KIUSAUS

On päiviä, jolloin ihmisen aivot ovat ihanassa kimmoisuuden tilassa,

jolloin niillä on kyky aateloida arkipäiväisinkin tehtävä, uhota

hartautta ja kirkkautta ympärilleen ja jolloin kaikki ulkomaailman

vaikutelmat muuttuvat ihanteellisiksi ja samalla käyttökelpoisiksi

voimiksi.

Sellaisina päivinä on ilo elää.

Ajatusten ja tahdon tulvavirta huuhtelee hermoston kuin virkistävä

sähkökylpy, jäsenet tottelevat vireästi hengen määräyksiä, kaikki on

helppoa, jokainen vastaantulija on ystävä.

Mutta on toisenlaisia, hedelmättömiäkin päiviä. Kukapa ei olisi

sellaisia kokenut! Jolloin ei mikään käy, jolloin me tunnemme itsemme

typeriksi ja olemme hajamielisiä työssämme, jolloin me ajattelemme ja

ajattelemme, emmekä löydä siitä mitään järkeä. Jolloin on paha olla,

on kadottanut uskon itseensä, hapuilee ja itkee sielussaan, mutta ei

voi itkeä ääneen, tahtoisi lohdutusta, mutta rakastaa lähimmäistään

siksi paljon, ettei henno häntä tällä elämän kielteisyyden tunnulla

raskauttaa.

Tämä on tavallista etenkin silloin, jolloin jokin sielullinen

kehityskausi alkaa lähetä loppuaan, jolloin jokin luova ajatus on

saanut ilmaisumuotonsa täytetyssä teossa siinä määrin, että se jo on

vähällä muuttua kuolleeksi kaavaksi. On tarvis löytää uusi, ennen

olematon. Sielussa on sisällistä kuuntelua. Me aavistamme, että

siellä kaukana syvällä jotakin itää. Ja me odotamme että jotakin

tulisi näkyviin, kuuluviin. Olemme niin hiiren hiljaa, emme hae

edes seuraa, vaikka meidän on ikävä. Mutta mitään ei tule... Ja

lopulta koko huone ympärillämme polttaa niinkuin aivokoppakin noista

syntymättömistä ajatuksista, tuosta sähköisestä tyhjyydestä. Tekee

mieli mennä pois itsestään eikä pääse...

Tässä mielentilassa voi kävellä, kävellä penikulmamääriä...

Juuri eräänä tällaisena päivänä olin retkeillyt kauas aina kaupungin

viimeisille ulkorajoille asti. Mutta palatessani olin itseni suhteen

vain avuttomampi kuin ennen. Olin vain kävellyt itseni väsyksiin,

siinä kaikki. Täytyi siis turvautua hyvien ihmisten apuun sittenkin.

Päätin lähteä Liina Syvärin luo virkistymään, sillä hänen luonaan

virkistyi aina.

Liina oli asianajaja ja monessa suhteessa merkillinen ihminen. Hän

oli kirjanoppinut ja itseoppinut. Kansakoulunopettajana ollessaan hän

oli lukenut ylioppilaaksi ja siitä vähitellen muiden töiden lomissa

juristiksi. Hän oli niitä harvoja naisia, joilla on huumorin lahja,

älyn ja tunteen vapauttava yliote itsensä ja muiden ylitse. Hänessä

oli jotakin raikasta ja realistista. Outo olisi voinut luulla häntä

pelkän aineen ja hyödyn palvelijaksi, mutta ne, jotka olivat tulleet

hänen kanssaan johonkin tekemisiin, tiesivät kaikki, että tämän karun

kuoren alla sykki kultainen sydän.

Ammattitoveriensa piirissä, jotka melkein poikkeuksetta olivat

miehiä, nautti hän jakamatonta suosiota ja kunnioitusta. Oikein

toverillista. He näyttivät unohtaneen, että hän oli nainen, eikä

Liinan ulkonainen olemuskaan siitä seikasta erikoisesti muistuttanut.

Ei hänessä tosin myöskään ollut mitään mielenosotuksellisesti

sukupuoltaan polkevaa. Hänen ulkomuotonsa hukkui kaukaa katsoen

niihin itsensä elättävien, käytännöllisesti puettujen naisten

ylimalkaisiin tyyppeihin, joiden luku nykyään on legio. Mutta

läheltäpitäin hän oli hyvin itsensä näköinen, hiukan hevosta

muistuttava pään muoto, viisaat ja vilkkaat harmaat silmät, tumma,

pehmeän-metallinen ääni.

Ei naisellisilla, vaan puhtaasti inhimillisillä ja yksilöllisillä

ominaisuuksillaan herätti hän huomiota ja mieltymystä. Hänessä

oli jotakin niin sanomattoman vapautunutta ja runsasta, varaa

vaatimattomuuteen ja hiljaiseen hyvyyteen, varaa leikinlaskuun ja

sukkeliin sotajuoniinkin.

Hän osasi nimittäin mestarillisesti käsitellä inhimillisiä

heikkouksia, saattoi niitä käyttää, ei väärin, ei omaksi hyväkseen,

vaan asianomaisten itsensä hyväksi. Hänestä kerrottiin monenlaisia

hupaisia kaskuja. Sattui esimerkiksi tällainen tapaus:

Aamulla anivarahin jo hyökkää joku nuori rouva hänen luokseen.

