Uusia vieraita saarella.
Veneen lähestyessä huomasimme siellä olevan viisi henkeä. Pian
eroitimme myöskin, että peräpuolella istuva henkilö oli nainen, mutta
vaikka olisimme kuinka siristäneet silmiämme emme nähneet muita samaan
sukupuoleen kuuluvia.
"Sehän on harmillista", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minä olen paljon
itsekseni tuuminut, kummastahan tulen pitämään enemmän, Emilystä vaiko
Lucillesta, ja nyt kun heistä tulee tänne vain toinen, en niinollen
pääsekään siitä seikasta selville."
Vene läheni lähenemistään ja kohta taisivat naiset sanoa, että mr
Dusante oli vanhahko mies ja että perässä istuva nainen oli nuori ja
luultavasti hänen tyttärensä.
"Voihan olla niin", virkkoi mrs Aleshine, "että äiti — Emily tai
Lucille, kumpi se nyt heistä lieneekään — ori kuollut ja senvuoksi he
palaavat tänne ennen kuin pitikään."
"Minä toivon, ettei asia ole niin", lausui mrs Lecks, "sillä täällähän
he näkevät paljon hänelle kuuluvia esineitä, ja se seikka vain lisää
heidän suruaan."
"Myöskin on voinut käydä niin", virkkoi mrs Aleshine, "että Emily
tai ehkä Lucille on mennyt naimisiin ja matkustanut aviomiehineen
pois, vaan kun hän on saanut pikkusen, palaa hän kyllä tänne, jotta
lapsi saa hengittää raitista meri-ilmaa, mikä ehdottomasti on hänelle
terveellistä.
"Aiotko sinä todellakin asua täällä niin kauan?" kysyi mrs Lecks,
luoden ystävättäreensä ankaran silmäyksen.
"Sen seikan päättäminen ei ole minun vallassani", vastasi mrs Aleshine.
"Mutta sen minä sanon, että toivoisin heidän muistaneen tuoda mukaan
saippuaa, sillä se alkaa jo olla lopussa."
Tämän keskustelun aikana olin minä ihmetellyt, kuinka huvilanomistajat
saapuvat saarelleen tuolla tavoin. Miksi he tulevat avonaisella
veneellä? Ja mistä he tulevat? Missä asuivatkin, niin ei voisi uskoa,
että he saapuisivat soutuveneellä.
Koko huvilasta ja sen sisustuksesta saattoi päättää, että sen
omistajat olivat varakkaita sekä tottuneet mukaviin ja miellyttäviin
elämäntapoihin. Senvuoksi saattoi otaksua, että he saapuisivat saareen
omalla höyrylaivallaan, johon myös mahtuisi ruokavaroja sekä muita
tarpeita heidän täällä olo-ajakseen. Mutta siinä veneessä, joka nyt
lähestyi saaren rantaa näkyi tuskin ainoatakaan kääröä tai pakettia.
Vähitellen tulin yhä varmemmaksi siitä, etteivät lähestyjät suinkaan
olleet saarella olevan talon omistajia.
Ei se kuitenkaan ollut sanottu, sillä enhän oikeastaan tietänyt yhtään
mitään — voihan olla mahdollista, että heille oli sattunut joku
onnettomuus. Joka tapauksessa oli minun velvollisuuteni mennä heitä
vastaan väylän suulle, sillä elleivät he saisi irti rautatankoja eivät
he pääsisi sisään, ja siinä tapauksessa olisi minun toimitettava heidät
saarelle.
Sanallakaan mainitsematta epäilyksestäni hyppäsin veneeseen ja soudin
väylälle.
Rautatankoja oli useampia kuin olin luullut ja ne olivat asetetut
niin, että oli mahdotonta päästä saarelle veneellä, olipa vesi kuinka
matalalla tai korkealla tahansa.
Muutaman minuutin perästä näin heidän veneensä hiljalleen liukuvan
kalliosärkkien väliin. Samalla hetkellä esti ensimäinen rautatanko
heitä pääsemästä eteenpäin.
"Hohoi!" huusi useita miehiä yhtä aikaa.
"Hohoi!" huusin minä vastaan. "Onko teillä avaimia rautalukkoihin?"
Muuan paksu, jäntevä, punapartainen mies nousi seisomaan perätuhdolle.
"Avaimia?" virkkoi hän. "Mitä avaimia?"
"Vai niin, ette siis olekaan täältä?" lausuin minä. "Keitä olette?"
Silloin nousi myöskin se herra, joka istui nuoren naisen vieressä. Hän
oli vanhahko mies, pitkä ja kapea, ja noustessaan seisomaan oli hän
vähällä kaatua eteenpäin.
"Parasta on että pysytte istumassa, sir", virkkoi punapartainen, joka
kaikesta päättäen oli perämies. "Istuessanne hiljaa voitte puhua
paremmin."
Vanha herra istuutuikin jälleen, kääntyen minun puoleeni seuraavin
sanoin:
"Olen pappi ja nimeni on Enderton ja olen äskettäin ollut
lähetyssaarnaajana Nan-fu-tschang'issä Kiinassa, sekä tämä on minun
tyttäreni, miss Enderton. Olemme matkalla Sandwich-saarten ohi
Yhdysvaltoihin ja olimme lunastaneet piletit purjelaivalla Honoluluun.
Noin kaksi viikkoa sitten vahingoittui laivamme — —"
"Mädäntynyt keulamasto taittui myrskyssä", keskeytti hänet
punapartainen mies. "Alus oli vanha ja sai vuodon."
"En tietänyt, että masto oli mädäntynyt", virkkoi pappi, "vaan
ensimäistä päivää lukuunottamatta, jolloin tuuli oli myötäinen,
on laivamme kulkenut tuskin ollenkaan eteenpäin. Ja vielä lisäksi
pumppasivat merimiehet vettä laivasta yötä päivää, niin että oli aivan
mahdoton nukkua. Sitäpaitsi olivat ruoka-ajat aivan epäsäännölliset ja
joskus laimiinlyötiin ne kokonaan."
"Nälkä alkoi kouristaa vatsaa", pisti väliin tuo punapartainen.
"Voitte helposti käsittää", jatkoi vanha herra, "että minun ja
tyttäreni oli mahdoton jäädä laivaan, jonka ainoat matkustajat me
olimme. Minä pyysin senvuoksi kapteenia laskemaan meidät maihin
lähimmälle rannalle, ja viikon kestäneen viivyttelyn ja estelemisen
jälkeen suostui hän viimeinkin tekemään sen."
"Hän ei voinut tehdä sitä ennen kuin olimme tarpeeksi lähellä maata",
lisäsi punapartainen.
"Kapteeni sanoi minulle", virkkoi pappi, "että tämä saari on asuttu ja
että minä täällä voin saada katon pääni päälle sekä rauhaa ja lepoa
siksi kunnes ehditään lähettää laiva Honolulusta minua hakemaan. Ja hän
jätti minulle tämän veneen sekä kolme merimiestä, joista yksi on veneen
päällikkö." Samalla osoitti hän punapartaista miestä.
"Olemme soutaneet aikaisesta aamusta saakka. Sitäpaitsi olemme
nauttineet hyvin vähän ruokaa ja meidän on ollut kestettävä monet
vastukset. Nyt, sir, olette kuullut historiani, ja minä kysyn teiltä
lähimmäisenä, tahdotteko edelleenkin pitää vesiporttinne meiltä
sulettuina?"
"Minä en ole sulkenut portteja", sanoin minä, "ja mielelläni ne
aukaisisin, jos vain voisin. Saavuin tänne kaksi viikkoa sitten parin
muun kanssa laivalta, joka joutui haaksirikkoon."
"Mitenkä sitten pääsitte saarelle?" kysyi punapartainen mies.
"Meidän veneemme upposi ja nähtyämme tämän saaren uimme me tänne
pelastusvöiden avulla, joten me helposti pääsimme sukeltamaan
rautatankojen alitse." Molemmat soutajat kääntyivät heti ja katsoivat
minuun. He olivat kumpikin mustapartaisia miehiä ja huudahtivat
samassa: "Tuhat tulimmaista!"
"Mutta suotta on minun jatkaa teille kertomustani onnettomuudestamme",
virkoin minä. "Tärkeintä on saada teidät nyt heti maihin ja järjestää
olonne niin mieluisaksi kuin mahdollista."
"Aivan oikein!" virkkoi veneen päällikkö. Ja molemmat soutajat
säestivät: "Aivan oikein!"
