loistavasti sekä poudalla että sateella. Mutta tuhannen kilon kuormat
syövät auttamattomasti rikki meidän maantiemme syksyisillä sateilla.
Ei siinä pelissä kestä rapakivitietkään. Onnelliset siis ne seudut,
jotka saavat tavaransa kulkemaan rautatietä myöten. Tänä vuonna jo
Suojärvikin saa rautaisen tien valmiiksi oman pitäjänsä rajojen
sisälle. Salmilla on Laatokan meri, niitä myöten helposti kuletetaan
tavaroita vaikka suurten merien takaa, Suistamolla on jo rautatie
Loimolaan saakka. Nyt on Suojärven vuoro tullut. Muutamat väittivät,
että rautatie jo tänä syksynä kiskoitetaan aina itse kirkkojärven
eteläisimpään nipukkaan saakka. Että rata jo oli valmis sinne saakka,
ja että asemarakennuksia kohotettiin pystyyn järven rannalle, sen näin
omilla silmilläni. Uusi rata on jo kiskoitettu noin 15 kilometrin
päähän päätepaikasta, niin että kauan ei kestäne, ennenkuin se avataan
liikenteelle.
Tätä rataa voimme syyllä nimittää Raja-Karjalan radaksi. Sehän lähestyy
rataa 8:n kilometrin päähän. Se halkaisee koko Laatokan takaisen
Karjalan poikkipuolin, samaan suuntaan kuin Uudenkaupungin (1721) ja
Turun (1743) rauhan raja kulkee, noin 6 à 7 peninkuorman päässä rajasta
etelään käsin. Matkaselän asemalla Sortavalan Joensuun rataosalla
se yhtyy Suomen rautatieverkkoon. Koko tämän uuden radan pituus
Matkaselästä Suojärvelle on noin 130 km.
Rata kulkee pitkin vedenjakajaa. Pohjoispuolella joet ja purot
virtaavat Salojärveen ja Suojärveen, josta sitten Suojokea myöten
Äänisjärveen. Eteläpuolella taas joet laskevat Laatokkaan. Nyt on
huomattava, että sekä Äänisjärveen laskevat joet että muutamat
Laatokkaan laskevat pistäytyvät rajan tuolla puolen. Siitä on tietysti
haittaa tukinuitolle ollut ainakin, mutta nythän se on - tehnyt lopun
kaikesta puutavaran viennistä. Kuka sinne uskaltaa lähteä tukkien
selässä bolshevikkien maahan. Tukit takavarikoidaan ja tukkilaiset
pannaan parhaimmassa tapauksessa veelleleivälle, pahimmassa tapauksessa
poltetaan elävältä sen puolen proasniekoissa. En nähnyt yhtään hirttä
Annantehtaalla, en yhtään partta Suojärvellä, vaikka täällä sijaitsevat
kruunun tiheimmät metsiköt. Tosinhan Lapissa kruununmetsät ovat
laajemmat, mutta puunkasvu harvempaa.
Radan valmistuttua tulee toinen ääni kelloon: Hirret, parrut ja
lankut pannaan vaunuihin. Venäjän matkat jäävät sikseen. Viimeiseltä
asemalta itse Annantehtaalle ei ole kuin 10 km joko maitse tai vesitse.
Salojärvi ja Suojärvi jokineen ja puroineen aivankuin nuolevat
ratapengertä. Ja itse rata halkaisee pitkin pituuttaan kruunun synkkiä
saloja.
Voi arvata, että tukkijunkkarien käsiä syhyy. Saadappa nyt ostaa
lampimitalla täältä tukkeja. Nyt kai täytyisi järjestää asiat niin,
että metsiä harvennettaisiin järkiperäisesti. Jos tukkijunnut tai
tulevat omistajat pääsevät mielin määrin melskaamaan, ei tästä
korpiparatiisista ole muuta jälellä kuin kivi kiven päällä, kanto
kannon vieressä ja kuivana kesänä kulo ja oksat palavat niin, että
koko Suomi peittyy metsäpalon savuun, niinkuin kävi viime kesänä, kun
Aunuksen metsät syttyivät tuleen. Mutta tämän järjestelyn hoitaa kyllä
se tuttavani Helsingin kaduilta, jolla se oikea, pyhä kärpänen on.
