Toini rouva istui syksyisen iltahämärän langetessa yksin ikkunan
ääressä ajatuksiin vaipuneena.
Hän sai olla paljon yksin ja se ei häntä vaivannut. Hän oli tottunut
siihen. Se oli tehnyt hänet ihmis-araksi, vauhkoksi, mutta samalla
oli se opettanut hänet ajattelemaan. Hän ajatteli koko sen ajan,
minkä muut naiset tavallisesti lörpöttelivät.
Mutta hänen kehityksensä kävi sisäänpäin, ei ulospäin, se ei auttanut
häntä elämän jokapäiväisessä taistelussa. Hän tiesi sen ja kärsi
siitä. Hän tunsi olevansa niin auttamattoman heikko. Hän osasi
ajatella ja tuntea, mutta ei toimia.
Jos hän olisi osannut toimia, ei hän nytkään olisi istunut tässä kuin
vanki. Hän olisi mennyt ulos elämään, vapauteen, puhtaaseen ilmaan.
Puhtaaseen ilmaan!
Siitä oli kauan kuin hän oli sitä viimeksi hengittänyt. Häntä ympäröi
alati samea, saastainen ilmakehä, joka lamautti hänen voimansa ja
ikäänkuin koversi alta päin koko hänen siveellisen ihmisensä.
Tämä sisäinen ilmastotauti oli tullut hänen elämäänsä Uoti Pallarin
mukana. Vähitellen, vähitellen. Ensin alussa hän ei ollut sitä
huomannut ja sitten kun hän sen huomasi oli jo liian myöhäistä
irtautua siitä. Se oli uuvuttanut hänet jo niin, ettei hän jaksanut
tehdä mitään pelastuakseen.
Mutta tästä hermoston heikkoudesta huolimatta toimi hänen päänsä
selvästi. Hän tunsi tilanteensa rumuuden Pallarin vaimona
yksityiskohtiaan myöten. Ei ollut sitä halpamaisuutta, omantunnon
sovittelua, häpeällistä juonta tai väärinkäytöstä, johon tämä
mies ei olisi tehnyt itseään syypääksi. Ja välillisesti Toinin
myötävaikutuksella. Ensiksi hänen rahoillaan, toiseksi hänen
orjuutetun olemuksensa alistetulla, suojaavalla suvaitsevaisuudella.
Hän koetti maailman silmiltä salata omaa häpeäänsä, sitä, että
hän tiesi mitään miehensä likaisesta luonteesta ja epäiltävistä
liike-yrityksistä. Ei ollut toista vaimoa, joka uskollisemmin olisi
pitänyt suunsa lukossa perhe-asioihin nähden.
Eikä ollut kelle kertoakaan. Toinilla ei ollut ketään läheisempää
ystävää. Hänen miehensä oli vieroittanut hänet kaikista muista.
Tietysti alun pitäin tahallaan, tietysti laskien ja käyttäen
hyväkseen kaiken, mikä suinkin saattoi lisätä Toinin luonteessa
piilevää heikkoutta, passiivisuutta, uuvuttaakseen hänet täten
lopulta täysin voitettuna ja vaarattomana omien tarkoitusperiensä
uhriksi.
Ja tämän kaiken oli hän tehnyt ihailtavan viisaasti, kerrassaan
loistavana ihmistuntijana. Ottanut myös huomioon Toinin älyn ja
siveellisen vakavuuden ja vienyt ne kummatkin valon taakse. Mikä
pohjaton konnuuden nerous tuossa miehessä piili! Nyt hän vasta
saattoi oikein selvästi nähdä hänen kaukonäköisten laskelmiensa
erehtymättömän oikeat menetelmät. Toinin suhteen ainakin. Eiköhän
siis kaikkien muidenkin. Onnettomat ne ihmiset, jotka hänen kynsiinsä
joutuivat! Pallari oli varmaan tämän hyödyn aikakauden kaikkien
lahjakkaimpia hyötyjiä.
