JALKAMATKOILTA
Kirj.
Toht. August Ramsay
Suomensi
Aatto S.
Matkailu ja vireys
Porvoossa,
Werner Söderström,
1891.
SISÄLLYS.
Esipuhe.
Matkalla.
Jalkamatkoilta.
Metsäseudussa.
Uudessa seurassa.
Koulukävelyllä.
Ohjeita ja neuvoja.
Jalkamatkoja Suomessa.
Varustautuminen.
Yleisiä sääntöjä.
Esipuhe.
Jalkamatkailijan vapaa elämä on aina siitä asti, kuin nuorena
ylioppilaana tein ensi matkani ympäri maan, houkutellut minua uusille
retkille. Kesähuvilan rauha on joka vuosi ainakin joksikin ajaksi
vaihdettu jalkamatkaan eri seuduissa. Lupa-ajan tultua olen täyttänyt
reppuni ja lähtenyt matkalle, ja joka kerran olen niiltä matkoiltani
saanut muistoja ja kokemuksia, jotka ovat runsaasti korvanneet kaikki
vaivat. Kävelijä on vaatimattomin kaikista matkailijoista, ja sen
tähden on hän kaikkialla tervetullut vieras. Etsimättä kohtaa häntä
maalaiselämä kaikkine moninaisesti vaihtelevine oloinen, joten hänen
matkansa saa paljon syvällisempää sisällystä, kuin paljas luonto voi
antaa.
Niiden joukosta, jotka varustautuvat tällaisille matkoille, etsii tämä
kirjanen lukijoitansa. Minä olen siinä antanut ohjeita ja neuvoja,
jotka voivat olla ensikertalaiselle jalkamatkalla hyödyksi. Näiden
ohjeiden ja neuvojen jonkin verran valaisemiseksi on kirjan alussa
muutamia hajanaisia kuvauksia omilta matkoiltani. Ne jutuistaan tässä
ilman mitään vaatimuksia. Ehkä ne kuitenkin voivat innostuttua lukijaa
noudattamaan esimerkkiä ja lähtemään retkeilylle kauniisen, avaraan
maahamme.
Helsingissä joulukuussa 1891.
_Kirjan tekijä_.
MATKALLA.
Jalkamatkoilta.
Monta vuotta on jo kulunut siitä, kuin tein ensimmäisen pitkän
kävelymatkani Suomessa. Se tapahtui kesällä 1877. Olin silloin nuori
ylioppilas, samoin kumppanitkin, joiden kanssa kävelyliitto oli tehty.
Tällaisen matkan ajatus oli herännyt meissä jo kouluaikana, mutta vasta
nyt oli mielestämme tullut sopiva aika panna se toimeen. Kaikilla
meillä oli jo ensimmäinen ylioppilasvuosi elettynä. Kumppanit olivat
oleksineet Helsingissä, kuunnelleet luentoja yliopistossa, ottaneet
osaa osakunnan elämään ja täysin tutustuneet kaikkiin akatemiallisiin
oloihin. Sallimus tosin ei ollut minulle suonut samoja etuja, minä olin
koko vuoden sijaisena hoitanut kolleegan virkaa maaseutu-lyseossa;
mutta jos ei oteta lukuun tätä pientä kokemuksien ja kehityksen
epätasaisuutta, saattoi kumppaniseuraamme katsoa ulkonaisesti hyvin
yhteen sopivaksi. Sisällisen seurarauhan säilymisestä oli hyvä toivo,
kun me hyvinä kumppaneina olimme yhdessä kulkeneet läpi koko koulun
ihan ensi luokalta viimeiselle asti.
Hyvässä toivossa saavamme iloisen kesän kokoutui pieni joukkomme
Viipuriin, ja kuin minä 15 päivänä kesäkuuta pääsin virastani —
koulujen kevätlukukausi oli siihen aikaan kahta viikkoa pitempi
kuin nyt — olimme viimeinkin valmiit lähtemään. Emmekä totisesti
toiveissamme pettyneetkään. Kuin 7 päivänä elokuuta Hämeenlinnasta
erosimme kukin omille teilleen, oli sopu kumppanien kesken vielä
ennellään ja me olimme koko seitsemän viikkoa nauttineet täydellisen
vapauden kaikkea suloutta. Olimme kulkeneet puolen Suomea; pitämättä
lukua mistään matkasuunnista ja lähtöajoista olimme astuskelleet
paikasta paikkaan ja käyttäneet päivämme, miten milloinkin
sattui. Päivämarssin pituus ei ollut aamusta määrättynä eivätkä
myöskään levähdyspaikat merkityt mihinkään edeltä päin tehtyyn
matkasuunnitelmaan. Missä hyvänsä näkyi viehättävä paikka, siihen
poikkesimme, ja lepoaika sekin oli mitattu ainoastaan sen perusteen
mukaan, että saimme nauttia kaikkea hyvää ja kaunista, missä sitä
vain eteen sattui. Me tosiaan annoimme kullakin päivällä olla surun
itsestään, huomispäivästä me emme tienneet mitään, oli sittekin; kuin
se tuli, vielä aika sitä ajatella. Ja juuri täten oli matkamme saanut
runsaammin sisällystä. Kun usein oli täytynyt tyytyä majapaikkaan
melkein ihan valitsematta, olimme siten joutuneet hyvin monenlaisiin
oloihin ja nähneet kansanelämän kaikkia eri muotoja ja vivahduksia.
Kävelijän ulkoasun yksinkertaisuus oli kaikkialla toimittanut meille
ystävällistä vastaan ottoa, ja me olimme huomanneet, miten paljon
lähempänä jalkamatkailija on kansaa ja miten paljon enemmän mieltymystä
ja osanottoa hän saavuttaa kuin ylhäinen matkustaja.
Tosin matkallamme ei ollut tapahtunut jännittäviä seikkailuja, mutta,
mitä olimme kokeneet, oli kyllin riittänyt tekemään lupa-aikamme
sisällysrikkaaksi. Alkavia kun vasta olimme, oli meillä tosin usein
ollut vaikeuksia voitettavana varustemme sopimattomuuden tähden, mutta
ne varjopuolet pian unhottuivat ja pysyväksi tulokseksi matkastamme
jäi päätös lähteä jonakin seuraavana vuonna taas löytömatkoille omaan
maahan. Sen luontoa ja kansaa olimme alkaneet oppia tuntemaan, meillä
oli halu uudistaa ja laajentaa sitä tuttavuutta. Ja varma on, että
jos kuka hyvänsä on vähänkin koettanut sellaista vapaata elämää, hän
mielellään ainakin muutamiksi viikoiksi vaihtaa "kesävieton" unteloisen
mukavuuden siihen sulouteen, jota kuljeksiminen maaseuduilla tarjoaa.
Kuopioon päin pyrkivän höyrylaivan kannella olimme aamulla lähteneet
Viipurista ja parissa tunnissa saapuneet Saimaan kanavan varrelle
Rättijärvelle. Siihen me pysähdyimme ja käänsimme matkamme kohti
Jääsken kirkkoa. Ensi kerran kiinnitettiin hyvästi nuoritetut reput
selkään ja pikku joukkomme läksi liikkeelle. Iloisina riensimme alas
maantielle, joka oli avoinna edessämme. Kohta jäi kanavan rantain
huvila-alue jäljelle, silmää eivät enää puoleensa vetäneet siistittyjen
kesähuvilain hiekoitetut käytävät eikä huolellisesti hoidetut
istutukset, puiden välissä ei enää näkynyt huvilaelämään välttämättä
kuuluvia makuuverkkoja; samallapa myöskin haihtuivat kaikki muistotkin
hiljaisen kesäelämän mukavuusiloista. Vastaamme löyhähteli metsän
tuoksu ja ympärillämme oli luonto raikkaana ja elävänä. Edessämme
tanssi muutamia vasikoita tien varrella; ne oli juuri päästetty ulos
vapauteen, ja se niitä huumasi, kesäilma ja valo levittivät elämän
virkeyttä kaikkiin heidän jäseniinsä. Me tunsimme mieltymystä noihin
elukoihin, me ymmärsimme niiden iloa osoittavat hypähtelemiset.
