Lumimyrskyssä.
Otettuamme jäähyväiset tuolta Tyynen Valtameren keskellä sijaitsevalta
pikku saarelta, missä olimme viettäneet niin monta onnellista päivää
sekä solmineet rakkaita ystävyysliittoja, ja missä minä olin oppinut
tuntemaan Ruthin, josta oli tullut minun vaimoni, soudimme ulapalle
taivaan siintäessä helakan sinisenä ja meren hiljaa, rauhallisesti
lainehtiessa. Meitä hyväili lämmin, leppoisa tuuli.
Aluksemme oli mukava ja hyvin varustettu. Siinä oli sitäpaitsi niin
runsaasti tilaa, että mr Enderton saattoi vetää makean aamupäivä-unen.
Annoimme hänen käyttää hyväkseen kaikkia mahdollisia etuja, sillä
tiesimme hyvin, että hänen ollessaan tyytyväinen me parhaiten tulimme
toimeen hänen kanssaan.
Pian nosti veneen päällikkö purjeenkin, jonka avulla me saavuimme vähän
ennen yötä sille suurelle saarelle, joka oli matkamme päämaali ja jonka
suunnan olimme osanneet määritellä merimiesten taskukompassin avulla.
Saapumisemme saareen, jossa asui muutamia valkoihoisia kauppamiehiä
ja käsityöläisiä sekä pieni joukko alkuasukkaita, herätti suurta
hämmästystä, sillä kun haaksirikkoon joutuneen laivamme miehistö ja
matkustajat olivat saapuneet tälle saarelle, oli huomattu, että mrs
Lecks, mrs Aleshine ja minä puutuimme joukosta, ja he olivat paljon
puhuneet siitä surullisesta kohtalosta, joka kaikesta päättäen oli
tullut meidän osaksemme.
Kaikki onnettomuustoverimme olivat noin viikon saarella oltuaan
päässeet jatkamaan matkaansa länteen eräällä purjelaivalla.
Meillä oli sitävastoin huono onni, sillä me olimme pakoitetut viipymään
siellä kokonaisen kuukauden.
Sinä aikana käväisi siellä vain yksi laiva, mutta sen matka kävi
länteen. Ja meillä, jotka olimme päättäneet palata Amerikaan, ei ollut
siitä mitään hyötyä. Kuten sanottu, olivat mrs Aleshine ja mrs Lecks
luopuneet Japanin matkastaan ja halusivat nyt innokkaasti päästä
kotiin, sekä Ruth rakkaani ja minä toivoimme niin pian kuin mahdollista
saada perustaa maallisen onnelamme jollekin kauniille paikalle Atlannin
rannalla.
Mr Endertonin matkasuunnitelmasta emme kukaan tienneet. Hän oli
ollut matkalla Yhdysvaltoihin, ja tuntui siltä, kuin eivät matkalla
sattuneet ikävyydet olisi saaneet häntä luopumaan tuosta aikaisemmasta
päämaalistaan.
Mrs Aleshine sai kuitenkin tilaisuuden lähettää länteen menevän laivan
mukana kirjeen pojalleen.
Me asuimme sangen mukavasti erään kauppiaan omistamassa talossa. Mrs
Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla ei nyt ollut taloushommia, vaan tekivät
he sen sijaan käsitöitä ja kuluttivat aikansa innokkaasti keskustellen.
Merimiehillämme oli nyt aina piiput täynnä tupakkaa ja he nauttivat
täysin siemauksin levosta ja rauhasta. Ainoastaan mr Enderton oli
tyytymätön pitkä-aikaiseen oleiluumme saarella. Hän riiteli, mörisi
ja murisi sekä tuomitsi ankarasti höyrylaiva-yhtiöitä ja kaikkien
purjealusten omistajia sillä, etteivät nämä olleet määränneet jokaisen
laivansa poikkeamaan tälle saarelle, sillä voihan sattua, että sinne
usein joutuu eteviä, oppineita ja huomattuja henkilöitä.
Lopuksi kuitenkin onnistui meidän päästä eräälle kolmimastoiselle
kuunarille, jonka matkan määrä oli San Francisco, jonne saavuimme
hyvissä ajoin ja kelpo kunnossa.
Kauan emme kuitenkaan viipyneet mainitussa kaupungissa, vaan jatkoimme
pian matkaamme mantereelle. Merimiehemme jäivät kuitenkin tänne
päästäkseen matruuseiksi johonkin laivaan. He eivät saaneet mitään
tietoja entisestä laivastaan, joka kuitenkin lienee päässyt Honoluluun,
missä se tyhjennettiin ja miehistö hajaantui.
Koska vaimoni ja appeni olivat olleet pakoitetut jättämään suurimman
osan matkavarustuksiaan laivaan, toivoin minä, että mr Enderton
jäisi San Franciscoon huolehtimaan niiden takaisin saamisesta, tai
että hän mahdollisesti matkustaisi Honoluluun itse niitä noutamaan.
Tässä arvelussani erehdyin. Hän ei näkynyt välittävän mitään
matkatavaroistaan, vaan tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä
jatkamaan matkaa itään.
Minä kirjoitin Honoluluun ja pyysin, että matkatavarat, jos ne olivat
sinne saapuneet, viipymättä lähetettäisiin sieltä edelleen. Vähän sen
jälkeen lähdimme kaikki viisi matkalle itävaltioita kohti.
Nyt oli syksy, ja vaikka halusimmekin saapua päämaaliimme ennen talven
tuloa, katsoimme kuitenkin itsellämme olevan tarpeeksi aikaa jäädä
ihailemaan muutamia Kalifornian luonnonkauniita seutuja. Ja huolimatta
mr Endertonin vastustelemisesta teimme me useita pieniä, hauskoja
huvimatkoja eri paikoille.
Eräältä tällaiselta matkalta palasimme raitiotiellä, jonka ainoat
matkustajat me olimme. Ajoimme eräälle rautatienasemalle, missä meidän
piti astua junaan. Matkalla pysähdyimme hetkiseksi erään vuoriryhmän
juurelle hevosia vaihtaaksemme.
Tässä oli meillä valittavana kaksi tietä, toinen, joka oli muutaman
engl: penikulman pituinen ja nousi ensin vuoren huipulle, sitten
jälleen laskeutuen alas, siksi kun se joutui samalle korkeudelle kuin
rautatienasema oli, sekä toinen, joka ensin kulki pitkän matkaa laaksoa
pitkin, yhdistyen sitten jyrkän nousun jälkeen edelliseen tiehen.