Mutta Suojärven eteläisin nipukka ei ole radan lopullinen pää. Se
ikäänkuin tähtää vieläkin kauemmaksi. Kun kerran saadaan Venäjän kanssa
ei ainoastaan rauha vaan myöskin ystävälliset välit, silloin rata
sujahtaa rajan yli eikä pysähdy, ennenkuin se tapaa Muurmanin radan.
Siellä on rajan takana ehkä vieläkin koskemattomammat metsät, siellä
on Vienanmeri lohineen ja seitineen, siellä on hotj mitä. Silloin tämä
rata tulee vasta näyttämään, mitä kaikkea se saa aikaan.
Toivokaamme, että silloin myöskin Aunus ja sen kansa on liittynyt
Suomeen, niin että tämä Suojärven rata pitkin pituuttaan hoidetaan
suomalaiseen tapaan suomalaisten heimojen yhteiseksi hyödyksi, sillä
tuohan maa on suomalaisten heimojen iankaikkisia asumusaloja, jonne
venäläiset vasta viime aikoina ovat tunkeutuneet, nuo metsät ovat
suomalaisten heimojen metsiä, joihin he ovat pienet kaskensa kaataneet,
joista pettunsa jyrsineet jo esihistoriallisina aikoina. Mikä olisi
oikeudenmukaisempaa kuin että ne kuuluisivat sille kansalle, jolle
testamentti on taivaassa laadittu jo aikoja ennen kuin kukaan näissä
metsissä tunsi kirjaimet tai osasi paperille piirtää laillisesti
päteviä sopimuskirjoja, rajasäännöstelyjä ja omistusoikeuksia.
Tosin Aunuksen pienet, ruskeat ponit ovat vaipuneet epätoivon ja
välinpitämättömyyden horrokseen, mutta kansa molemmin puolin rajaa
vaalikoon sielussaan toivoa, joka ei saa pettää. Jos se kärpänen
molempien heimojen keskuudessa surisee kovalla äänellä, silloin tämä
yhtyminen varmasti tapahtuu.
Aloitin tämän kirjani kertomuksella kärpäsestä. Kansoillakin voi olla
kärpäsensä. Onhan juutalaisilla Messiaskärpäsensä, ja se on pelastanut
kansan kuolemasta, vaikka se on joutunut mitä ankarimman sorron
alaiseksi. Jos meihin suomalaisiin ja aunukselaisiin tämä aina huriseva
hyönteinen kiintyy, ei ole epäilystäkään, että me kerran vielä yhdymme.
Sillä kun kansanheimoilla on _yksi mieli, yksi ajatus, yksi pyrkimys_,
silloin ei niitä voi vastustaa itse pimeyden vallatkaan.
Ehdotus.
Onhan luonnollista, että Suomen valtio erottaa tästä Annantehtaan
400,000 tynnyrinalan metsäalueesta ja muista kruununmaistaan sopivan
puiston synkintä hongikkoa luonnonpuistoksi, josta ei saa oksaa
katkaista, ei elävää minkäänlaista ampua, ei kondiita ei huggaa, vaan
kaikki niin kasvikunta kuin eläinkuntakin saa vapaasti kasvaa ja
varttua, kunnes elämänlanka itsestään katkiaa. Mutta minä uskallan
laajentaa luonnonpuiston aatetta. Siellä korven katveessahan
elää kansaa, joka ei yhtään puustainta tunne eikä kristinopista
ymmärrä sen enempää. Täältä on pari tai kolme salonkylää rahvaineen
päivineen rauhoitettava kaikelta lukutaidolta ja kaikelta kristinopin
tuntemiselta. Ei yhtään pikkukoulun tai kansakoulun opettajaa
eikä pappia saa koskaan laskea edes kyläkunnan ulkopalstoillekaan
astuskelemaan. Nimeksi on tälle rauhoitusalueelle pantava: »Suistamon
kansan- ja luonnonsuojelusalue r.l.»
