ja kuiva toukokuu saattaa kansaa tuntemaan kesäistä katupölyä ja
helteessä toivotaan vapaan ajan lähestymistä ja sen tultua alkaa
pois muuttaminen joukottain; höyrylaivat ja rautatievaunut täyttyvät
matkustajista, jotka ilomielin rientävät pois maaelämän rauhaan.
Koulunuoriso se panee alkuun tuon muuttamisen ja vähitellen jää
kaupungille kuollut kesämuotonsa. Kevätlukukauden loppuun päättyi
meidänkin työmme joksikin ajaksi ja eräällä koulujunalla läksimme
Helsingistä. Reput oli otettu käsille talvisäilystään, pakattu
ja nuoritettu kiinni, ja täydellisessä matkailupuvussa kävimme
viimein istumaan rautatievaunuun. Ahdasta oli junalla; arvokkaat
valtiopäivä-ukot, juuri päässeinä vapaiksi lainsäätämis-toimestaan,
olivat levollisuuden edustajina matkustavaisten joukossa, heidän
välillään kihisi ainaisessa liikkeessä nuorempi ihmispolvi, ilosta
loistavia lapsia, pääkaupungin koulujen oppilaita menossa koteihinsa.
Suuri välihetki, kesä, oli tullut. Kaikki kahleet olivat auenneet,
oltiin ihan vapaat, se oli mielialan pääsävel. Ja joka kerran, kuin
kumppani kotiasemallaan erosi joukosta, sai hän eväiksi junaan vielä
jäävien meluiset onnentoivotukset, ero ei ollut raskas, kaikillahan oli
sama matka: matka kotiin.
Turengin asemalla Helsingin—-Hämeenlinnan radalla oli meidän vuoromme
erota tästä seurasta. Meillä tosin ei ollut sama matka, me emme olleet
menossa kotiin, mutta vapauden tunne oli kuitenkin kaikilla yhteinen,
me olimme tajunneet vaunuissa vallitsevan mielialan ja sillä mielellä
me aloimme nyt kävelymme.
Meidän tiemme kävi Janakkalan, Rengon ja Lopen kautta etelään päin
Hämeen ja Uudenmaan läänien syrjäistä rajaseutua kohti. Matkan
suunnitelmaa määräämässä oli ollut kaksi asianhaaraa: kaikki
me tahdoimme viettää lupa-ajan ensimmäiset päivät, niin perin
keskeyttämällä jokapäiväiset toimet kuin mahdollista, me tahdoimme
päästä kokonaan pois nykypäivän asioista, politiikista ja levottomista
puuhista, siispä syrjäisen maaseudun yksinkertaisiin oloihin. Mutta kun
muutamilla joukossamme — meitä oli neljä hyvin tottunutta matkailijaa
— oli aikaa ainoastaan määrän mukaan, täytyi meidän etsiä niin läheltä
kuin mahdollista sitä saloseutua, jonka rauhaan halusimme päästä.
Tällaista seutua toivoimme löytävämme vesiä jakavilta selänteiltä,
jotka ovat Hämeen vesistön eteläisimpien ja Lohjan vesistön
pohjoisimpien lähdeojien välillä.
Ensimmäinen päiväys ei meitä kuitenkaan vielä vienyt ikävöidyille
saloille. Olimme keskellä Janakkalan paraita viljelysseutuja, tie veti
viljavien vainioiden keskitse. Ympäristöään vallitsevan Hakoistenlinnan
harjalta, joka on äkkijyrkkä kalliokukkula muinaislinnan jäännöksineen,
katselimme kaikkea tämän maailman ihanuutta, ja ystävällinen kutsu
päivälliselle vuoren juurella olevaan Hagan herrastaloon saattoi meidät
hetkiseksi unhottamaan mietelmämme tuolla yksinäisessä metsäseudussa
tavattavastamme levosta. Mutta jo seuraavana päivänä jäi se
viljelysalue jäljellemme; me saavuimme vedenjakajalle, jonne tasankojen
ja laaksojen viljelys ei ulottunut, jossa metsä pääsi voitolle.