Alkoi olla kylmä ja sekä pilvistä että tuulesta saattoi aavistaa
rajuilman olevan tulossa. Ja koska ylätietä sellaisessa ilmassa
katsottiin sopivammaksi, päätti ajomiehemme valita sen.
Neljän hevosen sijaan valjastettiin vaunujen eteen nyt kuusi, ja koska
kaksi niistä oli nuorta ja virmaa, joten niitä oli vaikea ohjata
vaunuista, istui ajomiehemme toisen ja muuan pienempi poika toisen
selkään.
Mr Enderton, joka yleensä kovasti pelkäsi käyttää hevosia, vastusti
noiden vauhkojen varsojen valjastamista vaunujen eteen. Mutta kun ei
ollut toisia niiden sijaan, ei hänen vastustelujaan otettu huomioon.
Vaimoni ja minä istuimme perässä. Mrs Aleshine ja mrs Lecks tahtoivat
nimittäin välttämättömästi, että me ottaisimme parhaat paikat.
He olivat ikäänkuin muodostaneet komitean vaimoni ja minunkin
huoltamiseksi. He kuvittelivat, että hän muka olisi hyvin heikko, joten
häntä piti hemmotella. Vaikka hänellä olisi ollut kaksi äitiä, ei hän
heiltä olisi saanut osakseen parempaa huolenpitoa kuin näiltä kahdelta
lämminsydämiseltä naiselta.
He istuivat keskipenkillä ja mr Enderton istu! aivan heitä vastapäätä.
Hän oli kuitenkin niin peloissaan ja hermostunut, että hän yhtämittaa
kääntyi katsomaan hevosia ja vilkuili, olisiko tiellä vaarallisia
paikkoja. Mrs Lecks'ilia ja mrs Aleshine'lla oli senvuoksi hyvin
vastahakoista istua häntä vastapäätä. Ja kun heidän istuimensa saattoi
kääntää, muuttivatkin he istumaan vastapäätä vaimoani ja minua.
Matka vuorta pitkin oli hankalaa ja edistyi hitaasti, joten oli jo
vallan iltapäivä, ennen kuin saavuimme korkeimmalle kohdalle.
Senjälkeen aloimme ajaa aika vauhtia alaspäin, ja mr Enderton joutui
vallan suunniltaan pelosta. Hän aukasi ikkunan ja huusi ajomiehille,
että nämä ajaisivat hiljempaa, vaan mrs Lecks veti hänen nutunliepeestä
istumaan jälleen.
"Tahdotteko, että tyttärenne saa kuolemantaudin vilustumisesta, kun
noin avaatte ikkunan?" Näin sanoen sulki hän ikkunan jälleen. "Luulen
ajomiestemme ymmärtävän hoitaa asiansa ilman teidän neuvojanne. Eivät
he kulje ensi kertaa tätä matkaa."
"Enkö minä siis teidän mielestänne saisi antaa määräyksiä
ajomiehilleni?", kivahti mr Enderton.
Tähän kysymykseen ei mrs Lecks vastannut mitään — istua kökötti
vaan vaiti, selkä häneen päin. Viime aikoina oli hänen välinsä mr
Endertonin' kanssa ollut hyvin kireä, eikä hän näyttänyt pienimpiäkään
oireita tämän "epäkohdan" parantamiseen.
Mr Endertonin mielentila oli kerrassaan säälittävä, sillä hän kärsi
tavattomasti nopeasta ajosta ja vaunun heittelehtimisestä. Minä kyllä
selitin hänelle, että tällainen kulku raitiotiellä on sangen tavallista.
Vähän ajan perästä tulimme tasaiselle tielle ja valjakkomme pysähtyi.
Mr Enderton nousi heti vaunuista puhutellakseen ajomiestä.
"Näitä hevosia ei vähällä hillitse", sanoi tämä, "ja minun mielestäni
on parempi antaa niiden juosta kuin asettaa pyöriin jarrut. Ellei
mikään paikka säry, ei ole vaaraa."
Mr Enderton katsoi sopivaksi itse tarkastaa vaunujen pyörät ja.
akseiit, olivatko ne tyydyttävässä kunnossa. Hän tutkisteli joka paikan
hyvin tarkkaan, mikä seikka suuresti näytti huvittavan ajomiestä, joka
virkkoi minulle, että tuskin mr Enderton tarkastuksensa jälkeen oli
asiain tilasta hullua harmaampi.
Minä puolestani ihmettelin, ettei appeni sen jälkeen enään kiusannut
ajomiestä. Ainoa mitä hän tahtoi, oli että hän lopun matkaa halusi
istua tyhjäksi jääneellä kuskipenkillä. Sitä ei ollut vastaan kukaan,
ja niin kapusi hän pukille.
Ajoimme jälleen alamäkeä, mutta nyt oli kulkumme niin epätasaista
jyskytystä, että se vallan kauhisti. Äkkiä tuntuivat vaunut muuttavan
suuntaa, ja samalla kun ne äkkiä kääntyen kallistuivat toiselle
syrjälleen, törmäsivät ne jotain päin ja pysähtyivät.
Kuulin ulkoa kovan huudon, ja akkunasta näin kuusivaljakkomme ryntäävän
eteenpäin hurjaa vauhtia, vaikka kahden hevosen selässä istuvat ajajat
voimainsa takaa kiristivät ohjaksia.
Ruth, joka heilahti suoraan mrs Aleshine'n syliin, pelästyi
kovasti ja huusi isäänsä. Minä jouduin törmäämään mrs Lecks'iin,
mutta sain kuitenkin pian takaisin mielenmalttini, havaittuani,
ettei kukaan vaunussaolijoista ollut vahingoittunut. Samassa
hyppäsin ulos vaunuista. Keskellä tietä seisoi mr Enderton aivan
vahingoittumattomana, onnellinen ilme kasvoillaan ja suuri
sateenvarjonsa kainalossaan.
"Mitä on tapahtunut?" huusin minä. Samassa huomasin, että väliaisa oli
katkennut.
"Mitään ei ole tapahtunut", vastasi mr Enderton. "Paremmin keksittyä
menettelyä kuin mitä nyt on tapahtunut, tuskin koskaan sattuu. Me
olemme pelastuneet murskautumasta moniksi kappaleiksi, ja voin lisätä,
että sen on saanut aikaan minun nopea ja päättäväinen tekoni."
Tuijotin häneen ylen hämmästyneenä.
"Mitä tarkoitatte?" kysyin minä. "Mitä tekemistä teillä on ollut tämän
onnettomuustapahtuman kanssa?"
