Etpäs osaisi laskea tukin päällä koskesta alas, etpäs jukul'aut
osaisikaan!
-- Minä, joka olen ihan kosken partaalla syntynyt ja kasvanut...
-- Vähät siinä papinkirjoja kysytään, missä on syntynyt, kysytäänpä
vain, osaako poika pontulla oikein valita tukin, jonka selkään
hyppää. Sanopas, minkälaisen valitsisit?
-- Tietenkin sellaisen, joka kannattaa.
-- Tietenkin iskisit silmäsi sellaiseen, joka ylinnä veden päällä
keikkuu ja joka pyörii! Ei, tuumista se riippuu. Oletkos koskaan
punninnut, montako tuumaa sinun kohdallesi tarvitaan?
-- Mutta oletkos sinä koskaan ollut ruuhkaa purkamassa?
-- Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee...
Olli Muurola kuunteli tätä pöytäseuransa hilpeää ja tyhjänpäiväistä
rupattelua haikeamielisesti ja melkein kadehtien. Siinä oli sitä
elävän elämän harrastusta, joka häneltä puuttui, jota hän olisi
tarvinnut teokseensa, jota hän nykyään ajoi takaa joka paikassa. Sen
vuoksi oli hän tullut tänne Kauppaseuraankin, tavattuaan kadulla
muutaman vanhan koulutoverin. Aina tuo sama ajatus: jos sattuisi
jotakin, jotakin tavallisesta poikkeavaa, joka rehevöittäisi
mielikuvitusta, tulistaisi tunnetta, antaisi todellisuuden tuntua ja
pakottaisi kirjoittamaan. Eikös mitä! Ei sattunut mitään. Tai jos
sattuikin, ei hän saanut siitä kiinni. Tai jos sai silmänräpäykseksi,
kuihtui tuo vaikutelma heti hänen aivojensa läpi käväistyään,
kuihtui, sensijaan että se olisi ruvennut siellä kasvamaan ja
hedelmöitymään, kuivui kuin savi kuvanveistäjän käsissä, ennenkuin
siitä ehti mitään tehdä.
Ei auttanut kirjavin seura, ei viinan voima. Kaikki oli niin kaukana.
Ei mitään mielenkiintoa ihmisiin eikä koko maailman menoon eikä edes
kykyä teeskennellä sitä!
Tällainen oli Olli jostakin selittämättömästä syystä ollut jo
pitemmän aikaa. Hänen ei olisi nykyään ollenkaan pitänyt tulla
ihmisseuraan. Hän ei osannut käyttäytyä. Ja hänen kummallista
hajamielisyyttään ja välinpitämättömyyttään voitiin vielä pitää
jonkinlaisena tahallisena mielenosotuksena.
Hän nousi lähteäkseen. Olikin jo myöhäinen yön hetki. Hän syytti
kiireellisiä töitään.
-- Taitaa tulla henki päälle, nauroi ystävällinen konttoristi hänen
vierellään.
Luokkatoveri nousi seisomaan.
-- Sinusta tulee, sanoi hän hiukan sammaltaen, vielä Suomen maan
suurin kirjailija, sanokaa minun sanoneeni. Minä olen sen havainnut
kotkan silmällä. Ja jos suomen kieli kerran on, niinkuin on
todistettu, maailman alkukieli, niin se on oleva myös sen loppukieli,
se on minun uskoni se. Sillä mikäs tämä maailman niin paljon huudettu
sivistys ja kehitys on? Vain käärme, joka puree omaa häntäänsä.
Ja silloin sinun kirjojasi, Olli, luetaan vielä kerran kaikkien
ranskojen ja saksojen ja intiaanien ja hottentottien maassa! Hei
pojat, se on komeaa se! Hän kohotti lasiaan. Eläköön Olli Muurola!
Maailman loppuun asti!
Tämän humalaista filosofiaa ja hyvyyttä ylipursuavan puheen aikana
tuli Ollille kiire hävitä. Häntä kiusasi oma liikkumattomuutensa,
se, ettei hän voinut jollakin sopivalla hyväntahtoisella pilalla
vastata tuohon leikilliseen ylistelyyn eikä lyödä sitä turraksi. Hän
ei jaksanut pakottaa suutansa edes nauruun. Hänen yrityksensä päättyi
pieneen irvistykseen.
Ulkona oli kylmää huuruava talvi-yö. Kaupungin harvat tulet
levittivät sinne tänne pimeään suuria epämääräisiä valohämy-kehiä.
Ollia värisytti. Hän veti kauluksen korvilleen ja alkoi astella.
Tai oikeastaan hän ei itse tehnyt mitään, hän vain antautui jonkun
hänessä toimivan totunnaisen elollisvoiman vietäväksi. Hän ei
kävellyt, askeleet kuljettivat häntä, hän ei ajatellut, ajatukset
vain velloivat omia aikojaan hänen aivoissaan. Hän katseli ja
kuunteli niitäkin ikäänkuin syrjästä.