Minä lupaan loppuiäkseni asettua kohtuullista palkkiota vastaan
näihin kyliin asumaan, vartioidakseni, että suojelusaatetta kaikessa
ankaruudessa noudatetaan. Kuoltuani annettakoon virka ilman hakemista
Herman Stenbergille, kaikkien jalojen aatteiden kannattajalle, tai
jos hän kuoleman kautta, josta Jumala muuten varjelkoon, on estetty
virkaan astumasta, on paikka, niinikään ilman hakemusta, annettava Iivo
Härköselle, Suistamon kuululle kirjailijalle ja runoilijalle.
Jotta raja todellakin säilyisi ylitsepääsemättömänä, on alueen pohjois-
ja eteläpäähän rakennettava kasarminsa, jonka päälliköiksi ehdotan
Vilekki Nissisen ja vääpeli Kalle Kinnusen. Heillä ja heidän miehillään
olkoon oikeus kolmen varoituslaukauksen perästä ampua neljäs kohti, jos
epäilevät, että rajan yli pyrkijä on joko tukkijunnu, salametsästäjä
tai valistussaarnaaja. Marppa Bibina on vunnukoineen siirrettävä
alueelle opettamaan kansalle kasvavalle Suomen kansan vanhoja,
pakanallisia tansseja.
Millä kiitollisuuden tunteilla Suomen kansa sadan vuoden perästä
tuleekaan meitä muistelemaan, kun he täällä Suistamon saloilla voivat
tavata vielä ihmisiä, jotka palvelevat Ukko Ylijumalaa ja hänen
patriarkkojaan, Väinämöistä, Ilmarista ja ehkä Lemminkäistäkin, jotka
eivät tunne yhtään kirjainta eivätkä ole halaistua sanaa kuulleet
autuudenopista, jotka avopäin samoilevat luonnonpuistossaan ynnä
kondiitten ja huggien kanssa ja jotka iltasilla »kutovat kangasta»!
Sillä onhan luonnollista, että Suomen kansa sadan vuoden perästä
kauhulla ja ikävällä tulee huomaamaan, että kaikki Suomen kansalaiset
ovat käyneet kansakoulun läpi, kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa,
kaikki asuvat samanlaisissa rakennuksissa ja kaikki käyttävät
samanlaisia pukuja. Jos silloin Suistamon luonnonpuistossa tapaavat
kolme kyläkuntaa, jotka tekevät jyrkän poikkeuksen yleisestä säännöstä,
niin kaikki tekevät pyhiinvaellusretkiä tänne, ja Matkaselän Suojärven
rata tuottaa erinomaisia vuosituloja.
Oi jospa ehdotukseni otettaisiin varteen!
Käkisalmen radan vihkiäisistä.
Tähän asti tätä rataa on sanottu Hiitolan—Raasulin radaksi, mutta minä
rohkenen nimittää sitä Käkisalmen radaksi sekä lyhykäisyyden takia
että monesta muustakin syystä. Eihän Hiitola ole mikään ihana nimi,
sehän on melkein kiroussana, ja Raasuli on ehkä vieläkin rumempi.
Minusta melkein Saakuli olisi ihanampi. Hiitolan—Saakulin rata tuntuisi
ehyemmältä. Molemmat päätepaikat kiroussanoja, tuollaisia lievempiä
sadatuksia tosin, joita naistenkin seurassa voi vähin erin ja varovasti
viljellä.
Käkisalmen rata! Kukkuvan linnun rata. Niin, Käkisalmen seutu on
laulavien lintujen paratiisi. Käki on suomalaisessa runoudessa
kaiken kesäisen sulosoinnun edustaja. Suomalainen ei ole kuten esim.
ruotsalainen kiinnittänyt huomiotaan käen omituisiin perheoloihin.
Ruotsissa käki = gök on myöskin haukkumasana. Suomalaisen mielestä käen
kummallinen laulu peittää käen kevytmielisen elämän. Aivan niinkuin
taiteilijain mestariteokset kihlaavat hänen onnahtelevan elämänsä.