"Suvaitkaa minun ilmoittaa, ettei tämä ole mikään onnettomuustapaus",
virkkoi mr Enderton. "Heti kun ala-mäki taas alkoi, huomasin minä
meidän olevan mitä suurimmassa vaarassa. Ajomies oli liian uskalias,
poika täysin kelvoton ja hevosia oli muutenkin mahdoton ohjata. Kun ei
mies totellut minun määräyksiäni, ettekä tekään tahtoneet auttaa minua
saamaan häntä ajamaan hiljempaa, päätin hoitaa koko asian yksinäni.
Vaunut olivat mielestäni saatava irroitetuksi aisoista. Niin kauan kuin
olimme pakoitetut seuraamaan hevosia olimme auttamattomassa vaarassa.
Minä ymmärsin kohta, mitä meidän oli tehtävä. Hevoset täytyi saada
irroitetuiksi vaunuista, — olen lukenut laitteista, jotka varta vasten
ovat tehdyt siihen tarkoitukseen. Tarkastellessani vaunujen pyöriä ja
akseleita tein myös tarkat huomiot siitä, miten valjaat olivat kiinni
vaunuissa. Huomasin silloin liikkuvan tangon, johon aisat olivat
kiinnitetyt, ja jota taas piti kiinni vaunuissa kaksi hihnaa sekä suuri
ruuvi, minkä toisessa päässä oli rengas ja toisessa rautamutteri, ja
sillä aikaa kun te juttelitte ajomiehen kanssa, ettekä panneet mitään
huomiota minuun — joka olin ainoa ken vaaran todella aavisti — kiristin
minä hihnoja, ja ilman minkäänlaisia työkaluja väänsin voimakkailla
sormillani mutterin irti ruuvista. Sitten istuuduin kuskipenkille ja
tunsin, että pelastuksemme oli minun käsissäni. Kun olimme jälleen
lähteneet liikkeelle ja hevoset näkyivät käyvän entistä vauhkoimmiksi,
kumarruin eteenpäin, pistin sateenvarjoni ruuvin renkaaseen ja sain sen
suurella voimanponnistuksella kiskotuksi irti. Myönnän kyllä, etten
tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että toisten hevosten valjaat
olivat kiinni tangon toisessa päässä, mutta olen usein havainnut, että
kun suunnittelu muuten on viisas ja toiminta nopea, on onnikin mukana.
Niinpä oli nyt onni minullakin. Kun takimmaiset hevoset tunsivat
päässeensä vapaiksi ryntäsivät ne suin päin etumaisten päälle, niin
että valjaat menivät vallan sekaisin, mikä seikka taas pelästytti
hevosia niin kovasti, että ne hypähtivät sivulle, tanko taittui ja
ajajien oli mahdotonta hillitä niitä syöksymästä eteenpäin. Katsoessani
niiden jälkeen tunsin jonkinlaista ylpeydentunnetta sen johdosta,
että minun oli onnistunut pelastaa itseni, tyttäreni ja matkatoverini
uhkaavasta vaarasta."
Hän vaikeni, hymyillen tyytyväisenä.
Ensi hetkessä en voinut lausua hänelle sanaakaan — niin suuttunut
minä olin. Vaan jos olisin jotain sanonutkin, olisi minut kuitenkin
keskeyttänyt mrs Lecks, sillä siinä samassa saapui hän luokseni
ja tarttui minua käsivarresta. Hän oli hyvin ankaran näköinen ja
kasvoissaan saattoi huomata kovan, teräksisen sävyn.
"Olen kuullut mitä hän kertoi", lausui hän, "ja senvuoksi haluan
vaihtaa sen miehen kanssa muutaman sanan. Vaimonne on tuolla mrs
Aleshinen kanssa. Tahdotteko olla hyvä ja kävellä sinne. Voitte viipyä
poissa neljännestunnin."
"Hyvä rouva", virkkoi mr Enderton, "minulla ei ole laisinkaan halua
puhua teidän kanssanne."
"En ole kysynyt, onko teillä halua vai eikö", lausui mrs Lecks, "Mr
Craig, viekää vaimonne niin kauas kuin mahdollista!"
Minä vedin Ruthin käsivarren kainalooni ja lähdin kävelemään hänen
kanssaan tietä eteenpäin.
Hän oli hyvin iloinen siitä että tulin hänen luokseen ja tahtoi nyt
innokkaasti tietää, mitä oli tapahtunut.
Minä kerroin hänelle kaikki, käyttäen mahdollisimman lieviä sanoja
siitä mitä hänen isänsä oli tehnyt. Ruth parka purskahti itkuun.
"Tahtoisin, että isä matkustaisi yksin!" huudahti hän. "Hän on niin
hermostunut ja säikähtää niin pian, että olisi parasta, kun hän saisi
itse pitää huolen itsestään, ja mekin olisimme onnellisemmat ilman
häntä."
Olin täydestä sydämestäni samaa mieltä, mutta en sentään virkannut
hänelle mitään.
Ruth kysyi nyt, mitenkä arvelin tämän seikkailun päättyvän.
"Ellei ajomiehelle ja pojalle satu mitään onnettomuutta", vastasin
minä, "luulen heidän ratsastavan siksi kunnes tulevat sille asemalle,
minne mekin aioimme, ja siellä hankkivat he särkyneen tangon sijaan
uuden — tai tuovat he meille toiset vaunut. Ei hyödytä mitään, jos he
palaavat ilman muuta."
"Mitenkä pian luulet heidän olevan täällä jälleen?" kysyi hän.
"Siihen kyllä kestää useita tunteja", vastasin minä. "Ajomies mainitsi,
ettei ennen asemaa ole yhtään taloa."
Ruth ja minä kävelimme erääseen mutkaan saakka, mistä näimme pitkän
kappaleen vuorenrinnettä alas puikkelehtivaa maantietä. Mutta emme
huomanneet hevosiamme, emmekä muitakaan eläviä olentoja.
Palattuamme takaisin seisoi mr Enderton yksinään tiellä. Hänen
kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja koko hänen ruumiinsa tärisi
mielenliikutuksesta. Minusta näytti kuin hän olisi pudonnut alas
joltain vuorenhuipulta ja säikähtänyt pahanpäiväisesti. Havaitsin
helposti mistä oli kysymys, samoin kuin senkin, että hän olisi
mieluummin ottanut kelpo selkäsaunan kuin kuullut ne rehelliset, mutta
kiivaat sanat, jotka mrs Lecks oli syytänyt hänelle vasten naamaa.
"Isä, mitä on tapahtunut?" huudahti Ruth. "Oletko sinä vahingoittunut?"
Mr Enderton tuijotti tyttäreensä tylsin, sekavin katsein ja kesti
muutamia minuutteja, ennen kuin hän näytti oivaltavan, mitä häneltä
kysyttiin.