Mitä hän tahtoi? Avioeroa tietysti! Heti! Hänen miehensä oli

uskoton, raaka, irstas, typerä, tyranni ja petturi pahinta

lajia. Ei sekuntiakaan hän enää olisi saman katon alla sellaisen

kanssa! Liina Syväri kuuntelee häntä suurella mielenkiinnolla ja

ymmärtämyksellä. Tietysti. Se oli selvää se. Hän oli toki kuullut

siitä, oli vakuutettu siitä, että tuo mies oli aivan ala-arvoinen

olento, naurettava, hävettävä, tuomittava kaikin puolin. Ei kellään

ollut niin huonoa miestä. Että hän oli voinutkin alentua menemään

sellaisen kanssa naimisiin! Mutta silloinkos ääni kellossa muuttui.

Nuori rouva käy tulipunaiseksi loukkaantumisesta. Kyyneleet nousevat

hänen silmiinsä. Ei, tuo oli toki liikaa sanottu. Hänenkö miehensä

olisi _niin_ ala-arvoinen! Ei! Muiden miehet olivat kaikki vielä

paljon huonompia ja tyhmempiä! -- Ja neuvottelu päättyy siten, että

avioeron hakijatar miestänsä ylistellen ja asianajajaan närkästyneenä

kiireimmän kautta palaa takaisin kotiinsa. Ja Liina Syväri on

tyytyväinen pieneen kepposeensa ja ajamansa asian tulokseen.

Sellainen oli Liina. Ja sellaisia kujeita saattoi hän tehdä, kun hän

huomasi, että oli kysymyksessä vain turhanpäiväinen, itsekkyydestä

johtunut hetken oikku, naisillekin, joiden asiaa hän muuten ajoi ja

valvoi jos jonkinlaisissa lakivalmistelukunnissa.

Monta kertaa ihmettelin hiljaisessa mielessäni, mistä hän oli

mahtanut saada tuon vaivattoman runsauden ja leikittelevän viisauden

olemukseensa, kun hän kuitenkin oli saanut käydä elämässään sangen

kovaa koulua ja sellaisten ihmisten sieluun jää tavallisesti aina

joku pieni kiristymisen ja kutistumisen piirre joko katkeruuden ja

suvaitsemattomuuden tai liikavaativaisuuden ja -sääntöperäisyyden

muodossa. Liinalla oli mahtanut olla alun pitäin tavallista suuremmat

luontaiset voimavarat.

Kenenkään päähän ei pistänyt kummastella sitä, ettei hän ollut

naimisissa. Hän oli jo 40:n vuoden ikäinen eikä kukaan tiennyt kertoa

hänen elämästään pienintä rakkausjuttua. Hänen vanhapiikuudessaan

ei näyttänyt olevan mitään luonnonvastaista tai säälittävää. Hänen

ruumiinsa ja sielunsa tasapainoisuus ei jättänyt mitään toivomisen

varaa, hän oli mitä hauskin ja virkistävin toveri niin miehille kuin

naisille ja sitäpaitsi tuntui hänen monipuolinen ja kirkas älynsä

niin hyvin soveltuvan laajemmille liikkumis-aloille, että olisi ollut

suorastaan synti toivotella sitä supistetuksi kodin piirin rajoihin.

Olin ajatuksissani tullut Liinan ovelle. Siinä vasta muistin, että

oli par'aikaa tuomari Varjangon hautajaiset ja siis hyvin vähän

luultavaa, että Liina olisi kotona. En tosin tiennyt, kuinka läheltä

Liina oli tuntenut Varjankoa, mutta luultavasti ainakin sen verran,

että hän ei voisi olla poissa hautajaisista.

Varmuuden vuoksi kuitenkin soitin ovikelloa.

Liina tuli itse avaamaan.

-- Kas vaan, sanoin iloisesti hämmästyneenä, sinä oletkin

siis kotona. Luulin jotenkin varmasti sinun olevan Varjangon

hautajaisissa. Etkö tuntenut häntä?

-- Tunsin kyllä.

-- Oikein hyvinkö?

-- Oikein hyvin.

-- Sinulle ei siis sopinut?

-- Ei.

-- Häiritsenkö ehkä työtäsi?

-- Et ollenkaan. Astu sisään vain. Oli päinvastoin hyvä, että tulit.

Olen vähän kaihomielisellä tuulella.

-- Sinäkö! Nyt lasket leikkiä. En ole koskaan nähnyt sinua vielä

kaihomielisenä. Sinulla on ihmeellinen taito olla aina reipas.

-- Tarkoitat, että Jumala on ottanut pois minun sielustani kaikki

herkemmät säikeet, naurahti Liina johtaessaan minut huoneeseensa.

Mutta onhan niitä sentään joitakin jäänyt, vaikka ne on täytynyt

pitää kurissa. Ja on siinä ollut pitämistäkin. Mutta tänään on minun

reippauteni laita vähän niin ja näin. On niin kummallista, kun

ihmiset kuolevat, lisäsi hän hiljaa.

-- Niin, vahinko sellaistakin miestä kuin Varjanko.

-- Omasta puolestani, virkahti Liina, en tosiaan tiedä, pitäisikö

minun pitää tätä päivää ilo- vaiko surupäivänä. Kenties sentään

mieluummin ilopäivänä...

Katsoin häneen hämmästyneenä. Liina ei ollut ollenkaan itsensä

näköinen. Hänen silmissään oli kaukainen ilme ja minusta näytti, että

hänen huulensa värähtelivät pakotetun hymyn painosta.