Miten suurella vakavuudella hän otti jokaisen asian, miten
vuorenvahvalla vakaumuksella hän puhui, miten juhlallisesti hän
esiintyi ja miten liukkaasti hän kuitenkin vaihtoi karvaa etujen
mukaan. Mutta tätä nahanvaihdos-prosessia ei koskaan kukaan nähnyt.
Ei kukaan huomannut edes sitä. Ja vaikka se hänen ulkonaisista
viivoistaan olisi ollut selvästi huomattavissa, olivat kaikki vain
siinä uskossa, että Pallari oli mies, joka paikkansa piti, että hän
aina oli ollut siinä, missä oli.
Kun hän oli kosinut Toinia eli toisin sanoen hänen rahasäkkiään, oli
hän ollut ihanteellinen radikaali, omantunnonvapauden esitaistelija.
Se oli maassa muodissa siihen aikaan ja se pani ihmisen maineen
lentämään. Hän ei tahtonut kristillistä avioliittoa, vaan vapaata,
ilman pappia, ilman toisen tai toisen holhoustilaa. Se oli tietysti
senvuoksi, että Toini ei luulisi hänen himoitsevan hänen rahojaan.
Mutta hän oli avulias niiden hoitamisessa, hän sijoitti niitä
liikkeisiin, osti osakkeita, keräsi korkoja, valvoi Toinin parasta,
oli hänen valtuutettunsa ja edusti häntä. Hän tuli tunnetuksi
kaikkialla, missä rahoja liikutettiin. Toinilla ei ollut enää
mitään tekemistä proosallisen omaisuutensa kanssa muuta kuin iloita
hengessä sen erinomaisesta hoidosta. "Ethän sinä ymmärrä sellaista",
oli Pallari sanonut. Samoin kun Toini yritti tulla mukaan ihmisten
pariin: "Ei siellä ole naisten paikka, ei se ole sopivaa eikä tuota
mitään hauskuutta sinulle." Näin oli hän siirtänyt Toinin syrjään
seura-elämästä sillä hän pelkäsi, että Toini voisi itsenäistyä, saada
silmänsä auki vertailun kautta, kenties vielä rakastua johonkin
toiseen ja mennä tipotiehensä rahoineen. Mutta kun kapinanhenki yhä
kyti Toinissa, joskaan se ei voinut ulkonaisen työnnön puutteessa
puhkaista hänen passiivisen luontonsa kuorta, sitoi Pallari hänet
itseensä lapsella. Se oli taas oikein laskettu. Toinilla, joka
oli niin arkahermoinen ja kaikkea taistelua pelkäävä, ei ollut
enää rohkeutta ajatellakaan lähteä yksin maailmaan avioton lapsi
käsivarrellaan. Ja Pallarin valta kasvoi kotona. Hän saattoi jo
huoleti laiminlyödä vaimoaan, olla poissa missä, milloin ja miten
tahtoi tekemättä tiliä yksin-istuvalle, hiljaisuudessa kärsivälle
naiselle. He eivät koskaan riidelleet. Riita oli Toinin kauhistus.
Pallari vain painoi, musersi hänet alas luonteensa raakuudella ja
häikäilemättömällä mahtiponnellaan. Lopulta oli kaikki hänelle
yhdentekevää, hän tunsi, ettei hän koskaan pääsisi pois omin
voimin sen vuoren alta, mihin hän oli joutunut. Eikä hänellä ollut
tilaisuutta eikä uskallusta etsiä apua muualta. Hän oli jäänyt
ihmisistä syrjään, ei tuntenut ketään ja jos tunsikin jonkun oli hän
liian ylpeä paljastamaan salaisuuttaan. Myöhemmin olivat he antaneet
ohimennen vihkiäkin itsensä, lapsen tähden. Niin oli Pallarilla se
puoli kunnossa, hän saattoi huoleti kääntää selkänsä sinne päin,
se oli turvattu. Hänen ulkonainen toimintansa sai nyt entistä
mahtavammat ilmestysmuodot. Hänestä tuli oikein yhteiskunnallinen
pomo, vanhoillisten, tukevien mielipiteittensä ja suuren rikkautensa
voimalla. Hän lajitteli ja luokitteli ihmiset edullisuuden mukaan.