Se rautatanko, joka esti heidän venettään pääsemästä edemmäs, oli aivan
veden pinnalla, ja noin kuuden jalan päässä siitä esti minua pääsemästä
heidän luokseen toinen tanko, joka oli noin jalan korkeudella vedestä.
Äsken tulleiden veneessä oli muutamia irroitettavia pohjalautoja
ja päällikkö antoi nyt nostaa esiin pari sellaista, jonka jälkeen
ne asetettiin sillaksi, jonka toinen pää oli tuon suuremman veneen
keulassa sekä toinen minun pikku alukseni edessä olevalla rautatangolla.
"Kas noin!" virkkoi päällysmies. "Antakaamme neidin mennä ensin!" Vanha
herra nousi, ikäänkuin tahtoisi hän ensin kulkea siltaa pitkin, mutta
punapartainen mies johtikin sitä ennen tyttären, joka ei vielä ollut
lausunut sanaakaan, lautojen päälle, ja hän kulki toisen merimiehen
tukemana sillan toiseen päähän, jonka jälkeen minä autoin hänet
veneeseen. Sitten tuli hänen isänsä ja minä soudin heidät maihin.
Mrs Aleshine ja mrs Lecks tulivat heitä vastaan mitä ystävällisimmin.
"Mr Dusante, luullakseni?" virkkoi mrs Lecks.
Ja mrs Aleshine kuiskasi minulle innokkaasti: "Onko hän Emily vaiko
Lucille?"
Niin nopeasti ja lyhyesti kuin suinkin selvitin minä heille asian
laidan. Parin minuutin ajan seisoivat he aivan tuppisuina. Mikään
tähänastinen tapaus — ei edes haaksirikko, pelastusveneen uppoaminen
eikä matkamme pelastusvöiden varassa — ollut hämmentänyt heitä niin
paljon kuin Dusanten perhekysymyksen jääminen ratkaisematta. Merimatka
oli ollut heille jotain aivan uutta, merkillistä ja outoa, mutta
milloinkaan eivät he olleet voineet aavistaa, että kohtalo voisi
valmistaa heille sellaisen pettymyksen kuin nyt.
Tapahtuman jälkeen pääsivät rouvat kuitenkin pian jälleen tasapainoon
ja he johtivat monin ystävällisin sanoin lähetyssaarnaajan tyttärineen
huvilaan, kun minä taas palasin auttamaan merimiehiä saamaan alusta
maihin.
Minä löysin heidät paraillaan kiinnittämässä venettään, etteivät aallot
ruhjoisi sitä kallioita vasten.
"Tuumimme ensin", virkkoi punapartainen mies, kun he vihdoinkin
olivat kiivenneet minun veneeseeni, "ettei ollut totta mitä meille
ilmoititte, nimittäin ett'ette ole isäntä tällä saarella ja ettei
teillä ole avaimia tankojen rautalukkoihin, mutta sitten ajattelimme,
että jos kerran olisitte voinut lukot avata, ette olisi viitsinyt nähdä
tällaista vaivaa meidän maihin pääsemiseksemme."
Minä kerroin nyt tarkemmin koko seikkailumme, ja miehet hämmästyivät
suuresti kuullessaan, että onnettomuustovereinani oli kaksi
naishenkilöä.
Kysymykseeni, miksi he olivat tulleet tälle saarelle, vastasivat
merimiehet kapteeninsa saaneen kuulla, että tämä oli asuttu, vaan
lähemmin hän ei tietänyt, keitä täällä asui. Ja kun vallitsevan
merenkäynnin vuoksi oli mahdotonta laivalla lähestyä saarta, eikä
kapteeni sitäpaitsi halunnut poiketa suunnastaan, päätti hän mieluummin
luovuttaa pois kolme miestään kuin pitää lähetyssaarnaajaa tyttärineen
enää päivääkään laivassa.
"Katsokaa, sir", lausui veneen päällikkö samassa kun nousimme maihin,
"pappi ei tahtonut millään saada päähänsä, että ruokavarat olivat
vähissä ja että aluksemme vuoti kuin seula, vaan hän vain riiteli ja
napisi, joten hänestä koitui meille lopuksi pahempi kiusa kuin sisään
tunkeva merivesi ja huonot laivakorppumme yhteensä, ja ellei hänen
torailemisestaan olisi päästy, olisi hän saattanut tulla heitetyksi
haikalojen ruoaksi. Sen vuoksi että meidät lähetettiin pois sai
jälellejäänyt miehistö kolme puolta ruoka-annosta lisää, ja se vaikutti
hyvää niin tukalassa asemassa."
Saavuttuamme huvilaan vein minä miehet keittiöön, missä mrs Aleshine jo
oli valmistanut hyvän aterian ja kohta istuikin nuo kolme merimiestä
tyytyväisenä runsaasti katetun pöydän ääressä. Mrs Aleshine piti huolta
siitä, ettei heiltä saanut mitään puuttua, tehden samalla heille
lukemattomia kysymyksiä.
Ennen kuin he olivat lopettaneet aterian saapui mrs Lecks'kin keittiöön.
"Olen luovuttanut papille ja hänen tyttärelleen kaksi etummaista
makuuhuonetta", sanoi hän, ensin hyvin ystävällisesti tervehdittyään
merimiehiä. "Mrs Aleshine ja minä kiirehdimme nimittäin huvilaan
laittamaan kaikki järjestykseen samalla kun te läksitte veneellä
tulijoita vastaan. Nuori neiti oli kovin väsynyt ja olikin sangan
iloinen saadessaan teetä ja päästessään kömpimään sänkyyn. Vaan pappi
tahtoi välttämättömästi saada löysäksi keitetyitä munia, ja kun minä
sanoin, ettemme olleet löytäneet saarelta kanatarhaa, katsoi hän minuun
ikäänkuin hän ei uskoisi minua, vaan ajatteli, että minä piilotin munat
myydäkseni ne."
"Sepä lystikäs ajatus täällä keskellä valtamerta!" virkkoi mrs Aleshine.
"Jos hän lakkaa puhumasta teille löysäksi keitetyistä munista, madame",
lausui punapartainen mies kunnioittavasti, "niin kiittäkää siitä
taivaallista luojaanne."
"Niin, kiittäkää", lisäsivät molemmat toiset merimiehet.
Miss Ruth Endertonia eikä hänen isäänsä näkynyt ennen kuin seuraavana
päivänä aamiaisella.
Nuori neiti teki hyvin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli pienikokoinen,
hento ja sorea. Hänen käytöksensä oli avonainen ja miellyttävä ja hän
saavuttikin heti suuren armon mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n edessä.
Mr Enderton taas oli aivan toisen luonteinen. Hän oli kylmä,
turhantarkka herrasmies, joka piti niin suuressa määrin huolta vain
omasta persoonastaan, että hän tuskin huomasi, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha, ja yleensä oli
hän rauhallinen, vaan hän pani todellakin niin vähän huomiota
ympäristöönsä, ettei hän voinut käsittää, kuinka hänen tavalliset
jokapäiväiset elintapansa voisivat häiriytyä. En ollenkaan ihmetellyt,
että hän oli saattanut elämän vuotavalla laivalla paljon ikävämmäksi
kuin se muuten olisi ollut.
Elämään saarella näkyi hän olevan sangen tyytyväinen ja mrs Lecks'ia,
mrs Aleshine'a sekä minua piti hän saaren omistajina, ollen nähtävästi
unohtanut tai oli jättänyt kokonaan huomioonottamatta kertomukseni
siitä, miten olimme saarelle joutuneet.
Heti niin pian kuin mrs Lecks katsoi suinkin sopivaksi — ja sen
hän teki jo ensimäisenä aamupäivänä — mainitsi hän mr Endertonille
siitä maksusta, jonka heidän tuli suorittaa Dusanteille. Hän teki
selvää, mitenkä me puolestamme olimme järjestäneet asiat, ja virkkoi,
että koska mr Endertonilla ja hänen tyttärellään oli huvilan paraat
makuuhuoneet, piti heidän hänen mielestään suorittaa viisitoista
dollaria viikossa niistä molemmista.
"Vaan jos teidän tyttärenne", jatkoi hän, "voisi toimittaa taloudessa
jotain hyödyllistä — vaikken tosin käsitä, mitä hän tekisi, koska
mrs Aleshine ja minä suoritamme kaikki tehtävät — niin voisimmehan
ehkä keksiä hänelle jotain. Mutta te itse ette voi tehdä mitään,
ellette tosin pidä saarnaa joka sunnuntai, vaan kun emme tiedä, mihin
kirkkokuntaan Dusantet kuuluvat, niin olisi väärin kuluttaa heidän
varojaan sellaisen uskonnon opettamiseen, johon he eivät usko."
