Matti ja Mari, orpolapsia metsäkulmalta.
Ilvo ja Urho, kaupunkilaispoikia maalla, tätinsä luona Hirvelässä.
Suntio eli kirkonvartija.
Hirvelän kartanon Rouva.
Näyttämö: maantie puiden välissä lähellä Kirkonkylää. Perällä (jos
mahdollisia) kaunis veräjä. Matti ja Mari tulevat vasemmalta, Marilla
eväsnyytti, Matilla nenäliinaan kääritty taskukello kädessä.
Molemmilla liian suuret vaatteet. Kantavat kenkiänsä olalla.
Matti (näyttää perälle oikealle).
On kirkonkylä tuossa vihdoinkin.
Ja päivä paistaa kirkon ristihin.
Minusta tuntuu aivan, niinkuin yhä
Ois täällä juhlapäivä suuri, pyhä.
On huoneet kauniit, siistit ihmiset.
Hyviä mahtaa olla miekkoset.
On kirkot, koulut heillä avoinna.
Se toista on, kuin meillä raukoilla.
Kun näen kaiken ihanuuden tään,
En tunne enää väsymystäkään,
Vaikk' onkin meillä ollut pitkä tie.
Kai sitä täysi peninkulma lie?
(Kuuntelee kelloa korvassaan.)
Mari.
Vaan mistä löydämme nyt suntion?
Hän kai se kellonsoittajakin on.
Matti (viittaa perälle oikealle). Kas poikaa
kaksi tulee vastahamme.
Me heiltä suntiota tiedustamme.
(Ilvo ja Urho tulevat perältä.)
Ois suntiolle meillä asiaa.
Hän missä asuu, meille neuvokaa!
Ilvo (näyttää perälle vasempaan). Mäellä
tuossa tupa punainen.
Vaan mitäpä, jos löydättekin sen?
Käy kerjäläiset turhan matkan sinne.
Ei mitään sieltä tiuku pussihinne.
Matti (loukkaantuneena). Me emme
kerjää! Sielukellot me
Tulimme hankkimahan äidille.
Kuin tiedätte, on tänään lauantai.
Ja silloin soivat sielukellot kai?
Ilvo.
Voi korven pökkö. Kaiket viikothan
Nuo kellot tuolla kuuluu vonkuvan!
Jos sielu taikka ruumis kellot saa,
Se mahtaa niille saman vaikuttaa?
Matti.
Ei ketään haudata tok' ennen voi,
Kuin hälle pyhät sielukellot soi.
Kun malmit kaikuu, ruumis sitten vasta
Voi laata näkemästä, kuulemasta.
(Ilvo ja Urho nauravat.)
Ilvo.
Ken moista taikaa uskotellut on?
Matti.
Ken? Äiti itse. Eikä, kelvoton,
Hän ole taikuri?
(Ilvo ja Urho katsovat ivallisesti toisiinsa.)
Ilvo.
Vaan se on taika!
Ei moista enää usko nykyaika.
Jos kellot soivat taikka eivät soi,
Se aivan saman sielullemme voi!
Matti.
Vai niin, vai niin? Se minusta on uutta,
Ja kauheaa se lienee pakanuutta?
Sa herjaat kirkonkelloja, sen kuulen.
Sä pilkata voit kaikkea, mä luulen.
Siis sano, onko taikaa rukouskin?
Ilvo (ivalla).
Se vastausta ansaitseepi tuskin.
Mari.
Ei ole ollut teillä äitiä.
Urho.
Sen mistä tiedät, löntti, päätellä?
Mari (säälien).
Silt' usko puuttuu aivan kokonaan,
Ken rukousta pitää pilkkanaan.
Urho.
Me rupatustas emme viitsi kuulla,
Meit' opetetaan viisaammalla suulla.
Me käymme koulua -- -- --
Mari.
Ei luulla vois.
Ja koulustako aatteet moiset ois?
Urho (repelee Maria).
Pois vätystys, sä lintuinpeljätin!
Sun nuttuus mahtuis vielä veljeskin.
Ilvo (repelee Mattia). Ja entäs tämä --
siinä vasta mies!
On pienennetty vanhasta kenties!
Rahasta teitä sopis näyttää kyllä.
Niin kaunista on kaikki teillä yllä!
Mari.
Miks ilvehditte? Ilo kellenkään,
Ei köyhyys ole; kenties näkemään
Sen joudutte.
Urho.
Vai povailet jo mulle!
Mari.
Sanonpa suoraan: hyvin ei käy sulle,
Jos oitis et sä lopeta sun pilkkaas!
Ilvo (ilvehtien Urholle).
Kai noidannuoli iskee vielä nilkkaas!
Mari.
Kyll' omatuntos kerran iskun saa,
Ja nöyrtymään sun vielä pakottaa!
Matti.
Niin, varmaan teitä vartoo rangaistus,
Ja olkoon siitä teissä parannus!
Urho.
Vai mökötätkös vielä, Jöröjussi!
(Tempaa kellon).
Kas, mikäs tää on? Varmaan taikapussi!