-- Mitä sinä oikein puhut? Ja mistä sinä puhut? Et suinkaan Varjangon

kuolemasta?

-- Siitä juuri, vastasi hän yksinkertaisesti.

Tunsin olevani arvoituksen edessä, johon minulla ei ollut oikeutta

tunkeutua. Liinan kasvoilla ja äänensävyssä ja vielä enemmän sanojen

sisällyksessä oli jotakin kaameaa...

Syntyi hetken vaitiolo.

-- Tietysti on hirveätä puhua noin, jatkoi hän, mutta olen niin

paljon kitunut ja kiusaantunut hänen vuoksensa... Asia on hyvin

yksinkertainen. Olen sinulle selityksen velkapää, koska olen näin

paljon sanonut. Näetkö, hän oli ainoa ihminen, jota minä maailmassa

olen rakastanut. Nyt minun ei enää tarvitse tehdä sitä, ei ajatella

häntä enää, koska hän kerran on kuollut. Ja se on minulle suuri

helpotus...

Tyrmistyin yhä enemmän. Sillä niin kauan kuin olinkin Liinan tuntenut

ja niin paljon kuin olinkin hänen kanssaan ollut, en koskaan ollut

kuullut hänen puhuvan rakkaudestaan. Ja ellei se nyt olisi tapahtunut

näin synkässä yhteydessä, olisin nauranut hänelle vasten kasvoja.

-- Minä olen nimittäin rakastanut häntä aivan lapsesta asti, hetkestä

hetkeen, päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Se on ollut hirveän

kuluttavaa. Aina taistella sitä vastaan nimittäin... Et tietysti

ymmärrä tästä mitään ja hienotunteisuudesta et uskalla kysyä mitään.

Mutta näen päältäsi, ettet usko yhtään sanaa. Siinä teet kovin väärin

minua kohtaan, hymähti hän pienellä tragikoomillisella irvistyksellä.

Mutta voinhan kertoa sinulle koko jutun alusta asti. Onhan sekin

eräs tapa viettää hänen muistoaan tänään. Saan siten täydellisen

tilinpäästön... Mutta istuhan oikein mukavasti ensin tuohon sohvan

kulmaan. Se on pitkä historia nimittäin, tuo rakkausnekrologi. Mutta

sinähän olet huvitettu sellaisesta.

Lapsuudestani olen jo ennen tainnut sinulle kertoa yhtä ja toista,

mutta en aivan kaikkea, en ainakaan mitään, joka koskisi häntä, joka

nyt on lakannut olemasta... Kuten tiedät, olen hyvin ahtaista oloista

lähtöisin, joka suhteessa ahtaista. Meitä oli kymmenen sisarusta.

Isä oli tyranni, oikea vanhan ajan jyrisevä Jehova, Moseksen laki

kourassa joka hetki. Äidin hän oli nujertanut kokonaan. Tuo naisparka

oli menehtyä työhön ja huonoon kohteluun ja sentään hän napisematta

kantoi osansa ja palveli miestään kuin mitäkin korkeampaa olentoa.

Hän ei ollut oppinut parempaa. Hän luuli kai, että niin piti ollakin,

koska raamattukin sen vahvisti. Mutta minuun tällä jumalansanalla

tehostetulla ruoskalla oli aivan päinvastainen vaikutus. Se herätti

minussa arvostelun ja kapinan hengen ja tässä minua auttoi ja

kannusti juuri Soini Varjanko.

Varjanko oli sen kirkonkylän läheinen kartano, jossa minun isäni

pieni sekatavarakauppa oli. Ja minä sain kesäisin olla kartanossa

aputyttönä, kun siellä oli vieraita ja minä olin kansakoulusta vapaa.

Ihailin Soini Varjankoa siihen aikaan kovin, kuten ainoastaan pieni

oppimaton maalaistyttö voi ihailla nuorta, kaunista, ylhäistä ja

hyvää herraspoikaa. Tiesin, että aina kun tarjosin hänelle kahvia,

punastuin hiusrajaani myöten. Ja sydämeni tykytti aivan haljetakseen,

kun vain näinkin hänet kaukaa.

Kun Soini tuli ylioppilaaksi, pääsin minä juuri kansakoulusta.

Sinä kesänä, luulen minä, tulimme oikein personallisuuksina

toistemme tietoisuuteen ja meidän välillemme syntyi jonkinlainen

haaveellinen suhde. Hän lainaili minulle kirjoja, minä luin ne,

sitten keskustelimme niistä ja niiden yhteydessä kaiken maailman

asioista yleensä. Hän oli terveellinen vastapaino kotini ahdistavalle

hengelle ja hän itse nähtävästi otti tämän vapauttavan ritarin

tehtävän hyvinkin juhlallisesti, nuoruuden pilviä tapailevalla

ihanteellisuudella tai ainakin jonkinlaisena vastikkeena tälle

kaipuulle.

Meillä oli iltaisin pieniä, salaisia kohtauksia kartanon lähellä

erään lehdon liepeellä. Siellä oli aina yksinäistä ja hiljaista.

