Ihmeellinen tapaaminen.
Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös ja läksin metsään keräämään
risuja. Silloin tein sen havainnon, että päällinen lumi oli muodostunut
kovaksi hangeksi.
Myrskyn jälkeen oli aurinko alkanut paistaa ja sulattanut lumen pinnan.
Yöllä oli ollut kylmä jälleen, ja lumen päällimmäinen kerros oli siten
kovettunut.
Huomattuani, että saatoin astella minne vain halusin, heräsi rohkeuteni
ja minä lähdin tarkastelemaan asemaamme.
Maantie näkyi useissa kohdin olevan kokonaan kinosten peitossa. Menin
sille paikalle missä tiet erosivat, sekä kiipesin pienelle kukkulalle,
joka oli estänyt näköalan sinnepäin.
Sieltä näin, että vuori, jota olin luullut hyvin jyrkäksi ja
epätasaiseksi, vähitellen ja loivasti viersi laaksoon päin ja oli
kokonaan kovan, kirkkaan hangen peittämä, eikä pinnalle kohonnut puita
eikä kallioita. Rinne oli noin penikulman pituinen, jonka jälkeen se
vähitellen yhtyi viheriänruskeaan alankoon.
Alhaalla laaksossa olivat puut vielä lehtipuvussa ja siellä ja täällä
näkyi helakan vihreitä paikkoja. Vuorilla ollut lumimyrsky oli
aiheuttanut vesisateen laaksoon ja virkistyttänyt sen kasvullisuutta.
Näytti aivan kuin olisi katsellut jotain toista maata.
Äkkiä huomasin hienon savun nousevan puitten välistä. Siellä asui siis
ihmisiä! Saattoiko todellakin olla mahdollista, että olimme vain yhden
tai parin engl. penikulman päässä ihmisasumuksista? Mutta mitä apua
olisi heistä? Me emme pääsisi sinne, eivätkä he tänne, ja mitään tietoa
emme saattaisi antaa sinne, sillä maantie kiersi useita penikulmia
ennen kuin se tuli tasangolle.
Katsellessani siinä alaspäin tuntui minusta ikäänkuin olisin voinut
lähteä liukumaan alas tuonne viheriäisille kentille! Tulin samalla
ajatelleeksi niitä barbaariheimoja, joiden sotamiehet nähdessään
Alppien korkeuksista Italian viljavat maat, pukeutuivat sotisopaansa ja
liukuivat alas alangoille ryöstämään itselleen aarteita ja rikkauksia.
Aivoihini iski ajatus, — ajatus, josta suuresti ilostuin. Ei olisi
hukattava yhtään aikaa! Aurinko ei vielä ollut korkealla, vaan kauan ei
kestäisi, ennen kuin sen säteet ehtisivät sulattaa kovan hankikerroksen
ja pelastuksemme kävisi siten mahdottomaksi. Ei voinut ajatellakaan,
että lumen ollessa pehmeätä voisimme lähteä vankeudestamme.
Riensin takaisin vaunuillemme ja näin siellä tulen ympärillä
kolme vakavakatseista naista. He katselivat surullisena vähäisiä
ruokajäännöksiämme.
"Tässä on kaikki mitä meillä on jäljellä", sanoi mrs Aleshine minulle,
"ja kun lähetämme noille toisille raukoille osan — se meidän tietysti
tulee tehdä — ei oma ateriamme ole paljon arvoinen. — Ellei kukaan
saavu meitä pelastamaan on se meidän viimeinen ateriamme."
Tartuin Ruth paran käteen. Hän oli hyvin kalpea ja väsynyt.
"Rakkaat ystävät", sanoin minä, "kukaan ei voi päästä tänne vielä
pitkään aikaan, ja ennen kuin apu ehtii, olemme me kuolleet. Mutta
älkää olko peloissanne! Meidän ei ole tarpeellista jäädä tänne
odottamaan. Lumen pinta on muodostunut kovaksi hangeksi, ja minä olen
keksinyt keinon, mitenkä voimme liukua alas laaksoon. Siltä paikalta
mistä tulen on vuoren rinne yhtä loivaa kuin tavallinen kelkkamäki.
Muutamissa minuuteissa pääsemme siten pois täältä kinosten keskeltä
lämpimään ja kukoistavaan laaksoon, missä myöskin asuu ihmisiä."
Ruth tarttui minua käsivarresta.
"Mutta eikö se ole hengenvaarallista?" huudahti hän.
"Sitä en luule", vastasin. "Missään tapauksessa ei se ole
vaarallisempaa kuin jäädä tänne enää tunniksikaan, sillä jos hanki
ehtii pehmetä, olemme hukassa."
"Mr Craig", virkkoi mrs Lecks, "mrs Aleshine ja minä emme paljon
ymmärrä laskettelemisesta, sillä emme ole tehneet sitä sen jälkeen
kuin olimme lyhythameisia pikkutyttöjä. Mutta te käsitätte sen asian
paremmin kuin me, ja kun te kerran sanotte, että meidän on mahdollista
liukua täältä alas, niin me sen teemme, kunhan te vaan menette edellä.
Seurasimmehan me teitä valtamerenkin poikki, missä meillä ei ollut
allamme muuta kuin muutama penikulma merivettä ja mahdollisesti
minkälaisia kaloja tahansa. Älkää tekään olko levoton, mrs Ruth! En
tiedä minkälaisilla esineillä meidän on lasketeltava, vaan minä ja mrs
Aleshine otamme teidät väliimme, niin että jos ajamme jotain päin,
loukkaannumme me, ettekä te."
Tulin hyvin iloiseksi siitä että ehdotukseni hyväksyttiin.
Nautimme hätäpikaa aamiaista, lähetettyämme ensin osan ruoistamme
onnettomuustovereillemme kinoksen toiselle puolelle.
Vieras herra huusi meille, että he kyllä muuten voivat hyvin, paitsi
että ovat liikunnon puutteessa kylmästä aivan kohmettuneet, ja
tuskallisella äänellä hän kysyi, olinko huomannut mitään pelastuksen
toivoa.
Siihen vastasin minä, että olin keksinyt keinon pelastumiseksemme sekä
että heti saapuisin hänen luokseen — minä kun nyt saatoin mennä sinne
hangen yli.
Hän lausui, että minun sanani olivat antaneet hänelle uutta rohkeutta
sekä että hänkin tekisi kaiken voitavansa minun suunnitelmani
toteuttamiseksi.
Minä ryhdyin suurella innolla valmistuksiin. Kokosin kaikki
vaunutyynymme — niitä oli neljä — ja kannoin ne sille kukkulalle, mistä
olin ajatellut laskeumisemme tapahtuvaksi. Vein sinne myöskin jonkun
verran nuoraa, jota aikaisemmin olin löytänyt eräästä vaununlaatikosta.
Sen jälkeen kiiruhdin alempaa tietä pitkin naapurimme luokse.
Saavuttuani sinne havaitsin, että ystäväni oli lapioinnut lumen pois
ovi-aukon edestä. Hän tuli minua vastaan ja tarttui käteeni.
"Jos teillä on joku ehdotus", virkkoi hän, "niin sanokaa se heti!
Meidän tilamme on todella vaarallinen. Kohta paleltuvat mukanani olevat
naiset kokonaan, ja niin käynee teidänkin naistenne kanssa — joskaan
heidän äänistään ei oikein siltä tunnu."
Minä vastasin, että minun naistoverini olivat tähän saakka kestäneet
hyvin kaikki vastukset, ja hukkaamatta aikaa tein hänelle heti selvää
suunnitelmastani.
Kuultuaan siitä tuli hän sangen totiseksi.
"Se tuntuu minusta uhkarohkealta", lausui hän, "vaan ehkä se on ainoa
pelastuskeino. Olkaa siis hyvä ja näyttäkää minulle se paikka, mistä
olette ajatellut meidän lähtevän liikkeelle."
"Kiiruhtakaamme siis", sanoin minä. "Aurinko nousee yhä korkeammalle ja
pian ehkä hankikerros sulaa. Tällä hetkellä meillä kuitenkin vielä on
talvi."
Me riensimme sille paikalle, jonne jo olin vienyt vaunutyynyt
ja köyttä. Sanaakaan lausumatta tuijotti hän ensin lumen umpeen
kinostamalle maantielle sekä sitten jyrkännettä alas laaksoon, jonka
vehreys kirkastuvan päivän valossa kävi entistä helakammaksi.
"Hm", virkkoi hän, "meillä ei ole muuta valittavissa kuin joko seurata
neuvoanne tai jäädä tänne kuolemaan."