Talvisyöttö kirjoilla ja vakavalla työllä oli päättynyt, nyt mekin
olimme menossa kesälaitumille. Ja samoin kuin nelijalkaiset ystävämme,
emme mekään olleet kahlitut mihinkään säännölliseen kulkujärjestykseen
eikä marssitahtiin, vaan astuimme milloin tiheässä joukossa, milloin
joka mies erikseen tai pikku ryhmissä; ei siinä tarvittu seuraa eikä
järjesteltyä keskustelua tekemään astuntaa kevyeksi: luonto oli
ensimmäisessä kevätasussaan ja se tarttui meihin, kaikki ympärillämme
oli uutta ja piti mieltä virkeänä. Siten kului ensi peninkulma.
Yleisellä matkailijain tiellä Rättijärveltä Imatralle ei ole mitään
erikoista viehätystä, se päin vastoin on ihan yksitoikkoinen. Siitä me
alussa vähän huolimme, sillä sisällinen iloisuutemme peitteli meiltä
kaikki seudun kauneuden vajavaisuudet; lauleskellen ja riemuiten
riensimme eteen päin. Mutta päivemmällä, kuin aurinko paahtoi
kuumimmillaan ja me jo olimme ehtineet kappaleen toista peninkulmaa,
laimeni virkeys, ja päivällislevähdyksen aikana tunkeutui esiin jo
vakavia arveluita. Ei mikään tässä maailmassa ollut mielestämme
täydellistä, kaikkein vähimmän ansaitsivat meidän varuksemme suurta
arvoa. Hämärän aavistuksen tavoin aloimme tajuta sitä, vaikka alussa
kyllä koetimmekin torjua kaikkia huolia pois luotamme.
Siihen aikaan oli matkailuelämä Suomessa vielä ihan ensi kapaloissaan.
Kangasala, Punkaharju ja vesitie Kuopioon olivat melkein ainoat
huvimatkapaikat sisämaassa, ja nekin matkat tehtiin kaikkein
mukavimmilla kulkuneuvoilla, kuin oli saatavana. Jalkamatkat
ulomma kotiseudun rajoja olivat perin harvinaisia, kanootti- ja
polkupyöräretket olivat ihan tuntemattomat. Samalla oli myöskin hyvin
vähäinen ja tietyksi leviämätön kaikki kokemus siitä, mitkä varukset ja
reput ovat soveliaat pitkälle jalkamatkalle, jolle suurta kapusäkkiä
ei käy ottaa mukaan. Joku tosin oli ollut mukana jollakin kävelyllä
ulkomailla, Norjassa tai Sveitsissä, ja tiesi kertoa matkailijan
repuista, puvuista j.m.s. taikkapa näyttää itsestään valokuvaakin,
jossa hän oli alppien kiipeilijän tamineissa, mutta kaikki se kuului
matkamuistelmain alalle ja tuli sitäkin vähemmin noudatettavaksi
kotimaassa, kuin tähän aikaan ei vielä ollut kehittynyt eikä juuri
houkuttelevan luontoinenkaan tuo samanlaisten matkojen kotimaassa
tekemisen ajatus. Mitään matkailijayhdistystä ei silloisen matkamme
aikana ollut kuten nykyään levittämässä hyödyllistä tietoa kaikesta,
kuin matkailuelämään kuuluu. Siispä meidän täytyi varuksiin nähden
tulla toimeen oman keksimiskykymme avulla. Ja siinä tuli ilmi, että
me olimme aikamme ja vallitsevain olojen lapsia. Meille ei ollut edes
aavistuksenkaan tavoin johtunut mieleen hankkia mitään erikoista
matkailupukua, joka olisi ollut sopiva missä tilaisuudessa hyvänsä,
sekä herrastaloissa ja kaupungeissa käydessä että ulkoilman vapaammissa
oloissa. Varuksiimme kuului siis välttämättömänä osana moitteeton
seurapuku, huolellisesti reppuun soviteltuna. Se taas vuorostaan veti
mukaansa koko joukon muita siistiin pukuun kuuluvia kapineita. Ja
niistä kaikista olivat kantamuksemme kasvaneet melkoisiksi sekä koolta
että painolta. Taakan koko ei olisi paljoakaan haitannut, mutta 20
tai 25 naulan paino tuli piankin rasittavaksi kantaa. Ja niin kuin se
meillä oli ilman eri alustaa ainoastaan kapeista hiihnoista riippumassa
olkapäiden varassa, se ei suinkaan enentänyt huvimatkan hauskuutta,
vaan joka silmänräpäys muistutti olemassa olostaan.
Tämä oli ensimmäinen kokemuksemme; mutta mukavasti ojentuneina
levätessämme varjoisella koivikkomäellä emme kuitenkaan vielä ryhtyneet
vakavasti arvostelemaan asiata, ainakaan taakan vähentämiseen päin.
Ollen vakuutetut, että repuissamme oli ainoastaan ihan välttämätöntä
tavaraa, kannoimme ristiämme kärsivällisesti. Ainakin olimme nyt vielä
hyvin kaukana sen lauseen totuuden tunnustamisesta, johon sittemmin
olen runsaamman kokemuksen nojalla johtunut, että näet jalkamatkalle
otettu kantamus ei koskaan voi olla liian pieni. — Arveluttavampaan
miettimiseen olivat jalkamme antaneet aihetta. Joka miehellä oli
kyllä erilaiset jalkineet, mutta ei kukaan ollut oikein tyytyväinen.
Eräällä oli jo jaloissa rakkoja ihan uusista ja mukaviksi vielä
astumattomista kengistä; toinen oli metsäteiden ja kosteuden varalta
vetänyt jalkoihinsa pitkävartiset saappaat, jotka tuota pikaa tulivat
sekä raskaiksi että kuumiksi sileällä maantiellä; kolmas tunsi joka
kiven nyppylän ja muut pienimmätkin epätasaisuudet tosin keveiden vaan
liian hienopohjaisten kenkiensä lävitse, ja neljännellä oli se vastus,
että hänen täytyi tuon tuostakin pysähtyä tyhjentämään mataloista
vaatekengistään pois hiekkaa.
Aamupäivän havainnot olivat masentavia ja kuin taas läksimme
liikkeelle, tapahtui se alla päin. Me astuimme ääneti, kukin
itsekseen mietiskellen tulevaisuuden toiveita. Ainoastaan
virstapatsasten kohdilla kuului joku lyhyt lause tien pituudesta
ja yksitoikkoisuudesta; vaan eivät nekään saaneet oikeata puhelua
vauhtiin. — Näin täyttyi taas peninkulma, tunnit kuluivat, ilta
alkoi tulla. Ilta-aurinko haihdutti yksitoikkoisuuden äsken vielä
keskipäivän kuumuudessa niin ikävästä seudusta; erilaiset varjostukset
ja värinvivahdukset vaihtelivat, metsässä heräsi elämää ja ääntä,
ympärillämme vilkastunut elämä herätti meidänkin ontuneet mielemme,
väsymys haihtui uusista huomioista ja astunta muuttui ripeämmäksi.