Hän oli mukana kaikissa arvokkaimmissa yhtiökokouksissa ja
liikeyrityksissä, mutta hänellä oli myös omat yksityisluontoiset
kauppa-asiansa, jotka pakottivat hänet tuon tuostakin matkoille maan
itäosiin ja joiden laatua ja laillisuutta Toini suuresti epäili.
Nytkin oli Pallari sellaisilla matkoilla.
Ulkona satoi, kohisi ja sohisi.
Toini tunsi itsensä niin pieneksi, irralliseksi, niin vieraaksi ja
turvattomaksi tässä suuressa autiossa huoneustossa, jossa hän istui
yksinään äänettömässä kivettyneisyydessään. Tämä oli siis hänen
elämäänsä!
Jospa olisi osannut edes itkeä. Mutta ei. Kyyneleetkin hän oli
painanut alas, niin syvälle, etteivät ne sieltä enää nousseet.
Pallari ei sietänyt kyyneleitä eikä hempeämielisyyttä. Ja turhaa se
olisi ollutkin.
Miten hän nytkin taas saisi illan kulumaan? Tytär nukkui ja
viidenkymmenen pennin kirjaset, joilla Toini tavallisesti turrutti
ajatuksiaan silloin kun hän ei enää kestänyt niiden soimausta, eivät
nyt maistuneet. Olihan hän jo kyllin tylsä ilmankin. Ei mikään
ihminen enää, puu-kuva, muumio. Osasiko hän enää nauraakaan? Kahteen
vuoteen ei hän ollut nauranut ääneen.
Toini nousi ja koetti nauraa. Ei, se ei käynyt, hän oli unohtanut
sen. Mutta hymyillä hän kai vielä osasi? Hän astui peilin eteen ja
hymyili. Se kävi vielä, mutta sekään ei ollut kaunista enää. Hän oli
tullut vanhaksi ja sulottomaksi. Hänen kasvoissaan ei ollut elämää.
Eiväthän ne muuten niin rumat olisi olleet.
Toini katsoi itseään joka puolelta. Hän oli pitkä ja solakka ja hänen
musta tukkansa, joka sileälle jakaukselle kammattuna kehysti hänen
vakavia, surunvoittoisia piirteitään, antoi hänelle madonnamaisen
ulkonäön. Sopikin paremmin olla nauramatta.
Jospa olisi ollut mennä johonkin. Mutta yksin oli niin turvatonta.
Muilla oli miehensä, saattajansa mukanaan, valittu, määrätty
seurapiirinsä, johon olisi pitänyt tunkeutua. Olla kuin viides pyörä
vaunussa, kenties häiritä. Ei, sellaista ei Toinin luonteella tehty.
Sitäpaitsi oli hän ollut niin kauan erillään ihmisseuroista, että ne
pikemmin kauhistivat häntä kuin vetivät puoleensa. Ensin oli Pallari
ollut estämässä joko kieltäen tai kieltäytyen itse tulemasta mukaan,
sitten, niin, sitten kun Toini oli tullut huomaamaan, että hän oli
rahojen vuoksi naitu, luuli hän, että muutkin sen tiesivät, että
kaikki vastaantulijat kuiskuttelivat ivallisesti keskenään: tuossa
tulee Pallarin rahasäkki. Tästä johtui, että hän alkoi tuntea ihmisiä
kohtaan, kenties aivan syyttä, epäilevää, vihamielistä kuoreensa
vetäytymistä.
Pallari saattoi olla todellakin jo huoleton Toinista. Hän oli
auttamattomasti, peruuttamattomasti hänen yksin-omaisuuttaan.