"Tuokaa siis tänne kaikki vaunutyynynne ja auttakaa minua laittamaan
kuntoon varustuksemme."
Kun tyynyt oli tuotu asetimme me ne hangelle perätysten, niin että
ne muodostivat pitkän jonon. Senjälkeen sidoimme me yhteen, ja minun
apumieheni osoitti kaikessa siinä suurta taitoa ja näppäryyttä.
Kun patjamme oli valmis pyysin minä häntä menemään noutamaan
matkatoverinsa, ja minä puolestani lähdin hakemaan omiani.
"Mitä tulee meidän laittaa kuntoon otettavaksi mukaamme?" kysyi mrs
Aleshine.
"Me emme ota mukaamme yhtään mitään muuta kuin rahamme taskuumme sekä
huopamme ja peitteemme. Kaikki muut tavaramme jätämme vaunuihin. Ne
saamme periä sitten kun vaunut saadaan kiskotuiksi täältä pois."
Huovat ja peitteet käsivarsillamme lähdimme nyt liikkeelle ja alemmalla
tiellä tapasimme toisen seurueen. Molemmat naiset olivat käärityt
vaatteisiin aivan huppukuuruun, vaan saatoimme kuitenkin huomata,
että toinen heistä asteli keveästi, kun taas toinen pääsi vain
vaivalloisesti eteenpäin, ja täytyi heidän miehisen toverinsa heitä
alinomaa auttaa.
"Jos minun täytyy ruveta laskettelemaan", lausui mrs Aleshine, "teen
sen yhtä mielelläni vieraitten kuin ystävien seurassa — varsinkin
jos olen pakotettu katkaisemaan käteni tai koipeni. Mutta kuitenkin
tahtoisin mielelläni tutustua noihin naisiin, ennen kuin yhdessä
istumme kelkkaan" — samalla huomasi hän patjamme — "ei suinkaan ole
tarkoitus, että me lähtisimme liikkeelle tuommoisella?"
"Barb'ra Aleshine", sanoi mrs Lecks suuren villahuivinsa takaa, "ei
suinkaan sinulla ole tarkoitus vilustuttaa keuhkojasi, koska tuolla
tavalla lörpöttelet. Hieno käytös on kyllä hyvä asia, vaan odottakaamme
siksi kuin pääsemme alas."
Tästä huolimatta kiirehtivät mrs Lecks ja mrs Aleshine heti tienmutkaan
päästyämme noita vieraita naisia vastaan ja puristivat heidän käsiään.
Mrs Lecks lausui sen jälkeen julki toivomuksensa, että me kaikki
tulisimme onnellisesti alas.
Minä työnsin patjamme aivan jyrkänteen reunalle ja pyysin kaikkia
istuutumaan sille.
Epäilyksittä istuivat mrs Aleshine ja mrs Lecks heti ja ottivat kuten
olivat luvanneet, Ruthin väliinsä.
Nuori vaimoni oli kyllä peloissaan, vaan molempien vanhempien naisten
tyyni käytös, sekä minun vakaa uskoni, että kaikesta suoriudumme
onnellisesti, antoi hänelle rohkeutta.
Toisista naisista heittäytyi nuorempi heti reippaasti tyynylle, kun
taas toinen heistä äkkiä vetäytyi taaksepäin. Hänen seuralaisensa
sanoi hänelle, että hänen oli välttämätöntä laskeutua patjalle, sillä
se olisi meidän ainoa pelastuksen toivomme, ja vielä vakuutettuaan,
että me aivan varmaan tulisimme onnellisesti perille, painoi hän hänet
ystävällisesti istumaan.
Nyt vasta huomasin, että hänellä oli mukanaan suuri paketti, jonka
vuoksi sanoin hänelle:
"Kukaan ei saa ottaa mukaansa muuta kuin mitä välttämättömästä
tarvitsee. Kaikki muut tavarat ovat jätettävät tänne, ja minä luulen,
ettei ole pelkoa, että ne varastettaisiin. Ja vaikka olisikin, emme voi
siltikään ottaa mitään mukaan."
"Hyvä herrani", vastasi hän vakavasti, "tiedän yhtä hyvin kuin te,
minkälaiseen vaaraan me nyt antaudumme. Senvuoksi olemmekin jättäneet
kaikki tavaramme vaunuihimme. Mutta siitä mikä minulla on tässä
paketissa en eroa. Jos te siitä syystä kiellätte minua tulemasta
mukaan, jään kyllä, sekä etsin jonkinlaisen laudan, jolla voin yrittää
liukua alas."
Hän lausui tämän sangen kohteliaasti, vaan niin varmalla äänellä, että
minä katsoin turhaksi puhua sen enempää. Sitäpaitsi ei meillä enää
ollut aikaa keskusteluihin, ja omaksi asiakseenhan jäi, tahtoiko hän
pitää molemmat, vaiko vain yhden kätensä vapaana.
Pyysin häntä senvuoksi tekemään hyvin ja istumaan. Sitten asetettiin
aina kaksi selkä toisiaan vastaan, ja minä kompuroin lopuksi itse
ohjaajan paikalle. Sitten kiedoimme itsemme yhteen kainaloiden alla
kulkevalla peitteellä. Ajattelin nimittäin ensimäisen vaaran olevan
siinä, että joku meistä tipahtaisi matkalle.
Kun kaikki oli kunnossa, pyysin miespuolista toveriamme, joka istui
vanhemman naisen kanssa takana lähinnä minua, auttamaan minua saamaan
patjamme liikkeelle, polkaisemalla jyrkänteen reunaan.
Oli jonkun verran vaikeata päästä alkuun, vaan muutaman minuutin
perästä olimme keikahtaneet jyrkänteen reunan yli ja alkaneet liukua
alaspäin.
Aluksi kuljimme hitaasti, mutta vähitellen vauhti huimeni, ja minä
kuulin kirkaisun, josta en tietänyt kenen suusta se lähti, vaan ei
ainakaan kenenkään minun joukkooni kuuluvasta.
Olin toivonut voivani käyttää mukaan ottamaani lapiota ohjaamiseen,
vaan pian huomasin, että se oli mahdotonta. Me kuljimme nyt siis
alas vuoren hankista rinnettä, eikä suuntaamme ohjannut muu kuin
jyrkänne. Vauhtimme kasvoi joka minuutti ja pian alkoi patjamme
kieppua ympäri, niin että väliin olin etu- väliin takapuolella. Kerran
kiidimme alaspäin niin ankaraa vauhtia, että meidän kaikkien jalkamme
ponnahtivat ilmaan ja kova hanki repi kasvojamme, vaan mitään huutoja
ei kuulunut. Kaikki tartuimme kiinni patjaamme ja alasmenon nopeus
melkein pidätti meiltä hengityksen.
Liukumisemme oli kuin linnun lentoa. Minusta tuntui kuin olisimme
kulkeneet penikulmamääriä. Väliin oli kasvoni käännettyinä laaksoon
päin ja minä silmäilin alas kuin suureen pohjattomuuteen; väliin
taas ne olivat tähdätyt ylös, ja edessäni oli mahtava vuoren rinne,
jota pitkin olimme kauan ja huimasti luikuneet alas, ja joka kohosi
takanamme mahdottoman korkeana.
Vähitellen kävi kulkumme hitaammaksi, vaan vaivalloisemmaksi. Lumi oli
alempana ohuempaa ja sen päällä oli tuskin ollenkaan hankikerrosta.
Niinpä jouduimme aivan ruohoisellekin paikalle, jonka yli kyllä
pääsimme, vaan emme kolhimatta itseämme kiviä vastaan. Tulimme sitten
jälleen lumikentälle, sekä sen jälkeen uudelleen paljaalle maalle, joka
kuitenkin oli niin liukasta, että pääsimme helposti liukumaan sen yli.
Minä olisin nyt toivonut, että meidän merkillinen kelkkamme olisi
pysähtynyt, mutta vaikka mitenkä olisin lapiollani harannut vastaan,
en saanut sittenkään sitä seisahtumaan. Alaspäin me vain riensimme,
kieppuen, tanssien ja milloin mitäkin päin töytäten.
Nahkaköytemme, joka varmaankin oli kovin hankaantunut ja kulunut,
katkesi useista kohden, ja minä pelkäsin, millä silmänräpäyksellä
meidän patjamme hajoisi yhtä moneen osaan kuin se oli alkujaankin ollut.
Kun me nyt olimme entistä suuremmassa vaarassa, lujasti toisiimme kun
olimme kiedotut, päästin yht'äkkiä siteemme solmun irti — ja sekunti
sen jälkeen tunsin, että meidät viskattiin erilleen toisistamme..