Salon talo Lopella oli kävelymatkaksemme valitun alueen kynnys. Kapea
kannas kahden järven välillä, jossa talo oli, oli rajana. Siinä oli
pohjoispuolella Karijärvi, joka lukemattomia jokia ja järviä myöten
kiertelee ulos Kokemäen jokeen, ja etelän puolella Punelianjärvi, jonka
vedet juoksevat alas Suomenlahteen. Me läksimme etelää kohti, ensin
vähän matkaa veneellä pitkin metsäjärvien helmeä, Puneliata. Korkeiden
rantajyrkkäyksien väliin sullottuna, joita verhosi vanha honkametsä,
oli se kapea vesi edessämme; luonto täällä oli koskematon, nyt olimme
sellaisessa seudussa, kuin olimme toivoneet. Rauhallinen autius veti
meitä puoleensa, soutu sai pysähtyä, tuuli kuljetella venettä.
Puolen peninkulman matka tai pitemmältäkin oli meillä samaa kapeata
väylää äkkijyrkkäin niemien välitse kierrätellen. Sitte se laajeni
seljaksi, jonka takaa pohjana paistoi Salmen talo — viljelysseutua
taas. Vastenmielisesti me ohjasimme veneen sinne, mutta sieltä
saamiemme tietojen johdolla syvennyimme taas kohta uudestaan saloille.
Lähellä salmea on syvällä jylhässä laaksossa Rautakosken
kankirauta-paja. Kankiraudan taonta kuuluu juuri metsäseutuun. Sieltä
se on alkanut ja siellä sillä on välttämättömät toimeentulonsa ehdot:
metsistä helposti saatavat hiilet ja metsäjärvien välisistä koskista
lähtevä vesivoima. Tämä yksinkertainen teollisuus soveltuu hyvästi
ympäristöön. Se on levollisen ja vakavan luontoinen kuten metsäkin
ympärillä. Tiemme vei tästä vieritse, me poikkesimme pajaan. Siellä
oli puoli hämärä. Ahjon edessä liikkui pajan jäntevä haltia, tehden,
apunansa hiilimies, sulatustyötä. Ääneti ja levollisena hoitelivat he
tehtäviään, he olivat esimerkkejä ihmisestä, joka tajuisella voimallaan
voittaa luonnon. Kumean napinan tavalla kuului tänne sisään kosken
kohina ja siihen seoittui palkeiden huokaileva ääni. Se oli vapaan
metsänhengen valitusta, kun hänet kahlehdittiin ihmisen ja voiton
palvelukseen. Sulatus valmistui, ahjon tulikidasta vedettiin esiin
hehkuva rautaharkko, vähäksi ajaksi vaikeni sysimusta pajansisus,
kunnes aine vesivasaran voimakkaista iskuista sai muotoa ja mustenevana
vietiin muiden päivätaoksien joukkoon.
Rautakoskelle loppui viimeinenkin pohjoisesta päin tuleva ajotie,
niin että me saimme etelää kohti matkatessamme pyrkiä edelleen läpi
metsän niin hyvin kuin voimme, valikoiden lukemattomista karjanpoluista
mukavinta. Kartta ja kompassi olivat oppainamme metsätorpasta toiseen;
me astuimme kuin sopulit suoraan aina samaa suuntaa: jos sattui vesi
eteen, etsimme rannalta veneen, soudatimme itsemme ylitse ja läksimme
taas samaan suuntaan edelleen.