"Vahingoittunutko? En. En ole vahingoittunut vähääkään. Tuumin tässä
vain muuatta seikkaa. Minä aion kulkea jalan siihen kylään tai
kaupunkiin, jonne meidän oli määrä saapua. Sinne ei voi olla enempää
kuin seitsemän tai kahdeksan engl. penikulmaa, tuskin niinkään paljon.
Tiehän viertää alaspäin ja minä ehdin saapua sinne ennen iltaa.
Siellä voin toimittaa, että te pääsette täältä pelastumaan. Minä
huolehdin, että teitä heti lähdetään noutamaan toisilla vaunuilla.
Eihän niihin tyhmiin ajomiehiin voi luottaa. Ei", jatkoi hän, tehden
kädellään torjuvan liikkeen, "älkää koettakokaan estää minua tekemästä
sitä! Teidän ja toistenkin onni ja menestys on aina minulla likinnä
sydäntäni. Vastoinkäymiset eivät minua masenna."
Sanaakaan sen enempää lausumatta alkoi hän astella tietä eteenpäin.
Nähdessäni hänen loittonevan tunsin suurta iloa. Hänen läsnäolonsa
vaikutti minuun aina epämiellyttävästi, ja äskeinen tapahtuma oli ollut
omiansa lisäämään vastenmielisyyttäni häntä kohtaan. Hän käveli yleensä
hyvin nopeasti, ja helpostihan hän voisi asemalla toimittaa jotain
meidän hyödyksemme.
Mrs Lecks istui tien vieressä. Hänen kasvonsa olivat vielä kovat ja
ankarat, vaan niissä saattoi huomata nyt myöskin tyytyväisyyttä.
Ruth lähti noutamaan vaunuista vaippaansa, ja minä sanoin mrs
Lecks'ille:
"No, te puhuttelitte mr Endertonia?"
"Puhuttelinko!" huudahti hän. "Totta totisesti tein sen! jos joku mies
yleensä tietää, minkälainen hän on kiireestä kantapäähän saakka, ulkoa
ja sisältä, sielunsa, ruumiinsa, nahkansa ja luittensa puolesta, sekä
mitä hänellä on odotettavissa tässä ja tulevaisessa maailmassa, niin
kyllä hän sen nyt varmaan tietää. Enkä minä kosketellut yksinomaan
tämänpäiväistä tapausta. Minä tein hänelle selvää hänen käytöksestään
aina siitä saakka, kun hän saarella murisi ruoka- ja asuntomaksua
vastaan, ja minä selvitin hänelle hänen jok'ikisen syntinsä sen
jälkeenkin. Nyt tunnen täyttäneeni velvollisuuteni, ja kun se nyt näin
on tehty, voimme ruveta tuumimaan, mihin toimenpiteisiin meidän on
ryhdyttävä."
Siihen olikin aika, sillä päivä alkoi jo olla lopussa.
Ensi hetkellä olin kyllä ajatellut, että kun mr Enderton ehtisi kulkea
kappaleen matkaa lähtisimme me perässä. Vaan lähemmin asiaa ajateltuani
ei se tuuma sentään ollut sopiva. Ruth oli liian heikko kulkemaan niin
pitkää matkaa, ja mrs Aleshine taas moiseen vaivaan liian raskas ja
lihava. Sitäpaitsi oli taivas tumma ja pilvinen, joten olisi ollut
liian uskallettua jättää se suoja, minkä vaunut meille tarjosivat.
Kuten odottaakin sopi alkoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine heti huolehtia
seurueen mukavuudesta, ja ensin rupesivat he etsimään ruokaa. Onneksi
meillä olikin mukanamme runsas muonasäkki.
Toisella puolen tietä oli metsää, ja maa puitten alla oli varsin
kuivaa. Minä kokosin risuja ja tein räiskyävän tulen, joka olikin hyvin
tarpeellinen, sillä ilma kylmeni kylmenemistään. Syötyämme verrattain
hyviä kylmiä ruokia lämmittelimme perinpohjin ja nousimme sitten
vaunuihin odottamaan toivomaamme pelastusta.
Meillä oli sangen mukavaa, sillä kullakin oli oma nurkkansa ja vaippoja
ja peitteitä oli yllin kyllin.
Vastoin tapaansa puhuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine sangen vähän.
Aina tähän saakka kun he olivat joutuneet onnettomuustapausten
uhreiksi, olivat he ottaneet sattumat sellaisina kuin ne olivat,
ja koettivat parhaansa mukaan viihtyä siinä olotilassa, johon he
kulloinkin olivat joutuneet. Mutta nyt oli aivan toista. Siinä nyt
istuimme yksinäisellä, korkealla vuoririnteellä kylmänä, pimeänä
iltana. Ja tähän asemaan oli meidät saattanut yksinomaan vihapäissä
tehty teko — teko, jonka kylmäverisesti oli suorittanut mies, joka
pelkäsi hevosia, eikä välittänyt maailmassa kenestäkään muusta kuin
itsestään.
He olivat tällä hetkellä siinä mielentilassa, että jos he olisivat
jotain sanoneet, olisi se ollut mitä kiivainta moittimista. Mutta he
antoivat vaimoni tunteille niin suuren arvon, etteivät hiiskuneet
sanaakaan. Koko ajan vaiti ollen he vihdoin nukahtivat.
Vähän ajan perästä seurasi Ruth heidän esimerkkiään, Minä kuuntelin
alussa jännitettynä, kuuluisiko lähestyvien vaunujen pyöräin ratinaa,
mutta vaivuin lopuksi uneen itsekin.
Kello lienee ollut kymmenen tai yksitoista kun minä heräsin siihen,
että muutamat kylmät, kevyet hiutaleet hiipasivat poskiani. Aukaistuani
silmäni en ensin hoksannut, mitä ne olivat, vaan pian pääsin niistä
täysin selville. Olimme jättäneet vaunujen ikkunan hiukan raolleen,
että raitis ilma pääsisi sisään, ja siitä nuo hiutaleet lensivät
kasvoilleni. Minä katsoin ulos ikkunasta. Ei ollut varsin pimeä, vaikka
taivas olikin pilvessä, joten näin jokseenkin selvästi, että ulkona
satoi lunta, ja että maa jo oli aivan valkoinen.
Tämän havainnon tehdessäni seisahtui vereni silmänräpäykseksi,
sillä minä tiesin, mitä merkitsevät lumimyrskyt vuoristossa ja mitä
seurauksia tästä saattoi olla meille. Sillä hetkellä ei kuitenkaan
voinut mitään toimia ja olisi ollut sekä turhaa että tarpeetonta
herättää tämän vuoksi toisia.