Kohta saivat laulajamme — joita oli matkassamme kaksi — ääntä
soittimiinsa ja muhkean marssin sävelten kaiussa laskeuduimme Vuoksen
rantaa kohti: olimme päässeet päiväyksemme päähän, Jääsken kirkonkylään.
Edessämme joki leveänä ja kirkkaana hiljakseen virtasi tietänsä.
Kun se nyt siinä niin tyynipintaisena kuvasti kaikkia iltataivaan
värivivahduksia, ei siitä saattanut edes aavistaakaan, mikä taistelu
sillä oli vähän ylempänä ollut kestettävänä hyökätessään koskea
toisensa perästä Salpausseljän vuoriaidan lävitse. Raivo oli tänne
tullessa jo asettunut, ei edes ylempänä joessa olevain koskien
mahtava pauhukaan kuulunut tänne asti. Hiljaisuus vallitsi luonnossa,
ja kylässä, johon pysähdyimme, oli kaikki jo unen helmoissa. Oli
lauantai-ilta, pyhäsoitto oli jo aikaa sitte kaikunut, nyt levisi yön
hiljaisuus yli koko seudun.
Emmepä olleet odottaneet sitä kuvaa, kuin edessämme näimme. Vuoksesta
syntyviin mielikuviin liittyy tavallisesti rajun luonnonvoiman ja
kuohuvain koskien ajatus, jotka raivaavat tieltänsä kaikki esteet.
Imatran mukaan kuvitellaan koko jokea, ja kun Imatra meilläkin oli
Vuoksenmatkamme pääkohtana, olikin tuon hairauksen helppo tapahtua.
Tässä nyt oli meillä edessä ihan toista ja kuluipa hyvä hetki aikaa
ennen, kuin totuimme tähän hiljaisuuteen. Mutta mitä kauemmin istuimme
rantaäyräällä, joki tuossa allamme, sitä mahtavammalta se alkoi
näyttää koko suuruudessaan ja sitä houkuttelevammalta rupesi tuntumaan
matkailu sitä pitkin myötävirtaan. Se tuuma sai kuitenkin tällä kertaa
raueta, mutta tämän ensimmäisen Vuokseen tutustumiseni vaikutus on
sittemmin vetänyt minua takaisin tämän vesistön luo, ja minä olen
monella matkallani pitkin jokea päästä päähän sittemmin huomannut, että
me silloin luopumalla sen pintaa matkailemasta riistimme itseltämme
tilaisuuden päästä maamme mitä ihanimpaan seutuun. Ken tulee Jääskeen,
hänen pitää välttämättä tehdä venematka myötävirtaan ainakin parin
peninkulman päähän. Vuoksi on eri maailma itsekseen, sillä on oma
luontonsa ja omat erikoiset varjostuksensa.
Seuraavana aamuna oli elämää ja liikettä rannalla; väkeä kokoutui
Herran huoneesen ja lauttapaikassa, jonka vieressä meidän majatalomme
oli, vallitsi vilkas liike, joukko toisensa perästä kuljetettiin
kirkon puolelle; me seurasimme myöskin ihmisvirtaa yli joen. (Muhkea
maantiesilta, joka nyt Jääsken kirkolla yhdistää Vuoksen molemmat
rannat, ei tähän aikaan ollut vielä edes tekeilläkään.)
Toivo saada nähdä ihmisjoukkoa kirkkomäellä oli eilispäivänä
jouduttanut askeliamme. Näyttelyistä ja kansatieteellisistä museoista
oli kaunis Jääsken puku meille kyllin tuttu, nyt olimme sen kotimaassa
ja tottahan sitä oli nähtävänä kirkkomäellä jos missään.
Ei meitä kuitenkaan sinne vetänyt mikään kansatieteellinen asian
harrastus, vaan tavallinen matkailijan uteliaisuus, tuo halu nähdä
jotakin uutta ja maassamme harvinaista: kansallispukuja elävien
ihmisten yllä. Ja juuri sen tähden toiveemme perin pohjin pettyivät.
Sillä sitä todellisuutta ja elämää, jossa näimme nämä kirjavat puvut,
sitä edustamassa oli kymmenkunta ryppyistä mummoa, nekin jo ihan
haudan partaalla. Museon vahakuva elottomanakin oli viehättävämpi kuin
nämä menneen ajan jäännökset. Nuori polvi oli luopunut es'isäinsä
tavoista. Jääsken puku oli joutunut museon omaisuudeksi; sen entisessä
kotiseudussa oli uusi kaunoaisti mieltynyt kaupunkilaisiin ostokoruihin.
Mutta ilman sitä erikoista väriäkin, jota olimme toivoneet näkevämme
siinä elävässä taulussa, tarjosi se kyllä paljon havaintojen aihetta.
Kirkolle kokoutuu kansaa pitäjän joka kulmalta. Kirkko on yhteen
kuulumisen ja yhteyden tunnusmerkki. Salon uutisasukas, joka on usein
viikkokausia elänyt yksinäistä elämäänsä etäällä muista ihmisistä,
pääsee täällä taas yhteyteen muun maailman kanssa. Hänen kysymyksensä
»mitä kuuluu?» ei ole tyhjä lausetapa, ja toinen kysymys »onko rauha
maassa?» vaatii vastausta. Ja jos menee eri ryhmien luo, saa siellä
kuulla kaikenlaisia asioita keskusteltavan. Elämä kirkkomaalla on
etäisillä maaseuduilla jokapäiväisten sanomalehtien sijassa. Viisaat,
varakkaat tilalliset keskustelevat suuria päivän asioita ja kunnan
sisällisiä oloja, emännät tekevät torikertomusta ja merkitsevät hintoja
muistiin. Ja nuorten neitosten silmistä, jotka tutkivasti tähystelevät
lähimmäisen ulkoasua, voidaan lukea muotilehden uusimmat uutiset.
Vieras saa vapaasti liikkua ihmisjoukossa ja ottaa osaa keskusteluun,
johon hänen tietonsa ja uutisensa suuresta maailmasta ovat
tervetulleena lisänä. Ja samalla hän itse saa laventaa maan
tuntemistansa. Uusilta tuttaviltaan saa hän kaikenlaisia tietoja
seudusta ja sen oloista, ja jos matkasuunnitelma ei ole edeltä päin
määrättynä, tapahtuu useinkin, että kuuluu hyviä ehdotuksia matkan
teosta sen tai tämän ihmisryhmän kanssa paluumatkalla joko maitse tai
vesitse jossakin kotiutuvassa kirkkovenheessä.
Tällä kertaa me kuitenkin hylkäsimme kaikki sellaiset tarjoukset,
huvittelun myötävirtaan olimme jo kerrassaan jättäneet mielestämme,
ja nyt meitä sitä paitsi ystävällisesti kutsuttiin pappilaan. Tätä
kutsua teki sitä vähemmin mielemme jättää käyttämättä, kuin pari
matkakumppaniamme tarvitsi pitempääkin levähdystä kärsimiensä vammojen
parantelemiseksi.