Toisella puolen oli kartanon karviaismarja- ja mansikkamaat, toisella

puolen laajat vienosti lainehtivat pellot, joissa ruisrääkkä vain

silloin tällöin äännähteli. Ja ilmassa oli kosteisen niityn ja maan

huumaavaa tuoksua... Kaikki tuo on väkevänä painunut aistimuksiini

ja yhtyy erottomattomasti noihin kaukaisiin muistoihin. Sen jälkeen

eivät suvet mielestäni ole enää tuoksuneet milleen... Sinä suvena en

ollut enää kartanon palveluksessa. Kirjat olivat se salakuljetus,

joka ylläpiti siltaa välillämme. Niin viatonta se oli. Mutta silloin

sai isäni tietää tästä. Hän löi minut melkein puolikuolleeksi

käyttäen Soinista ja minusta sanoja niin hirmuisia, että niitä

ajatellessa vieläkin kauhun väreet riipovat selkäpiitäni.

Silloin oli syksy. Soinin piti juuri lähteä pääkaupunkiin ja melkein

henkeni hinnalla sain vielä varastetuksi pienen hetken tälle minun

mielestäni elämäni hyväntekijälle, josta sentään johtui niin paljon

pahaa...

Me painuimme sillä kertaa kauas metsään. Maailman kauneus

ympärillämme oli suurempi kuin koskaan. Hetken tärkeys ja kesäyön

riuduttava ihanuus kohotti tunnelmaamme kovin. Muistan, että itkin,

että loukatun oikeudentunnon, hullun tuskan, rakkauden, epätoivon

ja kiitollisuuden kyyneleet tippuivat silmistäni sammaleihin ja

että lopuksi tämän purkautumiseni vallassa kiersin käteni hänen

kaulaansa ja nyyhkytin hänen rintaansa vasten... Hän silitteli

suojelevasti hiuksiani ja puhui lohduttavia ja rohkaisevia sanoja,

jotakin vapaudesta ja itsenäisyydestä, suuresta elämäntehtävästäni,

asettaen pienen kohtaloni jollakin lailla maailman kaikkeuden ikuisen

taistelun merkkeihin. Mahtoi hän tuntea itsensä tärkeäksi silloin.

Ja entä minä sitten! Mutta se vain on varma, että tällä hetkellä

oli merkityksensä koko minun elämääni nähden. Taistelun ja sisäisen

sankaruuden vaatimus syöpyi silloin ikipäiviksi sieluuni.

Tietysti oli tätä epämääräistä sankaruutta korostamassa sillä

kertaa mitä herkin ja romantisin tunnelma molemmin puolin. Varjanko

nypläsi siinä kivellä istuessaan tuohesta pienen rasian ja antoi

sen minulle sanoen: "Minä panen siihen sydämeni; niinkauan kuin

sinulla on tämä, on sinulla myös minun sydämeni." Luonnollisesti

oli se vain tulistetun ja lapsellisen leikittelevän mielikuvituksen

oikku. En luule, että hän rakasti minua. Mutta usko tai et, niin on

se rasia minulla vieläkin tallessa. Sen olen kuljettanut kaikissa

elämänkohtaloissa mukanani kuin minkäkin talismaanin. Se vasta on

ollut epämukavaa ja sitäpaitsi, kuten tiedät, kokonaan vastoin

tapojani ja taipumuksiani. Mutta joku ihmeellinen voima on estänyt

minua heittämästä sitä pois. Varjanko ei ole koskaan tiennyt mitään

tästä taikauskoisesta kultista. Luultavasti hän heti unohti koko

asian. En ole tuota pyhäinjäännöstä kelleen näyttänyt, mutta et

tietysti usko, ellen näytä.

Liina meni nauraen toiseen huoneeseen. Hänen olentoonsa oli

tullut kaikkea tätä kertoessa jotakin suloista ja tyttömäistä,

jotakin, joka antoi aavistuksen eräästä kokonaan toisenlaisesta

Liinasta. Koetin mielessäni kuvitella, millainen hän oli mahtanut

olla siinä viidentoista korvilla, kädet jonkun ihmisen kaulassa,

itsetiedottomasti nyyhkyttävänä, tuo nyt niin kookas ja ryhdikäs

varsi vielä hentona, kääntyvänä vitsanvarpana, juuri sellaisena

kauneustyyppinä, jona miehet niin kernaasti tahtovat nähdä naisen

voidakseen ohjata häntä mielensä mukaan, taittaa ja taivuttaa...

Omituista...

Samassa tuli Liina takaisin. Hänellä oli todellakin kädessään pieni

suljettu tuokkonen.

-- Tässä se on. Näet, että puhun totta. Kuka sitä uskoisi minusta! --

Varjangon tapasin senjälkeen vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Hän oli

silloin jo naimisissa ja minä olin ylioppilas. Jätin nimittäin myös

samana syksynä vielä synnyinseutuni. Isäni tyrannius inhoitti minua

liiaksi ja Varjangon sanat ja kuva olivat myös liiaksi syöpyneet

mieleeni jäädäkseen seurauksetta. Sitäpaitsi veti minua vastustamaton

halu luku-uralle.