Tulin sitäpaitsi ajatelleeksi, että ehk'ei asemamme sittenkään ollut
niin huolestuttava kuin alussa näytti. Eihän vielä ollut talvi ja tämä
lumentulo rajoittuisi ehkä hyvinkin vähään. Ja niin suljin ikkunan,
vetäydyin takaisin nurkkaani, mutta kesti kauan ennen kuin oikein
rauhoituin.
Herättyäni huomasin, että yöllä oli satanut paljon lunta ja satoi
edelleen.
Kun Ruth näki lumen, pelästyi hän kovasti. Hän ei ollut koskaan saanut
tottua sellaiseen.
Mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en teki tämä aamuinen näky vallan
toisen vaikutuksen. He olivat sitäpaitsi jo tottuneet vastuksiin.
Ja lumimyrskyjä he olivat nähneet usein. Nämä vastahakoisuudet vain
terästivät heidän tahtoaan, ja sekin vaiteliaisuus, joka heidät oli
vallannut edellisenä iltana, oli nyt kuin pois pyyhitty, ja he olivat
jälleen reippaita, iloisia ja neuvokkaita naisia, jollaisina alunpitäen
olin oppinut heidät tuntemaan.
"Ei, mutta todellakin", huudahti mrs Aleshine, silmäillessään ulos
vaununikkuhasta, "siellähän on oikea kunnollinen, vanhanaikuinen
lumisade!"
Suurempien puitten alla sekä sellaisilla paikoilla, missä oli taaja
lehdikkö, oli lunta hyvin ohuelti — näkyipä vallan paljaitakin kohtia.
Halusimme niin pian kuin mahdollista löytää sopivan paikan, johon
tekisimme tulen, sillä vaikka olimme olleet huolellisesti vaippoihin
kääriytyneinä, olimme kuitenkin kaikki vähän viluisia.
Vaunujen laatikosta löytämälläni kirveellä irroitin minä ajoneuvojen
etupuolelta pienen laudan, josta veistin — joskin hyvin kömpelön
näköisen — lapion. Sillä aukaisin vähässä ajassa kapean polun tien
yli metsään. Sitten laitoin räiskyvän tulen, jonka ympärille kohta
ihastuneina kokoonnuimme.
Tuuli oli ankara ja lumi alkoi kasaantua suuriksi kinoksiksi. Tosin
valkea kyllä lämmitti, vaan viima oli siksi kirpeä, että palasimme
vähän ajan perästä vaunuihimme takaisin ja nautimme aamiaista. Emmekä
me syöneetkään paljasta kylmää ruokaa, sillä mrs Aleshine'lla oli
mukanaan pieni teekattila, jonka minä täytin lumella ja joka asetettiin
tulelle, joten saimme pian höyryävää, hyvälle maistuvaa teetä. Koko
aamupäivän odotimme, että meitä tultaisiin noutamaan. Olimme kaikki
verrattain hyvällä tuulella — Ruthkin, johon oli tarttunut vanhempain
naisten iloisuus ja rohkeus. Hän oli varma siitä, että hänen isänsä oli
ennättänyt rautatienasemalle ennen lumimyrskyn alkamista, joten hänessä
ei herännyt senkään vuoksi levottomuutta. Lumen tuloa jatkui yhä, ja
kinokset kävivät korkeammiksi. Varsinkin vaunujen ja erään ylenevän
maankohdan välissä sillä puolen tietä, mikä oli meitä lähinnä, kohosi
tavattoman korkea lumivalli.
Aina joka puolen tunnin perästä aukaisin minä aikaisemmin lapioimani
polun metsään. Puitten välistä saattoi nähdä pitkän kappaleen
maantietä, ja minä havaitsin, että tie useissa kohdin oli kokonaan
kinosten peittämä. Niille, jotka saapuivat meitä hakemaan, koituisi
todellakin hankala matka.
Tuskin ehtisi apu saapua ennen kuin seuraavana aamuna, vaan minun oli
vaikeata edes ajatella niin pitkälle. Naisille en kuitenkaan huolistani
mitään virkannut.
Vaippoihinsa kääriytyneinä juoksivat he aina silloin tällöin tulen
luo lämmittelemään. Ainoastaan sillä keinoin saattoivat he pysyä
lämpiminä, sillä sisällä vaunuissa oli kylmä istua, joskin siellä oli
turvassa tuulelta. Alinomaisesta lumessa astelemisesta saimme jalkamme
läpimäriksi.
Minun oli mielestäni keksittävä jokin muu keino, millä voisimme pitää
itsemme lämpiminä, Ja syötyämme päivällistä kypsyi minussa uusi
suunnitelma, jota heti ryhdyin toteuttamaan.
Vaunujen ja maakorokkeen välinen lumivalli oli jo korkeampi kuin
ajoneuvomme, joita vasten se oli tiiviisti ajautunut. Hetken
ahertamisen jälkeen olin laittanut niin korkean lokeron, että saatoin
melkein seistä siinä. Lokero, tai paremmin sanoen luola, oli aivan
vaunujen oven edessä, niin että vielä hiukan lunta luotuani yhdisti
samainen ovi meidät tuohon komeroon, jonka kattoon puhkaisin pienen
levyisen aukon. Aluksi tahtoi lumi tunkeutua sisään tuosta tekemästäni
reiästä, vaan pienen lapioni avulla onnistui minun lopuksi muodostaa
jonkinlainen mukiinmenevä savutorvi.
Sen jälkeen kiirehdin kokoamaan puita ja risuja, joista laitoin tulen
tuohon merkilliseen lumilinnaamme.
Mrs Lecks, mrs Aleshine ja Ruth olivat suurella mielenkiinnolla
seuranneet hommiani. Kun valkea sitten leimahti suuremmaksi ja savu
nousi tekemäni torven kautta ilmaan, avasin minä vaunujen oven, että
lämmin pääsi virtaamaan sisään.
"Tuopa oli todella nokkela keksintö!" huudahti mrs Aleshine. "Liesi
keskellä lumikinoksia ja vielä oikein savupiippukin. Sellaista ei vain
joka päivä nähdä!"
"Olkaamme kiitolliset keksijälle!" lausui mrs Lecks. "Vaan lienee
parasta, että annatte meille lapionne, sillä saamme luultavasti kaivaa
teidät esiin, jahka tuli on sulattanut pienen luolanne katon, ja se
putoo alas ja hautaa teidät alleen."
"Lapion saatte kyllä, mutta luulenpa, ettei katto sentään putoo
päälleni. Luonnollisesti sulattaa valkea sen, mutta ei siten, että se
romahtaisi alas, vaan se aukaisee meille vähitellen aukon, mistä voimme
hoitaa tulta."