Vasaran paukahdusten ääni oli jo ammoin jäänyt kuulumattomiin jäljelle
metsään, joka yhä tiheämpänä piiritti meitä, kuin viimein auringon
lasketessa pysähdyimme Paaston torppaan, joka on Lopen, Tammelan
ja Pyhäjärven pitäjäin äärimmäisten nurkkain kulmauksessa. Tulomme
oli nähtävästi odottamaton ja jotain ihan uutta, sillä nyt olimme
seudussa, jonne vieras harvoin osuu, ja ulkoasu, matkailijan kävelypuku
polvihousuineen ja reppu seljässä, teki ilmestymisemme sinne vielä
oudommaksi. Mutta Suomi on vierasvaraisuuden maa, täällä ei kysytä
passia eikä matkan tarkoitusta, taloon tulija on aina vieraan arvossa,
ja se kyllin riittää hänen viihtymisekseen. Tupa ei ollut suuri,
yksi huone vain, ehkä 6 kyynärää kullekin kantille, ja siinä asui
kaikki talon väki, isäntä ja emäntä, renki ja piika ja vielä kaksi
lasta. Mutta ettäkö meille, neljälle miehelle, ei siinä siltä vielä
olisi tilaa, ei niille yksinkertaisille ihmisille johtunut kellekään
mieleen. Yö oli kylmä — oli näet juuri kylmäin hallojen aika kesäkuun
alulla 1891 — ja me sen tähden emme tahtoneet vaihtaa tuvan lämpöä,
jossa tuli paloi avonaisessa takassa, eri huoneen etuihin, joita lato
tai aitta mäellä olisi voinut tarjota. Olkia tuotiin ja lattialle
sille pienelle alalle, joka oli tyhjänä ja paraiksi niin suuri, että
riitti, laitettiin meille tilat. Syötyämme illallista kävimme päivän
ponnistuksista väsyneinä mielellämme levolle, ja tuota pikaa oli koko
maailma vaipunut suloisimpaan uneen.
Mitä täällä oli tarjona ruokaa ja yösijaa, oli kaikkein
yksinkertaisinta, mutta eipä ollut sitte maksukaan suuri. Kuin yritimme
tilintekoon, sanoi emäntä jyrkästi, että maksusta ei mitenkään voinut
tulla puhettakaan, »olihan saatu nähdä niin paljo uutta ja siinä
oli kylliksi korvausta kaikesta vaivasta». Tosin me sekä illalla
asettuessamme yöksi että aamulla pukeutuessamme olimme olleet
uteliaimman huomion esineinä. Naiset ihmettelivät meidän varustuksemme
ja repussa säilytettyjä pikku tavaroita, ja miesten huomio kiintyi
karttoihin ja kompassiin. Ne olivat hyviä kapineita. Niiden johdolla me
olimme osanneet tulla tänne läpi metsän ja voimme osata edelleenkin,
sillä »se, joka oli osannut tänne ilman opasta, löytää kyllä itse tien
täältä poiskin», selitti isäntä aivan suoraan. Ja hän oli oikeassa.
Metsäin samoamisen aistimme oli herännyt ja tullut tarkemmaksi, ja
oppaasta riippumattomuuden sulous korvasi täydelleen pikku mutkien
vastukset, joita meillä oli kiertäessämme jotakuta kartasta näkymätöntä
suota tai lampia.
Me olimme nyt ihan keskellä metsäseutua, mutta emme kuitenkaan
jylhän, koskemattoman salon sydämmessä. Metsä oli asuttua.