Me olimme astuksineet pitkin Vuoksen rantaa Jääskestä Saimaalle,
nähneet joen purkautuvan Salpausseljän läpi, käyneet Vallinkoskella ja
Imatralla ja tehneet reikiä itään ja pohjoiseen päin Ruokolahden ja
Rautjärven pitäjiin, milloin maanteitä, milloin metsäpolkuja myöten;
viettäneet juhannusta Parikkalan pappilassa ja siellä miellyttävimmän
vierasvaraisuuden viivyttäminä koko neljä päivää käyneet katselemassa
tämän luonnonkauniin pitäjän monia nähtäviä paikkoja, harjuja,
metsäjärviä ja koskia; sitte marssineet edelleen Punkaharjulle ja
viimein saapuneet Savonlinnaan.
Jalkamiehen elämä oli täll'aikaa vähitellen saanut eräitä säännöllisiä
ominaisuuksia. »Aamuhetki kullan kallis» oli ohje, jonka pian
otimme noudatettavaksi. Aamuvilposessa sujui astunta kevyesti ja
olo ulkoilmassa antoi niin paljon tekemistä mielelle, että matka ei
tuntunut pitkältä. Mutta mikäli aurinko nousi ylemmäksi ja lämpö kasvoi
rasittavammaksi, sikäli tulivat askeleetkin raskaammiksi, maantie
pölyisemmäksi ja jalat vähemmin totteleviksi tekemään palvelusta,
»Asianomaisesti todistetusta sairaudesta» annettiin niille siiloin
virkavapautta, jos ei ollut sinä päivänä päästävä minkään määränmatkan
perille. Levättyä muutamia tunteja ja oikein rehellisesti nukuttua
ulkona tai jossakin miellyttävässä talonpoikaistalossa lähdettiin
taas liikkeelle korvaamaan iltapäivän ja illan hetkinä helposti, mitä
päivällä oli laiminlyöty. Iltasilla kävi astunta kaikkein paraiten;
usein oli vaikeampi keskeyttää kävelyä kuin jatkaa sitä yötä myöten.
Tavallinen päiväys oli 35 tai 40 virstaa; josta 10 tai 15 virstaa
suoritettiin aamulla, muu osa päivällislevon jälkeen. Lyhyitä
levähdyksiä soimme itsellemme silloin tällöin jollakin mäen rinteellä
vilvastuttavassa varjossa tai missä näköala vaati pysähtymään. Sopivan
järvenrannan ohi kulkiessa ei virkistävää uintia lyöty laimin. Tätä
järjestystä noudattamalla riittivät voimat hyvästi, varsinkin sitte,
kuin jalat, jotka alussa eivät kestäneet juuri mitään, vähitellen
vahvistuivat ja me opimme, miten niitä on oikein hoidettava.
Siistissä puvussa me olimme Viipurista lähteissämme, mutta kohtapa
maantie-elämä jätti jälkensä ulkoasuumme. Kuin jonkun ajan päästä
tuuli toi sadetta, meni viimeinenkin komeuden jäännös menojansa.
Vaan kuin hilpeä mieli ei toki samalla huuhtoutunut pois, ei tuo
pukuvahinko suurikaan ollut; kävely sujui yhtä kevyesti, ja missä
tarvitsi arvokkaasti esiytyä, tuottivat lyyra ja valkoinen lakki
tarpeeksi loistoa joukollemme, vaikka puku muuten ei ollutkaan säännön
mukainen. Tässä kuten muissakin kohdissa opimme mukautumaan oloihin
sellaisinaan, kuin olivat, ja huomaamaan joka kohdasta valoisan
puolen. Kaikki hartaat toivotukset sen tai tämän asian muutoksista,
jota meidän voimamme eivät riittäneet korjaamaan, olivat kerrassaan
karkoitetut joukostamme ja tuomitut »hyödyttömiksi unelmiksi».
Varsinkin koski se päätös meille niin tärkeitä ilmoja. Niistä saattoi
meidän käsitystapamme sovitella tällaiseksi viisaaksi lauseeksi:
kesällä ei sada, ja jos sataa, ei siitä kastu, ja jos kastuukin, ei
se mitään tee! Sillä mielellä ottaen vastaan tuulet ja sateet elimme
aivan onnellisesti ihan riippumatta ilmapuntarin ennustuksista, ilman
sadetakkia, kalosseja ja sateenvarjoa.
Tyytyväisyys oli kumppanina matkallamme ja se juuri on onnellisesti
matkustamisen taidon avain, se täytyy matkailijan aina hankkia
mukaansa, sitä runsaammin, mitä enemmin hänen täytyy tulla toimeen
omin neuvoin, saamatta kulkupaikoilta mukavuuksia, mitä haluttaisi. On
tärkeämpi ja hyödyllisempi sekä jokaisen että kaikkein hyvinvoinnille
etsiä hyvä puoli joka tilasta ja tapahtumasta kuin käyttää
terävyyttänsä sen heikkojen puolien etsimiseen. Ruoka ja yösijat täällä
syrjäisissä seuduissa totisesti eivät olleet parasta lajia, mutta
tieto, että nautimme parasta, kuin oli saatavissa, oli kuitenkin hyvänä
lohdutuksena. Ja sydämmellisin vierasvaraisuus, jota meille osoitettiin
köyhimmissäkin majoissa, tukeutti kaikki ankarat arvostelut ja teki
kaikki miellyttäväksi.
Jo taloon tulo herätti iloa joukossamme. Suuret kantamuksemme ensinnä
vetivät puoleensa huomiota. Että me ainoastaan ulkoasumme koreuden
ja siisteyden vuoksi kannoimme koko miehentaakkaa seljässämme, oli
tietysti ihan käsittämätöntä salon yksinkertaisille asujamille.
Niinpä meiltä aina ensinnä kysyttiinkin, mitä repuissa oli. Jos vain
oli, kuten kysyjät arvailivat, niin pian meillä olisi ollut kauppa
täydessä vauhdissa. Joskus huviksemme pidimme kyselijöitä vähän aikaa
uteliaisuutensa uhreina ja aloimme hitaasti purkaa taakkaa, jolloin
talon nuori väki kokoutui katsomaan. Tosin heidän toivonsa pettyi,
mutta laukun monet sekä käytännöltä että hyödyltä ihan oudot pikku
tavarat tekivät nekin sentään näyttelyn viehättäväksi, ja huudahdukset
hupaisesti selittivät teeskelemättömintä ihmettelyä ja kummastelua.
Usein eri vaatekappaleet kulkivat kädestä käteen tarkasteltavina
ja joku kirjava, silkkinen kaulaliina sai siinä osakseen suurimman
mieltymyksen.
