Isä ja äiti.
Jaakko ja Hanna, heidän lapsensa.
Mikko ja Eeva, näiden serkut.
Näyttämö kuvaa tavallista maalaistupaa. Perällä ovi, oikealla akkuna
ja sen edessä pöytä rahineen, tuolineen; vasemmalla rukki tuolineen ja
nurkassa halkoja. Keskellä lattiaa pieni jakkara.
Jaakko (istuu rahilla veistellen puupalasta, Hanna jakkaralla kirja
kädessä.)
Jaakko. Kauvan se isäkin serkkujamme etsii. He kuuluvat lähteneen tänne
heti äitinsä kuoleman jälkeen viime viikolla. Eivätkä vieläkään ole
saapuneet perille. Minne ovatkaan, raukat, eksyneet? Äitikin on heistä
kovin levoton.
Hanna. Ihme ei olekaan, jos ovat eksyneet. Onhan koko viikon
tuiskuttanut. Kaikki tiet ovat vallan ummessa, Isä pelkäsi sitäpaitsi,
ettei hän enää tuntisi heitä, vaikka heidät matkallaan tapaisikin, kun
ei ole vuosikausiin nähnyt. Muistatko sinä, Jaakko, vielä heitä?
Jaakko. En paljoa. -- Kuinka aika onkin pitkä, kun äitikin on kylällä!
Hän toivoo isän palaavan tänä iltana ja lupasi odotella häntä siellä,
jotta pääsisi hevosella takaisin. -- Leikkisimmekö jotakin?
Hanna. Leikitään! leikitään! Minä tiedän! Ole sinä olevinasi isä, minä
olen äiti, ja sitten puhumme niinkuin isot ihmiset.
Jaakko. Ja minä pukeudun isän takkiin, lakkiin ja saappaihin. Pukeudu
sinä äidin hameeseen, esiliinaan ja huiviin.
(Pukeutuvat.)
Hanna (sitoessaan liinaa päähänsä). Mutta mistä saisimme lapset, joita
sitten opettaisimme ja nuhtelisimme? Kelpaisivatkohan halot tuolta
nurkasta?
Jaakko (menee tarkastamaan halkoja). Huonoja nuo ovat ja kovin tyhmiä
lapsiksi, mutta parempien puutteessa saavat kelvata.
Hanna (katsoo ulos ikkunasta). Tuolla tulee kaksi kerjäläislasta, poika
ja tyttö. Näyttää siltä, kuin he poikkeaisivat tänne.
Jaakko. Heistähän saammekin lapset! Olkaamme nyt olevinamme aivan kuin
isä ja äiti ja pitäkäämme heitä lapsinamme.
Hanna. Mutta ovathan vanhempamme sanoneet, ettemme saa ilvehtiä
kerjäläislapsille. He ovat Jumalan edessä --
Jaakko (keskeyttäen). Mehän vain vähän leikimme. Sitäpaitsi annamme
heille vitsaa vasta hätätilassa. Mutta he tulevat jo. Istu sinä tuonne
rukin ääreen, minä asetun tähän pöydän päähän.
Mikko ja Eeva (astuvat sisään). Päivää!
Jaakko ja Hanna. Jumal'antakoon!
Mikko. Onko tämän talon nimi Hakala?
Jaakko. Etkö sinä kotiasi tunne, poika? Tuo tänne isän puukko tuolta
seinältä -- ja sinä tyttö, vie äidillesi sakset tästä pöydältä.
Mikko (hämmästyneenä). Ei meillä ole isää eikä äitiä.
Eeva (Mikolle). Mutta äiti sanoi, että setä ja täti ottaisivat
meidät oikein omiksi lapsikseen ja olisivat isänämme ja äitinämme.
Olisivatkohan nuo setä ja täti?
Mikko (Eevalle). Sanoihan äiti myöskin, että setä on iso mies, ja tuo
on noin pieni. Mutta ehkä on niinkuin luulet.
Jaakko. Mitä siinä töllistelette, lapset! Kiltit lapset tottelevat aina
vanhempiansa.
(Mikko ja Eeva noudattavat Jaakon käskyä.)
Mikko (antaessaan puukon). Ei meillä ole vanhempia; ne ovat kuolleet.
Jaakko. Mutta minä sanon teille, että me tässä olemme teidän
vanhempanne. Tämä (osottaen Hannaa) on teidän äitinne ja minä itse olen
isänne. Ellette tottele meitä, saatte vitsaa. -- -- Ota luuta nurkasta,
tyttö, ja ala lakaista lattiaa. Ja sinä, poika, kisko tuohta haloista
virikkeiksi äidille.
(Mikko ja Eeva tottelevat.)
Mikko (sivumennen Eevalle). Kovin pieniä setä ja täti sentään ovatkin.
Lienevät jo vanhuuttaan kutistuneet.
Hanna. Elä sillä tavoin tuiski, tyttö -- lakaise näin kuin
äiti näyttää. (Ottaa Eevalta luudan ja huiskaisee pari kertaa
huolimattomasti sekä antaa sen sitten hänelle takaisin.)
Mikko (itku kurkussa). En minä saa tuohta lähtemään näistä haloista, ne
ovat kuusisia.
Jaakko. Pitää saamasi, kun isä kerran käskee -- muuten annan vitsaa.
Mikko (itkien). Ei niistä lähde, ei havupuissa ole tuohta.
Jaakko (Eevalle). Tuo tänne vitsa luudastasi! Kyllä näytän, että tuohi
lähtee.
Hanna (samoin Eevalle). Tottele heti, kun Jaak... isä käskee --
muuten saat sinäkin samasta vitsasta!
Eeva (uhmaten). En vie! Ette saa syyttä lyödä veljeäni -- lyökää ennen
minua!
(Hanna sieppaa luudan Eevan kädestä, taittaa siitä oksan ja alkaa
sillä piestä häntä. Jaakko ottaa luudan ja hutkii hänkin Mikkoa.
Isä ja äiti astuvat sisään.)
Isä. Jaakko, Hanna, mitä te teette! (Jaakko ja Hanna vetäytyvät
säikähtyneinä syrjään.) Mitä ovat he tehneet? Miksi olette noin puetut?
Äiti. Mitä olette te, vieraat, tehneet, kun meidän lapset teitä noin
rankaisivat?
Eeva. Niin, kun veljeni ei saanut kuusesta lähtemään tuohta, niin isä
ja äiti -- -- --
(Nyyhkyttää.)
Mikko (Eevalle). Varmaan eivät nuo olleetkaan oikea setämme ja
tätimme:. Elä huoli itkeä, sisko!
Isä. Mitä, mitä tämä on? Olen monta päivää ollut matkalla. Kun sitten
palaan kotiin, näen omien lapsieni syyttä pieksävän kahta vierasta
lasta.
Äiti (itkien). Taivaan enkelitkin itkevät meidän lapsiemme tähden. Voi
minua!