Teollisuuslaitosten, Pyhäjärven pitäjän pohjoispäässä Rautakosken
ja etelässä Högforsin, läheisyys oli myöskin täällä metsässä saanut
aikaan erästä teollisuutta: hiilen polttoa. Jo lähellä Paastoa
tapasimme keskellä suurta metsää ensimmäisen hiilimiilun. Se oli meille
ihan uutta, ja yhtä outo ilmestys olimme mekin hiilenpolttajalle,
joka meidän tulostamme heräsi havumajassaan ettone-unestansa. Me
teimme tuttavuutta, kävimme istumaan hänen majansa eteen ja aloimme
keskustelun. Kun tavalliset kysymykset »mistä ja mihin» oli suoritettu,
voimme kääntää puheen metsäelämään, hiilenpolttoon. Tarjottu sikari
— rauhan piippu tämän asunnon ruhtinaalle — irroitti kielen ja ukko
alkoi kuvailunsa. Tietysti metsässä muka kummitteli, haltiat ja noidat
mellastelivat hirmuisesti; mutta yhtä varmaa oli myöskin, että miilun
tuli pelotti kaikkia pahoja henkiä ja että hän, hiilenpolttaja, ei
peljännyt mitään, asui vaan täällä kesät päästänsä, kävi silloin
tällöin hankkimassa jostakin torpasta ruokatarpeita, mutta muuten
oli kokonaan vapaan metsän vapaa poika. Jos olisimme tulleet hänen
luoksensa illalla, niin olisimme saaneet käyttää hyväksemme hänen
havumajaansa ja miilun lämpöä ja viihtyneet siinä kyllin hyvästi,
koska emme olleet tavallisia »herroja», vaan osasimme kulkea läpi
metsäin ilman opasta. Ukon vierasvaraisuus oli liikuttava ja me olimme
pahoillamme, että emme edellisenä iltana osuneet hänen luoksensa. Miilu
olisi antanut meille lämpöä kylliksi ja hiilenpolttajan mielikuvitus
olisi ihan varmaan illan valossa muuttunut selvemmäksi ja tehnyt metsän
eläväksi. Nyt me vähän levättyämme läksimme edelleen ja saimme hetken
kuluttua kokea taas samaa lähimmällä miilulla tai tervahaudalla.
Tämä ympäristö ja sen alkuperäiset olot johtivat mieleen jossakin
lausutun ajatuksen, että olisi lunastettava jokin kruununmetsä ja
säilytettävä ainiaan koskematta alkuperäisessä muodossaan, niin että
vast'edes, jolloin kehittyneempi viljelys oli valloittava metsät,
siinä edes pysyisi kuva maan alkuasutuksen ajoista. Tässä oli
sellaiselle maantieteelliselle rauhoitukselle sopiva alue. Metsä ei
ollut haaskattua, salotorpissa hoidettiin maanviljelystä esi-isäin
tavalla. — Me olimme tulleet tänne hyvästi viljellyistä seuduista ja
sellaisia oli myöskin lähellä edessämme; niiden väliin sullottuna oli
tämä salo, ja nähtävästi sai se väistyä yhä lähestyvän viljelyksen
tieltä; alkuperäisyys oli kohta häviävä. — Mutta tämä ajatus ei ollut
pitkä-ikäinen. Muutamia viikkoja myöhemmin samana kesänä oli pari
meitä matkalla kaukana Itä-Karjalassa. Siellä johtuivat mieleemme nämä
rauhoitetun alueen ajatukset ja me huomasimme ne tarpeettomiksi: Suomen
saloille ei vielä moneen vuosisataan tarvita mitään rauhoitusasetusta.
Aamupäivällä saavuimme ensimmäiseen taloon Paastosta etelään päin,
jouduimme salolta viljeltyihin seutuihin; astuttuamme vielä muutamia
peninkulmia pääsimme Högforsin suurenmoiselle rautatehtaalle ja
teollisuuslaitoksille.
Läntisen Uudenmaan ihanat järviseudut houkuttelivat meitä pariksi
päiväksi vielä etelämmäksi Vihtiin ylistellylle Hiidenvedelle, joka
kuitenkin, meidän soutaessamme sen pintaa, kätki sulouttansa sakeaan
lumipyryyn (7 p:nä kesäkuuta 1891), ja Lohjalle, josta kuitenkin
palasimme pohjoista kohti samoihin rajaseutuihin, joista äsken olimme
tulleet. Tie kävi Nummen ja Pusulan kautta Ariman lasitehtaalle ja
edelleen jylhän autioita seutuja Tammelaan, jossa yht'äkkiä kuin
tenhovoimasta salo vaihtui viljellyksi alueeksi: tiemme kävi Mustialan,
Forssan ja Jokioisten kautta.