Kuin oli asian mukaisesti saatu selville, että me emme ammatiltamme
olleet mitään kaupustelijoita, kysyttiin, olimmeko sitte kisällejä,
ehkä maaluuammatin harjoittajia, matkalla johonkin läheiseen
kirkonrakennus-työhön. Vaikka olisikin ollut houkuttelevaa antaa
itseensä sovittaa sitä kiitosta, kuin ammattiritari saa vanhassa
laulussa
Kisälli kiertää mailmaa,
On työssään taitomies,
Ken kiertää pitkin mailmaa,
Hän maailman on mies,
niin meidän kuitenkin täytyi totuuden tähden esittää itsemme ainoastaan
ylioppilaiksi ja siinä asemassa osoittaa olevamme maailman miehiä. Se
tuli vielä vaikeammaksi, kun meidän täytyi kumota sekin tavallinen
luulo, että meillä oli ehkä tehtävänä jokin kartoittaminen joko järven
laskua, kanavan kaivamista tai rautatien tekoa varten. Että me ilman
mitään toimittamista tai korvausta, ainoastaan huviksemme olimme
antautuneet kärsimään kaikkia jalkamatkan vastuksia ja vaivoja, se oli
vaikea ymmärtää; sillä että oppiminen tuntemaan maata ja kansa olisi
mitenkään viehättävää, sitä ei ollut helppo käsittää sellaisen, joka
ei ollut koko ikänään liikkunut ulompana oman pitäjän ahdasta alaa
tai jonka maantieteellinen kotiseutua etäisemmän maailman käsitys ei
ollut enempää laajennut, kuin joku matka lähimpään kaupunkiin voi
opettaa. Niinpä meidän selityksemme kävelymme tarkoituksesta aina
herättikin kummastelevan, melkein sisällyksettömän huudahduksen: »vai
niin, eikö muuta kuin huviksi!» Mutta silloin otettiin kartat esille ja
kuin me kaikkein ihastukseksi näytimme paperilta kylän, jossa olimme,
ja siitä lähtein teimme kierroksen ympäri pitäjää, heräsi pian halu
saada tietää enemmänkin maailmasta, ja kohta olivat kaikki, nuoret ja
vanhat, matkalla ympäri maata. Erilaisia oloja kuvaelmin, kysymyksiin
vastaeltiin ja ennen jo, kuin kartat jälleen pantiin kiinni, olivat
kaikki yksimieliset, että maailma on suuri ja että siinä kyllä on paljo
näkemistä ja että se, joka on nähnyt paljon, myöskin tietää paljon ja
on maailman mies.
Täten saimme lujaa jalansijaa, ja muutamien meistä ollessa yleisen
keskustelun ylläpitämisen puuhassa oli toisilla tärkeänä tehtävänä
tiedusteleminen talon ruokavaroja ja huolen pitäminen, että saatiin
välttämättömintä pureksittavaa. Kärsivällisyyttä meillä kuitenkin piti
siinä olla, sillä eipä oltu totuttu ruuan laitteluun; aina alussa
näyttiin olevan epätietoiset, tokko »herrat» voivat tulla toimeen
sillä, mitä talossa oli tarjota. Mutta kuin viimein pääsimme käsiksi
ruokiin, mitä eteen oli pantu, näytimme kyllä, että kaikki emännän
epäilemiset niiden kelvollisuutta olivat turhat, vaikkapa ruokalista
ei ollutkaan kovin vaihtelevainen: viilipiimää, nuorta maitoa, voita
ja leipää, tavallisesti lisäksi vielä munia, joskus tuoretta kalaa
tai joku liharuoka; perunat olivat keskikesällä harvinaisia, kun
talvivarasto oli loppunut eikä sen kesän sato vielä ollut kohtakaan
käytettävänä.
Vaikka saimmekin kokea suurta vierasvaraisuutta ja muuten hyvästi
viihdyimme vapaissa oloissa talonpoikaistaloissa, niin olipa sentään
tarve saada yksinkertaiseen ruokajärjestykseen vähän vaihetteluakin.
Kiitollisina me sen tähden otimme vastaan vaihtelutilaisuudet,
milloin niitä tarjoutui. Ja kyllä niitä olikin. Siihen aikaan ei
vielä ollut mitään matkailijayhdistystä eikä sen asiamiehiä kaikissa
maan paikoissa, ei matkailijalla myöskään ollut ohjeena mitään
matkakäsikirjaa Suomesta. Jos hän silloin tahtoi saada selkoa jonkun
seudun merkillisyyksistä, täytyi sen tapahtua suureksi osaksi siten,
että itse niitä etsi omin neuvoin, mikäli mahdollista. Meidän tilamme
saattoi siis meidät kussakin paikassa hankkimaan sellaisia tuttavia,
jotka voivat olla meille tässä kohdin hyödyksi. Tietysti silloin
pappilat meitä hyvin vetivät puoleensa. Hyvin onnistuneet käynnit
Jääskessä ja Parikkalassa houkutelivat sitä paitsi koettelemaan sitä
keinoa muuallakin ja ennen matkamme loppua kuului ohjelmaamme, että ei
pitänyt laiminlyödä käyntiä pappiloissa ohi kulkiessa.
Kuin päätös sellaisesta vieraaksi menosta oli tehty ja pukuja vähän
tarkasteltu, pantiin arpaa, kenen tuli johtaa joukkoamme, ja sitte
astuttiin rohkeasti edelleen. Pääsy ja tutustuminen tapahtui tuota
pikaa, ja mitä olematon matkailukirja ei voinut meille antaa, saimme
nyt miellyttävimmässä muodossa. Lyhyttä käyntiä pappiloissa ei koskaan
hyväksytty, katseluvuoria, historiallisia merkkipaikkoja, ihmeellisiä
metsäjärviä ja koskia oli katsella; siten kului pari kolme päivää
retkeilyssä, ilossa ja elossa. Ainoana synkkänä kohtana meidän muuten
huolettomassa olossamme oli se, että meillä oli huonot lauluvoimat. Jos
me olisimme olleet täydellinen kvartetti, olisi ihan varmaan sulavia
serenaadeja kuulunut monenakin lauhkeana kesäyönä; nyt saivat kaksi
laulajaamme esittää duettejansa, mutta se oli niin ja näin, ainakin
neljän ylioppilaan mielestä.
Oli kulunut viikkokausi ja me sill'aikaa olimme kaikessa mukavuudessa
tehneet laivamatkan Savonlinnasta Leppävirroille ja edelleen Kuopioon,
katselleet tätä kaupunkia, kävelleet sen ihanassa ympäristössä ja
viimein jatkaneet matkaa vesitse Maaninkaan ja Tuovilanlahteen.
Me olimme nyt päässeet matkamme käännöskohtaan. Seuraavana päivänä
aioimme lähteä länteen päin kohti Viitasaarta ja Saarijärveä.
Tosin meitä toden perästä koetettiin taivuttaa muuttamaan sitä
suunnitelmaamme. Tällä kuljetulla välillä kilpaili kaksi höyryvenettä,
»herrojen» ja maalaisten, joilla tietysti oli samat lähtövuorot ja
joiden siis piti kummankin koettaa vetää puoleensa kaikkia matkustajia
ja tavaroita. Voidakseen edes ylpeillä matkustajain enemmyydellä,
tarjosi sen veneen perämies, jolla olimme tulleet pohjoiseen päin,
kyytiä ilmaiseksi takaisin. Tarjous tietysti oli houkutteleva,
varsinkin kuin kaunis väylä olisi kyllä ansainnut nähdä uudestaankin
aikaisen aamun valossa ja me sitä paitsi olisimme luultavasti saaneet
vielä enemmän harjautua höyryveneiden ohjaamistaitoon. Tullessa
minä olin tehnyt ensi kokeeni sillä alalla. Seisoin perämiehen
vieressä, kuin olimme aukeanlaisella seljällä, jossa oli suora matka
edessä. Käyttäen sitä asiata hyväkseen pyysi hän minua hoitelemaan
peräsintä sen aikaa, kuin hän pistäytyi ravintohuoneesen ryyppäämään
iltapuoli-kahviansa, ja minä tietysti olin halukas koettamaan uutta
ammattia. Hyvin meni seljän poikki, mutta se loppuikin ennen, kuin
perämies ystäväni ehti huuhtoa alas kahvinsa. Olinpa vähän levoton
vastuunalaisuudesta, johon olin joutunut, kestin kuitenkin vielä
hetkisen, tähystellen luultavinta väylää — siihen aikaan ei vielä
ollut mitään rantamerkkejä eikä viittoja — käänsin suuntaa, laskin
salmeen, kiertelin paraan taitoni mukaan niemiä ja pikku saaria,
valmiina milloin hyvänsä huutamaan torveen: »top tykkänään!» Viimein
sukelsi ystäväni näkyviin, katsahti ympäri nähtävästi tyytyväisenä
suuntaan ja tullen paikalleen sanoi vain ihan levollisesti: kyllä
te näytte tuntevan nämä vedet! — Onnellisesti tuo kyllä kävi tällä
kertaa, mutta tämä tapaus oli kuitenkin hyvä kuvaus sisävesillä
purjehduksen yksinkertaisista oloista. Minä olin uskaltanut liian
paljon, mutta saatoin vähän myöhemmin toisessa paikassa tunnustaa,
että turvallisemmin sentään nyt tässä veneessä peräsintä hoidettiin,
mitä matkustajiin tuli, kuin silloin toiste, jolloin peräsinpyorän
tueksi pistettiin vain halko ja jätettiin kulku omiin varoihinsa,
kuin oli suora matka edessä. — Konehuoneessa olisivat höyrypuntari
ja höyrypannun vesilasi ihan varmaan nekin antaneet aihetta
pelottaviin arveluihin. Mutta näytti ihan siltä, kuin yksin höyryn
ponnistusvoimakin täällä sisämaassa olisi kesyttynyt ympäristönsä
hitaan levollisuuden vaikutuksesta.
