran, kerran vielä!
Salli hymyili. Hän muisti Mikon. Mitä voisi Mikko ilman häntä,
sellainen teoreetikko! Koko sosialistinen aate tarvitsi Sallia,
koska Mikko kerran tarvitsi, sillä Mikko oli Sallin mielestä sen
ruumiillistunut edustaja. Mikko se oli, joka oli häneenkin puhaltanut
elävän hengen.
Huomenna aamun sarastaessa he lähtisivät yhdessä kohti uusia
kohtaloita. Tuntui niin turvalliselta, kun Mikko oli mukana. Ei
pelottanut ollenkaan. Voitollinen ja riemukas oli vain elämän tuntu
sydämessä.
Saha huusi pitkään kuutta. Salli nousi mennäkseen tielle tovereita
vastaan. Ja sitten Mikon luo! Sitten pois!
* * * * *
Mikko Valtonen käveli huoneessaan laitellen kuntoon matkatarpeitaan.
Hän oli kyllä aikonut viettää täällä koko kesän. Mutta parempi näin,
parempi sittenkin! Ainoa epämukavuus oli kirjojen kulettaminen, aina
niitä piti olla jonkun verran mukana ja ne painoivat niin turkasesti.
Kirjastossa hänen olisi pitänyt pysyäkin koko kesä, mutta Sallin
tähden oli asettunut tänne parin kilometrin päähän Sarpalahden
sahalta. Salli oli hänelle erinomainen työkiihoitin, niin talvisin
yhteisessä puoluetoiminnassa kuin kesäisin sahatyttönä. Sallissa oli
jotakin niin raikasta, turmeltumatonta, rehellistä, joka vakuutti
häntä asian oikeudesta enemmän kuin kaikki tieteelliset teokset
yhteensä.
Tieteellinen työ sitäpaitsi vieroitti elämästä. Ja hänet oli
kuitenkin aivan määrättyjä tarkoitusperiä varten siihen johdettu.
Puolueen täytyi saada piiriinsä tietoa ja taitoa, saadakseen valtaa.
Puuttui sivistynyt sosialismi, tuo niin välttämätön silta Europaan ja
siitä edemmäs. Mikosta piti tulla sen esitaistelijoita. Hyvää puhujaa
hänestä ei tosin koskaan voinut tulla, hän oli siksi mahdoton, mutta
jonkinlainen kirjallinen kyky, henkinen, teoreettinen opas kenties.
Tässäkin suhteessa oli Salli hänen täydentäjänsä: Sallissa oli uskoa,
elämää, käytäntöä. Hän oli luotu puhujaksi, kiihoittajaksikin.
Hänessä oli suomalaisen Johanna d'Arcin aineksia.
Aivan sattumalta olivat he tavanneet toisensa. Ja jo parisen vuotta
oli tätä heidän hyvää henkitoveruuttaan kestänyt. Mikko oli keksinyt
Sallin, hankkinut hänelle talveksi tointa ja työalaa kaupungissa,
vetänyt hänet omaan piiriinsä. Hän oli hänen henkinen tyttärensä
jolle hän uskoi kaikki kauneimmat unelmansa ja jonka seurassa hän
tunsi kasvavansa ja lämpenevänsä. Vain tietoisuus siitä, että Salli
oli olemassa, antoi hänelle voimaa väsyneinä hetkinä.
Onneksi lähestyi hänen kirjallinen työnsä nyt loppuaan. Hän
oli juuri tehnyt luettelon käytetystä lähdekirjallisuudesta ja
oli turhamaisesti imarreltu tämän listan pituudesta. Oli siinä
kansantaloudellista viisautta, oli hänen päässään, jos sen
ulkopuolellakin.
Hän latoi poikamaisella reippaudella laatikkoon kirjan kirjan
päälle. Siinä niitä oli sikin sokin jos jotakin: Kautsky,
Lassalle, Engels, Sombart, Fichte, Marx, Morris, Webb, Zetki,
Bebel, Bernstein, Liebknecht, Singer, Mehring... Olkoot! Paljon
ne tiesivät, ei kaikkea sentään! Ihannevaltio pysyi luultavasti
aina tulevaisuuden hämärässä, mutta olihan hyvä, että siihen edes
pyrittiin. Mikä hirvittävän vaikea ja monimutkainen koneisto oli
nykyaikainen yhteiskunta! Järjestäpäs siihen tasapaino tuotannon
ja kulutuksen, kysynnän ja tarjouksen, työvoiman ja työvälineiden
välillä ja ja'apas koko maailman pääoma niin, että se todella vastaa
tehdyn työn arvoa ja tekee vielä oikeutta jokaiselle yksilölliselle
tekijälleen! Miten voida koskaan arvioida henkisen työn, jonkun
keksinnön, aatteen, taiteellisen ja tieteellisen toiminnan oikeaa
arvoa ja maksaa siitä voimien käytöstä, joka tapahtuu ihmisen aivojen
sisässä, näkymättömänä, ilman ulkonaista jäsenien käyttöä! Suurin
näennäinen laiskuus ja ajan haaskaus voi siellä merkitä suurinta
itämisprosessia... Ja vielä sittenkin kun aate jo on syntynyt,
päässyt ilmoille, kuka voi laskea sen käyttöarvon, tuleeko siitä
muutaman hetken, muutaman vuoden vai kenties vuosisatojen pääomaa! Ja
silloin se jo kasvoi korkoa muille jättäen pulaan oikean omistajansa.
Mikko vilkaisi kelloonsa. Tunnin parin kuluttua tulisi Salli. Ja
aamulla he lähtisivät. Olipa hyvä, että tuli nuo irtisanomiset
väliin. Sallillekin tuli syytä lähteä pois tältä paikkakunnalta,
johon hän niin oli kiintynyt, että hän niinkuin päähänpiston ajamana
joka kesäksi tahtoi entiselle paikalleen kimpikasojen ääreen.