Me olimme nyt aivan rinteen alla, mikä seikka olikin hyvä, sillä
muutamat meistä kierisivät alas ilman mitään tyynyjä, kun taas toiset
suonenvedon tapaisesti olivat niihin takertuneet. Itse sain tehdä
sellaisen keikahduksen, että jouduin jaloilleni ja sain lopun matkaa
juosta. Olin juuri päässyt pysähtymään, kun toiset, kukin eri tavalla,
vierivät rinnettä alas.
Nyt kuului eräästä mäen alle päässeestä kääröstä huuto:
"Oi voi, Albert Dusante! Missä sinä olet? Lucille? Lucille!"
Samassa silmänräpäyksessä nousi mrs Aleshine toiselle jalalleen —
toinen oli takertunut kiinni huopiin ja peitteisiin. Hänen hattunsa
oli aivan rutistunut ja pudonnut alas silmille. Vasemmalla kädellään
liuhutti hän keltaista kankaan palasta, jonka hän oli tullut
reväisseeksi jostain mrs Lecks'in persoonaan kuuluvasta vaatteesta ja
toisessa kädessään oli tukko paksua, kuihtunutta ruohoa, jonka hän
sivumennen oli temmaissut juurineen maasta. Hänen päällystakkinsa oli
selästä läpi kulunut, sekä hänen pyöreässä selässään näkyi ruohonkorsia
ja multaa.
Mutta kaiken tämän hävityksen keskellä loistivat hänen kasvonsa
ihastuksesta. Toisella jalallaan hypäten ja toisella laahustaen
perässään tyynyjä ja peitteitä kirkui hän: "Nehän ovat Dusantet!
Dusantet!"
Ja hän putosi polvilleen noiden kahden naisen eteen ja huusi: "Voi,
kumpiko teistä on Emily ja kumpiko Lucille?"
Minä olin rientänyt Ruthin luokse, joka istui eräällä tyynyllä. Samalla
hetkellä nousi mrs Lecks aivan hänen vierestään. Hän oli toisella
jalallaan pistänyt puhki hattunsa, joka nyt retkotti siinä ja hänen
vaatteissaan näkyivät kyllä selvät jäljet siitä, miten rajusti mrs
Aleshine oli häneen tarttunut, mutta hänen katseensa oli arvokas ja
ryhtinsä kunnioitusta herättävä.
"Barb'ra Aleshine!" huusi hän. "Vaikka Dusantet ovatkin äkkiä taivaasta
pudonneet eteesi, niin etkö voi suoda heille siunaamaa hetkeä
tunnustella kylkiluitaan ja tarkastella, ovatko heidän jalkansa tai
kätensä katkenneet."
Nuorempi naisista kääntyi mrs Aleshinen puoleen ja virkkoi: "Minä olen
Lucille."
Sekunti sen jälkeen oli tuo ystävällinen rouva kietonut käsivartensa
hänen kaulaansa.
"Teistä kahdesta olette te aina ollut lähinnä sydäntäni", kuiskasi hän
tuon hämmästyneen nuoren naisen korvaan.
Tultuani vakuutetuksi, ettei Ruth ollut vahingoittunut, riensin
auttamaan muita. Mies parka oli juuri noussut ylös tyynyltään, jolle
hän oli joutunut selälleen makaamaan suuri pakettinsa edelleen
kainalossaan. Minä autoin häntä nostamaan maasta vanhempaa naista. Tämä
oli hyvin likainen sekä saanut useita kelpo kolauksia ja näytti perin
pelästyneeltä, mutta loukkaantunut hän ei ollut.
Minä menin lähellä olevalle purolle ja noudin sieltä vettä
taskupullollani, ja saapuessani takaisin löysin mrs Lecks'in ja
mrs Aleshine'n seisomassa matkatovereittemme edessä. Kaikki he
tarkastelivat toinen toisiaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
"Nimeni on Dusante", lausui vieras herra, "mutta miksi kysytte sitä
nyt juuri tällä hetkellä? Miksi herättää se niin tavattomasti teidän
huomiotanne?"
"Miksikö?" huudahti mrs Lecks. "Sanon sen kyllä teille. Minä olen mrs
Lecks ja tämä tässä on mrs Aleshine, ja jos te todellakin olette sama
mr Dusante, joka omistatte tuon sievän huvilan pienellä valtameren
saarella, niin sanon teille, että tämä tässä on mrs Craig, joka siellä
vihittiin avioliittoon, ja tuo vesipulloa kantava herra on mr Craig,
joka kirjoitti teille sen kirjeen, jonka toivottavasti olette saanut.
Ja ellei kaiken tämän johdosta ole syytä kysyä, oletteko te mr Dusante,
niin tahtoisinpa tietää minkä johdosta..."
"Ovathan ne Dusantet! Tietysti he ovat Dusantet!" huusi mrs Aleshine.
"Laskiessamme mäkeä alas tunsin kyllä, että te olitte meitä jollain
tavoin lähellä ja meille jollain tavoin rakkaat, vaikk'en käsittänyt,
kuinka ja miksi. Ja tämä neiti on sanonut olevansa Lucille, joten siis
tämän toisen täytyy olla Emily, olkootpa he sukua millä tavoin tahansa
— —"
"Onko se todellakin mahdollista", keskeytti tuo vieras herra ja
tarkasteli mielenkiintoisesti meistä jokaista "että te olette niitä
kelpo ihmisiä, jotka ovat asuneet talossani valtameren saarella?"
"Niitä juuri olemme", huudahti mrs Aleshine. "Mutta missä
sukulaisuussuhteessa te olette Emilyyn? Ja mitä sukua on Lucille
hänelle?"
Mr Dusante astui nyt pari askelta taaksepäin ja laski pois kainalossaan
pitämänsä paketin, rientäen sitten ojennetuin käsivarsin minua kohti,
ja kyyneleet silmissään huudahti hän:
"Te siis todellakin olette mr Craig, jota minun on niin paljosta
kiittäminen'!"
"Kiittäminen _minua_!" lausuin hämmästyneenä. "Meidän on päinvastoin
kiittäminen teitä siitä, että pelastuimme kuolemasta keskellä
valtamerta!"
"Älkää sanoko niin!" virkkoi hän, surullinen ilme kasvoillaan. "Te
ette ole minulle mitään kiitollisuuden velkaa. Kiittäisin Jumalaa,
jos niin olisi. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä — —. Ja tämä siis on
mrs Craig", jatkoi hän, tarttuen Ruthin käteen, "se nuori nainen,
jonka häät vietettiin minun talossani — ja tässä mrs Lecks — ja mrs
Aleshine —!" Samalla puristi hän heidänkin käsiään. "Mitenkä minä olen
halunnut tavata teitä! Ajattelin teitä jok'ainoa päivä sen jälkeen kuin
olimme palanneet saareen ja huomanneet, että te olitte siellä olleet —
toivoisinpa voivani sanoa: vierainani. Vaan missä on pappi ja ne kolme
merimiestä? Heille ei suinkaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta!"
"Ei ole", vastasi mrs Aleshine, "he ovat tosin meidät jättäneet,
vaan heillä on luullakseni hyvä olla. Mutta olkaa nyt niin kiltti ja
sanokaa, missä sukulaisuussuhteessa olette Emilyyn ja Lucilleen?"
"Barb'ra!" huudahti mrs Lecks ja hypähti ystävättärensä luokse. "Etkö
voi antaa vieraalle aikaa edes hengähtää? Etkö huomaa hänen olevan
tästä kaikesta niin liikutetun, että hän tuskin muistaa, kuka hän on?
Jos nämä vieraat naiset siinä silmiesi edessä kuolisivat väsymyksestä
tai nälästä, olisi se sinulle paremmin kuin oikein! Parasta on, että
nyt ensin otamme selkoa, miten heidän laitansa on ja mitä voimme tehdä
heidän hyväksensä."
Nuorempi naisista riensi kiireesti luoksemme. "Voi, mrs Craig, mrs
Lecks ja mrs Aleshine!" huudahti hän. "Minä aivan joudun suunniltani
odotuksesta saada kuulla teistä kaikki!"
"Me olemme suunniltamme samasta syystä!" lausui mrs Aleshine
riemukkaasti.
"Ajatelkaa, että me olemme kohdanneet juuri täällä!" jatkoi tyttö.