Jospa olisi ollut kutsua joku luokseen edes. Yksi ainoa sellainen
ystävätär Toinilla oli, jota hän ei arastellut, Pirkko Teittinen,
jonka hän jo oli tuntenut nuorena tyttönä, ennenkuin tämä oli
joutunut naimisiin viuluniekka Teittisen kanssa.
Pirkon kanssa hän saattoikin nyt hiukan aikansa kuluksi puhelimessa
haastella.
Toini meni puhelimeen. Pirkko oli kotona. Ja erinomaisen hyvällä
tuulella. Pyysi Toinia välttämättä ulos yksin kotona murjottamasta.
Hänen miehensä esiintyisi tänä iltana solistina konsertissa. He
menisivät ensin sinne ja sitten sieltä pieneen illanviettoon
yksityisklubissa, jonne muutamat Teittisen ystävät olivat sopineet
myöhemmin kokoontua. Voisivat saada oikein hauskan illan. Pirkko
hakisi Toinin ja he tulisivat sitten kaikki kolmisin yhdessä kotiin,
kun kerran asuivatkin samalla suunnalla.
Toini epäröi. Mutta Pirkon hyvän-hymyilevä vilkkaus ja hänen tarmokas
todistelunsa tämän suunnitelman erinomaisuudesta voittivat vihdoin
Toinin estelyt, niin että hän päätti uskaltaa tämän uhkarohkean
poikkeuksen tavoistaan ja lähteä...
* * * * *
Ilta klubilla oli kulunut todellakin hauskasti, niinkuin Pirkko oli
ennustanut. Oli puheltu, laulettu ja lopuksi hiukan tanssittukin.
Nuoria, iloisia, luonnollisia ihmisiä kaikki tyyni. Toinikin oli
vähän sulanut arasta jähmetyksestään, vaikk'ei hän osannutkaan antaa
niin paljon muotoa ilolleen kuin Pirkko. Tämä luonnostaan niin
säteilevä ja hilpeä olento oli tuonut kaikkiin eloisuutta. Hän oli
ollut keskipiste. Häntä oli eniten ihailtu, eniten tanssitettu.
Toinin täytyi lisäksi myöntää, että Pirkko oli ollut erinomaisen hyvä
ritari häntä kohtaan. Istunut koko ajan hänen vieressään ja auttanut
kaikin tavoin häntä pääsemään mukaan seurustelun henkeen.
Nyt oli seura hetkiseksi hajaantunut. Pirkkokin oli hävinnyt
jonnekin. Toini huomasi äkkiä jääneensä yksin.
Hän lähti ulos käytävään saadakseen kiinni Pirkosta. Siellä ei ollut
ketään.
Samassa kuuli hän viereisestä huoneesta kovaäänistä, vihastunutta
puhetta, jonka hän tunsi Teittisen ääneksi:
"Sitäkö vasten minä olen ottanut sinut mukaani tänne, että toiset
saisivat sinua puristella, häh! He uskaltavat, he, sillä heidän
akkansa ovat kotona kiltisti vuoteessaan, niinkuin sinunkin pitäisi
olla. Mutta sinulla on onneksi ukko, joka pitää vähän väliä
kunniastaan ja joka sentähden sanoo: Nyt ala laputtaa. En sanoisi
mitään, jos olisit säädyllisesti tullut ja ollut minun kanssani.
Mutta sinullahan on oma 'daamisi'. Se on sitä nykyaikaista se. Ettes
häpeä! Mutta niin kauan kuin minä elätän sinut, olet sinä minun
työssäni ja minulla on oikeus määrätä, mitä sinä teet. Ulos paikalla
täältä! sanon minä. Kotiin! Siellä akkojen paikka on. Jos vielä
uskallat näyttäytyä tuolla seurassa, teen julkisen skandaalin, sanon
kaikille, millainen nainen sinä oikeastaan olet..."
Ovi avautui samassa ja Teittinen harppasi sieltä vihapäissään ulos.