Koko tätä ehdotusta vastusti mr Enderton. "Tullessani tänne",
virkkoi hän, "luulin, ettei minun tarvitsisi maksaa mitään olostamme
täällä. Muuten ovat hintanne mielestäni aivan liian kalliit.
Nan-fu-tschang'issa maksoi, jos muistan oikein, kaikkein paras
täysihoito vain kaksi à kolme dollaria viikossa."
"Tarkotukseni ei ole ehdottaa mitään, mikä ei tunnu
oikeudenmukaiselta", vastasi mrs Lecks, "vaan niin kauan kuin meillä on
vähänkään omaatuntoa jälellä en aio istua täällä ja katsella, mitenkä
Dusantet häviävät Kiinan alhaisten hintojen nojalla."
"En tiedä mitään Dusanteista", virkkoi mr Enderton, "vaan minä en halua
maksaa viittätoista dollaria viikossa itseni ja tyttäreni puolesta."
Tätä mielipiteiden vaihtoa kesti kauan ja jatkettiin yhtä innokkaasti
molemmin puolin sekä loppui se vihdoin siihen, että mr Enderton suostui
maksamaan yhtä paljon kuin molemmat rouvat ja minä, eli panemaan joka
viikko inkivääriruukkuun kahdeksan dollaria itsensä ja tyttärensä
puolesta.
"Ette ehkä ota ollenkaan huomioon", lausui mrs Lecks kylmällä
totisuudella, "että mr Craig, mrs Aleshine ja minä suoritamme täällä
kaikki tehtävät, vaan ei sovi pistää inkivääriruukkuun niitä!"
"Minä puolestani tiedän", virkkoi mr Enderton, "että minä joka
tapauksessa maksan kohtuuttoman korkean hinnan."
Päivällisen jälkeen — ja tässä huomautettakoon, ettei kummaltakaan
tulokkaalta tiedusteltu heidän mielipidettään ruokailu-ajoista —
keskusteli mrs Lecks samasta asiasta veneen päällikön kanssa, vaan
se oli pian ratkaistu, sillä kaikilla kolmella merimiehellä ei ollut
yhteensä kuin yksi dollari ja neljäkymmentäkolme centiä, ja ne rahat
halusivat he mielellään säästää tupakkaan, selitti punapartainen.
Tämän vuoksi päätettiin, että kosk'eivat merimiehet voineet kukaan
maksaa puolestaan, tulisi heidän suorittaa niin paljon työtä kuin
mahdollista — päätös, johon miehet ilolla suostuivat.
"Pyydämme vain yhtä seikkaa", virkkoi veneen päällysmies mrs
Lecks'ille, "ja se on, ettei meidän tarvitse olla yhdessä papin kanssa.
Me olemme nyt syöneet kolme ateriaa samassa pöydässä kuin hän ja minä
ja toverini olemme yhtä mieltä siitä, että me töintuskin saatamme
sellaista tapaa jatkaa."
Sen jälkeen saivat miehet syödä kaikki ateriansa keittiössä. Ja
mrs Aleshine, jota heidän seuransa huvitti sangen paljon, aterioi
useimmiten heidän seurassaan. Joskus tuli hän myöskin ruokasaliin
istumaan meidänkin kanssamme, vain näyttääkseen, että hän oli siihen
yhtä oikeutettu kuin muutkin.
"En todellakaan käsitä", virkkoi mrs Aleshine, "mitä työtä nuo
merimiehet tekisivät. Eivät he tietysti taida puutarhanhoitoakaan, se
on selvä. Lienee senvuoksi parasta antaa heidän vain kalastaa."
Mrs Lecks'in mielestä tämä oli oivallinen ehdotus ja niin
ilmoitettiinkin miehille, että heidän tulee kalastaa kahdeksan tuntia
kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaisin.
Tämä järjestely ei kuitenkaan näyttäytynyt hyväksi, sillä heti
ensimäisenä päivänä saivat he niin runsaasti kaloja, että oli mahdoton
käyttää niitä kaikkia, huolimatta siitäkään, että miehet söivät niitä
mitä parhaimmalla ruokahalulla. He saivat nyt käskyn kalastaa vain niin
paljon kuin tarvittiin, ja muuten auttaa mrs Lecks'ia ja mrs Aleshinea
miten parhaiten taisivat.
Minä jouduin hyvin pian ystävälliseen suhteeseen miss Ruth Endertonin
kanssa, sillä hän keskusteli yleensä sangen mielellään.
"Siitä on pitkä aika kun olen saanut jutella kenenkään kanssa", sanoi
hän.
Hän oli jättänyt Yhdysvallat aivan pienenä, eikä sen jälkeen ollut
nähnyt isänmaataan. Sillä pienellä lähetysasemalla, missä hän oli
kauan asunut, ei hänellä ollut ollut juuri mitään seuraa, ei ainakaan
sellaista, mikä olisi häntä miellyttänyt. Ja nyt oli hän hyvin
ihastuksissaan saada olla ihmisten luona, joiden kanssa hän tuli
toimeen.
Ei kestänyt kauan ennen kuin hänen ystävyyssuhteenpa mrs Lecks'in, mrs
Aleshinen ja minun kanssani lujittui yhä enemmän.
Minä tein kaiken voitavani tehdäkseni hänen olonsa niin miellyttäväksi
kuin suinkin. Minä vein hänet soutelemaan kalliosärkkien väliin, opetin
häntä kalastamaan ja osoitin hänelle kaikki saaren kauneudet.
Mr Enderton ei juuri paljon seurustellut kanssamme, sillä sen jälkeen
kuin hän löysi kirjastohuoneen, vietti hän enemmän aikansa siellä.
"Teillä on hyvin valikoitu kirjasto, sir", sanoi hän minulle, "vaan
huomaa hyvin pian, ettei teillä ole halua uskonnollisiin eikä
tieteellisiin tutkisteluihin."
Useat kerrat selitin hänelle, etten minä ollut huvilan enkä kirjaston
omistaja, mutta hän joko unohti sen hyvin pian tai ei kiinnittänyt
mitään huomiota väitteeseeni.
Kun hän viikon loputtua suoritti maksunsa jätti hän rahat mrs
Lecks'ille. Ja vaikka tämä hänen silmäinsä edessä laski ne
inkivääriruukkuun, huomasin minä hänen siitä huolimatta uskovan, että
hän maksoi mrs Lecks'ille, joka siitä sai ansiota ja voittoa. Hänellä
oli joka tapauksessa mukava asunto sekä kaikki mitä hän tarvitsi —
ja melkein kaikki mitä hän toivoikin, varsinkin mitä tuli ruokaan ja
juomaan. Olin tuskin koskaan nähnyt niin oloihinsa tyytyväistä miestä
kuin hän.
Myöskin noiden kolmen merimiehen oli hyvä olla. Kuitenkaan eivät
mrs Lecks ja mrs Aleshine pitäneet siitä, että he joutilaina söivät
Dusantein leipää. Kolmen päivän päästä virkkoi mrs Lecks minulle, että
hän aikoi opettaa heille puutarhanhoitoa sekä näyttää miten vihanneksia
oli poimittava.
"Luonnollisesti vähentyvät teidän tehtävänne näinollen jonkun verran,
vaan kalastamiseen ja halkojen kantoon kuluu merimiehiltä kovin vähän
aikaa, ja jos puutarhatyöt vain tulevat tehdyiksi, on mielestäni samaa
kuka ne tekee. Te saatte enemmän aikaa seurustellaksenne miss Ruthin
kanssa, sillä minun käsittääkseni ei ole mitään mitä hän voisi tehdä
tai mitä hän osaisi tehdä."
Merimiehet tekivät enemmän kuin mielellään kaikki ne työt, mitkä
mrs Lecks ja mrs Aleshine heille määräsivät, sillä he kunnioittivat
suuresti noita kahta naista. Varsinkin viimemainittu oli suuresti
heidän suosiossaan, ei ainoastaan senvuoksi, että hän niin paljon
oli heidän kanssaan, vaan senkinvuoksi, että hänen käytöstapansa oli
luonnollista ja ystävällistä. Miehet koettivat parhaansa mukaan paitsi
keventää hänen töitään myöskin keksiä kaikkea, mikä saattoi häntä
miellyttää.