Enemmän kuin kukaan muu halusin minä tietää kaikki Dusanteista, mutta
minä huomasin, että Ruth oli kalpea ja kovin väsynyt, ja että toinen
Dusanten naisista istuutui jälleen maahan, ikäänkuin hänen olisi
ollut mahdotonta pysyä seisaallaan, jonka vuoksi tulin kaksinkerroin
iloiseksi siitä keskeytyksestä, minkä aiheutti kaksi meitä kohti
nelistäen ratsastavaa miestä.
He tulivat siitä talosta, jonka olin aikaisemmin huomannut, ja toinen
heistä oli nähnyt meidän mäenlaskumme, jonka vuoksi hän toverinsa kera
kiirehti luoksemme niin nopeasti kuin mahdollista.
Kuultuaan seikkailumme hämmästyivät he kovasti, vaan kun muutamat
meistä olivat suuresti ravinnon ja levon tarpeessa, jäivät kysymykset
ja selittelyt hyvin lyhyiksi.
Miehet astuivat alas hevosten selästä. Toisen hevosen selkään
asetettiin vanhempi Dusanten naisista, jota toinen miehistä piteli
siinä toisen taluttaissa hevosta. Ruth nostettiin toisen hevosen
selkään ja minä ryhdyin häntä tukemaan. Toiset tulivat jalkaisin
perässä.
Matkaa kesti noin engl. penikulman verran, ja tie oli useissa kohdin
hyvin epätasaista. Olimmekin senvuoksi sangen tyytyväiset vihdoinkin
ehdittyämme siihen pieneen taloon, joka oli matkamme päämaali.
Tämän maatalon omistivat nuo kaksi miestä. Toinen miehistä oli
naimisissa, ja hänen vaimonsa ryhtyi heti parhaansa mukaan pitämään
meistä huolta. Hänen kotinsa oli hyvin pieni ja kaapissaan oli vain
mitä yksinkertaisimpia ruokavaroja, vaan kaikki asetti hän meidän
käytettäväksemme. Hän luovutti oman sänkynsä vanhemmalle Dusanten
naiselle, joka laskeutuikin heti makuulle. Ja me toiset nautimme
suurella halulla kelpo aterian, johon kuului paistettua sianlihaa,
maissileipää ja kahvia.
Ennen levolle menoani pyysin kuitenkin toista miehistä lähtemään
ratsain rautatieasemalle ottamaan selvää mr Endertonista ja kertomaan
hänelle meidän pelastuksestamme.
Kukaan meistä ei ollut kunnollisesti nukkunut kahteen vuorokauteen,
joten me lepäsimme makeasti aina siihen saakka kun tuli pimeä,
jolloin meidät herätettiin illalliselle. Ja niin asetuimme jälleen
pöydän ääreen kaikki muut paitsi vanhempi Dusanten naisista, joka jäi
vuoteeseensa.
Aterioituamme sytytettiin takkavalkea. Sen sekä kahden kynttilän ja
lampun valossa muuttui huone kerrassaan iloiseksi ja hauskaksi. Ilta
oli kylmä, jonka vuoksi me kaikki keräännyimme istumaan valkean ääreen.
Tuskin olimme istuutuneet, kun mrs Aleshine huudahti: "Nyt, mr
Dusante, ei enää kuolevainen ihminen — kaikkein vähemmän nainen —
jaksa odottaa saadakseen tietää, missä sukulaisuussuhteissa Lucille on
Emilyhyn ja mitä sukua te olette heille, sekä kaikkea saarella olevaa
taloanne koskevia seikkoja. Minua ei ollenkaan ihmetytä, jos tänä
aamuna olisin pelkästä uteliaisuudesta räjähtänyt kappaleiksi.
"Minun laitani on samoin", virkkoi mrs Lecks, "ja vaikka kyllä tiedän,
että kaikella on aikansa sekä ettei väsyneitä ihmisiä ole vaivattava
kysymyksillä, niin luulempa, että jos tänne tullessamme tie olisi
ollut tasainen, olisin varmasti pyytänyt teitä kertomaan kaikki! Mutta
teillä on pitkät jalat, ja niitä taas ei ole mrs Aleshinella, enkä minä
voinut jättää häntä jälkeen."
"En olisi jäänyt jälkeen, olkoonpa koipeni pitkät tai lyhyet!" tokasi
mrs Aleshine.
Ruth ja minä pyysimme myöskin mr Dusantea kertomaan, ja kunnon
isäntämme sekä hänen emäntänsä sanoivat, että jos ruvetaan kertomaan
juttuja, ovat hekin mielellään kuulijoina. Siihen hupiin he olivat
hyvin mieltyneet. Ja he istuutuivat keskellemme kahden puulaatikon
päälle.
Nuorempi Dusanten naisista, joka nyt, peitteistä ja liinoista
vapautuneena näyttäytyi kauniiksi, tummasilmäiseksi tytöksi, lausui,
että hänen aikomuksensa oli ollut ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa
pyytää meitä kertomaan historiamme, vaan kun me nyt olimme ensiksi
ehtineet tehdä pyyntömme, täytyi luonnollisesti meidän ensin saada
tyydyttää uteliaisuutemme.
"En tahdo", virkkoi mr Dusante, "antaa teidän enää silmänräpäystäkään
odottaa kertomustani itsestäni ja perheestäni."
"Nimeni on Albert Dusante. Teitä ehkä huvittaa tietää, että isäni oli
ranskalainen ja äitini amerikalainen. Minä olen syntynyt Ranskassa,
vaan en ole siellä paljon oleskellut. Suurimman osan elämääni olen
asunut Honolulussa — kauppamiehenä. Viime vuosina on minun onnistunut
koko paljon vapautua liike-elämän huolista ja ja olen senvuoksi
nauttinut vapaan elämän tarjoamista hommista ja iloista. En ole koskaan
ollut naimisissa. Tämä nuori neiti on minun sisareni."
"Mutta mitä sukua te olette — — —?" tokasi mrs Aleshine.
Samassa silmänräpäyksessä sysäsi mrs Lecks häntä polveen ja sai hänet
keskeyttämään kysymyksensä. Ja mr Dusante jatkoi:
"Vanhempamme kuolivat, kun Lucille vielä oli pieni lapsi, eikä meillä
ole ketään läheisiä sukulaisia."
Näiden sanojen jälkeen levisi mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen kasvoille
sellainen ilme, ikäänkuin he olisivat saaneet oudolla käsialalla
kirjoitetun kirjeen ja olisivat jääneet ihmettelemään, mistä maailmasta
se oli lähetetty.
"Se nainen, joka paraillaan lepää viereisessä huoneessa", jatkoi mr
Dusante, "on muuan rakas ystävä, jota pidän äitinäni."
"Mitä kummaa —!" huudahtivat mrs Lecks ja mrs Aleshine yht'aikaa ja
sellaisella äänellä, että miss Lucille purskahti sydämelliseen nauruun.
Mr Dusante jatkoi kertomustaan yhtä rauhallisena ja totisena kuin oli
alkanutkin.
"Hän oli äitini hyvä ystävä, vaikkakin oli nuorempi kuin hän. Minä
tein hänestä äidin pienelle orvolle siskolleni ja pidin yhtä paljon
häntä omana äitinäni. Tein sen sitäkin suuremmalla ilolla, että voisin
jollain tavoin palkita hänelle sen hellän hoidon ja huolenpidon, jota
hän osoitti sisarelleni."
"Hän siis on Emily?" huudahti mrs Aleshine.
"Niin, hän otti meidän nimemme — hän on mrs Emily Dusante."
"Ja te pidätte häntä äitinänne?" sanoi mrs Aleshine.
"Pidätte häntä äitinänne?", vahvisti mrs Lecks.
"Pidän", vastasi mr Dusante.
"Se on siis ainoa suhde, jossa hän on teihin kahteen?" kysyi mrs Lecks.
"Ja te häneen?" lisäsi mrs Aleshine.
"Niin", vastasi mr Dusante.
Mrs Lecks nojasi tuolinsa selkälautaan, risti kätensä ja huudahti:
"Vai>niin! Vai niin!" — jonka jälkeen hänen kasvonsa saivat sellaisen
ilmeen, ikäänkuin hänellä ei enää olisi mitään sanottavaa.
"Yksi asia on kuitenkin tosi", lausui mrs Aleshine, "ja se on, että
minä aina olen pitänyt enemmän Lucillesta!"
Näiden sanojen jälkeen hymyilimme Ruth, minä ja Lucille toisillemme.
Mr Dusante jatkoi:
"En haaskaa aikaa kertoakseni teille yksityisistä asioistamme, vaan
mainitsen ainoastaan, että muutamia vuosia sitten ostin sen saaren,
jonne te pelastuitte, ja missä minä niin mielelläni olisin tahtonut
olla isäntänänne. Saatan vetäytyä sinne silloin kun tahdon olla levossa
ja rauhassa. Rakennutin sinne kunnollisesti sisustetun talon — —."