Noiden houkuttelevain tarjousten ja viehättäväin toiveiden me emme
kuitenkaan antaneet vaikuttaa päätökseemme. Saatuamme jo pitkän aikaa
levätä laivamatkoilla halusimme taas vapaasen jalkamiehen elämään,
joka oli sitäkin houkuttelevampi, kuin nyt olimme meille kaikille
tuntemattoman alan, Keski-Suomen aution metsäseudun rajalla. Ainoastaan
tämä ilta oli meillä vielä jäljellä tehdäksemme Saimaan vesistöllä
pienen venematkan jäähyväsiksi pitkin sen viimeistä, näkyvissämme
olevaa suikaletta, kapeata Tuovilanlahtea vähän matkaa takaisin. Vuoren
seinässä lahden itärannassa kuului näet olevan merkillinen luola
eli rotko — tietysti nimeltä »Pirun pesä» — jossa meidän, oikeain
matkailijoiden, piti Kuopiosta saamiemme ohjeiden mukaan välttämättä
käydä. Sinne nyt suunnattiin matka. Eipä tuo paikka suinkaan olisi
maksanut etsimisen vaivaa. Asunto, jonka pimeyden ruhtinas tässä oli
muka itselleen valinnut, oli hyvin mitätön eikä kuulunut merkillistä
kaikuakaan, jonka sanottiin maan sisästä vastaavan jokaiseen luolan
aukolta lausuttuun sanaan. Lienee ihana ilta houkutellut henget pois
pimeistä piiloistaan. Ainakin meitä veti pois luolasta auringon viime
säteissä kylpevä maisema. Vuonon kaltaisena tunkeutui lahti leveämmästä
Maaningan seljästä pitemmälti kuin puoli peninkulmaa paikoittain
äkkijyrkkäin rantojen välitse. Ja kaikkea sitä verhosi sisämaan
luontoon välttämättä kuuluva tyyneys iltavalaistuksen lempeässä
hohteessa. Yhdessä kuvassa oli siinä edessämme sisäjärvi-maiseman koko
kauneus täydessä loistossaan, ja tämä viime tervehdys aloilta, jotka
juuri olimme jättämäisillämme, saattoi meidät hetkiseksi tunnustamaan,
että Tuovilanlahti on »kauneinta Suomessa». Paikan merkillisyyksiin
on silloin luettava myöskin läheinen Korkeakoski, monta kymmentä
metriä korkea, pystysuora putous purossa, joka pujottelekse jylhän
metsälaakson äkkijyrkkien rinteiden välitse.
Hyvillä toiveilla alkoi uusi jakso kävelymatkallamme. Mieliala oli yhtä
hilpeä kuin ensi kerran tällä matkalla pysähtyessämme Rättijärvelle,
se vain erotusta, että meillä nyt oli kaikki saavutetut kokemukset
matkakumppaneina, että me jo olimme kokeneet kävelijät. Reppu tuntui
keveältä seljässä, sitä oli vähitellen paranneltu, kantamusta
kevennetty, paljo sellaista, kuin ensin oli arvattu välttämättömäksi,
mutta sittemmin huomattu ylellisyystavaroihin luettavaksi, oli jätetty
Kuopioon, ja tärkein kaikesta, jalat, olivat hyvässä kävelykunnossa.
Ja se olikin kohta hyvin tarpeen, sillä kuin ensi päivän kävelyllä
pääsimme Pielavedelle ja, jonkun aikaa vierailtuamme pappilassa,
vesitse edelleen Nilakkaveden länsirantaan, niin siinä meillä olikin
edessämme raivaamattomat polut ja saloelämä.
Se paikka, johon olimme nousseet maalle, ei tosin saattanut sitä
aavistamaan. Siinä oli juuri valmistunut Keiteleen kirkko ja sen
viereen, tähän Pielaveden pitäjästä erotun osan tulevaan keskukseen,
oli jo ilmestynyt pari taloa ja auennut tuo maakirkon luona välttämätön
kauppapuoti. Mutta katsahdus karttaan ja tietä kyselemällä saadut
tiedot osoittivat, että tämä sivistys ei ulottunut kovinkaan etäälle
rannasta, ja nyt tuli pyrkiä suoraan sen maan poikki, joka erottaa
Nilakan ja Keiteleen järvet toisistaan. Me tahdoimme ensinnä päästä
Viitasaaren kirkolle, jonne matkaa ei juuri ollut enempää kuin kolme
peninkulmaa. Mutta maantietä sillä välillä ei ollut. [Nyt lienee jo
suorakin maantie Keiteleen ja Viitasaaren kirkkojen välillä.] Viljelys
kokoutui järvien ympärille ja maantiet pujottelihe kylien kautta;
jos siis olisi kuljettu valtatietä, olisi se ensin vienyt luodetta
kohti pitkin Nilakan rantaa Pihtiputaalle ja sieltä tehnyt jyrkän
käännöksen lounatta kohti Viitasaarelle, joten olisi syntynyt vain
7 tai 8 peninkulman pituinen kierros. Me olimme heti selvillä, että
emme lähteneet kiertelemään, vaan suoraa tietä läpi metsäin. Onneksi
tapasimme erään tukkimiehen, joka aikoi jo samana iltana lähteä
Viitasaarelle. Niinpä läksimme, tämä mies oppaana.
Alkumatkan kuljimme lähinnä rantaa olevien, hakattujen metsäpalstojen
poikki »tavallista ratastietä», jossa ainakin kärrinpyöräin raiteet
olivat edes vähäisen liikkeen todistuksina; mutta kohta me poikkesimme
pois siltäkin ja läksimme kohti saloa. Vanhemmilla hakkuupaikoilla
ja ahoilla kasvavan vesakon ja nuoren koivikon sijaan tuli jo
vahvempaa metsää, kunnes sekin vähitellen vaihtui koskemattomaan,
vanhaan hirsimetsään. Pilviä tavottelevina seisoivat mahtavat hongat
ympärillämme, niiden suorat, oksattomat rungot olivat äärettömänä
pylvässokkelona ja ilta-auringon viistosäteet levittivät niiden välitse
vähän himmennyttä valoa. Puhdas, illakon ja vanamon tuoksun sekainen
metsäilma huumasi aistimia, koko seutu oli kuin täydessä levossa;
ympärillämme avara salo. Kaukana, kaukana poissa oli maailma; täällä ei
ollut taistelua, ei kilvoittelua, metsänhenki syleili kaikkea, vuodatti
vakavaa, levollista rauhaansa saliensa vieraille. Ääneti ihastellen
astuimme yhä edelleen, pehmoinen, kostea sammal hukutti askelten äänet;
ainoastaan silloin tällöin jonkun peljästyneen metsälinnun raskas lento
keskeytti syvää hiljaisuutta; mutta pakolaisen päästyä varmaan turvaan
vaipui taas kaikki entiselleen.