Radan vartta pitkin on tuhansien vuosien kuluessa kulkenut
Suomen mahtavin linnunrata. Tätä myöten saapuvat meille vieläkin
kaikkein lukuisimmat parvet parhaimpia laululintusiamme, tätä
myöten joutsenemme, taivaanvuohemme, kurppamme, kuhankeittäjämme,
satakielemme. Joka kesäiseen aikaan on Käkisalmessa käynyt, tietää,
että sen ympäristön lehtoloissa tirskuu kymmenittäin satakieliä,
kuhankeittäjiä ja muita laululintuja. Tuleehan niitä muuannekin
maahamme muita ratoja myöten, mutta ne ovat vain rippeitä Karjalan
kannaksen suureen linnunrataan verraten. Täällä on se lehtevä
kunniaportti, josta siivekkäät vieraamme joka kevät saapuvat kesäistä
valoamme ihailemaan, riemuhuudoillaan meitä ilahduttamaan.
Aivan niinkuin meidän ulkomaiset matkailijamme. Karjalan kannas on se
pääportti, josta matkailijat saapuvat maahamme. He seuraavat vanhaa
iänikuista linnunrataa, jota joutsenet ja satakielet siivillään ovat
halkoneet jo ennenkuin ihmisolentoakaan asusti meidän raukoilla
rajoillamme. Tuleehan niitä matkamiehiä muuannekin maahamme, tulee
Turkuun ja Helsinkiin, mutta ne ovat vain rippeitä siihen laumaan
nähden, mikä Kannakselta vyöryy meille.
Tähän vaikuttaa kahden suuren miljoonakaupungin, Pietarin ja Moskovan
läheisyys. Mutta vaikuttaa siihen myöskin se seikka, että Kannaksen
tältä puolen avautuvat Suomen ihanimmat nähtävyydet, Saimaan salmet ja
saaret, Imatra, Punkaharju, Savonlinna, Kuopio ja Koli ja Valamo.
Käkisalmen rata on siis tuleva matkailurata. Sehän yhdistää juuri
mainitut miljoonakaupungit lyhintä tietä Saimaan vesistön leppoisiin
sopukoihin. Tätä rataa myötten vastaisuudessa matkailijat saapuvat
maahamme, täältä ne ulottavat matkansa muihinkin osiin maatamme, aivan
niinkuin lintummekin. Karjala ja Etelä-Savo on täynnä satakieliä ja
kuhankeittäjiä, Länsi-Suomeen ne hyvin harvoin hairahtuvat. Päijänne on
rajana niin näillä linnuilla kuin ulkomaisilla matkailijoillakin.
Mutta tästä seikasta emme me Matkailijayhdistyksen edustajat, prof.
Homén ja minä, uskaltaneet juhlassa hiiskua sanaakaan, jottemme
häiritseisi sitä supisuomalaista henkeä, mikä siinä kauttaaltaan
vallitsi. Kävimmehän Raudun verisellä kentällä, eikä niin ollen
soveltunut puhua siitä vierastulvasta, mikä vastaisuudessa tätä rataa
myöten varmaankin tulvii maahamme, tosin ei miekka ja kivääri kädessä
vaan sen sijaan rauhan palmu päähineessä.
En pyri olemaan mikään armoitettu ennustaja, vaikka sanon, että se
päivä vielä on koittava, jolloin meistä suomalaisista ja venäläisistä
tulee hyvät ystävät. Juhlapuhuja Käkisalmen päivällisillä lausui, että
»korkeampi käsi» ohjaa Suomen kansan kohtaloita. Olkoon menneeksi,
mutta sama korkea käsi ohjaa myöskin muitten kansojen kohtaloita,
yksinpä venäläistenkin, ja tämä käsi vaatii, että kansat ojentavat
rauhan kämmentä toisilleen. Jollei se sitä vaadi, ei se mikään
korkea käsi olekaan: onpahan vain tuollainen käsivarsi, joka nähdään
Karjalan vaakunassa, jossa miekka on käännetty miekkaa vastaan.
Tällaista asentoa ei saa ylläpitää hetkeäkään kauemmin, kuin mikä
välttämättömintä on. Sitä vaatii korkeampi ihmis-kulttuuri.