"Sitä se todellakin oli", keskeytti hänet mrs Aleshine, "sillä
siellähän on vesijohto ja likaviemärikin, jollaisia en koskaan ole
nähnyt niin kaukana kaupungista olevissa taloissa."
"Kalustimme talomme siten kuin meitä parhaiten miellytti", sanoi mr
Dusante. "Veimme sinne kirjoja ja elelimme siellä sekä hauskaa että
hyödyllistä elämää. Viime aikoina on kuitenkin siskoni mielestä olo
siellä tuntunut liian yksinäiseltä, jonka vuoksi me olemme tehneet
pitkiä matkoja ja vain silloin tällöin pistäytyneet saarella.
"Koska en tahtonut jättää ketään niin yksinäiselle paikalle,
annoin varustaa sinne johtavan kulkuväylän rautatangoilla, siten
estääkseni rosvojen ja kalastajien veneitä pääsemästä sinne. Vaan
kun saareni on yleisen suuren purjehdusväylän varrella, en koskaan
tullut ajatelleeksi, että rautatankoni voisivat estää onnettomia,
haaksirikkoon joutuneita ihmisiä pääsemästä sinne."
"Eiväthän ne estäneetkään", selitti mrs Aleshine, "sillä me ryömimme
niiden alitse."
"Toivon, että te sopivana hetkenä kerrotte minulle, miten te pääsitte
saarelle aukaisematta tankoja. Minusta on tämän jälkeen tuntunut oikein
painostavalta ajatellessani, että nuo tangot voivat olla esteenä
haaksirikkoisten pelastumiselle."
"Sen painostuksen heittäkää", lausui mrs Lecks, jonka tunne
omistusoikeuden pyhyydestä pani hänet puhumaan, "sillä onhan jokaisella
oikeus lukita kotinsa lähtiessään sieltä pois. En minä eikä mrs
Aleshine koskaan jättäisi oviamme lukitsemattomiksi lähtiessämme
kaupunkiin, sillä ken tietää, kuka varas tai maankiertäjä sinne sillä
aikaa tunkeutuisi. Ei, sir, kyllä se oli teidän velvollisuutenne
poislähtiessänne sulkea pääsyn saareen, kun kerran jätitte sinne
talonne tyhjäksi. Merellä kulkevien on purjehdittava oikein eikä
ajettava toinen toisiaan päin. Ja jos he eivät sitä tee, vaan
aikaansaavat onnettomuuksia, niin niiden jotka joutuvat merihätään
on yritettävä päästä sellaiselle asutulle saarelle, missä heille
voidaan antaa apua ja hoitoa, aivan niinkuin maankiertäjät menevät
vaivastaloihin. Niin olisi ollut meidänkin tehtävä — en nyt sentään
tarkoita juuri vaivastaloa — ellemme olisi olleet niin tyhmiä että
lähdimme merelle vuotavalla veneellä — en tarkoita mitenkään loukata
teitä, mr Craig, muistakaa se."
"Aivan niin minunkin mielestäni", lausui mrs Aleshine, "kenelläkään
ei ole mitään sanomista siihen, että joku ihminen lukitsee porttinsa
lähtiessään pois kotoaan. Minusta voisivat kuitenkin ihmiset niin
harvaan asutuilla seuduilla asettaa kotoa lähtiessään saarensa
kulkuväylän suulle vähäsen syötävää ja juotavaa — esimerkiksi pulloon
tai tinalaatikkoon — haaksirikkoutuneille, jotka mahdollisesti sillä
aikaa saapuvat sinne veneillä, joten he eivät pääse saarelle. Toista
oli meidän, jotka saavuimme toisella tavalla. Kun he sitten huomaavat,
etteivät he pääse sisään, saisivat he vähän virkistyttää itseään
ravinnolla ja jatkaa sitten matkaansa johonkin toiseen saareen."
"Kuulehan Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks, "matkustaessasi Japaniin
ja lähtiessä jätettyäsi talosi portinpieleen paistin ja voileipiä
maankulkijoille, voisit puhua tuolla tavoin, vaan et muuten. Mutta kun
niin et ole tehnyt, niin ehkä saamme nyt kuulla loppuun mr Dusanten
kertomuksen."
"Kun me tänä vuonna ensi kerran saavuimme saarelle", jatkoi mr Dusante,
"viivyimme siellä vain vähän aikaa, sillä me kaikki halusimme tehdä
höyrypurrellani pitemmän merimatkan. Palattuamme päivälleen kuusi
viikkoa sitten — —"
"Täsmälleen viikkoa jälkeen kuin me olimme lähteneet saaresta!"
huudahti mrs Lecks.
"Olisinpa tietänyt", lausui mrs Aleshine, "että te tulisitte niin pian,
olisin antanut merimiesten elää paljaalla kalalla, itse olisin syönyt
vain vihanneksia, ja lupaanpa, että varmasti olisin saanut jauhot
riittämään muille kuudeksi päiväksi, vaikka minun olisikin pitänyt olla
niin kitsas, että käsissäni ei lopuksi olisi ollut muuta kuin luuta ja
nahkaa."
Sen jälkeen hän istuutui jälleen juhlallisen arvokkaasti.
"Palattuamme", jatkoi mr Dusante, "huomasin ilokseni, että rautatangot
olivat paikoillaan ja kaikki näytti olevan hyvässä kunnossa. Ei
näkynyt edes puista pudonneita oksia eikä rikkaruohoa, jotka olisivat
todistaneet meidän olleen poissa yli kaksi kuukautta. Äitini ja
siskoni menivät ensin huoneisiinsa, ja kun ikkunat olivat avatut
kuulin heidän ihmettelevän, miten puhdasta ja siistiä oli kaikkialla.
Minä menin kirjastoon, ja minunkin täytyi ihmetellä sitä erinomaista
siisteyttä ja järjestystä, mikä siellä vallitsi. Kirjat olivat
mitä huolellisemmassa järjestyksessä sekä huonekalut asetetut niin
maukkaasti ja tarkoituksenmukaisesti kuin suinkin. Hyvin pian löysin
teidän kirjeenne, sir. Suurimman hämmästyksen valtaamana avasin sen ja
luin — — —.
"Luettuani oli hämmästykseni vielä suurempi. Kiirehdin ruokasaliin ja
nostin inkivääriruukun uunin otsalta. Otin sieltä ensin sen pienen
ruskean paperikäärön ja näin sen alla rahat, joista kirjeessänne
mainitsitte — ja voitte arvata minkälaiseen mielentilaan tulin. En
laskenut rahoja, en koskenutkaan niihin, vaan laskin käärön takaisin
niiden päälle, istuuduin ja aloin hautoa aivoissani tätä ihmeellistä
tapahtumaa.
"Istuessani siinä syöksyivät äitini ja Lucille sisään. Ja Lucille,
jolla on vilkas mielikuvitus, vakuutti että talossa täytyi
olla tonttuja. Kaikki oli puhtaampaa, siistimpää ja paremmassa
järjestyksessä kuin lähtiessämme. Hän oli ottanut vaatekaapistaan
esiin ohuen kesäleninkinsä, ja se näytti aivan kuin se olisi juuri
tuotu suoraan pesijättäreltä. Sen poimut olivat somemmin ja hienommin
silitetyt kuin silloin kuin se oli uusi.
"'Albert', lausui äitini, joka oli aivan kalpea, 'täällä on sillä
aikaa täytynyt olla joku!' Ja hän lisäsi, että ikkunat, jotka
olimme jättäneet pesemättömiksi, syystä että lähtömme tapahtui
suuressa kiireessä, olivat nyt aivan puhtaat, ikäänkuin palvelijatar
olisi ne aivan äsken puhdistanut. Sitäpaitsi olivat huonekalut ja
lattia puhtaammat ja kirkkaammat kuin koskaan ennen. Tämä on aivan
yliluonnollista, lisäsi hän!"
Tämän kertomuksen aikana istuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine aivan vaiti
ja liikkumattomina, hiljaisen vaatimattomuuden ilme kasvoillaan. Vaan
välke heidän silmissään todisti, että he tunsivat olevansa muita naisia
ylempänä, mutta että he katsoivat sopivaksi peittää sen tunteen.