Minä, kuka minä olen, kuuli hän jonkun kysyvän siellä sisällään.
Minä en ole mikään, tai ainakaan minä en ole mikään yksi. Minä olen
monta. Yksi minä nousee toista minää vastaan ja toinen on pyhä toisen
hyökkäyksille. Asettaa vain kuin Kambyses kissan tuhansia vastaan.
Mikä on voitto itsensä yli? Ota siitä sitten selvä! Jälelle jää
hämäryys ja hävitetyn tarmon tunne, epämääräinen levottomuus niinkuin
tehdyn rikoksen jälkeen, vaikk'en minä mitään sellaisesta tiedä.
Ennen olisin sen ymmärtänyt, ennen, jolloin olin oikea ihminen, joka
tahtoi, pyrki, taisteli, oli paha, löi toisiakin pyhän itseytensä
esiinsaamiseksi. Nyt sitävastoin minä, tuo suuri yhteisminä, en tee
mitään, minussa vain tapahtuu jotakin. Kenties kaikki tämä tuska
onkin vain paljasta pelkoa, pelkoa siitä, että en enää koskaan kykene
tekemään mitään, että jo olen sisällisesti halvattu, työkyvytön ja
siis myös leivätön, nälkäkuolemaan tuomittu...
Mitä, oliko kuolema taas pujahtanut hänen ajatuksiinsa. Viime
aikoina sen varjo jollakin ihmeellisellä tavalla tavoitti hänet joka
paikasta. Eihän hän toki peljännyt sitä, ei ollenkaan. Elämä oli
paljon peljättävämpää. Kuolema pikemmin houkutteli, viekoitteli häntä
oudolla uutuudellaan, viimeisenä merkillisenä elämyksenä. Monena
yönä oli hän tavannut itsensä istumasta vuoteeltaan, odottamasta
kuolemaa... Silmät suuri-avoimina... Ettei olisi tarvinnut tulla
Jumalan eteen unen pöpperössä... Miksi? Oli vain tuntunut että
kuolema oli lähellä. Mutta se ei tullutkaan ja elämän tavallinen
harmaa ikävyys sai hänet jälleen valtoihinsa.
Ikävyys se oli pahin kaikista taudeista ja olihan historiassa aikoja,
jolloin se valtasi ihmiskunnan kuin rutto, jolloin lapset, heti
kävelemisen taidon opittuaan, kävelivät hirteen. Niillä pojilla oli
oikea kurssi...
Mutta hän, Olli, miksi hän siis käveli tässä katuja pitkin, vaikka
se ei huvittanut häntä, miksi hän eli? Ei tietysti huvin vuoksi,
vaan minkä vuoksi? Yksinkertaisesti vain siksi, että elämisen vietti
kuului kerta kaikkiaan ihmisen olemukseen, niin kauan kuin se oli
olemassa. Kummallista. Tässä hän kävi ja ajatteli iankaikkisuuden
asioita eikä sentään mennyt ottamaan niistä selvää, sinne, rajan
taakse. Ei tietenkään, koska kerran ei hänen kohdaltaan muuta
iankaikkisuutta ollut kuin se, mikä mahtui syntymän ja kuoleman
välille. Oli vain iankaikkisuuden ajatus. Oh, mitä vielä, eihän hän
ajatellut mitään, oli vain ajattelevinaan ja ihmiset luulivat, että
hän ajatteli, kun hän ketään näkemättä murjotteli heidän ohitseen.
Hyvä, että edes luulivat...
Olli oli melkein huomaamattaan tullut vanhan kaasutehtaan kohdalle.
Siinä hän vasta ensi kerran katsahti ympärilleen. Oikeaan suuntaan
hän siis kulki. Hän asui sirkuksen toisella puolen. Kaasutehtaan
punaiset muurit ja tukeva piippu tuossa olivat hänen vanhoja
tuttujaan. Hän muisti, että ne koulupoikana olivat tehneet häneen
tarumaisen järkyttävän vaikutuksen. Pyhällä vavistuksella ja
kunnioituksella oli hän siihen aikaan vaeltanut siitä ohitse. Hän
oli kuullut kerrottavan, että siellä piti hiipiä sukkasillaan ja
hän oli vakuutettu siitä, että vielä joskus joku vahingossa astuisi
rauta-anturalla sen tulen-aralle lattialle. Ja silloin! Räjähtäisi
koko kaupunki, kaikki lyhdyt leimahtaisivat taivasta tapaaviksi
tulipatsaiksi ja maailma hukkuisi tuleen. Nyt tuo kerran niin
pelottava tiilivaja seisoi tuossa niin kiltin näköisenä, rauhallisena
kuin vanha unohduksiin jäänyt maalaiskirkko...