En enää jatka tähän suuntaan, aika on sellainen, etteivät rauhan
fanfaarit saa täyteläistä kaikua.
Piirrän kuvia juhlamatkan varrelta.
Aamiainen Kiviniemen asemalla.
Juhlayleisö vyöryy asemataloon ja täyttää seiniä myöten sen suojat.
Herkullinen aamiainen on katettu erääseen huoneeseen. Ateriat olivat
todellakin sekä runsaat että hyvänmakuiset joka paikassa radan
varrella. Tuntuipa siltä, kuin ruuanlaittotaito olisi erittäin
kehittynyt Kannaksella. Pietarinko läheisyys sen vaikutti? Venäläinen
on herkkusuu, se tiedetään. Söimme piiraita ja tattariryyni-rieskoja,
suussa sulavia. Mutta oli tarjona muitakin europalaisia ruokia. Kun
tultiin paistiin, kilahti lasi, ja juhlapuhuja, papin pukuun puettu,
astui pöydän ääreen jälkiruoka-maljakkojen kohdalle. Suomalaisten
juhlatapojen syvällisimmät tuntijat, eräs ministeri ja eräs entinen
esittelijäsihteeri, nähtiin heti halkovan ihmistungosta ja pyrkivän
ulos vapaaseen ulkoilmaan. He sielunsa silmillä heti oivalsivat, että
puheella ei näkyisi laitoja enemmän kuin Laatokalla vastaisia rantoja.
Pappi pauhasi: »Arvoisa juhlayleisö!» Vaistomaisesti minulta selkä
kyyristyi, peitin silmäni ja tuijotin paistilautaseeni, sillä tuon
nuotin olin uutterana kirkossakävijänä lapsuusvuosinani satoja kertoja
kuullut. Se nuotti on papilla, kun hän aloittaa synnintunnustuksen,
kääntyy seurakunnan puoleen ja lausuu: »rukoilkaamme!» Sentähden minä
kupsahdin kokoon.
En kuunnellut sanoja, minusta vain tuntui, että puhuja luki: »minä
vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt
olen ja vielä kaikkina minun elinaikoinani syntistä elämää pitänyt
olen». Nuotti oli niin haikean tuskaista, varsinkin lopputavuissa,
että Sakkolan muijilta varmaankin kyyneltulva olisi vierinyt hunnun
poimuihin maallisista puheaiheista huolimatta. Puhuja näet kertoi
Kannaksen murheellisen historian Pähkinälinnan rauhanteosta v:sta
1323 aina juhlapäivään saakka. Puolen tunnin perästä nostin silmäni
lautaselta, ja tapasin Viipurin maaherran ja tohtori Tekla Hultinin
osaaottavat silmäykset, joista luin huolestunutta kummastusta. Luulivat
minussa tapahtuneen mielenmuutoksen ja heräämisen synnin tuntoon.
Ja minähän vain olin elänyt lapsuuteni viehkeissä unelmissa tämän
puolituntisen jossakin maalaiskirkossa keskikesän aikana minttukukan
hurmaavassa tuoksussa.
Nyt jo kuulin puhujan sanoja, sydäntäsärkevän haikeita: »nytkin
järvet ovat jäässä ja laivaliike loppunut, niin että olkaa hyvät,
korkean esivallan miehet, ja antakaa meille toinen päiväjuna».
Tämäkin konkreettinen ajatus lausuttuna samalla tavalla kuin
synnintunnustuksessa: »jos sinä minua niin tuomitseisit, kuin sinun
kova oikeutesi vaatii ja minun syntini ansainneet ovat».
Kuulin plits, plats puhujan kulmalta. Juhlayleisö ja alkuasukkaat
täyttivät lautasensa jälkiruualla puhujan nenän edessä. Hopealusikat
kilahtelivat lautasien pohjaan, kun herkku ahdettiin suihin. Ei sekään
minua häirinnyt. Elin lapsuuteni muistojen hurmiossa. Varmaan ei
yksikään kuulijoista nauttinut niinkuin minä. En koskaan enää luullut
saavani kuulla tätä ihanaa virttä, Helsingin papit kun eivät enää
osaa sitä laulaa, ja nyt sen sain kuulla odottamatta asemahuoneessa,
maallisessa juhlatilaisuudessa.