(Juoksee Iivon kanssa vasempaan.)
Matti (rukoillen).
Se isän kello on, sit' älä raiskaa!
(Juoksee Marin kanssa heidän perässään.)
Mari (kulissin lakana).
Voi ilkeää -- sen tuonne lokaan paiskaa!
Se heille vielä rangaistuksen tuo!
Puvusta heidät herraspojiks arvaan.
(Itkevät ja puhdistavat kelloa. Ilvo ja Urho ilmestyvät
puun taa kuuntelemaan.)
(Palaavat näyttämölle.)
Voi kuinka paatuneet on pojat nuo.
Matti.
Ei ole koiraa katsomista karvaan.
Kai katupoikia on täälläkin,
Kun tääll' on muutkin tavat kaupungin.
Mari.
Perintö isän kallis, ainut tää!
Noin kuinka kehtasivat ryvettää!
(Kuuntelevat kelloa korvassaan.)
Matti.
Se kaikeks onneks sentään vielä käy,
Ei siinä myöskään muuta vikaa näy.
(Itkevät ja puhdistavat. Suntio tulee perältä
vasemmalla, kirkonavaimet kädessä.)
Suntio.
No, lapset, mikä hätä teillä on?
Matti.
Me luultiin tulleen vian kellohon.
Suntio.
En tunne teitä. Kenen lapsia?
Mari.
Me? Sydänmaalta, Kolhon torpasta.
Olemme orvot, murhe meitä painaa.
Isämme monta vuott' on ollut vainaa.
Ja eilen myöskin äitikulta kuoli.
Se nyt on meillä huoliemme huoli,
Kun ilman sielukelloja hän jää.
Se ajatus meit' oikein hirvittää.
He huomenna jo hänet hautaan tuo. --
Jos osais kirkonvartijan nyt luo!
Suntio.
Mä olen suntio.
Matti (iloisesti).
Oi kuitenkin! (Rukoillen.)
Siis kuulkaa pyyntömme nyt hartahin
Ja äidillemme kellot soittakaa!
Tää kello korvaukseks ottakaa.
Suntio.
Nyt soitosta ei mitään tulla voi.
Matti.
No eikö enää kirkonkellot soi?
Suntio.
Kas, illalle jo kääntyy päivä tuolla.
Sanomakellot soivat aamupuolla.
Tulitte myöhään.
Mari.
Läksimme jo varhain.
Ja kippasimme, minkä voimme parhain.
Vaan matkalla me kovin väsyimme.
Ja heittäydyimme ruohokummulle.
Niin uni petti -- --
(Urho ja Iivo ovat puun takana muuttuneet hyvin vakaviksi
ja alkavat kuivailla silmiään.)
Suntio.
Eikä ihmekään!
Vaan eikö ollut muita lähtemään?
On lapset lapsia -- --
Matti.
Ken tullut ois,
Kun omaisemme kaikk' on kuolleet pois?
Suntio.
Mut eikö voisi maanantaihin jättää?
Mari.
Ei; tänäpäivänä aivan välttämättä.
Ei kuuma ilma viivytystä siedä.
Nyt pian täytyy ruumis hautaan viedä.
Suntio.
Mä teitä säälin, mutta mitäs voin?
Ei laatuun käy, jos kuinka aprikoin.
Matti (itkusuulla).
Oi suntiokulta, sentään koittakaa!
Suntio (tuumii).
No, voinhan rovastilta tiedustaa.
Mari.
Oi tehkää se! Hän kieltäne ei varmaan --
On kallis hälle sielu äidin armaan!
Suntio.
Ma olen matkalla nyt pappilaan.
Te jääkää tähän siksi vartoomaan.
Mä parastani pappilassa koitan,
Jos luvan saan, niin mielelläni soitan.
(Ottaa taskukellon, menee perälle oikealle.)
Matti.
Tuo suntio niin lempeältä näyttää.
Saa nähdä: vielä toivomme hän täyttää.
Mari.
Oi hyvä Jumala, nyt meitä auta,
Ja siunaa meidän äitikullan hauta!
(Ilvo ja Urho näyttävät hyvin liikutetuilta.)
Matti.
Niin, äitimme siis tuodaan hautahan.
Voi, sisko, miltä luulet tuntuvan,
Kun palajamme tyhjään kotohon!
Kai koturikin taloon mennyt on.
Nyt velkamiehet mökin ottavat,
Myös vievät lehmän sekä lampahat.
Ja toisistamme kauvas erilleen
Me kunnan eläteiksi myytäneen!
(Itkevät käsi kädessä.)
Mari.
Niin, yksin kyllä jäimme maailmaan,
Vaan äiti käski luottaa Jumalaan.
Tilamme vaikka kuinka kurja ois,
Ei orpoin Isä hylkää meitä pois!
Kun vuosi muudan vielä vieriää,
Niin itsemme me voimme elättää.
Rukoillen teemme ahkerasti työtä
Ja säästäen, -- niin siunaus on myötä.
Matti (näyttää jotakin tuumivan).