Ja Mikolla oli taas omat syynsä. Yleensä hän kertoi Sallille kaikki,
mutta siitä hän ei koskaan ollut kertonut. Jostakin selittämättömästä
syystä hän arasteli puhua Sallille Sarpalahden hovin tyttärestä.
Se asia kiusasi häntä jollakin tavoin. Ei ollut mitään erityistä
kylläkään tapahtunut, hänellä ei ollut mitään salattavana eikä
myöskään aihetta moittia itseään uskottomuudesta Sallia kohtaan,
jonka kanssa hänen suhteensa oli vallan toverillinen, aivan vapaa.
Koskaan ei hän ollut puhunut Sallille rakkaudesta eikä sellaista
ajatellutkaan, ainakaan vielä. Salli olikin kovin nuori. Mutta
hänestä oli kyllä aivan luonnollista, että he toimisivat ja eläisivät
yhdessä, eivätkä koskaan eroaisi. Ja kenties sitten tuonnempana he
voisivat tulla toisiaan vieläkin lähemmäksi...
Ei Mikko myöskään ollut rakastunut Sarpalahden hovin tyttäreen.
Pikemmin tunsi hän Vernaa kohtaan vastenmielisyyttä. Tuo tyttö
ärsytti, vaivasi häntä. Ja sitäpaitsi oli ilmeistä, että hän aivan
ehdoin tahdoin ajoi takaa Mikkoa, ei antanut rauhaa koskaan. Oliko
hän ehkä rakastunut häneen vai yksinkertaisesti vain seuran ja
paremman ajanvieton puutteessa? Sitä hän ei tiennyt. Mutta joka
tapauksessa oli tuo vaalea paholainen ollut hänen tiellään koko
kesän, meni hän melkein minne tahansa. Ja sitten tuli kutsuja hoviin,
jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella ja nimitettiin
"herra tohtoriksi". Hän ei peitellyt sosialistista mielialaansa ja
toimintaansa, mutta joko nuo kaksi naista, äiti ja tytär, eivät
ymmärtäneet mitä yhteyttä voisi olla "herra tohtorin" oppineiden
ja "extravaganttien" mielipiteiden ja työväenlakkojen kanssa tai
sitten he tahallaan ummistivat tältä puolelta silmänsä, niin sahan
omistajattaria kuin olivatkin.
Äiti oli kai tuhmansekainen, mutta tytär oli piru itse. Hän oli
Mikon mielestä rahavaltaisen mädännyksen huippu, oikean tyypillisen
yläluokkalaisen häikäilemättömyydellä ja itsekkäisyydellä varustettu,
kaunis ja kamala. Koko hänen ilmakehänsä oli myrkyllinen. Teki hyvää
päästä siitä pois.
Matkustaminen oli ainoa keino. Mikko oli yrittänyt muitakin, mutta
turhaan. Tyttö oli aina tullut takaisin, tyrkyttäytyen lähelle,
ruveten sinuttelemaan ja herra ties mihin asti hän vielä olisi
ulottanut rakastettavan toimeliaisuutensa, ellei tämä matka olisi
onneksi tullut väliin.
Hän oli jo käynyt jäähyväisillä hovissa ja samalla ilmoittanut, että
hänellä koko illan tulisi olemaan kiireellisiä toimituksia, että tämä
tapaaminen olisi auttamattomasti viimeinen... Varmuuden vuoksi.
Ulkoa alkoi kuulua hanurin soittoa, tanssin tahdin säveleitä.
Kas vain! Saivatpa taas pitkästä aikaa tanssia lavalla. Samoin kuin
kokoukset oli ilonpitokin ollut kiellossa työväeltä jo pitkän aikaa.
Mistähän nyt tuuli puhalsi?
Mikko katseli ulos akkunastaan. Joitakin lauantai-illan viettäjiä
käveli kaukana kalliolla. Muuta ei näkynyt. Lava oli kallion
takana laaksossa. Männyn-kyljet heloittivat väkevässä iltaruskossa
sammaleisissa notkoissaan.
Hän käännähti äkkiä. Hänestä tuntui, että joku katseli häntä
takaapäin.
Verna seisoi hänen edessään!
-- Mitenkä sinä olet täällä? pääsi hänen huuliltaan.
-- Ovi oli raollaan... Älä suutu, Mikko. Sinä lähdet jo aamulla ja
minä en voinut olla sanomatta sinulle jäähyväisiä. Miksi sinä tahdoit
lähteä sanomatta minulle jäähyväisiä?
-- Mutta johan minä kävin sanomassa.
-- Niin, ylimalkaan, mutta minulle, minulle erikseen. Älä nyt ole
minulle vihainen, mutta minulla oli sinulle asiaa. Ja kun en tiedä,
saanko sinua enää koskaan elämässäni nähdä, täytyy minun saada sanoa
sinulle...
Hän pysähtyi, katsoen vienolla, heleän-kuultavalla katseella Mikkoon.
-- No mitä? kysyi tämä mahdollisimman jyrkästi.
-- Että... minä rakastan sinua.
-- Olisit voinut pitää sen tiedon itselläsi. Mikä uusi oikku tämä nyt
on? Se on houretta!
-- Älä nyt suutu! Älä ymmärrä minua väärin. En pyydä sinulta mitään,
ei sinun tarvitse välittää minusta ollenkaan. Minä vain tulin
kiittämään sinua tästä kesästä, siitä että herätit rakkauden minun
sydämessäni. Sinun kanssasi tuli minulle elämä ja sinun kanssasi se
myös menee pois. En ole koskaan kenestäkään ihmisestä välittänyt
ennen sinua, mutta sinua minä jumaloin. Eihän siinä ole mitään
pahaa. Vaikka tiedänkin, että pidät minua pahana, että halveksit
minua senvuoksi, että olen laiska ja hemmoteltu, että minulla ei ole
mitään maailmankatsomusta eikä elämänsisältöä. Mutta siitähän minä
itsekin kärsin. Luuletko sinä, että se on niin hauskaa! Siksi juuri
tahtoisin puhua kanssasi vakavasti edes tämän viimeisen kerran,
pyytää neuvoa sinulta, joka olet niin viisas, joka tiedät kaikki.