Muuan heistä kiipesi "palmunlehtiviuhkapuuhun", joksi mrs Aleshine
sitä kutsui, ja leikkasi siitä muutamia suuria lehtiä, mitkä hän
sitten oikealla merimiehen tavalla ompeli yhteen viuhkoiksi, jotka
tosin olivat raskaita ja kömpelöitä, vaan jotka — kuten hän väitti —
aikaansaivat täydellisen myrskytuulen, jos hän sellaista halusi.
Päällysmies pyydysti elävältä kaksi lintua, leikkasi niiltä siivet ja
kulutti monta päivää niiden kesyttämiseen, toivoen, että ne jollain
tavoin korvaisivat kanoja, joiden puutetta mrs Aleshine kovasti valitti.
Sitäpaitsi tanssi kaksi miehistä hänelle joka päivä englantilaisen
merimiestanssin, mikä häntä suuresti huvitti.
Noin kymmenen päivää lähetyssaarnaajan tulon jälkeen kun minun
muutamana iltana tapani mukaan piti mennä rantaan panemaan kuntoon
venettä, jolla miss Ruth ja minä kävimme iltapäivisin soutelemassa,
näin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n istuvan kahden erään puun varjossa.
He nähtävästi odottivat minua, sillä heti minut huomattuaan viittasi
mrs Lecks minua tulemaan heidän luokseen.
"Istukaahan tähän", virkkoi hän. "Tahdon puhua kanssanne eräästä
seikasta. Mrs Aleshine ja minä olemme päättäneet sanoa teille,
ett'ette turhanpäiten niin kauan vitkastelisi tuon tärkeän kysymyksen
tekemisessä miss Ruthille."
Tämä kehoitus sai minut kerrassaan hämmästymään.
"Minkä tärkeän kysymyksen tekemisessä?" huudahdin minä.
"Niin, katsokaas!" jatkoi mrs Lecks, "me kyllä olemme huomanneet,
ett'ette todellakaan vielä ole häneltä kysyneet, sillä ymmärrämme
niitäkin asioita, kun kerran joskus maailmassa olemme itsekin olleet
mukana sellaisessa. Mutta joka tapauksessa tiedämme, miten asiat ovat."
"Emme muuten kehottaisi teitä kiirehtimään, elleivät mausteet ja ennen
kaikkea jauhot alkaisi olla loppumassa. Me olemme puhelleet merimiesten
kanssa, ja he ovat vakuuttaneet, ettei kapteeni enää lähetä noutamaan
heitä, sillä jos hän kerran olisi todella päättänyt lähettää hakemaan,
olisi hän sen jo tehnyt. Ehkei hän ole tullut perillekään, ja siinä
tapauksessa hänen tietysti on ollut mahdoton lähettää! Ja he sanovat
olevan parasta mitä voimme tehdä — elleivät Dusantet saavu ajoissa,
— että kokoamme kaikki jäännökset mitä meillä on, istuudumme suureen
veneeseen ja soudamme sillä saarelle — en tiedä oikein kuinka kaukana
se on, — jonne meidän laivamme kapteeni aikoi. Siellä on meidän oltava
siksi kuin pääsemme johonkin laivaan."
"Mutta mitä sillä tuumalla on tekemistä miss Ruthin ja minun kanssani?"
kysyin minä.
"Mitäkö on tekemistä?" huudahti mrs Lecks. "Koska kerran valinne
miss Ruthin kanssa on selvä ja sovittu, niin eihän mikään estä meitä
laittautumasta kuntoon eikä lähtemästä milloin tahansa."
"Mutta, rakkaat ystävät", sanoin minä aivan totisena, "minulla ei ole
kaukaisintakaan aikomusta kosia miss Endertonia."
"Sitä minä juuri mrs Aleshinelle sanoin", virkkoi mrs Lecks, "ja
senvuoksi me nyt olemme jättäneet silitysrautamme jäähtymään ja
ryöstäneet itsellemme ajan puhutellaksemme teitä. Nuorten miesten
tapana on lykätä sellaisen tuuman toteuttaminen niin pitkälle kuin
mahdollista, vaan tällä kertaa ei niin saa tapahtua."
"Ei todellakaan!" vahvisti mrs Aleshine. "Ja senvuoksi minä nyt selitän
teille tarkkaan, miten asiat ovat. On perheenemäntiä, jotka laskevat
korttelin jauhoja olevan tarpeeksi kunkin henkilön osalle päivässä,
vaan silloin ovat kysymyksessä maatyön tekijät — sillä raskaampaa työtä
tekevät ihmiset syövät paljon. Mutta minä olen huomannut, että kolme
neljänneskorttelia riittää erittäin hyvin, jos jauho vain on hienoa
ja kevyttä, niin että se uunissa nousee hyvin. Niinpä olen minä nyt
mitannut kaiken sen jauhon mitä meillä on, ja mrs Lecks ja minä olemme
laskeneet, että jos kunkin osalle meistä tulee kolme neljänneskorttelia
päivässä, voimme viipyä täällä vielä kahdeksan päivää, vaan ei yhtään
enempää — tahtoo sanoa, elleivät Dusantet siksi saavu, mutta siitähän
emme kukaan tiedä mitään. Ymmärrätte itse, mr Craig, ettei meillä ole
yhtään aikaa hukattavaa, jos vielä otetaan huomioon, että hänellä on
jotain varusteltavaa, ennen kuin hän voi ruveta morsiameksi."
"Ei", virkkoi mrs Lecks, "mitään juhlaa ei tarvitse pitää meille
kahdelle eikä noille kolmelle matruusille."
Äänetönnä hämmästyksestä tuijotin minä vuoroin kumpaankin naiseen.
Eikä mrs Lecks sitäpaitsi antanut minulle vielä tilaisuutta mitään
lausuakaan.
"Jos asiat olisivat toisin", sanoi hän, "niin voitaisiin kihlautuminen
lykätä siksi kuin pääsemme täältä pois, vaan tässä tapauksessa on se
aivan mahdotonta. Täällä on kaikki teidän käsissänne, mutta antakaapa
olla, kunhan pääsemme pois, niin kyllä kaikki loppuvat. Herttaisempaa
tyttöä kuin hän ette milloinkaan löydä, vaan jos hän pääsee täältä
ennen kuin olette hänet sitonut, niin eipä tiedä kuka hänet korjaa.
Päästyämme tuonne toiseen saareen voitte saada nähdä hänet ehkä
vain kerran viikossa — ehkette niinkään usein. Hän saattaa sitten
matkustaa sieltä pois toisessa laivassa ja te toisessa, ja silloin
on mahdollisuus käydä niin hullusti, että joku lähetyssaarnaaja tai
muu pölkkypää korjaa hänet ennen kuin te olette ehtinyt kysyä häneltä
ratkaisevasti."
"Eikä pahimmin yksin niin!" lausui mrs Aleshine. "Ajatelkaa, jos
Dusantet saapuvat tänne ennen kuin olemme ehtineet lähteä. Kukaan
meistä ei tiedä, mikä tuo Dusante on. Voihan hän olla Emilyn ja
Lucillen veli. Mitä mahdollisuuksia teillä sitten olisi, kun miss Ruth
asuisi hänen talossaan ja hänhän on myös veneen isäntä! Ja niinkin
hullusti saattaisi olla, että hän on leski — ja se olisi kaikkein
ilkeintä."
"Saman tekevää ovatpa poikamiehiä tai leskiä, mutta kaikki jotka miss
Ruthin näkevät tahtovat saada hänet vaimokseen, ja ellei se tapahdu
yksinomaan hänen kauniin muotonsa vuoksi niin ainakin hänen isänsä
rahojen tähden."
"Isänsä rahojen tähden!" huudahdin minä. "Mitä te nyt oikein puhutte?"
"Niin juuri, rahojen tähden", sanoi mrs Lecks varmalla äänellä, "sillä
kukaan ei ole niin kitsas ja säästäväinen kuin hän, ellei hänellä
olekin oikein suuria summia."
"Ja te tiedätte yhtä hyvin kuin mekin", sanoi mrs Aleshine, "että
niissä maissa missä hän on ollut, ovat pakanat hyvin kärkkäitä
kullan ja hopean perään, rukoilevatpa he niitä epäjumaliltaankin,
niin luuletteko, kun sellaiset pakanat käännytetään, etteivät
lähetyssaarnaajat osaisi vietellä heiltä heidän omaisuuksiaankin? Mr
Enderton on luullakseni kääntänyt tuhansia pakanoita."
Nyt purskahdin minä makeaan nauruun. Mutta mrs Lecks nuhteli minua
siitä.
"Kuulkaahan, mr Craig", sanoi hän, "tässä ei ole mitään naurettavaa.