Alue, jota olimme kävelleet oli antanut runsaasti vaihtelevaa
näkemistä. Sille, joka tahtoo ilman varsin suuria ponnistuksia ja
lyhyessä ajassa oppia tuntemaan maamme luonnon eri vivahduksia, ei ole
toista sopivampaa matkaa; kaikki, kuin houkuttelee matkailijaa, on
täällä nähtävänä pienellä alalla: metsäseudun autius, järvimaiseman
koko ihanuus, suurteollisuuden kaikki haarat ja maanviljelys
kehittyneimmässä muodossaan. Se oli meidän arvostelumme kuin viimein
Koiviston asemalla Turun radalla erosimme. Kumppanit läksivät
rautateitse Turkuun, minä nostin repun selkääni ja läksin Koivistolta
Humppilan ja Punkalaitumen kautta Tyrväälle Kokemäen joen varrelle.
Tämä marssi tuli paraaksi päiväyksekseni, 63 kilometriä 13 tunnissa.
Mutta seuraava päivä kuluikin lepäellessä.
Uudessa seurassa.
Helposti käsitettävä vastenmielisyys pitkiä rautatiematkoja kohtaan
kesäkuumalla oli minussa herättänyt ajatuksen valita tehtävääni matkaa
varten Helsingistä Viipuriin tie Loviisan, Pyhtään ja Kotkan kautta,
jota ei muuten juuri käytetä. Se tie oli kyllä vievä paljon enemmän
aikaa, mutta kun minun ei sillä kertaa tarvinnut pitää päiviä luvussa
ja kun sitä paitsi olin tavannut kävelylle halukkaan kumppanin, näytti
varsin houkuttelevalta ahtaassa rautatievaunussa matkustamisen sijasta
lähteä höyrylaivalla Loviisaan ja sieltä jalkaisin Kymijoen suuseudun
poikki, joka kartasta päättäen oli matkailijalle hyvin viehättävä.
Niinpä päätettiin panna tämä aie toimeen. Mutta ennen kuin pääsimme
lähtemään, oli matkueemme kasvanut suuremmaksi, kun näet kolme nuorta
naista tahtoi yhtyä seuraamme. Ei kukaan heistä ollut ennen kokenut
pitkän jalkamatkan vaivoja, mutta kun vastukset meidän kokemuksemme
mukaan eivät ole peljättäviä, jos matkailijan päiväjärjestystä ei
muuteta urheiluksi, niin emme epäilleet hyväksyä heidän ehdotustansa,
varsinkin kuin nämä naiset jyrkkään selittivät tulevansa tavarain
kantamiseen nähden kyllä toimeen ilman valppaan kohteliaisuuden
ainaista huomiota.
Tämän selityksen nojallakaan emme sentään katsoneet voivamme jättää
naiskumppaniemme varustuksia ihan tarkastamatta. Ei ollut vaikea
käsittää, että repun piti olla keveä, sillä meillähän lähtiessämme
oli rasittavan kesäkuuman aika. Mutta kaikki se, jota katsottiin
välttämättömäksi, kertyi kokoon pantuna melkoisen painavaksi
kantamukseksi. Itsepäistä vastustusta kesti yhä siihen suuntaan,
että sillä vähällä, jonka me sallimme jättää tuohon yhä vähennettyyn
kantamukseen, ei olisi mahdollinen soveliaasti ilmestyä ihmisten
ilmoille; kuitenkin onnistui meidän viimein saada repun paino
supistumaan 6 tai 7 naulaksi. Saatua tämä asia selville oli vielä
jäljellä päällysvaate-kysymys. Ponteva selitys, että lämpöinen, pehmeä
saali on ainoa järjellinen ja käytöllinen, ratkaisi senkin; sade- ja
kesätakit y.m.s. jätettiin kotiin.