Tehtaan toisella puolen viertotien korkealla käytävällä tarttui
vinha viima Ollin hartioihin. Ei tehnyt mieli seisoskella. Päivisin
hän ei koskaan mennyt tästä ohi kääntämättä katsettaan oikealle.
Nyt ei näkynyt mitään. Siniset ja kellertävät sähköt vain loivat
kelmeää aavemaista valaistusta yli laajan pimeän rautatiekentän.
Päivisin sensijaan piirtyi silmiin tuon alavuuden toisella rannalla
kohoavat mahtavat kivitornit, Sörnäisten valtava suurkaupunki. Sillä
se oli oikeaa suurkaupunkia, ei suinkaan esplanadi. Unioninkatu
ja Pitkäsilta, se oli palanen Zolan vyöryvää tarmoa. Oli kuin tuo
kaukainen talorykelmäkin olisi kantanut kulmillaan jotakin sen
sisäisen jännityksen voimasta, mikä sen alla asusti. Se kohosi
väliin kovan keskipäivän valaistuksessa yksitoikkoisena ja jyrkkänä
kuin nyrkki, tai karuna, uhkaavana hallavuutena kuin suden selkä;
tuulisina, utuisina ja hämäräisinä päivinä se taaskin hukkui tehtaan
piippujen savuun ja veturien höyryyn, se eli, sykähteli, liikkui, se
laajeni suunnattomaksi ahjoksi, joka puuskutti taivaalle pölyä ja
hikeä, utua ja salaperäisten unelmien hattaroita. Mutta hiljaisina
iltaruskon hetkinä saattoi tuo sama Moolokin kita pukeutua kultaan
ja kalliisiin kiviin, hymytä ja kuvastella korkeuksiltaan ylellisenä
ja ylhäisenä kuin joku Välimeren kaupunki. Silloin nuo pengermittäin
ylenevät talot paistoivat valkeina kuin marmori ja kesän vihreys
kiertyi niiden otsalle kuin vilpoisat laakerinlehvät...
Niin, maailma oli kaunis, hyvin kaunis, mutta hän ei osannut tehdä
siitä mitään, ei ainakaan kirjoja. Nyt juuri, kun hänen kuitenkin
jo olisi pitänyt osata, kun hän jo tiesi ja taisi jotakin. Ennen,
silloin aivan alussa, kun hän vielä oli ollut aivan _homo novus_ sekä
elämässä että kirjallisuudessa, silloin se oli käynyt parhaiten.
Silloin hänellä oli ollut turhamainen, läähättävä hätä lennättää joka
korsi kekoon. Hän oli kuin intohimoinen kukkien kuivaaja. Hän ei
ihaillut eikä säälinyt niitä, ei nauttinut niistä ennenkuin ne olivat
puristimesta päässeet ja kuoliaaksi rutistuneet, mutta nimi, suku,
tunnusmerkit yksityiskohtiaan myöten kirjassa. Niin semmoinen hän oli
ja pahempikin. Perhosia hän pisti neuloihin, niin, niin, läpi aivan
kultaisesta sydämestä ja värisevästä siivestä... Se oli silloin. Hän
oli silloin nuori ja julma. Sittemmin hän ihmistyi paljon, ammattinsa
kannalta katsottuna nähtävästi liiaksikin. Elämä muuttui rakkaammaksi
kuin taide, itse kukka mielenkiintoisemmaksi kuin sen liputtaminen
ja liisteröiminen. Hän saattoi kumartua aina maantien tomuun asti,
vaikkapa vain suudellakseen jotakin pientä auringonruusua, hän jäi
hengittämään sen huumaavaa tuoksua ja antoi hetkien vieriä kuin
lumotun linnan lehdoissa voimatta herättyään ollenkaan tilittää
sen kauneuden laatua, josta hän juopui. Eikä ollut aikaakaan.
Elämän ohikiitävä kirjavuus antoi työtä joka hetkelle. Jokainen
ryysyläinen kätki äänensä värissä, silmänsä välkkeessä, jotakin uutta
ja erikoista, joka oli tutkittava. Joka kannon hän katseli, joka
riihenkulman hän kiersi moneen kertaan, ulvoen ihastuksesta kuin
penikkakoira. -- Ja nyt! Nyt kulki hän yli samojen autuuden niittyjen
kuin varjo toisesta maailmasta, kuin sokea paimen, varovasti ja
hellävaroin, tuntien kyllä tuoksun, aavistaen liikkeen ja muodot,
nähden ne tuolla, tuolla silmiensä sokeiden kalvojen sisäkammiossa,
mutta ikävöiden itse aivan muualle, kauas, jonnekin etäisien
avaruuksien sopusointuihin, joista silloin tällöin joku kaiku yllätti
hänen korvaansa...