"Voi rakkaani!" huudahti Ruth, "sinähän puhut aivan kuin meidän pitäisi
viipyä täällä hyvinkin kauan. Mutta sitähän emme voi — mehän kuolemme
nälkään."
"Sitä ei tarvitse pelätä", virkkoi mrs Aleshine. "Meillä on mukanamme
kelpo säkillinen ruokaa. Kyllä se kestää siksi kuin meitä ehditään
tulla noutamaan. Kun minä kerran varaan eväät, niin ne eivät
lopukaan kesken. Ja tulta meidän tulee pitää yllä, sillä eipä olisi
noutajillemme hauskaa löytää meidät kuoliaiksi jäätyneinä." Mrs Lecks
hymyili.
"Sinä muistelet aina lähimmäisiäsi", virkkoi hän. "Sinun lämmin
sydämesi estää sinut kyllä paleltumasta kuoliaaksi."
"Sen se on tehnyt ennenkin", vastasi mrs Aleshine ystävällisesti.
Kuten olin odottanutkin alkoi luolani katosta pian tippua vettä, ja
savuaukko kävi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Minä laitoin senvuoksi
jonkunlaisen rännin tapaisen, jota myöten vesi juoksi vaunujen takana
olevaan syvään kuoppaan. Ja kun hoidin tulta hyvin, eivät vesipisarat
ja pienet lumikasat, joita putoili katosta, voineet sitä sammuttaa.
Lumiluola avartui avartumistaan, ja sillä aikaa kuin minä olin
hakemassa risuja, putosi sen katto alas ja sammutti tulen. Minä
ajoin lumen pois ja sytytin tulen uudelleen. Molemminpuolin kohoavat
lumivallit suojelivat sitä tuulelta, joten ei ollut peljättävissä, että
viima leiskahuttaisi liekit vaunuihin päin ja sytyttäisi ne.
Iltapäivällä herkesi lumentulo, ja kun minä aukaisin uudelleen vaunujen
ja metsän välisen polun, hoitelivat naiset mielellään terveyttään
kävelemällä siinä edestakaisin.
Heidän ollessaan ulkona ja minun parhaillaan lisätessäni risuja
tuleen kuulin äkkiä rapinaa takanani. Kääntyessäni huomasin vaunuja
vastapäätä olevasta lumivallista pistävän esiin — miehen pään. Pää
oli paitsi kasvoja villavaatteella verhottu. Kasvot olivat noin
viisikymmenvuotisen mieshenkilön. Ne olivat kalpeat, laihat ja
parrattomat, joskin poskilla ja leuassa huomasi äsken kasvamaan
päässyttä sänkeä.
Tämä ihmeellinen näky hämmästytti minua niin tavattomasti, etten
voinut liikahtaa enkä lausua sanaakaan, Seisoin siinä kuin puusta
pudonneena ja tuijotin tuohon päähän, jonka kasvoille levisi hymyilevä,
hyväntahtoinen ilme.
"Voisitteko lainata minulle pataa?" kuului ääni.
Olin vähällä juosta tieheni. Näinkö minä unta? Tai kuinka oli
mahdollista, että kinoksissa oli muitakin eläviä olennoita kuin me.
Jälleen hymyili naama sangen rakastettavasti.
"Älkää pelästykö!" sanoi se. "Huomasin, että te säikähditte, ja siksi
mainitsin ensin niin jokapäiväisestä asiasta kuin padasta."
"Kuka taivaan nimessä te olette?" kysyin minä.
"Olen vain matkustaja", vastasi pää, "ja olen joutunut samallaiseen
ikävään asemaan kuin tekin. Mutta minun on tässä asennossa vähän vaikea
puhua. Voin arveluttavasti vilustua, jos makaan tässä kauan rinta
kylmää lunta vasten. Voitteko mahdollisesti lainata minulle pataa?"
Näistä sanoistaan tulin vakuutetuksi, että se todellakin oli tavallinen
ihmisolento ja senvuoksi sainkin takaisin rohkeuteni, joskin
hämmästykseni olikin rajaton.
"Ennen kuin puhumme enempää padasta täytyy minun saada tietää, kuka te
olette ja kuinka olette joutunut tänne kinosten keskelle."
"Minun on vaikeata päästä luoksenne näin pää edellä", vastasi hän.
"Siksipä kömmin takaisin suojaani ja tämän aukon kautta voimme kyllä
puhella."
"Voinko minä tulla luoksenne?" kysyin minä. "Voitte kyllä", kuului
vastaus, "Te olette nuori ja nokkela, ja minun asumukseni täällä ei ole
varsin syvällä. Minä ryömin ensin takaisin ja ojennan sitten teille
tämän lampaannahkavaipan, jonka voitte asettaa allenne, ettei teidän
tarvitse tänne päästäksenne mylleröidä paljaassa lumessa."
Minun oli jokseenkin työlästä rämpiä reiälle, vaan lopuksi kuitenkin
onnistuin pääsemään, ja tuo vieras ojensi minulle sateenvarjollaan
mainitsemansa lampaannahkavaipan.
Kohta löysin itseni jonkinlaisesta tunnelista, joka oli noin kuusi
jalkaa pitkä sekä melkein yhtä leveä. Jouduttuani toiselle puolen
huomasin olevani pienen puukatoksen alla, jonne pääsi hieman valoa
pienestä, ovessa olevasta lasi-ikkunasta. Tunsin heti, että komero oli
täynnä väkiviinahöyryä.
Olin samassa kuulevinani ikäänkuin naurua. Katseltuani ympärilleni
havaitsin eräässä nurkassa käärön kaikellaisia vaatteita ja
matkavaippoja sekä käärön toisessa päässä kaksi silmää. Vastapäätä
olevassa nurkassa oli vielä hiukan isompi käärö, jolla myöskin oli
silmät.
"Nämä kaksi naista ovat matkatovereitani", sanoi vieras, kääriytyen
samassa huolellisesti suureen vaippaansa.
Hän oli pitkä ja laiha. Hänen äänensä kohtelias ja hieno. Käytöksensä
todisti paikalla, että hän oli sivistynyt mies.
"Koska luulen, että olette utelias kuulemaan, miten olemme joutuneet
tänne, niin kerron sen teille. Aikeissa päästä täältä muutaman
penikulman päässä olevalle rautatienasemalle, lähdimme eilen matkalle
vaunuilla. Saavuimme paikalle, josta erosi kaksi tietä, ja me
valitsimme laaksotien, arvellen sen olevan mukavamman. Hevosemme olivat
jotakuinkin huonot, ja lopuksi nääntyi niistä toinen vallan. Olimme
silloin noin sadan kyynärän päässä tästä — —.