Kaikkein näiden varustuksien jälkeen kokouduimme viimein kauniina
kesäkuun iltana itään päin lähtevään höyryveneesen. Saavuimme
Loviisaan, kävelymatkan alkuun, josta läksimme astumaan, osoitettuamme
kaupungille kaikkea tarpeellista huomiota.
Kesäkausi oli juuri alkanut, kun näet oli avattu kuuluisa kylpylaitos,
josta Loviisa kerskailee. Kylpyvieraita oli tulvinut läheltä ja kaukaa,
ja kauniissa kylpylaitoksen puistossa, johon kävelymme läpi kaupungin
päättyi, olimme keskellä tämän uusaikaisen Betesdan elämää. Meidän
ulkoasumme ja aikeemme lähteä ulos vapaasen luontoon ja turvautua omiin
voimiin, eivät soveltuneet tähän elämään. Terveyttä etsiväin joukossa
olevat tuttavamme lausuivat julkikin katsovansa mahdottomaksi meidän
toteuttaa ohjelmaamme. Me emme kuitenkaan kadottaneet rohkeuttamme;
olihan suuri erotus voimissa meidän ja kylpyelämään tuomittujen
ystäviemme välillä; siihen luottaen läksimme tielle.
Kohta saavuimme pienelle Ahvenkoskelle, Kymin läntisimmän suuhaaran
länsipuolelle, vanhalle 1743 vuoden aikaiselle valtakunnan rajalle.
Metsittyneet patterit rannalla olivat todistuksina menneiden aikain
sodista, ne olivat siinä mykkinä muistoina siitä häpeällisestä
sotaretkestä, jolloin maa ilman miekan iskua jätettiin vihollisen
armeijain haltuun. Tuon pakoretken ja sen seurauksien muisto eli vielä
kansassa. Ylhäällä kestkievarissa rupesi vanha mies tulkitsemaan
historiallisia vaiheita. »Tässä oli tullipaikka valtakunnan rajalla»,
sanoi hän, viitaten kestkievaritaloon, »ja tässä oli viimeinen
tilaisuus puolustaa maata. Ei laukaustakaan vaihdettu, riennettiin
pois, ja sen tähden seisoo tuo vanha huone vahingoittumattomana, ei sen
seinissä näy yhtäkään edes eksyneen luodin merkkiä.» — Myöhempi aika
oli jälleen yhdistänyt, mitä silloin oli erotettu, joki juoksi taas
Suomen aluetta, kostuttaen rauhallisia seutuja. Mutta vaikutus, jota
ensi tulomme sen rantaan teki mieliimme, seurasi meitä koko matkan läpi
tämän historiallisista muistoista rikkaan seudun.
Viisi päivää kuljeksimme näissä seuduissa, ensin pitkin jokivartta
ylös Ruotsin Pyhtään kirkolle ja edelleen Anjalaan, josta palasimme
Ahvenkoskelle suuren osan matkaa veneellä myötävirtaan, astuimme poikki
Pyhtään saarimaan sekä joen itäisimmän suuhaaran, vähä väliä poiketen
syrjään katsomaan merkillisiä paikkoja: Kymin linnaa, Kyminkartanoa ja
sen lähellä olevaa lohenpyyntipaikkaa n.s. Kyminluostarin vieressä, ja
viimein saavuimme Kotkaan.
Siinä oli kävelymatkamme päättyvä, kuin saimme katselluksi kaupungin
kaikkine merkillisyyksineen. Siitä me pian selvisimme ja jo lähestyi
hetki, jolloin seuramme oli hajoava. Mutta toisinpa kohtalo oli
päättänytkin. Höyrylaivoja odotellessamme, jotka veisivät meidät kunkin
omaa tietänsä, muutamia itään, toisia länteen, olimme kiivenneet
kaupungin eteläpuolella olevalle n.s. Norjanvuorelle saamaan vielä
kerran yleissilmäyksen Kotkasta ja sen ympäristöstä. Tämä korkealla
käynti herätti mieleen uusia suunnitelmia. Lähimmistä tauluista,
jotka kuvasivat sataman ja laivaväylän elämää ja liikettä, oli katse
harhaillut saarien ja luotojen ylitse ulos merelle ja pysähtynyt
etäältä siintävään Suursaareen, jonka piirteet sentään selvästi
näkyivät taivaanrantaa vasten. Päivä oli kirkas ja lämmin, vieno tuuli
leikitteli veden pinnalla, houkutellen lähtemään sinne.