Tuolla ne kulkivat arvoituksellisia parabelejaan ja hyperbelejään
pitkin, nuo taivaan tuntemattomat tulipallot!
Ja niistä ei tiennyt mitään, ei voinut tietää. Ihmiset pyrkivät sinne
ponnistellessaan vain tekemään avaruuden yhtä ahtaaksi kuin tämä
kärpäsen pisama, jonka basilleja he olivat. Yhtä vähän kuin basillit
heidän ruumiissaan ymmärsivät mitään siitä elimistöstä, jossa ne
elivät ja asuivat, lisääntyivät, tappelivat ja toimittivat kaikkia
toimituksiaan, yhtä vähän he ymmärsivät mitään siitä äärettömästä
elimistöstä, jonka basilleja he olivat. Miten saattoi osa tajuta
kokonaisuutta, johon se kuului! Silläkin piti olla alku ja loppu,
Jumalalla pää, kädet ja helma! Tai ehkä nuo kaikki taivaanpallot
yhteensä olivatkin joku uusi personallinen soluolento! Sillä olihan
sentään ihmeellistä, että maa ajatteli, että sen pinta oli täynnä
itsetietoisesti kihisevää hermoelämää, aivoja, äärettömyyttä
aavistelevia, hienon hienoja tuntosarvia ja että hänkin, Olli, oli
yksi niistä. Väliin tämä ajatus aivan huikaisi häntä, oli kuin kaikki
planeetat ja komeetat olisivat hetkittäin paistaneet suoraan hänen
päähänsä, jonkinlaisena aineettomana sävel- ja valotulvana. Ja monena
yönä hän uneksi että hän juuri oli saamaisillaan kiinni mystiikan,
kaikkeuden salaisuuden, mutta ratkaisevalla hetkellä se taas häipyi.
Tällaisina hetkinä hän todella joskus saattoi tuntea itsensä
ruhtinaallisen rikkaaksi, sen, että hänellä oli jotakin antamistakin
ihmisille, mutta hän ei voinut pukea sitä mihinkään muotoon. Hänen
maankokkareesta sorvatut sormensa eivät totelleet, hän ei osannut
oman ammattinsa käsityötä.
Sen oli Olli aina tuntenut silloinkin, kun hän kirjoitti parhaiten.
Hänellä oli runoilijan sielu, mutta proosakirjailijan tympeä sanonta.
Miksi hänestä ei ollut tullut runoilijaa? Hänen ensimäinen puheensa
tälle maailmalle oli kuitenkin ollut runomittainen.
Ollia rupesi naurattamaan kun hän muisti tämän kaskun lapsuudestaan.
Muuan vanha muori oli ollut häntä sylivauvana hoitamassa ja tämä oli
nukutellessaan hyräillyt laulua, jonka Olli oli sitten pamauttanut
yhteen kyytiin ensimäisiksi sanoikseen. Se oli kuulunut näin:
"Hei heilakkaa,
pää nuijakkaa,
keskipaikka keilakkaa,
häntä hoilakkaa,
jalat muuramen mukomat."
Mitä se muori on sille lapselle opettanut? olivat isä ja äiti
huudahtaneet. No se on vaan sitä kissanlaulua, oli muori vastannut.
Mokoma muori, sillä oli hän kai noitunut Ollin runosuonen
elinajakseen niin tökeröksi, ettei sitä voinut ottaa vakavalta
kannalta.
Mitenkä hän siis olisi voinut mennä kirjoittamaan kosmillisista
hurmioistaan, hän, jolla oli Jakobin ääni ja Esaun kädet. Tosin oli
myös Mæterlinck painija, mutta se oli jotakin aivan toista. Hänelle
ei kukaan nauranut. Jota vastoin Ollille! Hänen kirjoissaan olisi
jumalanpoika jälleen saanut vaeltaa orjan muodossa ja pilkattuna eikä
kukaan olisi tuntenut häntä. Ja hän itse, hän olisi tietysti antanut
hänelle Juudaan suudelman, myynyt hänet muutamaan hopeakillinkiin.
Sentähden, että hopeakillingit kerran olivat niin tuiki
välttämättömiä. Muuten, hampaat naulaan, naru kaulaan!