"Samassa silmänräpäyksessä riensi muuan palvelijoista sisään ja
ilmoitti, että koko jauhovarastomme oli kadonnut ja että oli tuskin
yhtään ruokia jälellä. Äitini ja siskoni, jotka tiesivät jättäneensä
saarelle runsaan varaston ruokavaroja, katsoivat kummastuneina toinen
toisiinsa. Vaan ennen kuin he ehtivät lausua sanaakaan, aloin minä
selittää asiain tilaa.
"'Täällä on poissaollessamme todellakin ollut joku", virkoin minä.
"Tässä kirjeessä ilmoitetaan, että täällä on usean viikon asunut
kahdeksan henkeä — täällä on vietetty häät ja täältä meidän talostamme
on eräs onnellinen pari lähtenyt maailmalle. Nuo kahdeksan henkeä
ovat syöneet meidän leipäämme, käyttäneet meidän mukavuuksiamme ja
pitäneet tätä taloa väliaikaisena kotinaan. Mutta he ovat kunniallisia,
rehellisiä ihmisiä, sillä he ovat jättäneet kaikki parempaan kuntoon
kuin täällä oli heidän tänne tullessaan ja tässä ruukussa on enemmän
maksua siitä kuin mitä he ovat kuluttaneet.' — Sen jälkeen luin heille
teidän kirjeenne, sir.
"En voi teille kuvailla, millä mielenkiinnolla sitä seurattiin. Me
annoimme sen jälkeen tuoda alukseltamme taloon kaikki ruokavarat,
mitkä olimme ottaneet mukaamme, ja alotimme jokapäiväisen elämämme —
vaan mitkään niistä töistä, joista ennen olimme ajankulumme löytäneet,
eivät voineet enää meitä huvittaa. Alinomaa juttelimme me vain niistä
henkilöistä, jotka olivat asuneet kattomme alla ja arvailimme, mitähän
ihmisiä ne mahtoivat olla ja saisimmekohan heitä koskaan nähdä."
"Niin", huudahti miss Lucille, "minä ajattelin teitä todellakin yöllä
ja päivällä ja kuvailin teitä jos minkälaisiksi, vaan te olette
aivan toisenlaisia kuin luulin. Väliin tuumin, että te saareltamme
lähdettyänne olitte joutuneet myrskyyn, veneenne oli kaatunut ja
te kaikki hukkuneet, ja että te sitten kummittelijoina saapuisitte
takaisin huvilaamme, nukkuisitte vuoteissamme, puhdistaisitte
ikkunoitamme, pesisitte ja silittäisitte vaatteemme ja toimittaisitte
öisin kaikenlaisia askareita."
"Hyvä jumala", huudahti mrs Aleshine. "Sillä lailla ette saa puhua!
Ajatella olevansa kylmänä haamuna tassuttelemassa pimeydessä, on
pahempaa kuin liukua alas pitkin lumivuorta, vaikkapa sen sitten
tekisikin paljaalla selällään!" — "Barb'ra!" sanoi mrs Lecks ankarasti.
"Jaa'a, se saa ihmisen kauhistumaan aivan yhtä paljon", vastasi hänen
ystävättärensä olematta millänsäkään.
"Kaksi seikkaa oli yhteydessä teidän käyntinne kanssa", jatkoi
mr Dusante, "ja ne ovat raskaasti painaneet minun mieltäni.
Toisen olemme jo maininnut — suljetun väylän, joka todisti julmaa
epävieraanvaraisuutta."
Tähän saakka en minä ollut tahtonut keskeyttää mr Dusanten itsestäänkin
usein keskeytyvää kertomusta, mutta nyt tunsin täytyväni vakuuttaa
hänelle sekä itseni että vaimoni puolesta, että olimme samaa mieltä
kuin mrs Lecks ja mrs Aleshine, ja pidimme, ettei häntä voitu mitenkään
syyttää sen johdosta, että hän oli koettanut suojella yksityistä
omaisuuttaan.
"Olette hyvin ystävällinen sanoessanne niin", vastasi mr Dusante
"mutta minä tahdon nyt joka tapauksessa mainita teille, ettei enää ole
minkäänlaisia rautatankoja väylää sulkemassa. Olen jättänyt muutamia
henkilöitä saarelle pitämään huolta huvilasta ja auttamaan sinne
mahdollisesti pelastuvia haaksirikkoisia. — Toinen asia, josta tahdon
mainita, vaivaa minua vielä enemmän. Se on: rahat inkivääriruukussa.
Minusta tuntui luonnottomalta ajatella, että minulle oli suoritettu
maksu siitä vieraanvaraisuudesta, jota muuten niin mielelläni olisin
osoittanut teitä haaksirikkoon joutuneita raukkoja kohtaan. Sellaista
ei mitenkään olisi saanut tapahtua. Minä surin sitä. Minä häpesin.
Lopultakin päätin, etten sellaista häpsää saattaisi kantaa, vaan että
ottaisin inkivääriruukun mukaani ja hakisin koko maailman halki niitä
henkilöitä, jotka minun poissaollessani olivat suorittaneet maksun
olostaan minun kattoni alla, ja kun heidät vihdoin löytäisin, jättäisin
heille ruukun sisältöineen. Kirjeestänne kävi selville, mille saarelle
olitte päättäneet lähteä, ja minä ajattelin, että ellen löytäisi
teitä sieltä, saisin ainakin tietää, mihin satamaan te sieltä olitte
matkustaneet. Ilmoitettuani äidille ja sisarelleni suunnitelmastani,
pitivät hekin sitä oikeudenmukaisena, sillä he olivat kiintyneet asiaan
yhtä paljon kuin minäkin — ja pari päivää sen jälkeen aloimmekin
etsiskeiymatkamme.
"Vaikeuksitta seurasin jälkiänne San Franciscoon ja sain tietää siellä,
missä hotellissa te olitte asuneet. Siellä sain tietää että matkanne
päämaali mahdollisesti oli Filadelfia. Olin toivonut tapaavani teidät
ennen kuin jättäisitte Kalifornian. Mutta kun otaksuin, että jo olitte
ehtineet matkanne perille, tai ainakin olitte sitä hyvin lähellä,
myönnyin siskoni toivomukseen tehdä pieniä huvimatkoja Kaliforniassa,
aikomuksella sitten seurata teitä Filadelfiaan ja kysyä siellä
sanomalehdissä mr Craig'ia. Nyt olen kuitenkin mitä merkillisimmän
sattuman kautta tavannut teidät täällä, ja siitä en voi olla tarpeeksi
kiitollinen."
"Emme mekään", vastasin minä sydän heltyneenä, "sillä mekin olemme
innokkaasti toivoneet saada tutustua teihin ja perheeseenne, ja että
tapaamisemme tapahtuisi niin pian kuin mahdollista."
"Nyt tahdon täyttää velvollisuuteni, jonka vuoksi olen matkalle
lähtenyt, ja minä vakuutan teille minulle olevan suuren ilon saadessani
täyttää velvollisuuteni."
Hän nosti nyt lattiasta paketin, jota hän niin huolellisesti oli
suojellut liukuessaan alas lumivuorta, ja joka sen jälkeen koko ajan
oli ollut hänen vieressään lattialla.
Otettuaan auki heikon huovan, joka oli kääritty paketin ympärille, sekä
sen jälkeen vielä monet paperit, oli siinä silmiemme edessä tuo tuttu,
pieni, pyöreä inkivääriruukku, joka oli ollut uunin reunalla talossa
siellä kaukaisella saarella — ruukku, jonne me olimme pistäneet maksun
asunnosta ja ruoasta.
"Minun on aivan mahdotonta ottaa vastaan noita rahoja, jotka
ovat maksetut siitä avusta, jonka minä tietämättäni olin antanut
haaksirikkoutuneille", lausui mr Dusante. "Jos olisin ollut saarella,
olisin niin mielelläni antanut teille saman avun ilmaiseksi. Ja koska
mr Craig'in kirjeestä kävi selville, että mrs Lecks oli pitänyt huolta
näiden rahojen keräämisestä ja säilyttämisestä, jätän minä nyt siis
teille, hyvä rouva, tämän ruukun sisältöineen."
"Joita minä en ota vastaan", vastasi mrs Lecks ja asetti molemmat
kätensä selän taakse. "Jos kyseessä olisi ollut vain yksi vuorokausi,
tai vaikkapa kaksi vuorokautta ja yksi sunnuntai, niin siinä
tapauksessa en sanoisi mitään, mutta kun mrs Aleshine ja minä — toiset
saavat vastata omasta puolestaan — viivymme viikkokausia vieraan
ihmisen talossa, silloin me myös olostamme maksamme — tietysti vetäen
pois palkan siitä työstä minkä olemme suorittaneet. Hyvää yötä."