Mrs Aleshine ja minä puhumme teille katsoen teidän omaa sekä miss
Ruthin parasta. En tosin pane paljon arvoa hänen isäänsä, vaan hänen
rahansa ovat yhtä hyviä kuin muidenkin. Ja vaikka he olivatkin
pakoitetut jättämään matkalaukkunsa laivaan, voi kyllä huomata
siitä vähästä mitä heillä on mukanaan, että he ovat tottuneet mitä
parhaimpiin olosuhteisiin. Mrs Aleshine ja minä valvoimme kauan eilen
illalla ja keskustelimme tästä asiasta, tullen siihen päätökseen,
että näin hyvää tilaisuutta ei teille tämän jälkeen tule. Kun lisäksi
ajattelette, että hänen isänsä on pappi ja voi vihkiä teidät siinä
silmänräpäyksessä, niin ettekö todella itsekin älyä, miten tuhmaa olisi
lykätä asia tuonnemmaksi?"
"Nyt täytyy minun mennä laittamaan illallista", virkkoi mrs Aleshine ja
nousi, "mutta minä toivon, että istuessanne aterialla vastapäätä miss
Ruthia ja katsoessanne hänen silmiinsä, te muistatte, mr Craig, että
kolme neljänneskorttelia jauhoja päivässä on vähin määrä millä ihminen
voi elää, ja että aika rientää."
"Toivon ettette ole maininneet miss Endertonille mitään tästä asiasta",
sanoin minä.
"Emme", sanoi mrs Aleshine. "Koska kerran teidän asianne on kosia,
katsoimme tietysti sopivaksi puhua siitä juuri teille. Ja koska
itsellämmekin on kokemusta tällaisista tapahtumista, tiedämme, että jos
odottamattomasti tyttöä kosii, sitä helpommin hän taipuu, jos hänellä
kerran on aikomus taipua."
Tämän jälkeen jättivät rouvat minut ja minä seisoin siinä puoliksi
nauraen, puoliksi vihastuneena.
Minulla ei ollut ollenkaan tarkotusta kosia miss Ruth Endertonia. Hän
oli kyllä perin miellyttävä, vilkas ja iloinen tyttö sekä — mikäli
minulla oli syytä otaksua — myöskin viisas ja ymmärtäväinen, vaan
siitä kun hänet ensi kerran tapasin ei ollut kulunut vielä muuta kuin
neljätoista päivää, eikä mikään avioliittotuuma suinkaan ollut lentänyt
aivoihini. Mutta luulivatkohan nyt mrs Aleshine ja mrs Lecks tai — se
kaikkein merkittävintä — luulikohan miss Endertonkin, että minä aioin
häntä kosia?
Suureksi tyytyväisyydeksi sain viimeiseen kysymykseen kuitenkin heti
vastauksen, sillä miss Ruth saapui siinä samassa juosten rantaan ja
huusi minulle tavallisella teeskentelemättömällä, reippaalla tavallaan
— tavalla, jolla nainen kohtelee ystäväänsä, vaan ei siten kuin hän
tekee aavistaessaan kosimista. Hänen olennostaan ei nyt näkynyt yhtä
enemmän tietoisuutta mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n suunnitelmasta kuin
saattoi näkyä silloinkaan, jolloin hänet tapasin ensimäisen kerran.
Mutta soudellessani hänen kanssaan luotojen välissä tunsin minä
sellaisen tunteen, mikä tähän saakka oli ollut minulle aivan outo.
Eihän ollut olemassa mitään syytä mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n
olettamuksiin, vaan ajatuskin siitä, että he olivat ajatelleetkin
jotain sellaista, vaikutti minuun tavattoman häiritsevästi. En tuntenut
enää samallaista rauhaa ollessani miss Ruthin seurassa kuin tähän
saakka.
Minun luullakseni ei hän huomannut mitään muutosta minussa, sillä hän
nauroi ja jutteli yhtä avonaisesti kuin ennenkin ja kertoi, miten kovin
hauskalta hänestä tuntui olo tuolla yksinäisellä merensaarella.
Palatessamme tapasimme mrs Aleshinen.
"Aikomukseni on kattaa teille kahdelle illallinen tuonne puun
alle", lausui hän. "Olemme kaikki syöneet vähän aikaisemmin kuin
tavallisesti, sillä matruuseilla oli kova nälkä. Isällenne vein ruoan
kirjastohuoneeseen, missä hän vielä parhaillaan pitää kirjaa toisella
kädellään ja toisella liikuttelee lusikkaa teelasissa, siksi kuin
jok'ikinen nesteen pisara on vähitellen loiskahtanut lattialle, vaan se
ei tee suinkaan mitään, sillä heti huomenaamulla pesen minä sen paikan
permantoa."
Miss Ruth oli tähän sangen tyytyväinen, ja minä puolestani huomasin
siinä ensi askeleen niiden aikomuksien toteuttamiseksi, jotka tiesin
heillä olevan. Samalla kun istuin pöytään kuiskasi mrs Aleshine minulle
hiljaa:
"Muistakaa alkaa kolmella neljäsosa-korttelilla!"
Sen jälkeen hän poistui.
"Eivätkö teidänkin mielestänne mrs Lecks ja mrs Aleshine ole tavattoman
hyviä ja kilttejä?" lausui miss Ruth sekoittaen lusikalla teetään. "He
näkyvät alinomaa ajattelevan vain miten he parhaiten voisivat osoittaa
ystävällisyyttä toisia kohtaan."
Minä olin täydellisesti samaa mieltä miss Endertonin kanssa,
mutta ajattelin samassa, että tietäisipä hän vaan, minkälaista
ystävällisyyttä nuo naiset koettivat osoittaa häntä kohtaan.
"Joko olette yrittänyt lähestyä?" kysyi mrs Lecks minulta seuraavana
päivänä.
Vastattuani hänelle, etten ollut koettanut lähestyä miss Ruthia sillä
tavoin kuin hän tarkotti, läksi hän luotani totisena ja huolestunein
kasvoin.
Muutamia tunteja sen jälkeen sai mrs Aleshine minut käsiinsä.
"Nyt on ilmestynyt vielä yksi syy kiirehtimään teidän kosintaanne. Nuo
merimiehet eivät näy tulevan toimeen ilman tupakkaa, ja mrs Lecks on
myynyt sitä heille eräästä laatikosta, jonka hän löysi kaapista. Ne
saivat kokonaisen kupillisen viidellä centillä, ja minun mielestäni se
on tavattoman halpa hinta, mutta hän sanoi, että kaukaisilla saarilla
ovat hinnat aina huokeat ja hän on käärinyt rahat pieneen paperiin,
jolle hän kirjoitti: 'Merimiesten maksamia tupakkarahoja!' Paketin on
hän laskenut inkivääriruukkuun. Nyt on niiden rahat melkein lopussa ja
mrs Lecks on sanonut, ettei hän anna heille hiventäkään mr Dusanten
tupakoista, elleivät he siitä suorita maksua. Ja kun eivät ne nyt enää
saa tupakkaa jättävät he tietysti tämän saaren ennen kuin jauhotkaan
ovat loppuneet."
Tämä oli nyt uusi keino saada minut kiirehtimään kihlaustani, jonka
mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat sydämiensä syvyydessä päättäneet
tapahtuvaksi!
Minulla puolestani ei ollut ollenkaan halua vielä lähteä saaresta
ja toivoin sen kerran tapahtuvan jollain paremmalla aluksella kuin
soutuveneellä.
Estääkseni matruuseja rupeamasta ajattelemaan liian aikaista lähtöä
saaresta annoin heille tarpeeksi rahaa tupakan ostoon. Luulen
kuitenkin, että minä tällä teollani pahoitin mrs Lecks'in ja mrs
Aleshine'n mieliä. Mutta enpä olisi luullut, että minun pienellä
lahjallani oli sellainen vaikutus.
Eivät he minulle mitään sanoneet, mutta heidän käytöksestään ja
kasvojensa ilmeistä saatoin päättää, että he katsoivat minun tehneen
kunnottoman teon. Kahteen päivään en kuullut montaa sanaa heidän
suustaan. Vihdoin tuli mrs Aleshine luokseni ja ilmoitti minulle
erään päätöksen, jonka minä katsoin olevan heidän myötätuntoisuutensa
korkeimman huipun.
"Mrs Lecks ja minä koetamme nyt noudattaa suurinta mahdollista
säästäväisyyttä", lausui hän minulle surullisena ja kostein silmin.