Todistan sydämeni kyllyydestä enkä ivatakseni. Olen todellakin
kiitollinen puhujalle, sillä puhujan äänestähän hänen sanojensa
vaikutus aina riippuu. Voiko Kannaksen todellakin veristä historiaa
veisata paremmalla äänensävyllä kuin mikä juhlapuhujalla oli. Muita
kilpailijoita hänellä ei voi olla paitsi Mikko Uotinen. Uotinen laulaa
kansanlaulun sävyllä, Kiviniemen juhlapuhuja taas sillä vanhalla
sävelellä, mikä Aaronilla jo oli tabernakelissa ja Jeremiaksella
temppelissä. Nuotissa on ikiajan pyhyys.
Hetki oli juhlallisin koko matkalla. Pyydän, että lukija ei hymähdä.
Jos joku sen ansaitsee, niin se olen minä, joka puheista vain ihailen
ja annostelen ääntä enkä sanoja. Juhlapuhe on oleva yksinlaulua,
joko virttä tai maallista laulua, tehdäkseen vaikutusta. Tai sitte
yleispätevää järkeä.
Raudussa.
Asemilla oli paljon väkeä koolla paitsi yhdessä. Myllypellossa, jossa
asemapäällikköä lukuunottamatta oli vain kaksi henkilöä ja kaksi
keltaista kettukoiraa, jotka rähisivät toisilleen, vihastako vai
lemmestä, sitä on vaikea mennä arvaamaan. Kysyin asemapäälliköltä:
— Kuinka täällä on niin vähän väkeä.
— Ei meikäläiset lauantaina jouda asemalle, he leipovat piiraita.
— Miehetkö myöskin?
Juna vihelsi.
Siinä lähellä oli Taubilan suuret muinaiset lahjoitusmaat, nykyään
helsinkiläisen hallussa. Missä ennen orjat asuivat maakuopissa, siinä
nyt kohoavat komeat työväen huvilat. Niin komeat, että muinaisen
pajarin asuinrakennus joutuu varjoon. Kaamein tuntein ajoin muinaisina
vuosina pyörilläni tämän tilan suuren metsän läpi, ajatellessani
sen synkkää historiaa, nyt keveällä sydämellä silmäilin työläisten
huviloita. Menään sitä sittenkin eteenpäin tässä maailmassa!
Raudun asematalon ympäristö oli kansaa täpöisen täynnä. Oli
paikkakuntalaisia, oli Inkerin pakolaisia. Rajalle ei ollut muuta kuin
8 km. Sanomalehdissä luetaan tuon tuostakin: »Kannaksella kului päivä
rauhallisesti.» Niin nytkin. Ei laukausta kuulunut, ei kivääristä ei
kanuunasta. Mutta sotamiehiä, upseereita ja suojeluskuntalaisia näkyi
kaikkialla.
Väkijoukon johtajana esiintyi Raudun rovasti ja eräs mustaan
silkkiin puettu vanhempi emäntä. — Musta silkki verhosi muuten yksin
tarjoilijattarienkin solakoita runkoja monessa tarjoilupaikassa. —
Rovasti, syntyjään Kaavin Maarianvaaran kylästä, lausui puhtaalla
savonmurteella tervetuliaiset, ei juhlapuheen muodossa vaan hyvin
herttaisesti hymyillen:
— Tervek, tervek, terve tulemastanne!
Emäntä mustassa silkissä liehui siinä ympärillä kädet sojona, valmiina
kättelemään jokaista juhlajunan matkustajaa, valmiina vaikka ottamaan
pääministeriä syliinsä. Ei kukaan kätellyt, ei kukaan pyrkinyt syliin
niinkuin ystävällinen karjalatar oli odottanut. Karjalassa sellainen
kuuluu hyviin menoihin, me länsisuomalaiset ja pääkaupunkilaiset olemme
juroja. Jos olisin ollut lyhyempi ja hoikempi, olisin pujahtanut
emännän syliin ja varmaankin hän olisi leiponut minun lapojani yhtä
hellästi kuin piiraitaan lauantaina. Mutta sydämellisyys ei kuulu
rautatienvihkiäisiin.