Toini kääntyi selin eikä ollut näkevinään. Tämä kohtaus, minkä
todistajaksi hän sattumalta oli tullut, oli aivan jähmettää hänet.
Ja hän oli luullut Pirkkoa niin onnelliseksi. Hän näytteli onnellisen
osaa sentään harvinaisen hyvin. Hän oli kuin suviaamun idylli.
Idylli! Eihän sitä enää ollut missään. Se oli mennyt pois maailmasta,
vaivattomine leikkeineen, lapsellisen liikuttavine lepoasentoineen.
Vaikka ihmiset vielä sitä koettivat jäljitellä. Mutta parhaimmatkin
näyttelijät saattoivat ilmiantaa itsensä. Yht'äkkiä saattoi heidän
silmistään välähtää salainen levottomuus, heidän liikkeihinsä
pujahtaa kulmikas, kiusaantunut ele, heidän hymynsä särkyä
keinotekoiseen nauruun. Nyt vasta muisti Toini Pirkostakin joskus
huomanneensa jotakin sellaista...
Samassa tuli Pirkko myös käytävään. Huomattuaan Toinin, tuli hän
hänen luokseen. Hän näytti itkettyneeltä.
-- Minä en voi oikein hyvin, sanoi hän. Minun täytyy mennä jo kotiin.
Olen sairas ja hermostunut... Se tuli aivan äkkiä...
-- Pirkko kulta, sanoi Toini hellästi, silittäen hänen kättään.
-- Kuulitko sinä ehkä?
-- Kuulin.
Pirkko purskahti itkuun.
-- Sellaista se on aina. Hän on niin hirveän mustasukkainen. Ja
niin syyttä. Vain siksi nytkin, että tanssin. Mutta enhän voinut
kieltäytyä, kun minua pyydettiin ja osasin kerran tanssia ja tanssin
mielelläni. Ja sitten vetää hän aina esille sen, että silloin ennen
naimistani, kun minulla oli pieni virkanikin, joskus sivutuloikseni
olin teatterissa statistina. Siltä pohjalta otaksuu hän, että
jokainen on ollut rakastajani. Ja vaikk'ei minulla koskaan ole
ollut mitään rakastajaa, tekisi mieli välistä kiusallakin sanoa,
että on ollut, on ja tulee olemaan. Niin hirvittävästi hän rääkkää
minua syyttä suotta, vaikka hän hyvin tietää, että rakastan häntä.
Miksi olisin muuten hänet ottanut, miksi muuten alistuisin hänen
järjettömiin oikkuihinsa. Siksi hän nytkin uskaltaa näin ajaa minut
yön selkään, kun hän tietää, että kiltisti menen suoraan kotiin.
-- Sinä aijot siis totella häntä?
-- No, mikä minun auttaa! Kun hän on tuossa mielentilassa, voi hän
aikaansaada millaisia häväistyskohtauksia hyvänsä. Enkä minä tahdo
sitä. Mutta olisipa minulla vain tilaisuus livistää nyt jonnekin
muualle, niin menisin. Tekisin kiusaa. Olen niin suuttunut ja
loukkaantunut.
-- Tule minun luokseni. Olenhan yksin kotona.
-- Mutta... hän on mustasukkainen sinullekin.
-- Anna hänen nyt kerran kitua tarpeekseen, ehkä hän sitten paranee.
-- Minä tulen, Toini, tulen tosiaan. Se on juuri oikein hänelle!
Kenenkään huomaamatta jättivät molemmat naiset klubin.
-- Pahinta on se, että minä olen niin riippuvainen hänen rahoistaan.
Sillä hän rajoittaa kaikki liikkumismahdollisuuteni, sanoi Pirkko,
kun he olivat nousseet ajuriin.
-- Mutta miksi sinä jätit virkasi?