Hankin itseni seminaariin. Nuoruuden innostuksella ja voimalla

elätin itseni yht'aikaa kuin opiskelin. Samaa menettelytapaa

on minun sitäpaitsi täytynyt käyttää myöhemminkin. Sittemmin

kansakoulunopettajaksi päästyäni taas jatkoin lukemisiani ja tulin

ylioppilaaksi. Ja niin eteenpäin. Erinäisestä yhteiskunnallisesta

toiminnasta, johon elämäni varrella olin tottunut ja joka kiinnitti

mieltäni, sain toimeentuloni, usein kyllä sangen niukan ja vaikeasti

ansaitun, mutta naisen tavanmukainen avuttomuus ja riippuvaisuus ja

hänen yhteiskunnallisesti orjuutettu asemansa harmitti minua siksi

paljon, että siitä sain sisua ponnistella. Muistin myös omaa kotiani

ja kaikkia niitä vääryyksiä, joita siellä olin nähnyt, ja silmäni

aukenivat yhä enemmän ja enemmän huomaamaan niitä vaikeuksia, jotka

kohtaavat naista joka askeleella hänen tavoitellessaan itsenäistä

ansiotyötä ja ihmisarvonsa mukaista olotilaa tässä maailmassa, joka

toistaiseksi on pelkkien miesten luoma miehiä varten... Siten jouduin

lopulta tälle riitojen ja rikosten tantereelle, jolla nyt olen...

Liina vaikeni hetkeksi katsoen miettiväisesti eteensä.

-- Mutta ethän toki tuolle pienelle, haavemaiselle tunteellesi

varhaisen nuoruutesi päivinä voi antaa rakkauden nimeä. Johan sen

arvasinkin. Kyllä sinä tiedät kaiken muun, mutta et sinä rakkaudesta

mitään tiedä. Ei se tuollaista ole. Heikkoutta ja tuhmistumista se

on useimmassa tapauksessa ja siihen sinä olet aivan liian viisas ja

voimakas, pilailin.

-- Äläpäs hätäile, hymyili Liina. Se historia ei ole vielä

lopussa. -- Niin, kymmeneen vuoteen en tosin nähnyt häntä tuon

selkäsauna-tapaamisen jälkeen, mutta sillä ajalla en hetkeksikään

häntä unohtanut. Aika riensi nopeasti työssä, mutta juuri hänen

henkikuvansa kannusti työtäni. Tahdoin vielä kerran maailmassa

yllättää, hämmästyttää hänet, tehdä itsestäni jotakin erikoista ja

sillä kiittää häntä siitä sysäyksestä, jonka hän kerran oli minulle

antanut.

Kun tulin ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, olin jo jotensakin vanha.

Varjanko oli silloin ulkomailla, joten en tavannut häntä heti

Helsinkiin asetuttuani. Ja sitten kun myöhemmin tapasin hänet, oli

hän jo naimisissa, kuten äsken mainitsin.

Se ei mitenkään muuttanut sisällistä suhtautumistani häneen, ei

edes ollut erikoisempi pettymys minulle, sillä en koskaan ollut

mitään avioliittoa kuvitellut rakkauteni päämääräksi. Olinhan nähnyt

niin tarpeeksi sen laitoksen varjopuolia, enkä koskaan ole voinut

sulattaa sitä traagillista hullunkurisuutta naisissa, että nämä,

ollen kykenemättömiä itse hoitamaan itseään tai huonosti palkattuina,

ottavat vaikka melkein minkä miehen hyvänsä päästäkseen vain tuosta

edes ulkonaisesti turvatusta vankilan portista sisälle. Usein

ajattelen: heillä on sellainen kohtalo, minkä ansaitsevatkin!

Niin, sitten kyllä tapasimme toisemme. Ja siitä vasta alkoi

varsinainen kiusaukseni. Ajattele, miten kummallista. Varjanko

rakastui minuun nyt. Oikein vakavasti. Hänen vaimonsa oli hänelle

henkisesti kaukainen olento, ylellisyysesine, jonka hän oli ottanut

hetkellisen hekuman pohjalta. Hän oli hyvissä varoissa, ansaitsi

hyvin, antoi vaimolleen kaiken, mitä tämä suinkin toivoi ja hän

toivoi etupäässä hienoja pukuja ja ulkomaanmatkoja ja oleilikin

paljon kansainvälisissä kylpypaikoissa. Mutta yhtä hän ei voinut

tarjota vaimolleen, sanoi hän, onnea. Sillä hän ei rakastanut häntä

ja vaimo vaistomaisesti tunsi sen. Lukemattomia kertoja rukoili hän

minua, että suostuisin ottamaan hänet elämäntoverikseni. Hän lupasi

hyvittää vaimolleen erehdyksensä ja siitä johtuvan mahdollisen

menetyksen kaikella, mikä suinkin oli hänen vallassaan. Kuvaili

kaunista yhtiökumppanuuttamme, puhui ihanista menneisyyden muistoista

ja tulevaisuuden toiveista, kysyen ja rukoillen, enkö voisi edes

vähän, vähän pitää hänestä. Myönsin ystävyyteni, kielsin rakkauteni.

Se oli hirveää, kun kuitenkin juuri tätä hetkeä olin tavallani

odottanut koko elämäni.

-- Mutta miksi, miksi Herran nimessä sinä sitten teit niin?

-- Tiesin, kuinka paljon hänen vaimonsa piti hänestä, enkä tahtonut

tehdä häntä onnettomaksi.

-- Mutta jos hän oli onneton joka tapauksessa, muutenkin.

-- Mutta minä en puolestani tahtonut olla lisäämässä hänen

taakkaansa. En voisi elää, jos tietäisin, että joku ihminen, minun

tähteni, minun tieten tahtoeni kärsisi.

-- Varjangon rouvaa säälit, et ollenkaan häntä itseään, jota

kuitenkin sanot rakastaneesi. Hän kai teistä kolmesta sittenkin

eniten kärsi.