Hohtavan valkoisia vehnäsiä loisteli pöydillä, niin valkoisia, etten
malttanut olla sanomatta emännälle:
— Näkee sen, että Rautu on valkoista maata.
— Ei Rautu ole valkoista, kaukana valkoisesta.
Totta onkin. Rautu merkitsee »punaista», ja punainen veri höysti siinä
jäätynyttä maata aseman molemmin puolin. Tässä juuri oli se hirvittävä
taistelu, johon sortui neljätuhatta ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia.
Ympärillä seisoskeli inkerikkoja, joilta oli talot poltettu, raavaat
teurastettu ja miehet murhattu. Mutta suuressa odotussalissa kolme
puhujaa lietsoi rohkeutta mieliin ja puhui tulevista valoisammista
ajoista. Ja etehen on aina elävän mieli! Toivon kipinää ei saa jättää,
niin kauan kun veri pysyy nahan sisällä. Toivo näkyi elähdyttävän
inkerikkojenkin mieliä.
Palattiin veritantereelta Käkisalmeen, jossa pääjuhla, juhlapäivällisen
muodossa, oli pidettävä. Rovasti ja emäntä seurasivat meitä Käkisalmen
juhlille. Kiviniemen puhuja ei, ikävä kyllä, ollut mukana. Kannaksen
etevin akkojen itkettäjä ja minun lumoojani pysyi sunnuntaiaattona
kotonaan.
Liput liehuivat kaikkialla kaupungissa marraskuun hämärässä, suuri
havuista tehty kunniaportti Käkisalmen linnantornin muotoon rakennettu
ja lyhdyillä valaistu nieli juhlayleisöä viheriäiseen kitaansa.
Juhlakulussa astuttiin kansakoululle, jossa päivällinen tarjottiin.
Juhlapäivällinen.
Kaikki sijoittuivat pöytien ääreen arvonsa ja säätynsä mukaan.
Pääpöydässä istui esikunta pääministeristä laskeutuen alaspäin
oikealle ja vasemmalle arvoasteitten mukaan. Äärimmäisillä sivustoilla
istuivat vapaitten taiteitten harjoittajat, me sanomalehtineekerit
täyttäen kokonaisen pöydän ilman minkäänlaista arvoerotusta.
Keskipöydissä istuivat radanrakentajat ja alkuasukkaat eli isännät
ja emännät. Venäjän esimerkin kauhusta, jossa nainen kuuluu jo
olevan sosialiseerattu, oli sellainen sijoittelu pantu toimeen,
että naiset istuivat naisten vieressä, miehet miesten. Aivan kuin
maalaiskirkoissamme. Tämä siveellinen rintama ei murtunut mistään
kohdasta koko illan kuluessa. Käkisalmettaret istuivat koskemattomissa
pesissään, niinkuin laissa sanotaan, siis aivan päinvastoin kuin mitä
eläintieteessä mainitaan käkilöistä, joitten tapana juuri on murtautua
toisten pesiin. Kaihoisia silmäyksiä vain lenteli pöytien yli. Eipä
niin, että minulla omasta puolestani olisi ollut syytä valitella.
Sattui näet niin mainiosti, että Dagens Pressin edustaja, nuoren naisen
haahmossa, istui juuri vastapäätä minua, ja hän oli yhtä sielullisesti
virkku kuin veljensä Lucas samasta lehdestä ja ehkä vieläkin iloisempi
ja leikillisempi, vaikka totisessa elämäntyössä kiinni. Olimme
ammatiltamme, luvuiltamme yhteiskunnalliselta hyödyltämme, samaa
sorttia, suuren kirkkoisämme, Lutherin, suoranaisia rintaperillisiä.
— Korkeampi käsi ohjaa yksin ihmisten juhlapöytä-sijoittelua. —
Toivottavasti hän sentään maailmankatsomukseltaan on toista laatua kuin
minä.