Tämän sanottuaan hän nousi ja asteli vakavin askelin viereiseen
huoneeseen:
"Teiltä on ollut oikein tehty, mr Dusante", sanoi mrs Aleshine,
"että olette koettaneet seurata omantuntonne ääntä, vaan meillä ovat
omat käsitykset velvollisuuksistamme ja teillä omanne, ja molempien
käsitykset ovat saman arvoiset."
Sen jälkeen seurasi hän ystävättärensä esimerkkiä. Mr Dusante näytti
samalla hämmästyneeltä ja huolestuneelta ja katsoi minuun kysyvästi.
"Parahin mr Dusante", sanoin minä, "nuo molemmat rouvat ovat
tunnontarkkoja oikeuden ja totuuden suhteen, ja luullakseni on parasta,
ettette tällä erää koeta voittaa heitä. Mitä vaimooni ja minuun tulee,
emme mekään puolestamme voi koskea niihin rahoihin, jotka mrs Lecks on
pannut inkivääriruukkuun tarkoituksella, ettei niitä sieltä ottaisi
kukaan muu kuin te tai joku perheenne jäsen."
"No niin", virkkoi mr Dusante ja kääri ruukun uudelleen papereihin,
"annetaan sitten asian olla tällä kertaa. Mutta suokaa minun
huomauttaa, että minäkin puolestani olen hyvin tunnontarkka, mitä tulee
oikeuteen ja totuuteen."
Aikaisin aamulla palasi rautatienasemalle lähettämämme mies ilmoittaen,
että neljän hevosen vetämät suuret matkavaunut olivat matkalla meitä
noutamaan. Hänellä oli myöskin mukana kirje Ruthille mr Endertonilta.
Tämä ilmoitti tyttärelleen olevansa hyvissä voimissa, vaan olleensa
kovin levoton siitä, mikä kohtalo oli tullut Ruthin osaksi. Hän oli
kuitenkin toivonut, että lunta, joka oli estänyt häntä tuomasta apua,
sataisi niin korkealle paikalle sangen vähän. Hän oli myöskin toivonut,
että mr Craig oli laittanut tulen jollekin sopivalle paikalle, niin
että hänen tyttärensä saisi lämmitellä. Hän oli myöskin otaksunut, että
runsas muonasäkkimme takaisi tyttärelle hyvät ateriat.
Hänen levoton tunteensa oli myöskin suuresti lisääntynyt niiden
kiivaiden ja epäoikeutettujen syytösten ja vaatimusten johdosta, mitkä
ajomies oli hänelle tehnyt. Tämä oli mitä loukkaavimmalla tavalla
solvaissut häntä, vieläpä olisi tarttunut häneen käsiksikin, elleivät
saapuvilla olleet ihmiset olisi sitä estäneet ja hän itse olisi
huolellisesti lukinnut oveaan.
Nyt hän oli kuitenkin jo rauhoittunut, osaksi sen vuoksi, että ajomies
oli jo sieltä lähtenyt, osaksi sen vuoksi, että hän oli saanut tietää
tyttärensä olevan varmassa turvassa — josta viimemainitusta seikasta
hän jo aikaisemmin oli ollut vakuutettu, sillä olihan tytär jäänyt
avonaiselle valtatielle.
Vaunuja odotellessamme kerroimme Dusanteille tarkoin seikkailumme,
jotka suuresti kiinnittivät heidän mieliään.
Mrs Dusante, joka yön rauhallisesti levättyään sanoi tuntevansa
itsensä sangen terveeksi ja reippaaksi, oli hyvin rakastettava, noin
viidenkymmenen ikäinen nainen Hänen käytöksensä oli hiljainen ja
rauhallinen ja koko hänen olentonsa todisti, että hän aikaisemmin oi
hyvinkin paljon ottanut osaa seura-elämään. Pian huomasin myöskin, että
häntä suuresti huvitti tutkia ihmisluonteita.
Hänen mielenkiintonsa kohdistui etupäässä mrs Lecks'iin ja mrs
Aleshine'en, joita hän piti sangen erikoisluonteisina naisina. Mutta
hän kunnioitti heitä suuresti. Siihen tunteeseen ei hän kuitenkaan
saanut samanlaista vastinetta, sillä mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla
oli hänestä jokseenkin alhaiset käsitykset.
"On olemassa anoppeja, äitipuolia ja oikeita äitejä ja äidinäitejä ja
vieläpä joskus äidin-äidin-äitejä, jotka vielä ovat elossa", sanoi mrs
Lecks luottavasti minulle, "mutta vaikk'en epäilekään, ettei mr Dusante
olisi hyväätarkoittava ihminen, joka tahtoo tehdä velvollisuutensa
lähimmäisiään kohtaan — minulla ei ole pienintäkään syytä uskoa muuta
— niin sanoa minun sentään täytyy — koska kerran olen saanut sellaisen
kasvatuksen — ettei hänellä ole ollut oikeutta mennä ottamaan itselleen
uutta äitiä. Ottolapset käyvät vielä päinsä, vaan tällainen tapaus kuin
tässä on kysymyksessä on suoraan sanoen vastoin pipliaa ja luonnon
lakeja."
"Noilla ranskalaisilla", virkkoi mrs Aleshine, "näkyy olevan omat
tapansa! Minä puolestani en ole koskaan kärsinyt ranskalaisia
kengänkorkoja enkä ranskalaisia, arsenikin värisiä herneitä, ja jos ne
nyt tulevat meidän maahamme otto-äitineenkin, niin luulenpa, että niitä
seuraavat giljotiinit."
"En käsitä, miksi te pidätte mr Dusantea ranskalaisena", sanoin minä.
"Hänhän on yhtä paljon amerikalainen kuin ranskalainen."
"No niin", lausui mrs Lecks, "eihän minun eikä mrs Aleshine'r sovi
asettua toisten ihmisten tuomareiksi. Meidän kotiseudullamme ei ole
tapana pitää otto-äitejä, vaan jos sellainen on tapana Ranskassa tai
Sandwichs-saarilla tai itävaltioissa, niin eihän meillä tietystikään
ole siihen mitään sanomista."
"Hänhän olisi voinut ottaa samalla kertaa itselleen isänkin", virkkoi
mrs Aleshine, "vaan siinä olisi hänen pitänyt noudattaa tarkkaa
valintaa tai ainakin ottaa mrs Dusantelle tuttu henkilö, sillä se ei
olisi käynyt päinsä, että he, ollessaan hänen vanhempiaan, olisivat
vieraita toisilleen."
"Jos minä olisin sinun sijassasi, ottaisin minä nyt puolestani
itselleni jonkinlaisen ryysyn toimittamaan hatun virkaa, sillä tuolla
tulevat vaunut, ja meidän on parasta lähteä", lausui mrs Lecks.
Me otimme nyt jäähyväiset ystävälliseltä isäntäväeltämme ja asetuimme
vaunuihin niin mukavasti kuin suinkin.
Noin seitsemän penikulmaa kuljimme tien epätasaisuuden vuoksi sangen
hitaasti.
Mrs Dusante oli heikko, eikä ollut tottunut mihinkään
voimainponnistuksiin, jotavastoin mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat
harvinaisen vahvoja naisia. Seurauksena tästä oli, että heidän
hellät sydämensä pakottivat heidät tekemään kaiken voitavansa, että
mrs Dusanteen eivät koskisi kolaukset ja keikahdukset. He antoivat
hänelle kaikkein parhaimman paikan ja käärivät hänet peitteisiin ja
huopiin. Tätä tehdessään unohtivat nuo hyväsydämiset naiset kokonaan,
että tuo nainen, joka niin suurella mielenkiinnolla kuunteli heidän
kertomuksiaan kodistaan, suvustaan ja olosuhteistaan, oli vain
otto-äiti. Myöskin Ruth ja miss Lucille viihtyivät hyvin keskenään ja
minusta oli mr Dusante sangen miellyttävä persoonallisuus.
Kun sitten vihdoin saavuimme rautatienasemalle, tapasimme siellä mr
Endertonin, joka osoitti hyvin kohtuullista iloa nähdessään meidät
jälleen, mutta kovin kohtuutonta suuttumusta — jonka esineeksi eritoten
minä jouduin — sen johdosta, että hänen täytyi luopua avarasta
huoneestaan, jonne nyt sijoitettiin naiset. Se oli ainoa mahdollinen
suoja koko kestikievaritalossa.