-- Hänen toivomuksestaan. Hän ei antanut rauhaa ennen. Hän oli niin
epäluuloisen mustasukkainen siitä kipinästä itsenäisyyttä, mikä
sen mukana tuli. Hän selitti, että meidän yhteinen elämämme tulisi
halvemmaksi siten että hän yksin ansaitsisi ja minä hoitaisin hänen
taloutensa. Perästäpäin huomasin, että se oli pelkkää vallanhimoa
ylitseni. Hän tahtoi, että välttämättä saisin rahani juuri häneltä,
jotta hän voisi tehdä kanssani miten haluaisi, jotta hänellä olisi
tuo jumalainen tunto itsensä ylimiehyydestä talossaan...
Että sinä siedät tuollaista! oli Toini vähällä huudahtaa, mutta hän
muisti samalla oman epävapautensa, joka kyllä oli toisenlainen,
mutta kenties juuri siksi vielä enemmän hävettävä, vielä vähemmän
anteeksi-annon arvoinen.
Toini ei sanonut mitään.
Sitten hän virkahti:
-- Etkö voisi vielä hakea jotakin tointa?
-- Se olisi samaa kuin ero hänestä. Ja minä rakastan häntä kaikesta
huolimatta.
-- Oi kuinka minä olisin iloinen, jos minä osaisin jotakin tehdä,
vaikka kuinka pientä, jatkoi Toini. Jospa minulla olisi sinun nopea
liikuntakykysi. Jospa uskaltaisin mennä yksin maailmaan. Oh, rakkaus
ei minua pidättäisi! Tottumus pikemmin. Mutta minä en osaa mitään,
en kykene, en tohdi tarttua mihinkään. Olenhan minäkin kouluja
käynyt, mutta mitä se auttaa minua, kun en voi niitä mihinkään
käyttää, kun en ole valmistunut mihinkään erikoiseen. Naiselle
annetaan vain yleissivistystä, ei mitään ammattitietoa, joka voisi
auttaa häntä eteenpäin käytännöllisessä elämässä. Ja siinä tehdään
väärin. Tällaisia niistä sitten tulee kuin minä. Olen niin saamaton,
niin epä-yritteliäs, niin typerä, niin heikko ja pelkurimainen.
Luonteeltanikin olen mahdoton. Jos minä olisin sellainen kuin sinä,
luulen, että lähtisin maailmaan...
-- Oh, nauroi Pirkko, mikä sinun on hätänä ja mikä on lähtiessäkään,
kun on rahaa. Se se juuri minulta puuttuu ja siinä on suurin vika.
-- Tahdotko, minä annan? huudahti Toini äkillisen mielenjohteen
vallassa.
Mies tuntui hänestä äkkiä yhteiseltä viholliselta, joka oli
voitettava. Hän itse ei voinut koskaan voittaa eikä myöskään
paljastaa häpeäänsä, ei edes ystävättärelleen. Mutta olisi tuntunut
hyvältä, jos edes Pirkko olisi karistanut yltään nuo kahleet. Tuo
hänen onnettomuustoverinsa, jonka hän äkkiä oli saanut! Ei koskaan
ollut Pirkko vielä tuntunut hänestä niin rakkaalta ja läheiseltä
kuin nyt, miehensä loukkaamana ja maailman suhteen yksinäisenä ja
tuuliajolla.
-- Kuule, jatkoi hän, jos hän vielä rääkkää sinua tai sinulle tulee
vaikeuksia liiaksi, niin että tahdot vapautua, niin käänny minun
puoleeni, jos rahalla olet autettavissa...
Pirkko nyökkäsi äänettömänä. Hänellä oli paha olla. Heti Toinin
asuntoon saavuttua oli hänen uhmansa antanut sijaa tuskalliselle
ikävöimiselle ja epävarmuudelle. Ehkä hän oli tehnyt varomattomasti
tullessaan tänne. Tunsihan hän miehensä! Tämä yö jäisi ainaiseksi
epäluulon ja kinastelemisen aiheeksi hänelle! Ei koskaan tulisi
enää onnellista aikaa hänen elämässään. Ja jos hän eroaisi, olisi
tulevaisuus edessä vielä synkempi. Hänen kykynsä olivat pienet, hänen
alansa rajoitettu, kilpailu rajaton. Hänellä oli kunniallisen naisen
vaistot ja rakastavan naisen sydän. Kuinka hän saisikaan kärsiä
ollakseen kunniallinen, johon kunniallisuuteen ei kuitenkaan kukaan
uskoisi...