Yht'äkkiä kajahti koiran haukunta alas metsään; tie kävi loivaa mäkeä
ylös. Metsä oli jättänyt tilaa kaskimaalle ja sen takaa mäeltä välkkyi
talo. Kauan emme siellä levähtäneet, meillä oli vielä melkoinen kappale
matkaa ehdittävä sinä iltana, mutta juodessamme meille ystävällisesti
virkistykseksi tarjottua maitoa saimme korkeasta paikastamme vähän
katsella seutua. Lähinnä taloa vähä aukeata, jonka kaskiviljelys oli
tehnyt saloon, takanamme metsä, edessä allamme tyyni metsäjärvi ja sen
toisella puolen taas metsää, joka rajoitti näköalaa joka taholla. Me
olimme halunneet päästä ulos salolle. Nyt se oli ympärillämme kahta
autiommalta näyttävänä tämän yksinäisen uudispaikan tähden, jonka
asujamet olivat kahlehditut ainiaan elämään tässä yksinäisyydessä.
Mutta siinä eli onnellinen pari; varat tosin olivat vähäiset, mutta
ei paljoa haluttukaan, kun tarpeet olivat vielä pienemmät. Työtä
tehtiin oman kodin hyväksi eikä se siis ollut raskasta. Välistä kyllä
saattoi puute olla oven edessä, mutta sitte taas tuli parempia aikoja.
Tähän asti oli käynyt hyvin »ja kyllä Jumala auttaa», lopetti isäntä
yksinkertaisen kertomuksensa soutaessaan meitä järven poikki. Hän
oli talonpoika Paavon jälkeläisiä, ei mikään voinut häiritä hänen
levollista luottamustaan, sillä »tuloa hän toivoi taivahasta». — Vene
jysähti rantaan, me erosimme ja etäännyimme yhä syvemmälle metsään ja
mietiskelyihimme, jotka hyvin soveltuivat siihen ympäristöömme.
Maa muuttui alavammaksi, me olimme joutuneet laajoille suomaille ja
saimme nyt koetella mudassa ja vedessä kaalamistaitoa. Pahimpiin
paikkoihin oli puita heitelty pitkittäin taikkapa toisin paikoin
poikittainkin kapulasillaksi. Mutta ne eivät aina kannattaneet meidän
painavia ruumiitamme, vaan upposivat mustaan veteen, ja silloin piti
hyppäämällä lähimmälle kiintonaiselle jalansijalle koettaa päästä
jälleen kuivalle. Astunta ei tässä totisesti käynyt säännöllisessä
tahdissa. Milloin juostiin aika vauhtia, milloin koko karavaanin täytyi
äkisti pysähtyä, kuin jokin harha-askel saattoi jonkun esimmäisen käsin
jaloin tunnustelemaan, missä päin olisi kovaa pohjaa. Kuin viimein
pääsimme kovalle maalle ja levähtäen puron varrella, joka oli läänin
rajana, joimme sen raikkaasta vedestä Vaasan läänin maljan, jonne nyt
astuimme, sai sen hetken merkitys enemmin kuin meidän ulkoasumme antaa
arvoa sille teolle.
Astuskeltuamme vielä jonkun tunnin saavuimme ensimmäiseen Viitasaaren
pitäjän taloon, ja siihen me pysähdyimme. Oli lauantai-ilta ja sen
tähden heti tarjona lämmitetty sauna. Metsässä saatujen mutakylpyjen
jäljestä olikin perinpohjainen peseytyminen yhtä tarpeellinen kuin
suloinenkin. Sen jäljisteeksi kuului vielä vahva illallinen sekä
viehättävä levähdys porstuan rappusilla, jossa duettilaulajamme, siinä
tiedossa, että olimme päässeet hyvän sataman turviin, kaiuttelivat
tunteensa ilmi sulavissa sävelissä, Hartaasti kuunteleva ja ihmettelevä
kuulijajoukko kokoutui ympärillemme eikä koko yö varmaan olisi
riittänyt tyydyttämään heidän konserttihaluansa, jos ei
»Armas hämy, mielellemme
Väsyneesen vaikuta,
Tule, salli jäsenemme
Lepoon päästä»
olisi yhä tuntuvammin kehoittanut meitä lopettamaan laulua ja etsimään,
mitä enimmin tarvitsimme — juuri lepoa.
Oppaamme jatkoi matkaansa vielä sinä iltana, huoletta jättäen meidät
siihen, koskapa nyt jo olimme kirkonkylässä, kuten hänen sanansa
kuuluivat. Kirkolle kyllä vielä oli matkaa lähes peninkulma, mutta
sinne oli tästä jo hyvä tie. Me ihmettelimme sitä matkan pituutta ja
kylän laajuutta, mutta saimme puheliaalta loiselta sen selityksen, että
näillä seuduin mieluisimmin rakennetaan talot niin etäälle toisistaan,
että emäntä ei voi kinata naapurin väen kanssa. Tuon tavan me kyllä
tunnustimme käytölliseksi sekä kotirauhaa ja viihtymistä edistäväksi,
mutta se ystävällinen emäntä vanhus, joka meitä tässä hoiteli, olisi
ihan varmaan menestynyt ja tullut toimeen vaikka kaikkein ahtaimmissa
Hämeen kylissäkin. Se tunne mielessä käänsimme katseemme unen puoleen
eikä meidän kauan tarvinnutkaan sitä odotella.
Jospa matka Viitasaarelle olikin märkä, niin se tie, jota sieltä
astuskelimme Saarijärvelle, oli sitä kuivempi. Lähellä Viitasaarta
olivat näköalat järville vielä hyvin viehättävät; mutta siitä
lähtein, kuin maantie nousi pois laajan Vuosijärven rannasta ja me
mäen harjalta saimme katselleeksi erittäin ihanaa järvitaulua, oli
meillä käveltävänä mitä yksitoikkoisin kuiva hiekkakangas. Maantie
oli peninkulmittain suoraa kuin viivottimella tehty; viljelykset ovat
yhtä vähän kuin muutkaan maanpinnan vastukset pakottaneet poikkeamaan
suorasta suunnasta. Mutta vaikka tämä tieteellisesti on lyhin matka
kahden pisteen välillä, niin se käytännössä tuntui meistä pisimmältä.