Suursaaren matkan ehdotus oli ikään kuin ilmassa, ja kuin se kerran
oli lausuttu, yhtyivät siihen heti kaikki; matkailijain tavan mukaan
ei sitte myöskään enää ollut pitkältä päätöksestä toimeenpanoon,
Satamassa oli eräs Suursaaren jaala valmiina kotimatkalle; ryhdyttiin
sopimaan viennistä ja paljon ennen, kuin äsken odottamamme höyrylaivat
saapuivat satamaan, oli »Auran» ystävällinen perämies merkinnyt meidät
matkustajiksi veneesensä, nostanut ankkurinsa ja purjehtinut ulos
merelle.
Jos tuuli on sopiva, lasketaan 4 peninkulman pituinen matka Kotkasta
Suursaareen muutamissa tunneissa, mutta tällä kertaa tarvittiin paljon
pitempi aika. Heikko tuuli vei meidät kyllä ulos satamasta, mutta
päivällä sekin tyyntyi ja vielä auringon lasketessa olimme lähempänä
Suomen rantaa kuin purjematkamme toista päätä. Me olimme kuitenkin jo
kuin kotona jaalassa ja viihdyimme varsin hyvin, vaikka mukavuudet
olivatkin yksinkertaiset. Kajuutta jätettiin naisten saliksi ja
lastiruumaan asetettiin makuusijat miehiselle väelle. Kuin seuraavana
aamuna kannella näimme päivän koiton kajastavan aavalle merelle, emme
suinkaan tunteneet mitään tyytymättömyyttä oloomme. Aurinko nousi ja
toi tuulta, jaala sai vauhtia ja oltuamme vuorokauden vesillä nousimme
onnellisesti hilpeimmällä mielellä Suursaareen maalle.
Ennen kuin kahden päivän päästä läksimme paluumatkalle Kotkaan,
tällä kertaa avonaisessa luotsiveneessä, olimme ihanimman kesäilman
vallitessa kierrelleet saaren joka suuntaan ja tutustuneet tähän pikku
alaan, joka kyllä ansaitsee matkailijan huomiota. Suursaari on eri
maailma itsekseen ja sen luonnossa on paljo vaihtelua. Mahtavilta
vuoren huipuilta on mitä laveimmat näköalat merelle, matalaan Suomen
rantaan pohjoisessa ja Viron rantaan, joka näkyy kaitaisena nauhana
etelässä. Vuorten välillä kasvaa rehoittaa tiheätä metsää, ja saaren
sisällä sievän Lounatjärven rannalla on metsäjärvi-maiseman koko
ihanuus nähtävänä, niin että unhottuu mahtavan meren läheisyys.
Alhaalla kylissä, joita on kaksi, tervehtii vierasta ystävällinen
väestö, joka hyvin mielellään osoittaa vierasvaraisuutta muusta
mailmasta tänne saapuville matkalaisille.