-- Kenties. Mutta hän olisi tullut kärsimään vielä enemmän, jos

olisin ottanut hänet, siitä olen varma. Tuon kolmannen ihmisen

onnettomuus olisi myrkyttänyt minut ja minä hänet. Asia ei, näes,

ollut enää autettavissa. Mutta minä olin ainoa, joka näin sen, ja

siksi minun täytyi pitää suuni kiinni. Salata rakkauteni, tarkoitan.

Sillä jos sen olisin tunnustanut, olisi kaikki ollut hukassa.

Meillä ei olisi sitten enää ollut voimaa vastustaa sitä. Koko

sotajuoneni keskittyi siis tähän herrani ja mestarini kieltämiseen

ja itseni valmistamiseen sitä varten. Sitten kun tuli todellakin se

ratkaiseva kohtaus, se suuri hetki, se joko tai, myöskin kaikkine

romantisine polvennotkistuksineen ja kuolemanvarjoineen kuten

hyvässä teatterissakin, niin olin myös valmis. Sanoin suustani

kaiken, mikä suinkin puolustuspuheeksi kelpasi tai jotenkin näytti

kelpaavan päätökseni päteviksi vaikuttimiksi. Sanoin, että olin jo

liiaksi tottunut itsenäisen, yksinäisen naisen asemaan mennäkseni

naimisiin, etten koskaan voisi ottaa miehen nimeä enkä alistua

hänen edusmiehyyteensä, niinkuin laki sääsi, en myöskään tehdä

lainvastaisesti, koska olin lakimies, että yleensä siis jo sinään

koko avioliitto minulle oli mahdoton, että en koskaan, ollen

epävalmiin ajan epävalmis lapsi, voinut saavuttaa täydellistä onnea,

en täydellistä hengen ja ruumiin kehkeytymisen sopusointua, koska en

tällaisena aikana, jota niin usein oli väärin käytetty nöyryyttämään

naista, voinut ajatellakaan tulla äidiksi... En enää muistakaan, mitä

kaikkea sanoin, mutta siihen malliin puhuin. Ja tosiaan näin, että se

vakuutti hänet tarkoitusperäni rehellisyydestä. Hänkin huomasi, että

välillämme kaikki lähempi suhtautuminen oli mahdotonta. "Minä tulisin

kuitenkin aina kaipaamaan sitä toista Liinaa, sitä pikkuruikkuista,

joka kerran kesäisenä iltana kauan sitten kiersi kädet minun

kaulaani," sanoi hän. "Minä tulisin aina ikävöimään sinua, vaikka

olisit kuinka lähellä, niinkuin nytkin. Ja se katkeroittaisi elämäni,

pahemmin vielä kuin entinen. Kadun vain sitä, että en silloin kerran,

aikoinaan, osannut tarttua onneeni kiinni. Nyt se on liian myöhäistä.

Vaikka toiselta puolen olen tullut jo niin epäitsekkääksi, että

iloitsen sinusta sellaisena kuin olet, kuin nyt näen sinut tuossa

edessäni, noin kokonaan täysi-ikäisenä, noin kypsänä, noin varmana

itsestäsi, iloitsen niin paljon, etten tiedä, olisinko iloinnut

enemmän edes pikku Liinasta."

Näin hän puhui. Se oli elämäni suurin kiusaus. Ja minä pikku Liina,

joka seisoin siinä ja värisin vielä entiselläni, vastasin, että olin

hänen työtänsä. Ja hän vannoi ja vakuutti, että oli tehnyt minut

tietämättään, tahtomattaan.

Siihen se suuri kohtaus päättyi.

-- Etkö ole sen ratkaisua koskaan katunut?

-- En, en katunut suorastaan, sillä en olisi kuitenkaan voinut

menetellä toisin, mutta kärsinyt, aivan hirvittävästi. Sitä ei kukaan

tiedä, miten paljon ihminen voi kärsiä. Monena yönä kun en saanut

unta, olisi tehnyt mieleni huutaa. Eikä se ajan mittaan ollenkaan

vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Vaikka käytin kaikkia keinoja. Aina

oli hän vain mielessäni. Liekö sen vaikuttanut hänen ajatuksensa, vai

mikä. Koetin tappaa rakkauttani silläkin, että muistuttelin itselleni

Varjangon epämiellyttäviä, huonoja puolia. Sillä en ollenkaan

ihannoinut häntä enää samoin kuin lapsena. Löysin hänessä vikoja

kosolta, sellaisiakin, joita syvästi paheksuin. Niitä pidin oikein

tahallani silmieni edessä pitkinä unettomina öinä. Kaikki turhaa.

Ajatuksilleen ei ihminen voi mitään. Voi kyllä rajoittaa niiden

ulkonaiset liikkumismahdollisuudet, estää ne tulemasta tuhoisiksi,

pitää ne siveellisen toiminnan rajoissa, mutta ne vaivaavat ja

vallitsevat sittenkin ihmisen sielua. Ja sen tuomio-istuimen edessä,

joka näkee sydämeen... Niin, tuomittakoon minua kuinka paljon

tahansa, en voinut muuttaa sitä asiaa. Minä rakastin häntä, tahdoin

itselleni häntä yhä... Vaikka en totellutkaan tätä tahtoa. Mutta

luulen, että suurin osa minua oli mukana tahtomassa... Ja vähällä

oli, etten antanut perään. Aloin jo lopulta luulla, että se oli

välttämätön Sallima, joka siten kolkutti ovelleni. -- No nyt häntä ei

ole enää. Kiusaus on lopussa, kaikki on lopussa...