"Me annamme merimiesten syödä enemmän kalaa, ja hän ja minä lakkaamme
kokonansa syömästä leipää, koettaen korvata sen jollain muulla
saatavissa olevalla ravinnolla. Te ja miss Ruth sekä hänen isänsä
saatte kukin päivittäin kolme neljänneskorttelia jauhoja."
Nämä sanat liikuttivat minua syvästi. Enhän voinut sallia, että nämä
hyväsydämiset naiset puolittain näkisivät nälkää valmistaakseen minulle
pitemmän ajan kosimiseen. Minä lausuinkin nyt aivan totisena mrs
Aleshinelle:
"Heittäkää koko ajatus rakkaudesta ja kosimisesta! Sehän on paljasta
hulluutta! Ja eläkäämme kaikki rauhallisina ja tyytyväisinä kuten
ennenkin. Jos ruokavarat loppuvat ennen kuin Dusantet tulevat, niin
eihän meillä sitten ole muuta neuvoa kuin lähteä täältä soutuveneellä,
vaan siihen hetkeen saakka nauttikaamme elämästämme täällä niin paljon
kuin voimme ja olkaamme keskenämme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin!"
Mutta se oli samaa kuin puhua jollekin niistä palmuista, joiden lehdet
yllämme värähtelivät.
"Se jauhomäärä, minkä mrs Lecks, minä ja nuo kolme merimiestä voimme
säästää teille, pitentävät aikaa neljä päivää."
Koko sen ajan minkä pastori Enderton oli oleskellut saaressa oli hän
joko istuskellut kirjastohuoneessa tai hajamielisenä kävellyt rannalla.
Jostain selittämättömästä syystä oli hänen rauhallisuutensa nyt
kuitenkin äkkiä loppunut. Hän tuli levottomaksi, tyytymättömäksi ja
teki muistutuksia ruoasta ja asunnosta. Sen sijaan että hän ennen oli
istunut kirjastossa alkoi hän nyt pari kirjaa kainalossaan käyskennellä
ympäri saarta ja heittäytyi pitkälleen milloin minnekin, kuitenkin pian
jälleen siitä nousten.
Eräänä iltapäivänä ollessamme miss Ruthin kanssa soutelemassa, näimme
mr Endertonin tulevan rantaan. Tultuaan lähemmäs huusi hän tyttärelleen:
"Ruth, tule heti maihin! Jos tahdot hengittää raitista ilmaa voit yhtä
hyvin kävellä minun kanssani kuin soudella — kenen kanssa tahansa."
Nämä epäkohteliaat ja kovat sanat saivat veren nousemaan kasvoihini
ja miss Ruth tuli kalman kalpeaksi häpeästä ja nöyryytyksestä. Hänen
isänsä ei ennen ollut lausunut sanaakaan ystävällistä suhdettamme
vastaan, jonkavuoksi tämä hyökkäys tuntui anteeksiantamattomalta.
"Olkaa hyvä ja laskekaa minut maihin", sanoi miss Ruth.
Minä noudatin hänen pyyntöään sanaakaan sanomatta, sillä en luottanut
tarpeeksi itseeni voidakseni puhua.
Hän lähti kävelemään isänsä seurassa, joka murisi, ettei tytär koskaan
viihtynyt hänen seurassaan.
Tunti tämän jälkeen astuin minä muuatta niistä poluista, jotka johtivat
metsään. Olin vieläkin kiihoittunut, joskin kuumin kuohu oli jonkun
verran ehtinyt mennä ohi. Jouduttuani erään mutkan kohdalle aukeni
eteeni näköala mereen saakka.
Siellä alhaalla näin mr Endertonin istuvan sillä penkillä, mistä
olin löytänyt Emilyn kirjan. Hän istui selkä minuun päin ja näytti
syventyneen lukemiseensa. Noin keskimatkalla hänen ja minun välillään
asteli miss Ruth hiljaa vastaani. Hänen katseensa oli tähdätty maahan
ja hän ei ollut vielä huomannut minua.
Minä vetäydyin sivulle ja vartosin häntä, Vasta kun hän oli tullut
aivan lähelle, sanoin hänelle:
"Miss Ruth, onko isänne sanonut teille jotain minusta?"
Hän katsahti äkkiä ylös, nähtävästi hyvin hämmästyneenä siitä että
tapasi minut.
"On", vastasi hän, "hän on sanonut sen olevan sopimatonta, että minä
olen niin paljon teidän kanssanne yhdessä."
Näissä sanoissa piili jotain, mikä saattoi suuttumuksen uudestaan
kuohahtamaan minussa. Mr Endertonin käytöksessä oli niin paljon
sopimattomuutta ja kunniattomuutta — niin paljon vääryyttä ja
tyranniutta, että se leimahutti vihan tunteita minussa palamaan.
Minut oli loukkaavalla tavalla sysätty syrjään — minua oli kohdeltu
iljettävällä tavalla. Minulta tahdottiin riistää jotain, jota minä nyt
tunsin — rakastavani.
"Ruth", lausuin minä, mennen aivan lähelle häntä, "oletteko halukas
seurustelemaan kanssani yhtä paljon kuin ennenkin?"
Ellei miss Ruth olisi viettänyt suurinta osaa elämästään sellaisella
syrjäisellä seudulla kuin Nan-fu-tschang ja ellei hän olisi elänyt
teeskentelemättömien, avosydämisten lähetyssaarnaajain keskuudessa,
joilta hänen ei ollut tarvinnut peitellä tunteitaan, ja ellei hän
koskaan olisi ollut tuntematta sellaisia tunteita, joita hänen oli
pitänyt kätkeä, niin enpä luule, että hän nyt, vastatessaan minulle
olisi kohottanut silmänsä minuun katsein, joista johtui ajattelemaan
syvää, sinistä, kevyen kesä-autereen takaista taivasta. Ja luulenpa,
ettei hän myöskään olisi avoimesti vastannut minulle:
"Tietysti olen halukas."
"No niin, muodostakaamme siis suhteemme sellaiseksi, että sitä
kutsutaan sopivaksi!" lausuin minä ja suljin hänen molemmat kätensä
omiini.
Silloin antoi hän minulle silmäyksen, joka loisti taivaista,
himmentymätöntä kirkkautta — ja niin oli kaikki ratkaistu.
Noin viisi minuuttia sen jälkeen sanoin minä hänelle:
"Ruth, menemmekö nyt puhuttelemaan isääsi?"
"Menkäämme!" vastasi hän, jonka jälkeen me lähdimme polkua pitkin alas
rantaan.
Lähetyssaarnaaja istui edelleen selkä meihin päin. Hän oli niin
kiintynyt kirjaansa, että minä saatoin hänen huomaamattaan pitää
käsivarteni Ruthin vyötäisten ympärillä siihen saakka kunnes olimme
aivan lähellä häntä. Minä tartuin hänen käteensä ja niin menimme me
hänen luokseen.
"Isä", lausui Ruth, "mr Craig ja minä aiomme mennä naimisiin."
Tämän kieltämättä äkkinäisen ja hämmästyttävän ilmoituksen kuultuaan
nosti mr Enderton silmänsä, katsoen ensin tyttäreensä ja sitten minuun.
Tämän jälkeen laskeutui hänen katseensa jälleen ja hän tuijotti merelle.
"No, isä", sanoi Ruth hieman kärsimättömästi, "mitä sanot sinä asiasta?"
Mr Enderton kumartui alas ja poimi maasta lehden, jonka hän asetti
kirjan avoinna olevaan väliin, sulkien sen sitten.
"Tekemäsi ehdotus", virkkoi hän, "on minusta viisas useammaltakin
kuin yhdeltä näkösannalta. Niin", jatkoi hän hieman vakavana,
"luulen tosiaankin, että sellainen järjestely on sangen hyvä. Minua
ei nimittäin ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka olisimme pakoitetut
oleskelemaan tällä saarella kauankin, eikä minua sitäpaitsi erikoisesti
haluta täältä lähteäkään. Ja kun olet saavuttanut johtavan aseman
taloudenhoidossa, niin toivon sinun pitävän huolta siitä, että kaikki
toimitetaan enemmän mukavuuden ja hienojen vaatimusten mukaisesti kuin
tähän saakka — varsinkin ruoka on saatava maukkaampaa."
Ruth ja minä katsoimme toinen toisiimme ja lupasimme sen jälkeen aina,
sekä täällä saarella että muualla, koettaa tehdä mr Endertonin elämän
niin mukavaksi ja onnelliseksi kuin suinkin.
Tämä oli hyvin paljon luvattu, mutta sillä hetkellä me olimme niin
onnellisia ja kiitollisia.