Mitä minun oikein pitäisi tehdä? Tiedätkö, minä olen aikonut ruveta
sairaanhoitajattareksi. Mitä siitä arvelet? Eikö se ole hyvä ajatus?
-- Miten sinä sellaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ja karuun
elämään kykenisit? Rasituksiin vieraiden ihmisten tähden! Mistä
sellainen ihmisrakkauden puuska nyt sinuun yht'äkkiä on mennyt?
-- Ihmisrakkaudesta minä viis! Mutta minä olen näes tutkinut itseäni
syvemmältä, puhui Verna rikkiviisaan näköisenä. Juuri ruumiillinen
kärsimys on ainoa, josta vielä voisin nauttia. Se herättäisi minut
eloon, olisi jotakin uutta. Henkisesti minua ei voi herättää. En
pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä. En tunne mitään, mikään ei
minua huvita. Minulla on kaikki, mutta mikään ei minua tyydytä.
Aina vain samaa kaupungissa ja maalla! Päivällisiä, tanssiaisia,
automobiili-ajeluja, ikäviä nuoria herroja, jotka imartelevat
ja joille äiti tahtoisi naittaa minut, että muka vakaantuisin.
Ja sen vuoksi on minulla päälläni joka päivä uusi, kallis puku,
jaloissa läpinäkyvät silkkisukat, joita vilkuttelen niin paljon
kuin mahdollista. Syön suklaatia niin, että vatsaa pakottaa ja
nukun niin, etten tahdo jaksaa nousta edes päivälliselle. Tylsytän
itseni roskaromaaneilla, olen häijy ja vaativainen ja haukottelen
koko maailmalle! Kaunis muotokuva, eikö totta? Mutta myönnä, että se
on totuudenmukainen, että sinullakin on juuri samanlainen käsitys
minusta!
Mikko ei viitsinyt vastata. Häntä harmitti taas tuo ylimielinen
röyhkeys, tuo silmille hyppääminen, joka ei ollut muuta kuin
keimailua. Tuon itsensä mustaamisen tarkoituksena oli tietysti vain
vaikuttaa jonkinlaiselta kauneuspilkulta!
-- Ja jollen nyt keksi jotakin, jatkoi hän, tulee tällaista olemaan
aina. Mutta jos rupean sairaanhoitajattareksi, pääsen sillä
tavoin ensiksikin sievästi ja huomaamattomasti pois entisestä
seurapiiristäni ja äitien ja tätien holhouksesta. Muuten en ikinä
pääsisi. Syntyisi häväistysjuttu, jos ilman muuta muuttaisin asumaan
erilleni, kun kotini on siinä vieressä. Minut tuotaisiin suurella
pauhinalla takaisin. Niinkuin kerran ennen. Mutta silloin olinkin
hyvin nuori ja maallinen mieleltäni. Tahdoin tanssijattareksi. Nyt
olen jo valmis jättämään maailman ilot. Olen jo vanha...
-- Kuinka vanha?
-- Täytän ensi kuussa 21 vuotta.
-- Niin nuori ja niin turmeltunut, hymähti Mikko.
-- Minä luulen, että tämä minun nykyinen haluttomuuteni johtuu
pelkästä vanhuudesta. Nuorempana oli huvitus ja hakkailu ja sen
semmoinen hauskaa. Ei enää. Tahtoisin jotakin aivan muuta, aivan
muuta... Tahtoisin esimerkiksi tehdä jotakin oikein hyvää...
sinulle... huudahti hän äkkiä sydämellisesti. Oikein todella! Sano,
enkö voisi sitä jollakin tavoin tehdä, enkö millään?
Vernan äänessä oli nyt jotakin niin avuttomasti värähtelevää ja
lapsekasta, että se suorastaan vetosi sääliin.
Eihän hän raukka voinut mitään sille, että hän oli syntynyt
tuollaiseksi ja vielä lisäksi kaltoin kasvatettu, ettei hän
paremmasta tiennyt. Yhteiskunnan rikollisuus ylä- ja alaluokan lapsia
kohtaan oli yhtä suuri. Se turmeli ne jo pienestä pitäin, puutteella
tai ylellisyydellä...
-- Me kuulumme niin kokonaan eri maailmoihin, Verna, sanoi hän
harvakseen. Emmekä me kaksi voine auttaa toisiamme millään. Minun
paikkani kultuurikartalla on kokonaan toinen kuin sinun. Minä kuulun
tulevaan, sinä menevään rotuun, minä en ole vielä valmis, sinä olet
sitä jo liiaksikin. Sinä tuskin kestäisit uudistumista, sinussa ei
ole raaka-ainetta enää ja minä, minä kuulun kokonaan raakalaisten
pariin. Sinä olet niin kaukana meistä, hyödytön meille, turha
korukalu, ansarikukka...
Valmis, varisemaan tuomittu, tuomittava, lisäsi hän itsekseen, mutta
kaunis, kaunis sittenkin... Ei, ei, niin ei saanut ajatella! Ruma hän
oli!
Mikko katsoi häneen tutkivalla silmäyksellä.
Siinä hän istui nyt hänen edessään niin hiljaisena ja nöyränä kuin
jumalanäiti, tuo sama itsekäs ilkimys, jonka hulmuavia harsoja ja
välkähtelevää päivävarjoa hän pitkin suvea oli peljännyt. Nyt hän
ei näyttänyt peljättävältä ollenkaan. Surun-suloinen hän oli tuossa
vavahtelevine huulineen ja silmäluomineen.