Ymmärrät, että en voinut tänään olla siellä hänen haudallaan. Se

olisi ollut liian vaikeaa. Olisin ehkä vielä, nyt kun kaikki on

onnellisesti ohi, kavaltanut elämäni tuskan.

Niin voi ihmisellä olla salattuja kipuja. Monta kertaa, kun kuulen

jotakin kehuttavan onnelliseksi, muistan sitä. Jokaisella voi olla

oma näkymätön osansa elämän vaikeudesta. Olen niin realistinen, että

mielestäni leipävaikeus on kyllä ensimäinen, joka on voitettava,

mutta ei sekään vielä vapauta ihmistä. Mikä nyt on minunkin?

Liikkeeni käy hyvin, minulla on leipä, on hyvä asunto, on ympäristöni

myötätunto, on riippumaton asema ja elämäntehtäväkin sellainen, joka

antaa minulle tilaisuuden toimia verrattain vapaasti, tehdä hyvää

kykyni mukaan. Ja välistä minusta kuitenkin tuntuu, että tämä kaikki

ei ole mitään, että jotakin oleellista puuttuu minulta, etten koskaan

ole saanut elää omaa elämääni oikein täydesti, että jokin tärkeä on

korvaamattomasti, auttamattomasti mennyt piloille. Niin kiittämätön

olen. -- Sellaista se on, kun on huono onni rakkaudessa, hymähti hän

sitten puoliksi surullisesti, puoleksi leikillisesti.

-- No sitä parempi onni muussa. Ja onhan sekin jotakin.

-- On kyllä. Elämässä on niin paljon muuta kaunista ja elämisen

arvoista, sen tiedän. Mutta välistä täytyy minun tuota oppia

kovakorvaiselle sielulleni aivan tyrkyttämällä tyrkyttää. Jospa

tietäisit, kuinka kauniita ylistyspuheita minä sille pidän

silloin omasta ammatistani ja sen tärkeydestä. Ja onhan siinä

vähän perääkin, vaikka juridiikan ja juristien ala on laaja,

siinä on tilaa niin hyvälle kuin huonollekin toiminnalle.

Huonompilahjaiset ja omaltatunnoltaan karkeammat tulevat

tavallisesti hallintovirkailijoiksi, useinkin vanhoihin,

mädäntyneihin virastoihin, joissa he joko nukkuvat elämänsä pois

tai, mikä pahempi, joutuvat suuresta palkasta palvelemaan hyvinkin

epäiltäviä ja lainvastaisia yrityksiä... Meistä muista, meistä

parempilahjaisista, Liina viittasi nauraen itseensä, tulee sitten

tällaisia, asianajajia, rimpuilijoita, valiokuntien istujia ja joskus

uusien hallitusmuotojen järjestäjiä, joista kaikista toimituksista

ei tietysti roistous myöskään ole pois- suljettu. Tilaisuutta siihen

on riittävästi ja että tätä tilaisuutta myös ahkerasti käytetään,

siitä on kyllä esimerkkejä. Mutta joka tapauksessa se on sentään

liikkuvampaa ja inhimillisempää kuin virastoissa istuminen. Minä

olen hyvin huvitettu työstäni, sen kautta pääsee niin lähelle elävää

elämää, näkee monenlaista, oppii tuntemaan ihmisiä, tunnustelemaan

ajan valtimoa. Se tempaa mukaansa, vetää samaan teon ja liikkeen

valtakuntaan, estää uneksimasta turhia, tarkoitan, panee uneksimaan

realistisesti. Tulee kiire muuttaa kauniit unelmansa todellisuudeksi.

Vaikka sangen vähän sitä voi tälläkään alalla. Laki ja lakitiede

ovat vain käyvän moraalin tarkistajia, siveellisen keskitason

mittareita ja voimassapitäjiä, ne osoittavat mihin saakka jonkun

suuremman yhteistön oikeudentajunta on kehittynyt, mutta niiden

asia ei ole uneksia esiin uusia ihanteita ja suuria ajatuksia eikä

edes tehdä oikeutta niiden esiin-uneksijoille. Sillä sellaiset ovat

tavallisesti aina yksinäisiä ilmiöitä, joku ajattelija, runoilija,

filosofi, ja sellaisina poikkeuksia yleisesti säännöstä, silloinkin,

kun he ovat sillä suurella, terveellä keskitiellä, josta kaikki muu

ihmiskuntakin vielä kerran tulee kulkemaan perästäpäin, yllättäen,

jopa sivuuttaenkin heidät. Mutta heitä varten ei voi lakia luoda, se

ei sopisi muille. Kehityksen lumiauran kärjessä olevan täytyy tyytyä

tekemään oikeutta itse itselleen ja pysyä pystyssä oman sisäisen

uskonsa ja tunnustuksensa voimalla. Sille asialle ei voi mitään. Ja

siten kai säilyy traagillinen kauneus maailmassa niin kauan kuin

maailmakin säilyy. Mutta joka hetki on olemassa myös laillisen

järjestyksen ja turvallisuuden piiriin talutettavia ihanteita,

sellaisia, jotka jo ovat saavuttaneet niin suuren kannatuksen ja

käyttökelpoisuuden, että ne jo käytännöllisistäkin syistä tarvitsevat

lain suojaa, siis uusien lakien muodostamista. Nykyään etenkin on

paljon sellaisia. Kaikki naisia koskevat asetukset ovat kerrassaan

vanhentuneita. Ja jos asioita jotenkin voi auttaa, niin väärin on

seisoa niiden edessä silloin kädet ristissä.