Viime päivinä oli se tunnelma ollut hänessä vahvasti vallalla. Työ
ei sujunut, huoneen vuokra oli maksamatta. Ei pienintä kertomusta,
ei mitättömintä pakinan-aihetta hän keksinyt. Ja sellainen ihmisiä
kaihtava mieliala lisäksi! Niin happamella naamalla ei voinut
mennä vippaamaankaan. Ne olivat sentään mukavia miehiä nuo siellä
Kauppaseurassa. Olisi hän vain juonut pikkuisen enemmän, olisi
kaikki käynyt hyvin. Se olisi antanut välittömyyttä, elvyttänyt
mielikuvitusta, vienyt pois tuon kiusallisen liika-arkuuden ja
herkkyyden hermostossa. Olihan aivan mieletöntä, että hän nykyään,
kun joku vain tervehti häntä kadulla, tunsi huultensa avuttomasti
värähtelevän ja sydämensä säikähdyksestä seisahtuvan. Sill'aikaa
kun muut ihmiset loruilivat iloisesti ja huolettomasti. Mitä ne
olivatkaan haastelleet luokkatoveri ja se toinen? Jotakin mitätöntä.
"Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee", mitähän se sillä mahtoi
tarkoittaa? Saakelin mehukasta puhetta. Olisipa hän edes osannut
kirjoittaa sivun verran sen tapaista!
Mutta miksi hän sitten tahtoi kirjoittaa, kun ei se kerran mennyt!
Useasti teki hänen mielensä luopua koko ammatista. Mutta mitä sijalle
saada. Hänellä ei ollut mitään ammattitaitoa, hän ei kelvannut
mihinkään. Nuo ihmisen ja iankaikkisuuden asiat, joita hän elämänsä
ijän oli pohtinut ja joista hän vähän jotakin tiesikin, ne eivät
elättäneet ihmistä. Piti olla spesialisti, mutta miten nuo hyvät
spesialistit muuten olivat lapsia sielunasioissa...
Olli oli näkevinään itsensä rappiolle menneenä kirjailijana,
rikkinäinen hattu-reuhkana päässä, kulunut, lahjoitettu palttoo
päällä tarjoamassa jollekin sanomalehdelle paperikorin täytettä.
Ei, parempi ajoissa lopettaa. Lähteä maailmaan aivan kuin alusta,
niinkuin lähtivät monet muut, pelkkien jäseniensä, lihasvoimansa
avulla, ruumiilliseksi työntekijäksi. Taiteilija oli muuten samassa
asemassa kuin työmies. Yhtenä päivänä oli työtä, toisena ei.
Mutta työmiehillä oli kuitenkin järjestönsä, oli tilaisuus saada
työtä toisesta paikasta, kun vain lähti mittaamaan maantietä.
Jotavastoin taiteellinen työ voitiin eräänä kauniina päivänä muitten
ylellisyys-asioiden mukana kantaa polttoroviolle...
Mutta työmieheksi pyrkijänäkin häntä ei olisi uskottu, ei otettu
vakavalta kannalta. Olisi pitänyt kerrassaan heittäytyä kulkijaksi,
oikein gorjkilaiseksi paljasjalaksi, siirtyä oudoille seuduille,
vaihtaa paikkaa alituisesti, ottaa vastaan elämän kaikki valot ja
varjot yhtä suurella rakkaudella... Mutta siihen olisi taas tarvittu
se mielenkiinto elämään, joka Ollilta oli mennyttä.
Olli ei saanut tulevaisuudensuunnitelmilleen mitään uomaa. Peijakas,
murahti hän vihdoin aivan ääneen. Pitäisi olla porvarillisissa
naimisissa oleva naiskirjailija, se vetelisi. Mies maksaisi asunnon,
ruuan, saisi tehdä työtä, milloin haluttaisi, myydä kirjan, milloin
huvittaisi. Ei pakkoa koskaan. Ja maine kasvaisi, tietysti lisättynä
vielä miehen maineella, josta nainen aina anastaa osansa. Kirjailevat
naiset, jotka samalla ovat naimisissa, ovat eläkettä nauttivia
kirjailijoita. Se olisi ihanne-tila!
Mitenkä sitä sentään on yksinäinen, ajatteli Olli edelleen, ei
ketään läheistä, eikä koskaan tule olemaan. Jos minulla olisi
vaimo ja lapset, rakastaisin niitä kenties, en sietäisi nähdä,
että ne kärsivät kurjuutta kanssani, niiden kyyneleet veisivät
viimeiset voimani, minulle tulisi hätä, jos vaimoni istuisi siinä
vieressäni nälkäisenä ja kurjassa pukimessa. Tekisin mitä hyvänsä,
senvuoksi ehkä jotakin halpaakin. Huonoja kirjoja vielä enemmän.
Rahasta, rahasta vaikka mitä! Kuinka se nytkin oli lähellä, miten
se hiipi myrkyttäen vereen tuo tietoisuus siitä, mikä menee
kaupaksi, mikä ei. Mutta ei hän sittenkään antaisi sille perään, ei.