-- Minä tiedän sen, etten kelpaa mihinkään hyödylliseen, sanoi Verna
silmiään nostamatta, sentähden juuri olen koettanut keksiä jotakin
muuta, millä voisin sinua auttaa. Älä nyt vain suutu. Tiedän, että
sodit rahavaltaa vastaan, mutta jos sinulla olisi rahaa, etkö
voisi sotia sitä vastaan vielä paremmin, sano, etkö voisikin?
vilkastui hän. Kyllä minä tiedän, ettei raha ole minkään-arvoista,
ettei se lahjoita ihmiselle onnea, vaikka sitä olisi kuinka suuret
kasat tahansa. Ja minä en tee sillä yhtään mitään, minä. Rupean
sairaanhoitajattareksi ja katoan maailmasta. Kuule, etkö sinä huolisi
minun rahojani? Saisit käyttää ne, mihin vain tahtoisit. Ja siten
minäkin edes välillisesti edistäisin sinun tarkoitusperiäsi. Minä
olisin silloin joksikin hyödyksi, eikö totta? Se tunne antaisi
minulle jonkinlaisen tyydytyksen ja suloisen mielikuvittelun
lahjan tuolla luostarissani, johon sulkeudun. Kun tulen nimittäin
täysi-ikäiseksi, saan osan omaisuudestani irti, aivan itselleni.
Eihän se ole oikeastaan minun, kun en ole sitä itse ansainnut.
Sinähän olet perintöä vastaan. Tässä on sinulla nyt yksi tilaisuus
tehdä perimys-oikeus tyhjäksi, saattaa rahat parempiin käsiin ja
parempiin tarkoituksiin...
Hän pysähtyi vähän, mutta aivan kuin peljäten Mikon vastausta hän
heti jälleen jatkoi:
-- Eihän kenenkään tarvitse tietää siitä, ei sinun lähimpäsikään, ei
ystäväsi, ei puoluetoverisi. Se jää salaisuudeksi meidän välillemme.
Eikä sinun koskaan tarvitse tehdä noista rahoista tiliä minulle
eikä ottaa huomioon minua määrätessäsi niiden käytäntöä. Voit
heittää ne vaikka mereen tai jakaa ne köyhälistöllesi tai kiihottaa
niiden avulla kaikki sahamme työmiehet lakkoon tai mennä naimisiin
ja hurvitella lemmittysi kanssa ne menemään. Kunhan ne vain ovat
sinulla! Ottamalla ne vastaan, tekisit minulle suuren ilon. Sillä
minä rakastan sinua niin, niin. Minkä minä sille voin! Kaikki
hävyttömyyteni ja oikullisuuteni on johtunut vain siitä. Kun näin,
että et ollenkaan välittänyt minusta. Ei siltä, että olisin tahtonut
rakkauttasi tai että olisin pyrkinyt kanssasi naimisiin! En koskaan
mene naimisiin. Minusta ei ole sellaisiin siteisiin. Mutta kenties
toisenlaisiin. Ainakin on minua jo kauan vaivannut eräs ajatus,
eräs toivo, jota ei voi, ei saa, ei ole lupa lausua julki... Olisin
tahtonut pyytää sinulta jotakin... muistoa, kuvaa, elämänvoimaa
itselleni... lasta...
Verna kätki päänsä silkkihuntuunsa vajoten kuin lankavyyhti lattialle
Mikon jalkoihin.
-- Anna minulle anteeksi, että sanoin sen, nyyhkytti hän.
-- Mutta tule toki järkiisi Verna, hyvä Verna!
Verna pudisti päätään.
-- En tule enää koskaan järkiini, luulen. Minä kuulun ihmisiin, jotka
eivät viisastu muuten kuin tekemällä tuhmuuksia. Sekin mahdollisuus
menee pois sinun mukanasi. Kaikki elämänmahdollisuudet menevät
minulta pois sinun mukanasi, minä tiedän sen, minä tunnen sen! Ja
pitäisihän minullakin sentään olla oikeus elämään. Ei, ei ole enää.
Ainoastaan sinä olisit voinut antaa minulle voimaa ansaita sen onnen.
Jos minulla olisi lapsi, olisi minulla joku sisältö, menisin sen
kanssa kauas pois jonnekin, kasvattaisin sitä, tekisin siitä ihmisen
itseäni paremman. Kahden sen kanssa! Aivan kuin rakastavaiset, lisäsi
hän haaveellisella äänellä.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän purskahti hermostuneeseen nauruun
ponnahtaen seisoalleen.
-- Eikö totta, minulla on hyvin ihmeellisiä houreita! Älä pane
niitä tunnollesi, jatkoi hän pingoittuneella ilomielisyydellä,
katsoen Mikkoon kimaltavin silmin. Tulee ikävissään kaikenlaista
kuvitelleeksi. Koska laiskuus on kaikkien paheiden äiti, niin itää
niitä minussa vallan kosolta. Mutta kun elää ne mielikuvituksessaan,
ei tarvitse niitä tehdä. Ei aivan kaikkia!
Mikko oli kuunnellut tätä purkausta tietämättä oikein mitä tehdä,
mitä ajatella. Hän ei voinut erottaa, mikä siinä oli totta,
mikä leikkiä, mikä vaistomaista, mikä laskettua. Hysteerisen
mielikuvituksen tuotetta joka tapauksessa koko juttu, päätteli hän.
Mutta nyt kun hän taas näki tuon hekumallisen, yliolkaisen hymyn
tytön huulilla, kuohahti hänen sisunsa. Häntä kadutti äskeinen
heltymyksensä ja vakavat sanansa. Tuollaiselle letukalle! Eikö häntä
saanut ulos ovesta! Mikä pakko hänen oli alistua maalitauluksi
turmeltuneen naisen oikuille!