-- Sinä olet onnellinen, sinä, virkahti Pirkko Toinille! Sinulla on
hyvä koti, hyvä mies, joka ei ole mustasukkainen eikä epäluuloinen.
Hän jättää sinut yksin, saat käyttää aikasi kuinka tahdot. Ja rahasi
myös, sinulla kun on omia perintörahoja. Jos minä olisin sinun
sijassasi, Toini, niin minä matkustelisin, pitäisin kutsuja ja
viettäisin iloisia päiviä, enkä noin kykkisi piilossa!
-- Minulla on niin raskasmielinen luonne, näetkös. Ja sitten... minä
luulen, ettei kukaan mies voi oikein ymmärtää naista...
-- Se on totta se, vahvensi Pirkko. Tiedätkö, jos minä olisin
rikas niinkuin sinä, en pitäisi miestä, ainoastaan hovipojan, joka
saattaisi kaupungille ja kotiin, pitäisi välttämätöntä seuraa
teattereissa ja tanssiaisissa, olisi yleensä siinä, silloin kun
tarvitaan. Yleisen järjestyksen ja tavan kannalta ainoastaan.
Sisimmässään, kuka heitä tarvitsee, miehiä!
Pirkon sydämeen koski niin, että hän luuli sen halkeavan, mutta hän
piti uljaasti kiinni reippaasta äänilajistaan.
-- En minä kenellekään muulle ole näin paljastanut itseäni, hän
jatkoi.
-- Kuule Pirkko, lähtisitkö sinä minun hovipojakseni, jos saisit
hyvän palkan, jos nimittäin minä vaihtaisin mieheni hovipoikaan ja
kotini maailman markkinoihin?
-- Se vasta hauskaa olisi. Sinä tarvitsisitkin vähän tuuletusta.
-- Niin, ja sitten voisit saada vapauden virasta vanhuuden
eläkkeellä, kun löytäisin tai kun hankkisit minulle jonkun toisen
sijaasi.
-- Se olisi mitä helpoin asia! Sinä, joka olet nuori, kaunis ja
rikas, saisit ihalijoita kosolta.
Ystävättäret koettivat lakkaamattomalla puhelulla peittää
molemminpuolista onnettomuuttaan.
He eivät voineet eivätkä tahtoneet olla oikein suoria toisilleen
eivätkä he myöskään kokonaan luottaneet toisiinsa.
Pirkko ajatteli:
"Mitä vartenhan Toini antaisi rahaa, jos eroaisin miehestäni?
Ja miksi eroaisin? Mehän rakastamme toistamme. Hän otti tuon
kohtauksen liian vakavalta kannalta. Ikävä, että sattui kuulemaan.
Mustasukkaisuus, sehän on juuri rakkauden tunnusmerkki. Vaikkakin
katkera. Kunpa hän vain vähän enemmän luottaisi minuun! Ei ikinä anna
hän anteeksi tätä yötä ulkopuolella kodin... Mikä minut perii!"
Ja Toini ajatteli:
"Lupasinko minä auttaa Pirkkoa? Mutta millä? Minä houkkio! Eiväthän
minun rahani enää ole minun. Jokainen penni käy Uodin kautta...
Oh, ei Pirkko jaksa erota sitäpaitsi, eihän sellainen ole helppoa.
Huomenna he taas sopivat. Ei jaksa erota, ei..."
He makasivat kauan valveilla kumpikin kituen kahleissaan, joista
he kärsivät, joista he olisivat tahtoneet vapautua ja vapauttaa
toisensa, mutta eivät jaksaneet...