Mieluummin sittenkin lopettaisi kaiken. Vielä oli hän säilyttänyt
vapautensa. Kuoleman jälkeinen maine, mitä siitä, ei se kuulunut
hänelle enää. Mitä tavoittamisen arvoista oli mukamas joku väärä
mielikuva, joka hänestä mahdollisesti jäisi jälelle. Vähäksi
aikaa. Romaaninkirjoittajat, parhaatkin, elivät hyvin vähän aikaa,
runoilijat säilyivät paremmin pinnalla. Niin, runoilija olisi
hänestä pitänyt tulla! Mutta olipa hauska sentään ajatella, että
arvostelijat, ne elivät vielä lyhyemmän ajan kuin mikään kirjailija,
sen hetken vain!
Olli oli jo saapunut kotiportilleen. Hyvä, että oli yö. Ei tarvinnut
tavata emäntää eikä kuulla sitä ijänikuista yksitoikkoista pianon
rimputusta, joka muuten oli tehdä hänet hulluksi. Sellainen kamala
strindbergiläinen sarabandi! Niinkuin kirstun naulaus! Musiikki oli
hyvin vähän hienotunteinen taide. Milloin kirja noin hyppäsi silmille
virstan päästä!
Juuri kun Olli oli avaamaisillaan ovensa, huomasi hän sen
nurkkauksessa jotakin mustaa. Hän lähestyi sitä haparoiden.
Oven syvennyksen sokkelossa istui kyyryssä joku ihminen, pää shaalin
sisään kiedottuna.
-- Ettekö pääse sisälle vai odotatteko jotakin? kysyi Olli.
-- Aamua minä odotan, kuului shaalin sisältä sälöisesti raapiva ääni,
josta ei voinut sanoa oliko se nuoren pojan vai tytön.
Eipä tuollakaan ihmisparalla ole hyvä olla, mumisi Olli itsekseen.
-- Kuolethan tuossa kylmään, tule toki sisään, jumalan luoma,
virkahti hän.
Mykkyrä ojentautui heti pystyyn ja seurasi Ollia estelemättä.
Huoneeseen tultuaan ja otettuaan tulta, alkoi Olli lähemmin
tarkastella tuntematonta vierastaan.
Shaalin alta näkyi aivan nuoren tytön kelmeät kasvot. Hän oli laiha
kuin heinäsirkka, ja hänellä oli kulmikkaat, epäsäännölliset, melkein
poikamaiset piirteet. Koko tuo pieni ruumis värisi vilusta.
-- Istupa tuohon, hyvä lapsi, ja lämmittele, sanoi Olli isällisesti.
Olethan aivan sininen kylmästä. Älä ollenkaan pelkää minua, minä olen
vanha hyvä setä.
Tyttö naurahti.
-- En minä pelkää, jos olisin peljännyt, en olisi tullutkaan ylös.
Hänen äänensä raapi ja särähteli kurkussa epätasaisesti kuin
kukkopojan ja hänen suunsa kävi hymyillessä happamesti marjamaiselle
supulle.
Merkitsikö tuo vastaus turmeltuneisuutta vai lapsellisuutta?
-- Vietätkö useinkin öitäsi noin ulkosalla?
-- Sattuuhan sitä joskus, sanoi tyttö karusti. Paleltunut
karviaismarjan raakale, joka ei koskaan kypsy, ajatteli Olli.
-- Etkö koskaan pelkää?
-- Mitä minä pelkäisin?
-- Pahoja ihmisiä...
-- Jos joku koskee minuun, minä lyön.
Olli vilkaisi häneen ihmeissään etsiessään kaapista jotakin
lämmittävää. Siellä piti olla vielä tilkkanen konjakkia.
-- Jos joisit pienen kulauksen konjakkia, se lämmittää. Sitten voi
käydä levolle tuohon sohvalle... Mikä sinun nimesi on?
-- Siiri.
-- Osaatko juoda, se on väkevää?
Tyttö ei vastannut, vaan tarttui lasiin ja joi sen sisällön tyynesti,
niinkuin se olisi ollut maitoa.
Olli ei päässyt hänestä perille. Hänen ilmeensä oli hyvin kokenut
ja samalla oli siinä jotakin karun puhdasta. Hän näytti äärettömän
väsyneeltä.
-- Käy nyt pitkäksesi tuohon.
Tyttö totteli heti ja Olli peitti hänet päällystakillaan huppuun kuin
pienen lapsen.
Sitten kaatoi hän itselleenkin lasin ja jäi pöytänsä ääreen istumaan.