Aurinko paahtoi kuumasti, hieno hieta teki astumisen raskaaksi; ei
edes mitään metsälampiakaan ollut missä uida. Se oli raskas taival, me
läähätimme ja turhaan tähystelimme lähdettä; olisipa seisova ojavesikin
nyt tuntunut virkistävältä. Eivät edes huvittaneet virstapatsaatkaan,
joita näkyi monta peräkkäin, sitä enemmin ikävystyttäen. Ketä
varten tämä tie oli tehty, se kysymys pysyi tunnin toisensa jälkeen
arvoituksena. Sillä aina siitä, kuin aamulla poistuimme Vuosijärven
rannasta, emme keskipäivälle asti olleet tavanneet ainoatakaan
matkustavaista. Että posti kerran viikossa kulki tätä tietä edes
takaisin, me kyllä tiesimme, mutta kun tänään ei ollut postipäivä, emme
me saattaneet toivoa edes sen virallisen liikkeenkään nyt elvyttävän
tätä seutua. Kuin sitte etujoukkomme viimein ilmoitti näkevänsä
jonkun liikkuvan pisteen kaukana virstapatsasten jonon päässä,
ruvettiin sitä tähystelemään, ja huomio kiihtyi yhä enemmän, kuin
vähitellen voitiin erottaa sen pikku pisteen kasvavankin suuremmaksi
aavistustamme: kahdeksi ratsumieheksi, hevoskuormaksi ja koko joukoksi
jalkaväkeä; virsta vielä, niin olimme keskellä karavaania, muuttavaa
mustalaisjoukkoa. Se pysähtyi ja meidän täytyi tehdä samoin, joukko
kerjääviä lapsia kun piiritti meidät kokonaan. Alussa me pysyimme yhtä
ylhäisesti torjuvina kuin ne kaksi upeilevaa ruhtinastakin hevosten
seljässä. Mutta mustalaiset näyttivät päättäneen ansaita meiltä jotakin
ja, kun emme hyvällä antaneet ropoamme, tarjottiin meille korvaukseksi
povausta. Kevytaseinen väki, nuo kerjäävät lapset, työnnettiin
syrjään, ja kärristä ryömi esiin pari rumaa akkaa tutkimaan meidän
käsistämme salaperäistä tulevaisuutta. Kun enempi vastustus olisi
ehkä saattanut vielä tuon ratsuväenkin rynnäkköön ja me mieluisimmin
sitä vältimme, niin antauduimme, ja nuo likaiset sibyllat ryhtyivät
harjoittamaan salaperäistä taitoansa. Ennustukset tiesimme vanhastaan,
ne oli meille jo koulupoikina ollessamme markkinaluvalla ilmoittanut
onnetar; yksi erotus nyt kuitenkin oli, se, että meidän nykyinen
tukevampi varallisuutemme teki tuon kokeen kalliimmaksi. Sillä tuskin
mustalaisjoukko näki vilauksen meidän rahoistamme, kuin lapsirynnäkkö
alkoi uudestaan, ja vasta sitte, kuin kaikki meidän vaskirahamme oli
taiten laskettu noiden mustien penikkain kynsiin, aukesi noitapiiri
ympäriltämme, ratsastajat ja akkakuorma rintalapsineen läksivät
taas liikkeelle, jalkaväki vähitellen jäljestä, ja viimeimmäksi
nelisti mustalaisten uskollinen kumppani, tuo heidän seurassaan
aina välttämätön sika, joka yksin kaikista oli käyttänyt pysähdystä
paraiten, maannut auringon paahteessa. — Jospa ennustuksista tulikin
maksetuksi liian paljo, niin tämä hupainen yksitoikkoisuuden keskeytys
riitti kyllin »kaupantekiäisiksi»; ikävä seutu ei meitä enää saanutkaan
haltuunsa. Hietakangas oli jäänyt jäljelle, me jo marssimme alas
Saarijärven kirkon ympärillä olevia järviä kohti. Tyhjä aukko, joka jäi
Vuosijärven rannan iltakuvan ja sen henkäyksen välille, kuin täällä
tuli vastaamme samasta metsäjärviluonnosta, tuli tässä täyteen uusia
havaintoja.
Me olimme kierrelleet Saarijärven seutuja, astuneet 1808 vuoden
sodan aikaista Fieandtin paluutietä kappaleen matkaa Perhoon päin,
todella itse kokeneet sitä Saarijärven luontoa, kuin jo lapsina olimme
aavistaneet oppiessamme sanelemaan »tuolla Saarijärven salomailla...»
ja olimme nyt matkalla alas Jyväskylää kohti. Me jätimme jälkeemme
sisämaan autiot, jylhän kauniit metsaseudut. Niiden vaikutukset ja
-muistot täyttivät mieltä, astunta kävi koneen tapaisesti, ja kun
havaintomme ei kyennyt ottamaan vastaan mitään uutta, kulutimme päivän
keskeytymättömällä marssinnalla ja saavuimme puolen yön ajoissa
Jyväskylään. Tämä päiväys — kuudetta peninkulmaa — oli pisin koko
matkallamme ja väsymys, sekin oli suurin. Hyvää yösijaa me tarvitsimme,
mutta kaikki sen toiveet raukesivat. Äreästi vastaten »ylioppilaita ei
päästetä sisään yöllä» paiskattiin seurahuoneen ovi kiinni ihan nenämme
edessä ja meidän täytyi kestkievarin päiväkirjahuoneen lattialle
laittaa tilamme niin hyvin, kuin siinä kävi päinsä. Saali on kuitenkin
liian vähä yksinään makuuvaatteeksi tilaa tehdessä lakaisemattomalle
lattialle, jonka tähden lepo täällä »Keski-Suomen pääkaupungissa» oli
huonompi kuin köyhimmässä torpassa matkamme varrella. Mainittakoon
kuitenkin asianomaisten kunniaksi, että he aamun tultua huomasivat
erehdyksensä, ja toisena yönä me kokonaan kuittasimme vajauksen, maaten
mukavissa pehmoisissa vuoteissa.
Pari päiväystä vielä Petäjäveden kautta Keuruulle, niin varsinainen
jalkamatkamme oli lopussa. Sieltä alkoivat taas vesimatkat.
Tämän ohjelman alussa oli loistokohta, meille ihan uutta: matka
kirkkoveneessä ja kilpasoutu pitkin Keuruunselkää.
Jumalanpalveluksen päätyttyä venekunnat kokoutuivat ja yht'aikaa
läksi rannasta kymmenkunta näitä pitkiä, kapeita kirkkoveneitä, 7 tai
12:kin paria airoja kussakin. Nuoret miehet, jotka istuivat airoilla,
paloivat halusta saada koetella voimiansa toisten venekuntain kanssa,
ja tuota pikaa oli oikea kilpailu täydessä toimessa. Sähisevällä
vauhdilla lipuivat venesuikulat rinnakkain ulos seljalle, me onneksemme
olimme vahvavoimaisessa veneessä ja ponnistimme mekin koko voimamme
voiton saamiseen. Kohta olikin enää ainoastaan yksi kilpailija
meidän tasallamme, täytyi päästä edelle kuinka vähän hyvänsä. Vähän
kääntäen ohjasi vakava, levollinen »perämies» kilpakumppanin viereen
niin, että airot katkeilivat. Siitä kiihtyi kilpailu hengen edestä,
viimesunnuntainen tappio oli kostettava. Hetkisen häilyi voitto, voimia
ponnistettiin viimeiseen asti, veneet rutisivat joka saumastaan, airoja
katkeili; viimein meidän venekuntamme pääsi etupäähän, kunnia oli
saatu, tappio kostettu.
Olimme nyt päässeet Hämeen vesistön höyrylaivaväylille. Käyttäen
hyväksemme niiden mukavuuksia matkustimme Ruoveden kautta Tampereelle,
josta taas jalkaisin astuskelimme etelää kohti Kangasalan, Pälkäneen ja
Sääksmäen kautta Hämeenlinnaan. Eräänä iltana viimein saavuimme sinne.
Kävelymme oli onnellisesti päättynyt.
Metsäseudussa.