-- Olet huonosti valinnut ajan ja paikan tuollaisille kohtauksille,
samoin myös pilantekosi esineen. En ole nyt ollenkaan leikkisällä
päällä!
-- Mutta minä olen, ärsytti Verna. Ja miks'en saisi olla sitä? Sinä
kohtelet minua aina niin hirvittävän huonosti. En minä sitä ole
ansainnut. En ole ollenkaan niin ilkeä kuin luulet. Kuuletko, miten
he tanssivat tuolla ulkona. Senkin olen minä aikaansaanut. Kerjäsin
isännöitsijältä lupaa heille. Sinun mieliksesi. On niin hauskaa, kun
ihmiset voivat iloita...
Jonkinlainen älyllisesti nautiskelevainen pehmeys verhosi hänen
kasvonsa hetkeksi kuin valohämyyn.
-- Kuule, emmekö mekin tanssisi! Ethän voi kieltää minulta yhtä
tanssia! huudahti hän äkkiä.
Ja tuossa tuokiossa oli hän heittänyt yltään keveän vaippansa
ja seisoi siinä Mikon edessä aivan uutena, keveissä, kesäisissä
harsoissa, jalat, kädet ja rinta paljaina, vaalea tukka kiharoina
niskassa ja, niinkuin Mikosta näytti, jälleen pilkallinen kimallus
silmissään. Sitten hän alkoi tanssia hanurin tahtiin, ihmeellisiä
improvisoituja kuvioita, hulluna, hulmuavana ja puhuen joukkoon
hulluja sanoja:
-- Kas näin, näin minä tekisin varieteessa! -- Sano, sopisinko
paremmin tanssijattareksi kuin laupeudensisareksi! -- Sinun
kaatamasi yhteiskunnan raunioilla minä sitten tulen sinua vastaan
näin tanssien balalaikan tahtiin! -- Ja pyydän sinua parikseni. --
Mikä suuremmoinen pari me olisimme! -- Minun nimeni olisi silloin
Felikonda, sen olen jo ajatellut valmiiksi. Sinä voisit olla Michel,
minun mielikseni! Ja unohtaa hetkeksi hyödyn -- kauneuden vuoksi...
Mikon hermot olivat äärettömän vihamielisessä virityksessä.
Hänestä tuntui, että hän sanoi jotakin, että hän käski häntä ulos
huoneestaan, vaan että nainen vain ilkamoiden, houkutellen tanssi
yhä lähempänä, yhä uhittelevammin, tietäen itsensä voimakkaammaksi
siksi, että hän oli ylhäisempi, rikkaampi, itsekkäämpi ja suojassa
naisellisen heikkouden haarniskan alla. Mutta entäpä se ei ollutkaan
enää mikään haarniska! Sitä oli liian kauan väärinkäytetty. Ajat
olivat muuttuneet. Ruoskaa tuon naisen olisi pitänyt saada!
Mikko tunsi, miten pimeä raivo valtasi hänet. Ja siinä hetkessä
valkeni hänelle eräs seikka, jota hän ei koskaan ennen ollut
ymmärtänyt, että saattoi lyödä heikompaansa, että nainen saattoi
ärsyttää miehen säälimättömän julmaksi, murhaan saakka...
Hän tuijotti tuohon pyörivään paholaiseen edessään, joka siinä
häikäisten ja helisten yhä pyöri, pyöri ja pilkkasi. Ja hänestä
tuntui, että se siinä tuolla edesvastuuttomalla hypyllään pyöri pois
kaikki hänen vakaumuksensa ja voimansa, elämänsä ja henkensä.
Hän hyökkäsi siihen kiinni, tarttui siihen tietämättä oikein
minkätähden, mutta luultavasti heittääkseen sen ulos...
Samassa kiertyivät kädet hänen kaulaansa ja huulet painuivat hänen
huulilleen ja hän puristi saalistaan sylissään kuin mieletön,
ikäänkuin hän olisi tahtonut runnella sen kuoliaaksi.
Vasta tuokion kuluttua selvisi hänelle tilanne. Hän työnsi Vernan
kauhulla sylistään.
-- Mene, mene! sai hän esille.
Verna ei liikahtanut. Mikko katsahti häneen. Tämä oli aivan vakava
nyt, lempeä, melkein onnellinen ilme silmissään.
-- Älä ole minulle vihainen, pyysi hän taas hiljaa ja rukoilevasti.
-- Olet tehnyt minulle paljon pahaa, Verna!
-- Mutta minä olisin tahtonut tehdä hyvää, sanoi hän surullisesti.
Usko minua... Se on aivan totta. Kaikki on totta, mitä äsken sanoin.
Ja jos joskus jollakin voin... Minun elämälläni ei ole muuta arvoa.
Jos keksit sille jotakin käytäntöä, niin ilmoitathan. Vaikka heti,
vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Jos vain tarvitset minua, matkustan
vaikka toiseen maanosaan...
-- Niin, niin, sanoi Mikko väsyneesti, mene nyt...
-- Kyllä, kyllä, mutta muista, mitä olen sanonut, kuiskasi Verna
ovelta kadoten yhtä hiljaa kuin oli tullutkin...
Mikolta vaipui pää käsien varaan.
Mitä oli oikein tapahtunut?
Hän hyppäsi ylös äkeissään. Mikä aasi hän oli ollut. Suoranaisen
viettelysyrityksen uhri! Potkut olisi pitänyt antaa aivan heti.
Tietysti tuo nainen nyt iloitsi onnistumisestaan, oli tyytyväinen
saatuaan tuon raivokkaan puserruksen. Sitähän hän oli tullut
hakemaankin, ruumiillista kärsimystä! Miks'ei hän ollut osannut pysyä
edes tyynenä!