Kaikki tämä oli tullut niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, että hän
vieläkin oli hämmästyksissään. Siinä makasi nyt hänen sohvallaan
pieni, tuntematon lapsi, nukkuen koiran unta ja vilkuillen häneen
tuon tuostakin palttoon alta. Tietysti hän myöskin omalta kohdaltaan
ihmetteli tuollaista omituista herraa. Odottiko hän kenties häneltä
jotakin muuta? Tai pelkäsi sittenkin? Ei hän näyttänyt erittäin
kiitolliselta tästä yömajasta. Ja miksi olisi ollutkaan. Olihan
Olli vain tehnyt velvollisuutensa, sellaista pikkuhyvää, jota joka
askeleella saattoi tehdä, ainoan sitäpaitsi, minkä yleensä saattoi
tehdä lähimmäiselleen. Joka ei maksanut mitään ja johon ei voinut
kiinnittää sen suurempaa huomiota. Mitä tuo nyt oli! Jos nosti
liukastuvan jaloilleen, heitti peiton palelevan hartioille, jakoi
leipäkakkunsa nälkäiselle. Se oli kovin helppohintaista hyvyyttä.
Rikkaalle se olisi ollut ehkä vaikeampaa. Eikä se sitäpaitsi
ihmisiä tyydyttänyt, he tahtoivat vielä lisäksi jotakin muuta.
Tuo tyttökin tuossa. Ehkä hän olisi tahtonut myös mielenkiintoa
osakseen. Ehkä hän oli enemmän ylpeä kuin turhamainen ja hänen kova
välinpitämättömyytensä oli vain loukkaantumista.
Todellakin, jos Olli nyt olisi ollut ennallaan, olisi hän
tutkinut tuon heinäsirkan ulkoa ja sisältä. Olisi ottanut selvää
hänen elämänkohtaloistaan, kenties seurannut häntä joskus salaa
tuntemattomia kujia pitkin jonnekin esikaupungin sokkeloihin,
niinkuin Balzac tutkimus-esineitään. Olisi pannut hänet itkemään ja
nauramaan, näyttämään rumuutensa ja kauneutensa. Ja nyt. Siinä makasi
elämän seikkailu, ehkä kirjallisten aiheiden kultakaivos, hänen
sohvallaan, eikä hän jaksanut tarttua siihen kiinni. Sielu olisi
pitänyt ostaa sielulla eikä Olli saanut sitä toimimaan. Sähköjohto
oli vialla.
Mutta olisipa ollut rahaa, paljon rahaa! Silloin olisi saanut olla
vaikka ilman sielua. Olisi painanut vain kultaraha-nappulaa ja kaikki
ympärillä olisi alkanut elää, kaikki sielut olisivat auenneet hänelle
kuin kukkaset, kaikki ajatukset olisivat alkaneet säkenöidä, kaikki
sydämet uhota hyvyyttä ja armautta, kaikki tahdot alistua, kaikki
jalat juosta hänen asioitaan. Hän olisi kaikkien mielestä ollut
sielukas, nerokas, jalo, kaunis, ja ylistettävä. Ja hän olisi saanut,
jos hän olisi vielä viitsinyt taiteilla, ammentaa, ammentaa vain,
mistä ikinä teki mieli. Ja hän olisi voinut matkustaa täten halki
maailman, punaisten ja mustien maan-osat vapaana, itsevaltiaana,
pakottaa salaisimmat salaisuudet omikseen.
Väkevä juoma kihosi Ollin päähän ja alkoi kiihdyttää hänen
mielikuvitustaan. Hän nousi kävelemään.
Mikä musertava ajatus todellakin mennä pois maapallolta tietämättä
edes mitä se oli, tuo pieni jyvä, muru avaruudessa. Eikä koskaan
tulla tietämään. Jos oli olemassa iankaikkinen elämä, oli se
iankaikkinen myös taaksepäin, ei vain eteenpäin ja kosk'ei siitä
muistanut mitään, ei voisi vast'edeskään muistaa. Kuolematon henki!
Hullutusta! Sen asian osasivat kemistit parhaiten selittää: kuinka
henkeväksi ihminen oikeastaan kävi kuoltuaan!
-- Nukutko sinä, Siiri?
-- En.
-- Oletko sinä koskaan ajatellut sitä, mikä sinä olet? Mikä ihminen
on? Se on olento, jonka päätunnusmerkki on tajunnan ahtaus. Tiedätkö,
mitä se on? Se on lyödä otsansa maapallon matalaan kattoon, niinkuin
se olisi savupirtin katto, näin!
Olli jysäytti päänsä seinäkomeron ovensakaraan.
-- Ajattele, voitkos ajatella jotakin sellaista, joka ei ole korkeaa,
syvää eikä leveää, vaan jotakin muuta! Voitkos kuvitella olioita,
jotka eivät ole pitkiä eivätkä lyhyitä eivätkä paksuja, vaan jotakin
muuta, joilla ei ole päätä, vatsaa, käsiä, jalkoja, vaan jotakin
muuta, jotka eivät kävele eivätkä lennä...
Tyttö oli kohonnut ryntäilleen ja katsoi Olliin tiukka, pelästynyt
ilme silmissään.
-- Älkää juoko enää, sanoi hän.