Joten on siis järkevällä ihmisellä muutakin tekemistä kuin surra

sitä, että ei ole päässyt rouvaksi, huudahti Liina lopuksi hänelle

tavallisella hilpeällä reippaudella. Ja jollei tuo Varjangon juttu

olisi vaivannut minua lapsuudesta asti, olisin jo ruvennut uskomaan

"vaarallisen ijän" hirvittäviin vaikutuksiin tai luullut itseäni

vanhuuden höperöksi...

-- Höperöä oli se, ettet ottanut häntä, kun kerran pidit hänestä.

Mutta eiköhän syy vain ollut siinä, että sittenkin pelkäsit rouvuuden

mukana tulevaa holhoustilaa.

-- Ei, ei, kyllä siinä oli muutakin. Se asia oli niitä, joita ei

mitenkään voinut auttaa... Ja kyllä sillä rouvuudellakin kai olisi

ollut harminsa. Rouvuudesta muistan, että tässä eräänä päivänä muuan

tuttavani välttämättä tahtoi minua jälleen kirjoittamaan "rouva"

ja "neiti" nimistä. Hänellä oli ollut huono onni koko päivän.

Joka paikassa oli häneltä kysytty, oliko hän rouva vai neiti,

puodissa, kähertäjällä, poliisikamarissa, josta hän haki lupalippua

lamppuspriin ostamiseen. Mitä ne sillä tiedolla tekevät, hävyttömät

urkkijat, raivosi hän. Se kuuluu minun yksityiselämääni. Milloin

miehelle sanotaan: 'herra nainut mies ja herra naimaton mies!'

Selitin, että oli kysymys siitä, oliko hän holhouksen-alainen vai

täys-ikäinen, jolloin hän sydämmystyi vielä enemmän. Pitikö sitä

lain halventavaa pykälää joka paikassa huomauttaa. Silloin kun

sitä ei tarvittu. Ja joka oli sitäpaitsi valheellinen. Sillä hän

holhosi miehensä, eikä päinvastoin. Kyllä sieltä tuli. Ja sehän on

ymmärrettävää. Hän oli oikeassa. Ajattele, kuinka paljon pahaa,

miehen ja naisen välistä keskinäistä onnettomuutta välttyisi, jos

asia olisi toinen. Jos nainen holhoaisi edes oman omaisuutensa.

Kuinka paljon raha- ja ruumiskauppoja silloin menisi tyhjiksi, kuinka

paljon sieluja pelastuisi! Sillä kapitaali on myrkky, pahempi kuin

alkohooli, nykyaikaisessa yhteiskunnassa vielä kamalammin käytetty.

Jokaisen perijättären otsalla pitäisi olla kirjoitus: myrkkyä.

Sillä kuinka monet heikot ihmisparat myyvät sielunsa autuuden

ostaakseen rahaa. Rahaa, jonka oikeastaan pitäisi olla tehtyä työtä,

esperantoksi, yleistajuiseksi, muutettuna. Perintö pois!

Liinan tumma, metallinen ääni alkoi saada kuuman vetävän värin. Sain

pienen käsityksen siitä väkevästä personallisesta vaikutuksesta,

siitä itsensä vaakalautaan panemiskyvystä, mikä tällä asianajajalla

mahtoi olla oikeussalissa.

-- Työtä on paljon, kaukonäköjä aukenee joka suuntaan ja elämä on

niin lyhyt. Jos edes saisi tulla katsomaan tänne työnsä jälkiä, aina

sadan vuoden perästä. Mutta ei. Kuolema, se on jotakin hirveätä. Ei

koskaan, koskaan saa nähdä...

Liina peitti käsin kasvonsa.

-- Olen hyvin iloinen, että tulit, sanoi hän. Tämä päivä on ollut

minulle niin vaikea. Työstä ei olisi tullut mitään kuitenkaan.

-- Toisten päivät kuluu hukkaan ilman mitään syytä, niinkuin minun.

Ilman sinua olisin tänään jäänyt kovin köyhäksi...

-- Niin, jatkoi Liina vilkastuen, onhan siinä tosiaan pieni

romaanin aihe, tuossa, mitä olen kertonut. Se taitaa olla hyvinkin

uudenaikainen tapaus, että joku ei mene naimisiin sen kanssa, jota

hän rakastaa, jotta hän ei tekisi rakastettuaan onnettomaksi.

Siihen voit vielä jatkaa, että hän sensijaan menee naimisiin jonkun

toisen kanssa, jota hän ei rakasta ja jonka hän sentähden voi tehdä

onnelliseksi. Sellaisiahan ne ovat ne teidän nykyaikaiset romaaninne,

jos olen oikein ymmärtänyt? Vähän monimutkaisia?

-- Sinusta tulee vielä monimutkaisempi tapaus ole varma siitä:

että joku ei mene naimisiin rakastettunsa kanssa, jotta hän ei

tekisi onnettomaksi sitä, joka tekee onnettomaksi sen, jota tämä

ensimainittu joku rakastaa. Jos olen oikein ymmärtänyt?

-- Ole jo hulluttelematta, nauroi Liina. Mutta jos kerran noin rupeat

väärentämään asioitani, niin muista välttämättä sitten myös väärentää

nimenikin, ettei liikkeeni kärsi.

-- Tietysti.

Jonka olenkin tehnyt.