Mikko käveli kiusaantuneessa mielialassa edestakaisin huoneessaan.
Tämän nyt piti tulla vielä lisäksi ja juuri lähtöhetkellä! Miten
juuriaan myöten mätää porvarillinen aines jo oli. Sellainen nuoriso!
Kaikki oli tietysti laskettua alun pitäin, tuo näennäinen nöyryys
päällä päin ja tuo tanssipuku kapan alla, tuo tahallisesti tilattu
köyhälistön musiikki ulkona ja tuo luonnoton uhrautumisen halu rahan
muodossa. Hyi! Ostaa hänet oli tahdottu palvelemaan edesvastuuttoman
olennon pyyteitä. Salome hän oli, joka karkeloi itselleen Johanneksen
päätä, kun eivät enää muut herkut maittaneet! Ja lisäksi vielä
äidillisyyden vaistoilla varustettu!
Koko huone tuntui vielä hänestä myrkylliseltä. Hän avasi toisenkin
ikkunanpuoliskon selkiselälleen. Ulos hänen täytyi päästä. Voisihan
hän portaillakin odottaa Sallia. Missä hän viipyikin. Tai olisiko hän
jo...
Mikko hätkähti ajatuksilleen. Niin, olisihan Sallikin voinut käydä
tuossa ovenraossa kurkistamassa, niinkuin toinenkin. Pitäisi aina
lukita ovensa!
Kaunis kesäinen hämärä häilyi jo ilmassa. Porstuan puolella Mikon
asunnon edessä oli pieni leppoisa lehvikko. Tyynessä illassa
seisoivat siinä valkorintaiset koivut värähtämättömin lehdin.
Mikko aikoi juuri lähteä kiertämään rantaan päin vievää polkua, kun
hän huomasi Sallin kiikkulaudalla pihlajan alla.
-- Salli!
Salli ei vastannut eikä yleensä näyttänyt kuulevan.
-- Salli! toisti Mikko tullen aivan hänen viereensä.
-- Kavaltaja! kivahti Salli vastaukseksi.
-- Mikä sinun on? kysyi Mikko hiukan epävarmalla äänellä. Mitä sinä
puhut?
-- Puhun sitä mitä ajattelenkin, sanoi Salli pimeästi. On minulla
tässä ollut aikaa ajatella, sill'aikaa kun sinä siellä sisällä olet
tavaroitasi pakannut, jatkoi hän ivallisella äänellä.
-- Mutta rakas Salli, anna kun selitän sinulle...
-- Minä en kaipaa selityksiäsi etkä sinä ole velvollinen tekemään
minulle tiliä yksityis-asioistasi. Puolueelle sitä vastoin! Tiedätkö
äsken kun tulin, ja minä tulin sydän niin täynnä suuria kauniita
asioita ja uskoa sinuun, niin kuin ei milloinkaan ennen, ja
sitten näin kurjat vehkeesi, suutuin niin, että olin mennä tuonne
kansanjoukkoon lavalle ja huutaa ääneen: Katsokaa kavaltajaa! Tuolla,
tuolla on se, jota te yhteisillä rahoillanne kouluutatte, josta te
toivotte puoluetukea ja asianajajaa. Ja noin hän hoitaa asiaanne!
Sill'aikaa kun meidät on sanottu irti työstä, kun me seisomme tässä
katottomina, kodittomina, ihmisoikeutemme marttyyreina, antautuu
hän tuolla hekumaan sortajiemme kanssa, suutelee niitä, jotka
meitä ruoskivat... Vieläkö te voitte uskoa häneen! Herra hän on!
Ja hänestä tulee samanlainen herra kuin kaikki entiset! Tehkäämme
rajat selviksi! Ainoastaan rehellinen työläinen voi työläisen asiaa
ajaa. Heti kun ihminen muuttuu herraksi, rupeaa hän elämään porvarin
tavoin, rupeaa viihtymään lihapatojen äärellä ja eräänä kauniina
päivänä kavaltaa hän meidät kaikki, pettää tärkeällä hetkellä jonkun
himoruokansa vuoksi...
Näin minä aijoin sanoa, mutta hillitsin itseni, minä en tahtonut
kavaltaa sinua, vaikka sinä kavalsit minut. Mutta minä en usko sinuun
enää.
-- Mutta enhän minä ole kavaltanut sinua enkä puoluetta. Usko minua...
-- Minä uskon siihen, minkä itse omin silmin olen nähnyt.
-- Hän on hysteerinen nainen eikä tiedä, mitä tekee.
-- Tahdotko uskotella minulle, että sinä myöskään et tiennyt mitä
teit...
-- Niin, minä en todellakaan tiennyt. Se ei ollut mikään
rakkauskohtaus. Päinvastoin.
-- Sitä pahempi.
-- Minä olisin heti tahtonut ajaa hänet ulos, mutta...
-- Mitä mutta.
-- Hän säälitti minua. Hän on sairas ihminen...
-- Sellaisia sinä säälit, mutta minä sanon, että niitä juuri ei saa
sääliä. Tietysti he taipuvat meidän puoleemme lopulta, kun heidän
sinisissä suonissaan ei ole enää edes niin paljon verta, että kirpun
koipi kastuisi. Vaistomaisesti he meitä lähestyvät ja liehittelevät,
jotta me lainaisimme heille jotakin meidän terveestä voimastamme.
Kuolemanpelko ajaa heitä meitä kohti. Mutta heidän ja juuri heidän
pitää kuoleman, sillä muuten emme koskaan saa nähdä uutta maata ja
uutta taivasta. Me emme saa avata syliä heille, me emme saa tehdä
sovintoa heidän kanssaan! Kuka niin on opettanut! Sinä, sinä itse! Ja
miten sinä elät...
-- Voihan sattua, että ihminen joskus on heikko.
-- Hän ei saa olla heikko.