Olli tuli taas todellisuuden tajuihin. Miten kevytmielinen hän
olikaan säikytellessään tuota vierasta lasta mielettömillä
hourauksillaan. Mutta tämä pani ne nähtävästi humalan laskuun.
-- Älä ole levoton, sanoi hän tyynnyttävästi. Puhuin vain itsekseni.
Koeta nyt nukkua. Minun täytyy vielä tehdä työtä.
Olli siirsi lampun kaihtimen niin, että se varjosti tyttöä.
Lapsi rukka, kuinka hänen käsivartensa olivat luisevat. Mitä kaikkea
nuokin nuoret jäsenet jo lienevät kestäneet. Kenties kurjuutta,
kenties häpeääkin... Kenties oli hänkin jo olosuhteiden pakosta
saanut taistella tuota epätasaista taistelua toimeentulosta ja
itsensä myymisestä, mikä Ollilla paraikaa oli edessään. Omalla
tavallaan. Kuka sen tiesi! Eikä Olli tahtonutkaan tietää...
Olli istuutui jälleen pöytänsä ääreen, veti esiin puhtaan paperiarkin
ja tarttui kynään.
Hän tahtoi kirjoittaa. Jotakin oikein kaunista. Joka olisi kuin runoa.
Mutta mistä? Ihmisestäkö? Joka kuitenkin oli niin rajallinen,
joka korkeimmillaan ja hienoimmillaan oli heikoimmin uudistuva,
keskushermostonsa soluilta hedelmätön! Ihmisen unelmastako? Joka
usein täyttyessään muuttui murha-aseeksi häntä itseään vastaan,
niinkuin ihmissuvun lempihaave: lentäminen! Rakkaudestako? Joka
nykyaikaisessa yhteiskunnassa oli melkein kauttaaltaan ulkonaisen ja
sisäisen heikkouden-tilan keinotekoista pönkittämistä ja siksi niin
raskasta! Onnestako! Mikä oli onni? Toiset väittivät, että se oli
ainoastaan kaksin saavutettavissa. Mutta jos tahtoi sellaista, joka
ei ollut ei yksin eikä kaksin saavutettavissa, kuten Olli! Eihän
hän rakkautta janonnut, vaan tietoa, ei sitä, mikä oli kirjastoissa
tai mikä niissä joskus tuhansien vuosien kuluttua tuli olemaan, ei
mitään, mikä oli maan päälle tai tajunnan rajoihin mahtuvaa, vaan
sitä, joka meni yli ihmisvoiman, yli rajan, joka oli iankaikkisesta
iankaikkiseen salassa, jota ei kukaan koskaan voisi saavuttaa. Siihen
oli hänellä polttava, toivoton ikävä. Tuonne, tuonne tähtitaivaalle!
Hän veti uutimet ikkunan edestä syrjään, niin että tähdet näkyivät.
Tuolla oli se arvoitus, joka oli viedä häneltä järjen. Tuo tyhjyyden
tavoittelu ja todellisuuden hylkiminen siirsi hänet jollakin
tavoin elämän ulkopuolelle. Hän oli sairas. Ei se ollut sitä, mitä
saksalaiset nimittivät "Weltschmerz'iksi", ei myöskään sitä, mitä
englantilaiset kutsuivat nimellä "Spleen". Se oli jotakin muuta,
jonkinlaista "Götterdämmerung'ia", jumalien hämärää sielussa. Mutta
eikö koko maailma ollut nykyään verhottuna tähän samaan hämärään...
Olli istui ja istui. Lapsi sohvalla hengitti tasaisesti. Hän
luultavasti nukkui.
Ja miljoonat maailmat vyöryivät tuolla ylhäällä niinkuin ennenkin
äänettömässä majesteetillisuudessaan kaukaisia, käsittämättömiä
ratojaan... Jälleen tunsi hän tuon selittämättömän jumaluuden
läsnä-olon sielussaan. Ikäänkuin hän olisi ollut yhtä kaikkeuden
kanssa. Ikäänkuin kaikkien kuolleitten ja syntymättömien ihmisten
henget olisivat ympäröineet hänet ja luotujen ja hiomattomien
tulipallojen aurinkopölyä olisi satanut hänen silmilleen...
Se lumosi hänet niinkuin monasti ennenkin. Mitä enemmän aineetonta
äärettömyys-eetteriä oli hänen aivoissaan, sitä hiljaisemmaksi ja
hartaammaksi hän kävi. Ei voinut tehdä mitään, täytyi vain katsoa ja
kuunnella.
Näin olisi hän voinut olla liikkumatta vaikka ijän kaiken niinkuin
egyptiläinen anakoreetti, niinkuin ibis-lintu Niilin kaislikossa,
niinkuin Antinous kauneuden virran partaalla... Vain katsoa ja
kuunnella...
Iankaikkisuuden rannalla...
Olli istui ja istui.
Kynä putosi hänen kädestään.