Toista kertaa jo odotimme höyrylaivaa Kotkassa, se vain erotusta ensi
kerrasta, että nyt eron hetki tosiaan oli edessä. Vähän toista viikkoa
oli kulunut siitä, kuin läksimme Loviisasta; mitä vaihtelevimmissa
oloissa olimme saaneet koettaa voimiamme ja matkakumppanien yhteen
sopivaisuutta; kaikki oli käynyt hyvin, Loviisassa ennustetuista
vaikeuksista emme olleet kohdanneet yhtäkään, itsekukin oli tullut
toimeen omin voimin; hevoseen emme olleet turvautuneet ja vastoin
kaikkia pelotteluja, että sellainen kävelijäseura kuin meidän
huomattaisiin mahdottomaksi, jos vain tulisi todella ponnistaa voimia,
olimme me yhteisissä vaivoissa nähneet seuramme hyvin pysyneen koossa,
vaikka olikin astuttu oikein hyviä päiväyksiä, ei minään päivänä
vähempää kuin 2 peninkulmaa, yhtenä päivänä 35 kilometriä, jota paitsi
me kiipeillessämme Suursaaren kallioita ja astuessamme saarta päästä
päähän pohjoisesta etelään 12 kilometriä ja takaisin ihan raivaamatonta
polkua olimme näyttäneet vielä suurempaa kestävyyttä ja voimaa. Mutta
samalla olimme kuitenkin huomanneet matkan kaikin puolin olleen
huvimatkaa. Ja siihen arvosteluun yhtyivät seuramme kaikki jäsenet.
Koulukävelyllä.
Maalle oli noustu, miestenhuuto pidetty, lähtömerkki annettu ja joukko
— 88 miestä — läksi liikkeelle: »Kaikukohon laulu maamme» kajahuttivat
laulajat; tämän kunniamarssimme sävelten tahdissa marssimme läpi
rauhallisen kylän kohti uusia vaiheita. Ripeässä tahdissa siinä
astuttiin, uljas rohkeus matkakumppanina. Ja sitä kyllä tarvittiinkin
tänä päivänä, ensimmäisenä, jolloin voimia oli toden perästä
koeteltava. Me olimme pari päivää sitte kokoutuneet Lahteen, jossa
idästä tulleet ottivat vastaan Helsingistä saapuneen pääjoukon sekä
siihen joka asemalla liittyneet lisät. Kauppalaa ympäristöineen oli
katseltu, käyty läheisellä Tiirismaalla, joka on Etelä-Suomen korkein
kohta, ja jatkettu matkaa höyryveneellä Heinolaan. Aikaisin tänä
aamuna olimme lähteneet vierasvaraisesta kaupungista kahdella meille
ystävällisesti annetulla höyryveneellä Koskenniskaan, jossa Kyminjoki
lähtee Heinolan etelänpuolisista järvistä ja ensi kerran katkaisee
Salpausseljän.
Matka oli tänne saakka ollut aivan mukava. Mutta Koskenniskasta alkaen,
josta nyt olimme lähteneet, olimme ainoastaan omain kulkuneuvojemme
varassa. Matkaohjelmaan kuului kulku pitkin tämän mahtavan joen vartta
aina mereen asti; siispä myöskin käynti Mankalan koskilla, joka seutu
on ehkä kaunein tällä matkalla. Oli täytynyt luopua ensi aikeestamme
päästä soutamalla Koskenniskasta Mankalan kylään, kun oli perin vaikea
saada riittävästi veneitä meidän suurelle joukollemme; mutta kun emme
kuitenkaan tahtoneet luopua Mankalassa käynnistä, päätettiin astua
sinne. Matka oli pitkä, lähes 2 peninkulmaa, tienä ainoastaan kapeita
metsäpolkuja, ja Mankalasta oli meillä vielä peninkulma Kauramaahan
eli siihen paikkaan, jossa joki laskee Iitin kirkkojärveen. Sinne
meidän täytyi vielä ehtiä samana iltana päästäksemme höyryveneellä
mainitun järven sekä sen jatkon Pyhäjärven yli Oravalaan, jossa meille
viimeinkin oli yösijaa varustettuna.
Päiväys oli siis melkoinen, noin 3 peninkulmaa ilman vesimatkoja; olisi
sen kyllä saanut supistumaan ainakin puoleksi, mutta silloin olisi
meidän täytynyt jättää paras kohta, Mankala, syrjään, eikä siihen ollut
kellään halua.