"Ajuri selitti, että oli parasta päästää nääntynyt hevonen irti,
se kyllä hiljakseen kompuroisi kotitalliinsa. Itse ratsastaisi hän
toisella hevosella rautatienasemalle, mistä hän hankkisi toiset hevoset
ja saapuisi sitten meitä noutamaan. Olimme pakotetut suostumaan siihen
ehdotukseen, sillä muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Hän sanoi, että
ellemme tahtoisi jäädä vaunuihimme, voisimme kömpiä erään lähellä
olevan katoksen suojaan, joka oli laitettu hevosten vaihtoa odottavia
ajomiehiä varten. Vakuutettuaan, ettei hän viipyisi poissa kauempaa
kuin korkeintaan kolme tuntia ratsasti hän pois — ja sen perästä emme
ole kuulleet hänestä mitään. Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt
menin minä etsimään hänen neuvomaansa kojua, jonka havaitsin verrattain
sopivaksi ja mukavaksi, ja kun arvelin, että naiset viihtyisivät
paremmin täällä kuin vaunuissa, missä oli ahdasta, johdatin heidät
tänne. Iltapuolella tuli kylmä, ja minä päätin tehdä tulen-, mikä
tietysti olisi ollut mahdotonta vaunuissa. Onneksi sattui olemaan
mukanamme laatikollinen kalifornialaista konjakkia. Minä aukaisin
laatikon kivellä ja toin tänne muutamia pulloja. Täältä kojusta löytyi
tinapönttö, jonka täytin pullojen ympärillä olleilla oljilla, kaadoin
niihin konjakkia ja sytytin ne palamaan. Siten tehdystä tulesta ei
syntynyt savua, vaan se lämmitti kuitenkin aika paljon."
Nyt ymmärsin äsken tuntemani väkiviinan höyryt, ja minun täytyy
tunnustaa, että se suuresti rauhoitti minua.
"Hämärän tultua", jatkoi vieras, "kannoin tänne eväskorimrne, ja me
söimme kevyen iltasen."
"Huomattuani, että alkoi sataa lunta, arvelin, että lumi mahdollisesti
estäisi meitä palaamasta vaunuihin, jonkavuoksi minä noudin tänne
loputkin konjakit sekä kaikki vaippamme, huopamme ja tyynymme. En
tosin luullut, että meidän pitäisi viettää täällä koko yö, vaan
olihan parasta olla varovainen. Tänä aamuna sitten huomasin todella
menetelleeni viisaasti. Kuten tiedätte, on tie nyt kokonaan lumivallien
peittämä, joten on mahdotonta päästä vaunuille."
"Ettekö ole kärsineet kylmästä?" kysyin minä. "Ja onko teillä tarpeeksi
ruokaa?"
"Olemme nähneet vilua aika lailla", vastasi hän, "vaan minä olen
keksinyt keinon, miten aikaansain matkatoverieni olon jotenkin
siedettäväksi. Olen käärinyt heidät huopiin ja vaippoihin, ja he saavat
pitää kummassakin kädessään kuumaa, kovaksi keitettyä munaa. Katsoin
paraaksi säilyttää munat lämmitysvälineiksi kuin syödä ne. Aina joka
puolen tunnin perästä keitän minä munat uudelleen mukanamme olevassa,
pienessä teepannussa. Munat säilyttävät lämmön aika hyvin, ja käsistä
taas virtaa lämpö muuhunkin ruumiiseen."
Tämän sanottuaan kuului toisesta kääröstä hiljaista tirskumista, ja
minä en tietysti voinut olla kääntymättä sinnepäin. Silmäiltyäni tuohon
iloiseen kääröön vastasin, että munat tulevat kai siten aikaa myöten
perin koviksi.
"Mukanani olevat naiset eivät ole tottuneita tällaiseen kylmyyteen, ja
siksi olen kieltänyt heitä puhumasta, etteivät tulisi hengittäneeksi
liikaa jäistä ilmaa. Tähän saakka ei meidän vielä ole tarvinnut kärsiä
nälkää, joskaan ruoasta ei enää ole paljon tietoa. Päivällisen aikaan
huomasin savua, jota tunkeutui tännekin. Minä aukaisin oven ja kahlasin
vähän matkaa lumessa nähdäkseni, mistä se tuli. Samassa kuulin ääniä
toiselta puolen tuota mahdottoman suurta kinosta, vaan en keksinyt
mitään keinoa päästäkseni sen yli. Päätin kuitenkin, että jollain
tavoin on koetettava päästä yhteyteen noitten vieraitten ihmisten
kanssa, ja minä koetin huutaa. Vaan ääneni oli niin sortunut, ettette
voineet sitä kuulla. Tuumin sitten jotain muuta mahdollisuutta — —.
Tämän suojan takaseinässä olevasta pienestä ikkunasta huomasin, että
lumi oli tiiviisti pakkautunut seinää vasten. Lumi ei kuitenkaan ollut
kovaa ja minä arvelin, ettei olisi mahdotonta kaivaa pientä tunnelia
sen läpi sitä kohti, mistä äänet kuuluivat. Ryhdyinkin työhön heti,
sillä minä pelkäsin, että jos meidän täytyy viettää täällä vielä
toinenkin yö, täytyisi meidän ehkä syödä nekin neljä kovaksi keitettyä
munaa, joita naiset lämpimikseen pitivät käsissään, ja jotka minun
taasen kohta on keitettävä uudelleen.
"Kuinka saatoitte kaivaa itsenne kinoksen läpi", kysyin, "onko teillä
lapio?"
"Ei ole. Minä käytin tinapönttöä. Kaikki kävi varsin hyvin. Joka kerta
kun pistin sen täyteen lunta, menin ja tyhjensin sen ovesta.
"Se on mahtanut olla pitkä-aikaista ja hankalaa työtä", sanoin minä.
"Onpa kylläkin. Sitä kesti useita tunteja. Mutta kun minä sitten näin
teidät, raitiovaununne sekä tulen, tulivat vaivani palkituiksi. —
Suokaa, sir, minun nyt puolestani kysyä, miten _te_ olette joutunut
tänne kinoksiin?"
Selitin hänelle muutamin sanoin onnettomuutemme. Olin tuskin ehtinyt
lopettaa, ennenkuin kuului ääntä tunnelin läpi. Se oli mrs Aleshinen
ääni.
"Haloo!" huusi hän. "Oletteko te siellä? Ja onko mahdollista, että
siellä lävessä on muitakin ihmisiä?"