-- Sinä olet niin nuori, et ymmärrä, millaista voi sattua.
-- Ettenkö ymmärrä, että voi olla kiusauksia tai viettelyksiä tai
ahdisteluja tai miksi niitä sanotaan, minä, työmiehen lapsi, nainen!
Ohoh. Mutta mitä meistä tulisi, jos jokaisella silinteripäisellä
keikarilla olisi meihin heti sellainen vaikutus kuin tuolla, tuolla
arvon portolla sinuun!
-- Salli, sinä käyt raa'aksi. Hän ei tarkoittanut tehdä mitään pahaa.
Mikolla oli nyt vaistomainen halu puolustaa Vernaa.
-- Hän on syntynyt pahantekijäksi.
-- Eihän se ole ihmisen syy, miksi hän syntyy. Sinä olet liian
kova, Salli. Jos olisit vanhempi ja olisit nähnyt elämää enemmän,
arvostelisit ehkä vähemmän ankarasti.
-- Tietysti tekee synti ja synninteko ihmisen suopeaksi. Mutta
sellainen hyvyys ei kuulu hyveen piiriin.
-- Ehk'ei, sano Mikko hiljaa. Hyve ja pahe ovatkin jotenkin yhtä
ja samaa. Hyvyys on suurempaa. Etkö sinä Salli, koskaan ole tehnyt
väärin, jotakin, jonka perästäpäin olet myöntänyt erehdykseksi?
-- En, vastasi Salli katsoen Mikkoa suoraan silmiin kuin tuomiopäivän
totuus.
-- Emme me nyt oikein ymmärrä toisiamme, mutta ehkä vielä joskus
myöhemmin. Usko minua, jokaisessa ihmisessä on aina joku heikko
kohta, joku lankeamisen mahdollisuus... Mutta jos tahtoo ajaa jotakin
aatetta, joka on ihmistä ja ihmis-ikää suurempi, täytyy voida katsoa
ohi yksilöllisten heikkouksien.
-- Minä en voi sitä.
-- No oletko siis luullut, että puolueemme on kokoonpantu pelkistä
täydellisistä olennoista?
-- En. Mutta jos näen jossakin jotakin rumaa ja pahaa, täytyy minun
sanoa, että se on rumaa ja pahaa, vaikka tämä henkilö kuuluisi
puolueeseen, vaikka hän olisi kuinka rakas minulle, niin, vaikka hän
olisi sinä.
-- Vaikka koko kaunis aate sen kautta menisi pilalle?
-- Vaikka! Sitäpaitsi en usko, että mitään suurta, kaunista asiaa
voidaan toimittaa mätien ja vääryyttä harjoittavien yksilöjen avulla.
Sellaiset pitää poistaa järjestöstä.
-- Tarkoitatko nyt minua, Salli?
-- Jokaista, johon se sattuu!
-- Kuule, Salli, jos et sinä koskaan ennen ole tehnyt vääryyttä, niin
nyt teet minua kohtaan.
-- Se oli väärin, että ollenkaan rupesin nojaamaan sinuun. Te
miehet luulette ylipäänsä, että nainen aina nojaa mieheen ja että
te senvuoksi olette meille välttämättömiä. Paitsi isäni. Hän
sanoi minulle aina, ettei hän ollenkaan pahotellut sitä, että
minusta oli tullut tyttö. Hän oli tullut huomaamaan, että naiset
ne ne vasta oikeita miehiä olivatkin ja oli nähnyt elämässään
sellaisia vaimo-ihmisiä, joille eivät miehet vetäneet vertoja
missään tehtävässä. Ja samaa mieltä olen minäkin. Kyllä minä aina
pääni pärjään tässä maailmassa. Ei sinun siitä tarvitse huolehtia.
Hassuahan se olisi, että sinä pitäisit velvollisuutenasi holhota
minua ja matkustella minun jälessäni tehtaalta tehtaalle. Jää sinä
vain rauhassa tänne!
-- En minä sinun vuoksesi matkustakaan, aivan itse tähteni. Hevonen
on tilattu kello viideksi.
-- No, onnea matkalle sitten.
-- Etkö sinä sitten aijo lähteä?
-- Hoida sinä omat asiasi, minä hoidan omani. On parempi niin.
Salli nousi lähteäkseen.
-- Minne sinä menet?
-- Tanssimaan tuonne. Minä tanssin vain vertaisteni kanssa, minä!
-- Viivytkö kauan?
-- En tiedä vielä.
-- Minä odotan sinua täällä.
-- Älä odota. Minä menen omia teitäni.
Salli hävisi puitten väliin. Mikko ei estellyt enempää. Hän tiesi sen
turhaksi.
Salli oli sellainen luonne, jonka täytyi saada mennä omia teitään.
* * * * *
Aamulla kello viiden aikaan istui Mikko kärryissä kirjalaatikkonsa
kanssa ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen.
Sallia ei kuulunut eikä näkynyt eikä löytynyt mistään. Hän ei siis
tullut. Mikko oli kahden vaiheilla lähteäkö vai ei. Se oli pian
päätettävä. Asemalle oli lähes penikulma matkaa.
Hän odotti vielä hetkisen. -- Talon pikku tyttö ojensi hänelle pienen
kukkakimpun.
-- Antaa sitten mennä vaan, virkahti hän kyytipojalle.
Hevonen alkoi hölkytellä. Kylätien pihamailla ihmiset jo
toimittelivat ensimäisiä aamu-askareitaan. Virkut hallit
haukahtelivat hevosen kintuissa. Lehmät kulkivat pitkissä jonoissa
ojan vieriä...
Pian päästiin rauhallisille alueille. Niityt korkeine korsineen
ja kellokukkineen keinuivat ja kimaltelivat kahden puolen
kastehelmilöissään. Raikas lemu täytti ilman. Oli mitä ihanin
päivänkoitto...