Sitten hän nousi ja puristi meidän molempien käsiä, jonka jälkeen me
jälleen jätimme hänet kirjansa pariin.
Kun Ruth ja minä lähestyimme huvilaa seisoi mrs Aleshine pihamaalla
keittiörakennuksen lähellä. Nähtyänsä meidät katsoi hän ensin meitä
pitkään ja tutkivasti, jonka jälkeen huomasin ihmeellisen eleen hänen
kasvoillaan. Samassa nosti hän molemmat kätensä ilmaan ja sanaakaan
sanomatta syöksyi sisään huvilaan.
Ennen kuin Ruth ja minä olimme edes ehtineet sinne ryntäsivät mrs Lecks
ja mrs Aleshine meitä vastaan. Ja sellaisella innolla ja riemulla,
jollaista en heissä ennen ollut nähnyt, kiirehtivät he luoksemme sekä
syleilivät ja suutelivat Ruthia suurella sydämellisyydellä. Sen jälkeen
kääntyivät he minun puoleeni ja puristivat iloisena käsiäni. Heissä
säteili meitä kohtaan mitä riemukkain myötätunto.
"Samassa silmänräpäyksessä kuin näin teidät", virkkoi mrs Aleshine,
"saatoin heti huomata, että kaikki oli päätetty ja selvää. Niin varma
minä olin asiasta, etten edes mitään kysellytkään."
Minä aloin nyt pelätä, etteivät nuo kiltit rouvat sokeassa ilossaan
vain ryhtyisi kertomaan Ruthille niistä suunnitelmista, jotka he
liittivät meidän avioliittoomme, tai siitä, miten vastenmielisesti
minä olin tämän askeleen ottanut. Mrs Aleshine näytti lukevan minun
ajatukseni kasvoistani, koska hän, kokonaan loistaen ulkonaista ja
sisäistä tyytyväisyyttä, nyhkäisi minut sivulle.
"Teidän ei tarvitse pelätä, että olisimme jotain maininneet miss
Ruthille, tai että hänelle vast'edeskään mitään virkkaisimme. Parempi
on hänen antaa uskoa, että te itse olette tämän kaiken kypsyttäneet."
Minua hiukan harmitti, että he luulivat jonkun voivan minua johtaa
tällaisissa asioissa, vaan tällä onnen hetkellä pidätin itseni ja
ainoastaan hymyilin.
"Minä olen niin iloinen, etten voi sitä sanoin selittää", jatkoi mrs
Aleshine, kun Ruth ja mrs Lecks olivat kääntyneet mennäkseen sisään.
Minäkin aioin seurata heitä, vaan mrs Aleshine pidätti minut.
"Oletteko puhutelleet pappia? kysyi hän.
"Olemme", vastasin minä, "ja hän oli hyvin tyytyväinen. Se minua
todellakin kummastuttaa, sillä näinä päivinä on hän ollut kovin
ynseällä tuulella."
"Niin onkin ollut", myönsi mrs Aleshine, "totisesti on hän tähän
aikaan näyttänyt perin pippurimaisia oireita. Katsokaahan, mr Craig,
me olimme mrs Lecks'in kanssa yhtä mieltä siitä, ettei ollut oikein
Dusanteja kohtaan antaa tuon rikkaan lähetyssaarnaajan maksaa
omasta ja tyttärensä puolesta vain neljä dollaria viikossa, ja niin
me päätimme, että ellemme saisi kiskotuksi häneltä enempää yhdellä
niin ainakin jollain toisella tavalla. Oikeudenmukaistahan on, että
joka ei maksa enempää ei myöskään saa enemmän kuin muutkaan. Senvuoksi
olemme alkaneet antaa hänelle enemmän kalaa, mutta vähemmän leipää
— aivan samoin kuin merimiehillekin. Samoin on hän myöskin saanut
laihempaa teetä, eikä ainoatakaan sokeripalasta enempää kuin mitä on
välttämätöntä. Ja sardiinilaatikoita, niitä minä en millään muotoa
hänelle avaisi, sillä miksi ne eivät saisi jäädä Dusanteille, vaan
nyt hän väittää, että hän sai jo Kiinassa enemmän kalaa kuin häntä
halutti syödä. Sitten päätimme myöskin, että kirjastohuone oli
puhdistettava, ja sen me panimmekin täytäntöön lainkaan välittämättä
hänen murinastaan. Muuten, onko kuultu, että kenkään saa hienon
makuuhuoneen ja hyvän ruoan sekä oikeuden käyttää kirjastoa neljällä
dollarilla viikossa? Ja kun meitä ei tarvittu kahta siivoamaan yhtä
huonetta, puhdisti mrs Lecks etuhuoneen, jonne hän oli kirjoineen
siirtynyt. Sitten tulimme me ajatelleeksi mr Dusanten aamunuttua.
Eihän ole kohtuullista, että hän saisi käyttää sitä samaan maksuun!
Siksi me pesimme sen, priiskoitimme siihen vähän kamferttia ja veimme
ylisille. Tahdoimme kaikella tällä näyttää, että jos hän edelleenkin
käyttäytyy mokomalla saiturimaisella tavalla, niin on hänen parasta
siirtyä tekemisiin muiden kuin meidän kanssa. Minä kyliä huomasin,
ettei hän ollut tyytyväinen, sillä enpä ikänäni ole tavannut ketään
yhtä mukavuuden ja levon haluista herrasmiestä kuin hän. Mutta me
emme ole hänestä välittäneet, Mrs Lecks ja minä olimme sitä mieltä,
että tällainen mielenosoitus tekee hänelle hyvää. Hän oli niin
kiintynyt vain itseensä, ettei hän edes huomannut tyttärensä alinomaa
seurustelevan erään nuoren miehen kera, johon hänen sydämensä päivä
päivältä kiintyi yhä enemmän, kun taas tuolla nuorella miehellä ei
ollut aikomustakaan mennä tytön kanssa naimisiin. Jaa'a, sen me voimme
todistaa."
"Mrs Aleshine", sanoin minä ja heitin häneen terävän katseen "luulen,
että mrs Lecks ja te olette saaneet tahtonne läpi ja kiirehtineet tämän
asian päättymistä."
Hän vastasi rauhallisesti ja tyytyväisenä:
"Olemmepa niinkin! Tämä oli viimeinen mahdollisuus, eikä sen
toteuttaminen käynyt erittäin vaikeaksi."
Mrs Lecks, jonka käytös viime päivinä oli ollut minua kohtaan kylmä ja
ankara, muuttui nyt jälleen yhtä iloiseksi kuin ennenkin. Kuitenkaan
ei hän malttanut olla tapahtuman johdosta jotain lausumatta ja niin
virkkoi hän kerran nuhtelevasti:
"Minun täytyy myöntää, että olin vähällä saada teistä huonon
käsityksen, mr Craig. Minun mielestäni ei nuori mies, joka ei heti
ymmärrä onneaan, ole koskaan arvoinen sitä saamaan. Ja ellei miss
Ruthin isä olisi asettunut väliin ja aiheuttanut ratkaisua, olisin
todellakin surkutellut teitä. Mutta nyt on kaikki hyvin, eikä siis
ole syytä enää puhua viimevuotisesta lumesta. Nyt ei meillä ole muuta
tekemistä kuin hommata häät."
"Häät!" huudahdin minä.
Mrs Lecks silmäili minua harmin ja surkuttelun sekaisella katseella.
"Mr Craig, jos kukaan on holhoojan tarpeessa niin juuri te", lausui
hän. "Minä sanon nyt teille kerta kaikkiaan, ettei ole luottamista mr
Endertoniin kauempaa kuin hän on näkyvissä. Hän antaa, miss Ruthin
mielellään teille nyt, kun hän vielä luulee, että te olette tämän
huvilan omistaja ja kun hän kuvittelee, miten mukavata hänelle tulee
sen jälkeen kuin hänen tyttärestään tulee taion valtijatar. Vaan
joutuupa hän täältä pois ja löytää jonkun toisen mieleisensä nuoren
miehen, joka on halukas ottamaan hänet taloonsa ja antaa hänelle
ruokaa ja kirjastonsa käytettäväksi ilmaiseksi, niin saattaapa olla
mahdollista, että hän suo teidän menevän niin pitkälle kuin pippuri
kasvaa. Ja miss Ruth taas ei ole sellainen tyttö, joka menee naimisiin
vasten hänen tahtoaan, kun hän vain avaa raamatun ja laskettelee sieltä
hänelle epistoloita. Niin, sen sanon teille, että jos teidän tienne
silloin kuin täältä lähdemme käyvät eri tahoille, niin ei kukaan
ihminen tiedä, milloin ne jälleen yhtyvät, sillä jumala ties, minne hän
tytön kuljettaa. Hän on mies joka yht'äkkiä päättää matkansa ja olonsa
oman mukavuutensa perusteella."