Koska arvasin, että vaimoni ja molemmat toiset naiset olivat sangen
levottomia, huusin minä heille, että minä pian palajan, sekä selitin
senjälkeen vieraalle syyn, miksi en voinut viipyä kauempaa.
"Mutta sanokaa, ennenkuin jätän teidät", lausuin minä, "voinko tehdä
mitään hyväksenne? Tahdotteko todellakin lainata pataa?"
"Katsokaas, meillä ei ole enää muuta kuin hiukan ruokavarojen
jätteitä", vastasi hän, "ja matkatovereistani tuntuvat ne kovin
vastenmielisiltä. Ajattelin senvuoksi valmistaa niistä jonkinlaista
muhennosta, joka menisi helposti alas. Vaan älkää antako minun pidättää
teitä kauempaa! Neuvon teitä ryömimään tunnelin läpi jalat edellä,
sillä siten on teidän mukavampi siellä toisella puolen päästä alas."
Minä noudatinkin neuvoa ja hänen avuliaan pääsin holviin koivet edellä.
Pian hyppäsin alas omalle puolellemme minua kärsimättöminä odotelleiden
naisten keskelle.
Kuultuaan missä olin ollut ja mitä nähnyt oli heidän hämmästyksensä
tavaton.
"Vai on meillä naapurikin!" huudahti Ruth. "Tämähän on merkillistä —
ehkä tarkoitettua. Meidät mahdollisesti aiotaan ryövätä ja murhata!"
Nämä sanat kuultuaan kiirehti mrs Aleshine luokseni.
"Mr Craig", huusi hän, "jos ne ovat rosvoja, niin ryhtykää
varovaisuuteen! Meidän ei pidä antaa niille aikaa hyökätä kimppuumme."
"Siunatkoon sinua, Barb'ra Aleshine!" huudahti mrs Lecks. "Luuletko
sinä noita toisella puolen olevia ryöväreiksi! Jos niin olisi, niin
silloin, mr Craig, on teidän oma appenne ollut mukana vehkeilemässä.
Mutta siten ei nyt kuitenkaan liene. Meidän täytyy heti ruveta
tuumimaan, mitä voimme tehdä noiden ihmisraukkojen hyväksi."
"Heillä on kyllä hiukan ruokaa jälellä, vaan ei paljon", sanoin minä,
"ja sitäpaitsi kärsivät he vilua."
"Emmekö voisi heittää heille vähän risuja?" kysyi mrs Aleshine, jonka
sotaiset tunteet jo olivat ehtineet vaihtua syväksi sääliksi. "Kyllä he
ovat varmaan puolikuolleita, koska heillä ei ole muuta lämmityskeinoa
kuin kovaksi keitetyt munat."
Minä selitin, ettei heidän suojassaan käynyt päinsä tehdä tulta, sekä
esitin, että antaisimme heille vähän lämmintä teetä ja ruokaa.
"Sen me teemme!" huudahti mrs Aleshine. "Ja huutakaa heille tuon
tunnelin läpi, että kierittäkööt vaan tänne munat, niin minä keitän ne
kuumiksi kuinka usein tahansa."
"Yhden asian minä teille sanon", virkkoi mrs Lecks, samalla kun hän mrs
Aleshinen kanssa otti ruokavaroja kovin laihaksi käyneestä säkistämme.
"Ja se on, että nyt minä kuulen ensi kerran elämässäni ihmisten
lämmittävän itseään kananmunilla ja konjakilla muullakin tavoin kuin
kuin laittamalla niistä munatotia, — ja kummaa on, että he ovat
jaksaneet kieltäytyä niitä sillä tavoin nauttimasta — vaan kylmä heillä
silti taitaa olla. — Sanokaa, voimmeko heittää heille tämän korin ilman
että pannu kaatuu?"
Minä huusin herralle, että me lähetämme heille korin, jonka sitten
sateenvarjon avulla pistin tunnelin läpi.
Sydämellisiä kiitoksia huudettiin meille toiselta puolen. Ja kun kori
ja pannu palautettiin laitoimme oman iltasemme.
"En käsitä", virkkoi mrs Lecks, "mitenkä me emme huomanneet tuota
pientä katosta, vaikka se on niin lähellä."
"Sitähän minäkin ihmettelen", virkoin minä. "Mutta seikka on nähtävästi
siten, että toinen tie, jonka varrella koppi on, on alempana kuin tämä,
joten katto tuskin ollenkaan näkyy maavallin takaa, ja sitäpaitse
kasvaa sen päällä ruohoa, joten meidän oli vaikeata eroittaa sitä
maasta."
"Emmekä me osanneet ruveta mitään sellaista etsimäänkään", virkkoi mrs
Lecks. "Ainakin minä puolestani en tullut ollenkaan tarkastelleeksi
sinne päinkään."
"En minäkään", lausui mrs Aleshine. "Ja sen jälkeen kuin alkoi sataa
lunta, emme tietysti enää voineet mitään havaita."
"No niin", sanoi mrs Lecks, lopettaen tämän keskustelun, "meidän ei
ollut mahdollista löytää tuota kojua, joten voimme lohduttaa itseämme
sillä, ettemme siinäkään suhteessa olleet aaseja."
Alkoi tulla pimeä ja tunnelin kautta ei vaihdettu montaa sanaa.
"Ennen kuin laskeudumme levolle", sanoi mrs Aleshine— "koska meillä ei
ole kynttilöitä, emme siis voi valvoa — niin laittakaamme jonkinlainen
vedettävä kelkkalaitos, jonka avulla voimme lähettää noille
ihmisparoille senappitaikinaa ja pipariminttuja sille varalle, että he
sattuvat yöllä sairastumaan."
Tähän varovaisuustoimenpiteeseen emme sentään lopen lopun katsoneet
tarpeelliseksi ryhtyä. Ja sen jälkeen kuin toisella puolen oleva herra
oli vakuuttanut voivansa siellä ylläpitää lämpöä toivotimme toisillemme
hyvää yötä.
Minä lisäsin risuja tuleen ja nousin sitten vaunuihin, missä toiset
jo olivat kömpineet kukin nurkkaansa. En kuitenkaan saattanut paljon
levätä, sillä vähän väliä täytyi minun käydä vaalimassa tulta, ja sen
lisäksi kiusasivat minua mitä tuskallisimmat huolet.
Ruokasäkkimme oli jo melkein tyhjä, ja ellei pelastus hyvin pian
joutuisi, ei meillä olisi edessä muu kuin kuolema. Ja mielestäni oli
apua yhtä vähän odotettavissa huomenna kuin edellisenäkään päivänä.
Kuinka voisi kukaan päästä luoksemme monta penikulmaa ulottuvien
lumikinosten läpi?