Mutta Mikko ei jaksanut sitä katsella. Hän ei ollut nukkunut
juuri ollenkaan tänä yönä. Silmät painuivat väkisin umpeen tässä
kärrin tasaisessa tärinässä. Eiliset tapahtumat kuvastelivat hänen
mielessään. Sarpalahti ja Sarpalahden sahan tyttö ja hovin tyttö.
Mitä he olivat tehneet hänestä yhdessä illassa! Olihan hän aivan
toinen ihminen tänään. Vielä ei hän osannut tehdä itselleen selkoa
sisällisestä muutoksestaan. Jotakin vain oli muuttunut hänessä ja
tulisi vast'edes ehkä muuttumaan vielä enemmän. Oli kuin olisi
vedetty pohja pois, puolue pois, kun Salli luopui hänestä. Ja
minkä vuoksi? Turhan vuoksi. Verna, mitä hän merkitsi Mikolle? Ei
mitään. Salli oli hänelle tärkeä. Mutta miten Salli oli ollut kova,
raaka, melkein sydäntä vailla. Verna oli ollut sentään kaikessa
turmeltuneisuudessaan ja liioittelevaisuudessaan inhimillisempi,
lempeämpi. Ehkä hän tarkoitti totta sillä mitä sanoi. Hän ojensi
hänelle kättään, auttavaakin, jos tarvittiin. Ja Vernalle hän oli
ollut paha. Salli sitävastoin työnsi hänet pois niinkuin vieraan,
luopui niinkuin ensimäisestä hyvän päivän tutusta. Hänen henkinen
tyttärensä kielsi uskonsa häneen, häväisi häntä.
Mikko tunsi itsensä katkeraksi.
Mitä puolue-aatetta voitiin meillä edistää tuollaisilla lapsellisilla
voimilla! Yht'äkkiä ne kääntyivät itseään vastaan ja pilasivat
kaiken, eivät voineet erottaa suurta pienestä. Löivät pään poikki
parhaaltaan. Sellaistahan oli tapahtunut ennenkin. Sellainen oli
oikea kansa, tuo herkkä ja turmeltumaton ihmis-aines, joka ei
sietänyt sovittelun myrkkyä. Ja ilman sitä oli koko puoluetoiminta
mahdoton. Puolueen orja piti olla, ei muuta, ei pienintä
elämänilmausta ulkopuolella sen sääntöjen. Joka hallitsee, sitä
hallitaan, vanha juttu. Ja sitä varten oli Mikko nyt valmistunut ja
valmistettu. Tulevaisuus kauhisti häntä.
Mikon ajatukset väsähtivät. Hän puoleksi torkahti. Mutta Salli
vain ei antanut hänelle rauhaa. Hänen kuvansa väikkyi hänen
edessään milloin minkin muotoisena. Väliin raivon ja anarkian
hengettärenä, väkevänä neitseenä, "vahvan-Jussin" hirvittävänä,
yksinäisenä jälkeläisenä, punainen tulisoihtu kädessä, barrikaadien
päällä huutaen hänelle "kavaltaja!" ja upottaen häneen silmänsä,
heltymättömän kovat ja totiset kuin tuomiopäivä... Väliin taas
pienenä, laihana ja kuihtuneena, työn raskaan raatajana niinkuin
tuhannet muut, tehtaan pölyn ja kurjuuden uuvuttamana, sanattomana,
sydämeen asti viiltävänä syytöksenä elämän vääryyttä kohtaan.
Mikolle tuli äkkiä paha olla siitä, että hän oli jättänyt Sallin
omiin hoteisiinsa. Hän oli liian hyvä menemään kaiken maailman
tietä... Nyt hän oli vielä lapsellinen ja kova, mutta elämä oli kyllä
pehmittävä hänet. Hänessä oli ainetta, jota kesti ja kannatti sorvata.
No, hän seuraisi hänen jälkiään. Löytäisi hänet jos ei muualta niin
joistakin puoluelistan nimiluetteloista. Salli oli siksi tunnettu ja
käytetty kyky. Ellei... Mikolle tuli hätä taas. Sallikin voi muuttua,
kadottaa uskonsa koko asiaan, hukkua nimettömänä, jäljettömänä...
Ihmisessä oli niin monta puolta. Ei kukaan ihminen ollut tehty
pelkästä aatteesta, ei pelkästä uskollisuudestakaan. Sen hän näki
itsestään. Verna ja Salli olivat vain hänen oman itsensä erilaisia
toisintoja. Miksi hän muuten olisi antanut kahden lapsellisen
tytön ja lapsellisen kohtauksen näytellä niin suurta osaa
sielun-elämässään. Varmasti rakasti hänessä toinen puoli toista,
toinen toista. Olihan hänen raivonsa Vernaa kohtaan mielenkiintoa,
ehkä jotakin enemmänkin...
Salli oli oikeassa: hänessä piili kavaltajan siemen. Ilman Sallia
olisi se jo aikaisemmin tullut näkyviin. Ja jos hän saisikin hänet
vielä takaisin, ei hän enää koskaan saisi häntä opetuslapsekseen,
henkiseksi tyttärekseen, hän ei enää itse uskonut itseensä, ei voisi
koskaan uskoa, vaikka Sallikin kannustaisi. Mitä varten hän siis
tahtoisi omistaa Sallin? Rakastajattareksi? Ei. Pikemmin sitten
Verna...
Miten synnillisiä mielikuvia hän olikin täynnä!
Hän nyppi hermostuneisuudessaan huomaamattaan rikki kukkakimpun
napinlävessään.
Pieni harakankukka putosi hänen käteensä. Koneellisesti alkoi hän
riipiä pois sen valkoisia kehälehtiä, tavaten itsekseen kohtaloaan
kuin koulupoika: sahan tyttö, hovin tyttö, sahan tyttö, hovin tyttö...