Mainitessani hänelle, että mukanamme olevat vieraat olivat ne Dusantet,
joiden saarella me olimme asuneet, ei hän aluksi ollut sitä ollenkaan
kuulevinaan. Hän oli aina pitänyt Dusanteja keksittynä satuna,
jonka varjolla mrs Lecks ansaitsi rahaa onnettomilta haaksirikkoon
joutuneilta ihmisiltä. Kuultuaan, että mr Dusante tahtoo antaa rahamme
takaisin, heräsi hänen mielenkiintonsa, ja hän lausui:
"Ihmettelenpä, että hän on siksi omantunnonmukainen mies, vaan että
joku kieltäytyy vastaanottamasta sitä mikä hänelle oikeudenmukaisesti
kuuluu, se menee yli minun ymmärrykseni. Ainakin minä aion ottaa osani
takaisin, se on varma se. Viisitoista dollaria viikossa minun ja
tyttäreni asunnosta ja ruoasta vaati tuo nainen minulta, ja sen minä
tahdon takaisin."
"Mutta", sanoin minä, "teidän maksunnehan alennettiin samaksi kuin
toistenkin."
"Minä en muista mitään alentamista", lausui mr Enderton. "Muistan vain
sen kohtuuttoman summan, mikä minulta vaadittiin ruoasta ja asunnosta
asumattomalla saarella. Se teki minuun hyvin ikävän vaikutuksen."
"Minulla ei ole halua puhua teidän kanssanne tästä asiasta enempää",
virkoin minä. "Saatte selvittää sen mrs Lecks'in kanssa."
Mr Enderton murisi jotain ja meni huoneeseensa sangen arvokkaasti. Minä
en voinut muuta kuin nauraa kuvitellessani, millaiseen mielentilaan hän
joutuu puhuttuaan tästä asiasta mrs Lecks'in kanssa.
Jättäessään San Franciscon oli mr Dusante lähettänyt kaikki tavaransa
edeltäkäsin Ogden City'yn, missä hän oli aikonut ensi kerran pysähtyä.
Päätettiin senvuoksi, että me kaikki matkustaisimme Ogden City'yn,
jossa odottaisimme niitä tavaroitamme, jotka olimme jättäneet vuorelle.
Minun seurueeni tavarat olivat kaikki raitiovaunussa, eikä niitä
ollutkaan kuin muutamia matkalaukkuja, jotka olimme ostaneet
itsellemme San Franciscossa, sekä suuri paketti, joka sisälsi kaksi
hengsnpelastusvyötä, sillä vaikk'ei mitään muuta, niin ainakin ne
tahtoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine viedä mukanaan kotiinsa.
Aamulla sen jälkeen kuin olimme saapuneet Ogden City'yn vei mr Dusante
minut syrjään ja sanoi:
"Sir, tahdon uskoa teille, mitä aion tehdä inkivääriruukulle rahoineen,
jotka te olette sinne panneet. Ja toivon, ettette millään tavoin estä
minua. Kun tavaranne saapuvat, jatkatte te luultavasti matkaanne
itäänpäin ja me palaamme San Franciscoon. Mutta ruukun sisältöineen
jätän tänne, annettavaksi mrs Lecks'ille. Jos te tahtoisitte olla hyvä
ja ottaa sen haltuunne sekä jättää sen sitten hänelle olisin sangen
kiitollinen."
Lupasin hänelle, etten millään tavoin tahdo estää häntä toteuttamasta
aikomustaan, vaan etten mitenkään voinut ottaa vastaan ruukkua. Kenen
tulisi saada tuo porsliiniruukku sisältöineen oli hänen ja mrs Lecks'in
välinen riitakysymys ja täytyi ratkaista vain heidän keskensä.
"No, sitten teen niin", lausui hän, "että minä matkustan täältä ennen
teitä ja jätän ruukun hotellin kirjanpitäjälle pyynnöllä jättää se mrs
Lecks'ille minun lähdettyäni. Sitten ei hän voi tehdä muuta kuin ottaa
se vastaan."
Nämä mr Dusanten sanat huvittivat minua suuresti, sillä mrs Lecks oli
jo uskonut minulle tässä asiassa tekemänsä päätöksen.
"Mr Dusante ei ole maininnut minulle mitään inkivääriruukusta", oli
hän lausunut minulle. "Mutta minäpä tiedän yhtä hyvin kuin hän itse,
miten hän aikoo menetellä. Hän tuumaa hiipiä täältä pois kaikessa
hiljaisuudessa ja jättää ruukun tänne, sillä hän päättelee, että
minä silloin olen pakotettu ottamaan sen vastaan. Vaan hän saakin
nähdä, että minä olen yhtä viekas kuin hän. Olen ottanut selvän hänen
sisareltaan kadusta ja talon numerosta, missä hänen liikkeensä on
Honolulussa — minä kysyin niin, ettei hän huomannut siinä piilevän
mitään — ja jos hän nyt jättää tuon ruukun jälkeensä, panen minä
sen rahoineen kaikkineen laatikkoon ja lähetän sen pikatavarana mr
Dusantelle, niin että silloin kun hän saapuu Honoluluun, on se jo
siellä ennen häntä."
Tuntien nyt sekä mr Dusanten että mrs Lecks'in aikomukset kuvittelin
mielessäni, mitenkä inkivääriruukkua lähetetään edestakaisin
Sandwichs-saarten ja Pennsylvanian väliä molempien taistelevien koko
elämän ajan, ja tietystikin — kummankin testamenttiin liitettävän
määräyksen mukaisesti — myöskin heidän perillistensä elämän ajan. Kun
sitten laatikko vähitellen kuluisi, pantaisiin ruukku jonkinlaiseen
lekkeriin ja lekkeri sijoitettaisiin lopuksi pieneen viinitynnyriin,
mikä vihdoin asetettaisiin suuremman tynnyrin sisään — ja niin joutuisi
ruukku vallan ihmeellisten vaiheitten alaiseksi.
Olimme Ogden Cityssä kolme päivää ennen kuin tavaramme saapuivat.
Nyt valmistelimme me Dusantein kanssa eroa.
Iltaa ennen tuli Dusante luokseni ja virkkoi, että juna Ogden Citystä
lähtee hänen suureksi ilokseen länteen päin hyvin aikaisin aamulla. Hän
perheineen matkustaa siis muutamia tunteja ennen meitä.
"Se sopii mainiosti suunnitelmaani", lausui hän. "Olen jättänyt
inkivääriruukun huolellisesti pakettiin pantuna hotellin
kirjanpitäjälle, joka heti lähtömme jälkeen jättää sen mrs Lecks'ille.
Meillä on nyt kaikki kunnossa, joten otamme jo tänä iltana jäähyväiset
rakkailta ystäviltämme, minä vakuutan, että se tuntuu kovin ikävältä."
Minä ehdin tuskin vakuuttaa meidän toisten syvää surua kun muuan
poika toi minulle kirjeen. Avasin sen heti ja huomasin sen olevan mr
Endertonilta.
"Parahin Craig!
Olen päättänyt, etten enää jää tänne vaan matkustan iltajunalla itään.
Haluan viettää päivän Chicagossa, ja kun arvelen, ettei teillä eikä
muillakaan ole halua pysähtyä siellä, voin tällä tavoin saada haluni
täytetyksi estämättä teitä. Äkkiä tekemäni päätös estää minua enää
tapaamasta teitä ennen lähtöäni, vaan olen suuressa kiireessä ottanut
jäähyväiset tyttäreltäni ja tämä kirje saa selvittää teille toisille
asian laidan.
Tahdon myöskin mainita, että olen katsonut sopivaksi — seurueemme
päämiehenä niin ikäni kuin asemani vuoksi — ratkaista tuon
ystävällisen riidan niiden rahojen takaisin ottamisesta, jotka
suoritimme maksuksi olostamme asumattomalla saarella. Sain nimittäin
tietää, että se paketti, missä rahat ovat, on jätetty hotellin
kirjanpitäjälle osoitettuna mrs Lecks'ille, joka ei ainoastaan tähän
saakka ole kieltäytynyt vastaanottamasta sitä, vaan tehnee sen
vast'edeskin, vaikkei minun ymmärtääkseni hänellä ole mitään oikeutta
olla määrääjänä tässä asiassa. Senvuoksi olen kaiken vaivannäön
välttämiseksi ottanut paketin haltuuni ja aion ottaa sen nyt mukaani
Chicagoon. Kohdatessamme ja'an sen kunkin vaatimusten mukaisesti.
Tämän toimenpiteen katson kaikkein sopivammaksi ratkaisuksi siilo
pienelle kiistalle, joka näiden rahojen omistamisesta on syntynyt.
Kiireessä
David J. Enderton.
J.K. Menen asumaan Brandingerin hotelliin, missä odotan teitä.