"Tietysti olen minä halukas menemään hänen kanssansa naimisiin niin
pian kuin suinkin", sanoin minä, "vaan luulenpa, etteivät Ruth ja hänen
isänsä pidä sellaisesta kiireestä."
"Älkää totutelko uskomaan asioita, joista teillä ei ole varmuutta. Se
aiheuttaa vain esteitä. Menkää hänen isänsä luokse ja jutelkaa asiasta,
ja jos te vain saatte hänet suostumaan, on helppoa taivuttaa tyttö.
Minä kyllä vakuutan, että tästä kaikesta tulee hyvä. Parasta on, että
esitätte vihkimisen tapahtuvaksi huomenna, siliä voihan tapahtua,
että me lähdemme täältä hyvin pian, ja sitä ennen täytyy meidän tehdä
suursiivous, meidän täytyy leipoa ja laittaa ruokaa."
Minä noudatin hänen neuvoansa ja esitin asian mr Endertonille.
"Sir", lausui hän, laskien pois kädestään kirjan "teidän ehdotuksenne
on merkillinen, hyvin merkillinen, se täytyy minun sanoa. Vaan
lähemmin ajateltuani ei se kuitenkaan ole sen merkillisempi kuin monet
muutkaan seikat, joita olen maailman varrella nähnyt. Uskonlahkoihin
ja eri kirkkokuntiin kuuluvain kansain keskuudessa olen nähnyt yhtä
merkillisiä, aivan yhtä merkillisiä tapahtumia. Ja myönnänpä, että
tällaisissa asioissa vihkimisen vissi kiirehtiminen on hyväkin sekä
morsiamelle että sulhaselle. Minusta on sitäpaitsi tuntunut hyvin
ikävältä, että tyttärelläni on pienessä kodissamme muita naisia alempi
asema, niin ettei hän saa järjestää taloudellisia seikkoja minun
hyväkseni ja mukavuudekseni. — No niin — mielestäni on sopivaa, että
vihkiminen tapahtuu huomenna. Vaikka sataisikin, ei tilaisuutta silti
ole tarvis lykätä tuonnemmas."
Ehdotus häiden viettämisestä seuraavana päivänä ei oikein miellyttänyt
Ruthia. Hän ei ollut ollenkaan valmistunut niin pikaiseen avioliittoon.
Lopuksi antoi hän kumminkin perää — tosin enemmän mrs Lecks'in ja mrs
Aleshine'n vaikutuksesta.
Koko jälelläolevan päivän olivat merimiehet täydessä touhussa. He
kantoivat sisään viheriäisiä puunoksia, joilla koristivat etusalin. Mrs
Aleshine johti valmistuksia.
Molemmat naiset olivat kokonaan antautuneet juhlatouhuun. Niinpä
paistettiin suuret määrät torttuja ja muita leivoksia senkin seitsemät
lajit.
Sitäpaitsi auttoivat he Ruthia laittamaan pukuansa edes jonkun verran
morsiamen asuksi sopivaksi. Muutamia kauniita koristeita lainattiin
Emilyltä tai Lucillelta — oli vaikeata tietää kummaltako —, ja kun ne
oli silitetyt ja poimutetut kiinnitti Ruth ne pukuunsa sellaisella
aistilla ja maulla, että hää-aamuna oli hän mielestäni ihanin morsian
mitä ikänä olin nähnyt.
Matruusit olivat pesseet vaatteensa ja esiintyivät harjattuina ja
kammattuina.
Mrs Aleshine ja mrs Lecks pukeutuivat niin hienosti kuin suinkin ja
mr Endertonin kasvot saivat kaikkein papillisimman muodon, kun, hän
etusalissa astui pöydän taakse, vihkien Ruthin ja minut.
"Kaikki nämä laitelmat ovat kiitettävän maukkaita", virkkoi mr
Enderton istuttuamme juhlapöytään. "Muuten, rakas Ruth tyttäreni,
minusta tuntuu, että avioliittosi vaikutus on jo alkanut, sillä
minulla on ollut kerrassaan hyvä ruokahalu ja minusta on tuntunut
miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ennen."
"Siinä ei ole ihmettelemistä", kuiskasi mrs Aleshine minulle, "sillä
heti kuin saimme tietää kihlauksestanne, lisäsimme me hänen lasiinsa
kokonaisen lusikallisen teetä ja lopetimme myös oitis kirjastohuoneen
siivoamisen."
Kahtena seuraavana päivänä tehtiin saarella ahkerasti työtä.
Mrs Lecks ja mrs Aleshine tahtoivat lähtiessään saaresta jättää huvilan
mitä parhaimpaan kuntoon ja järjestykseen, etteivät Dusantet kotiin
saapuessaan olisi tyytymättömiä. Molemmat rouvat halusivat tietysti
myöskin jättää hyvän käsityksen itsestään panemalla kaikki vielä
parempaan kuntoon kuin mitä alunpitäen oli ollutkaan.
Mr Enderton ihmetteli suuresti näitä matkavalmistuksia. Hän oli hyvin
tyytyväinen oloonsa saarella ja oli valmistautunut oleskelemaan siellä
kauan, varsinkin nyt, kun hän oli luullut kiltin ja tottelevaisen
tyttärensä astuvan mrs Lecks'in paikalle ylijohtoon.
Vaikka olimmekin hänelle selvästi ja perinpohjaisesti selittäneet, että
ruokavaramme olivat lopussa, joten meidän oli lähdettävä soutamaan
jollekin asutulle saarelle, luuli hän varmasti meidän muodostaneen
salaliiton häntä vastaan, ja tuli senvuoksi kovin pahatuuliseksi.
Tämä hänen mielenmuutoksensa sai minut huomaamaan, miten oikea käsitys
mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla oli ollut hänestä. Jos minä olisin
lykännyt avioliiton solmimisen Ruthin kanssa tuonnemmas olisi minun
onneni joutunut kokonaan hänen oikkujensa valtaan.
Eräänä kauniina aamuhetkenä alotimme sitten Ruth ja minä häämatkamme
avonaisella soutuveneellä.
Mr Endertonille laitettiin mukava paikka perässä ja Ruth sijoittui
häntä lähelle. Mrs Lecks ja mrs Aleshine istuivat vastapäätä
toisiaan, kummallakin ruskea paperikäärö kainalossaan, — ne olivat
hengenpelastusvyöt, joiden varassa he olivat tulleet saareen. He
aikoivat säilyttää ne rakkaina muistoina.
Mrs Aleshine oli varustanut mukaan suuren ruokasäkin, ja kaikki olimme
iloisia ja tyytyväisiä — mr Endertonia lukuunottamatta, jonka ei oltu
annettu ottaa mukaansa muutamia mr Dusanten kirjoja.
"Kunpa jauhot vaan olisivat riittäneet", sanoi mrs Aleshine, "en olisi
tahtonut jättää saarta ennen kuin olisin saanut näyttää Emilylle ja
Lucillella — kumpi heistä mahtaakin hoitaa taloutta? — mitä kaikkea
me olimme tehneet ja mitenkä heidän omaisuuttaan hoitaneet. Vaan
kun he palaavat", lisäsi hän, "ja saavat lukea sen kirjeen, jonka
mr Craig heille kirjotti ja jätti sinne, kun he saavat tietää, mitä
kaikkea heidän huvilassaan on heidän poissaollessaan tapahtunut,
ja kun he lukevat, miten onnellisiksi kaksi meidän joukostamme on
siellä tullut ja että kaksi muuta — tarkoitan mrs Lecks'ia ja itseäni
— olemme luopuneet Japanin matkastamme ja päättäneet sensijaan
kirjottaa pojalleni, että hän tulisi kotiin Amerikaan sekä jäisi sinne
synnyinmaahansa elämään ja olemaan — niin, elleivät Dusantet ole
kaikkeen tähän tyytyväiset, niin ei kenenkään ihmisten ikänä tarvitse
nähdä vaivaa koettaa tehdä heitä tyytyväisiksi."
"Se on totta se", vahvisti mrs Lecks. "Hääkortti on etusalin pöydällä,
eikä missään näy tomuhiventäkään, ja sitäpaitsi on inkivääriruukussa
maksu ruoasta ja asunnosta."