Ei kostaa saisi eikä vihaa kantaa,
Mut poikain työ on työläs anteeks antaa.
Knink' onnelliset sentään julkeaa
Viel' onnettomain kuormaa suurentaa?
Mari.
Kentiesi mekin heidän sijassaan
Niin piintyisimme mieleen korskeaan.
Kun ylempää ken katseleepi toista,
Hän arvelee: saa halveksia moista!
Matti.
Myös Luoja katsoo ylähältä tuolta,
Vaan hänpä pitää sorrettujen puolta!
(Iivo ja Urho astuvat esiin katuvan näköisinä.)
Ilvo.
Olemme kaikki pensaan taakse kuulleet:
Niin onnettomiks emme teitä luulleet,
Niin hyviks emme teitä arvanneet.
Teit' uhkaa hätä, kurjuus, surkeus,
Vaan teill' on turva, toivo, rohkeus.
Tuo todellisuus eteemme kun aukes,
Niin meissä korska röyhkeys jo raukes.
Jos joutuisimme teidän asemaan
Niin vaipuisimme hätään katkeraan.
Siis häveten ja katuin sielustamme
Anomme teiltä anteeks pahuuttamme!
Olemme kesää hauskaa viettämässä
Tätimme luona maalla Hirvelässä.
Jos teidät meidän sijaan pantaisiin
Ja meidät teidän -- oikein tehtäisiin!
Urho.
Olette, kuulemma, te turvattomat;
Ja täti, setä ovat lapsettomat:
He kenties teille suovat kotimajan
Ja teistä saavat elon hauskuttajan.
Me neuvoisimme koulutaidot teille,
Te nöyryyttänne, hyvyyttänne meille.
Täst' alkain olkoon pyrintömme pyhä
Hyväksi heikkoin työtä tehdä yhä!
Se nostaa parhain meitä itseämme.
(Tarjoavat kättä Matille ja Marille.)
Siis anteeks suokaa, armaat ystävämme!
Mari (iloisesti).
Min onnen hyvyytenne tuonut on!
Matti.
Mun riemuni on aivan rajaton!
(Suntio ja Hirvelän rouva tulevat perältä oikealta puhellen.
Ilvo ja Urho rientävät rouvaa vastaan ja jäävät peremmälle
innokkaasti kuiskailemaan. Rouva näyttää kelloa heille. Suntio
lähenee Mattia ja Maria.)
Mari.
Kuin käy nyt? Eihän kielletty lie vain?
Suntio.
Nyt hyvin käy, mä soittoluvan sain.
Rovasti lausui: kellot äidillenne,
Kun toimititte, on se onneksenne.
Ken vanhempiaan kuulee, kunnioittaa,
Hänelle aina onnenpäivä koittaa. --
Nyt sielukellot kohta kaikuvat
Ja iltakirkkoon kansaa kutsuvat.
(Menee vasempaan.)
Mari (Suntion jälkeen).
Oi, kiitos teille, kiitos tuhatverroin,
Sen palkitkohon Herra monin kerroin!
Rouva (lähestyy poikain kanssa Maria ja Mattia, jotka niijaavat).
Mä suntiolta teistä kuulla sain,
Pojilta myöskin tuossa tullessain.
He kuvaa mulle kurjuuttanne syvää,
Ja vakuuttavat teistä pelkkää hyvää.
Tilanne sinänsä jo säälittää, (näyttää kelloa).
Ja paljon sitä lisää kello tää:
Se onko ollut teidän isällänne?
Matti.
On ollut -- mutta pantiks jää nyt tänne.
Rouva.
Kai tiedätte, kuink' isänne sen sai?
Mari.
Se kirjoitettu kuorehen on kai?
Hän palkinnoksi sai sen, kun hän kerran
Pelasti hukkumasta erään herran.
Rouva.
Sen herran luokse vien mä teidät nyt.
Hän isäänne on usein kysellyt,
Kiitollisuuttaan vielä täyttääkseen.
Sen näyttää hän nyt hänen lapsilleen.
Mä tiedän sen, kun mieheni on hän
Ja isäntänä rikkaan Hirvelän.
Mä sinne vien nyt teidät kasvatiksi.
No, tulette kai tästä iloisiksi?
Mari.
Jumala meitä johtanut on näin.
Hän kääntää aina kaikki parhainpäin.
Urho (Matille ja Marille).
Nyt emme pilkkaa enää rukousta,
Ja meillä on nyt Luojaan luottamusta
Ja rakkautta kanssa-ihmisiin,
Ja säälimieltä kurjiin, kärsiviin.
Oi sisko, veikko, tervetulleet vaan,
Kaikk' elon kevätriemut jakamaan!
(Urho ja Iivo kättelevät Mattia ja Maria. Kirkonkellot alkavat
soida vasemmalla. Mari ristii kätensä, pojat paljastavat päänsä.)
Matti (juhlallisesti).
Nyt sielukellot äidillemme soi!
Nyt rauhassa hän vihdoin maata voi!
Esirippu alas.
Jouluvieraat.