rajaveräjälle sopimaan yhteisistä asioistaan. Me tulimme säntilleen
siihen aikaan perille, mutta bolshevikkeja ei näkynyt missään.
Luulimme aluksi, etteivät he uskaltaneet lähestyä veräjää, meitä kun
oli tällä kertaa niin monta odottajaa. Luulimme, että he piilivät
jossakin pensaissa, kivääri ojona ja silmä tähtäimen raossa. Mutta
aina Virransillan tappelusta alkaen on niin ollut, että Suomen ja
Ryssän kello käy omia aikojaan. Niin nytkin. Laukaisimme kaksi panosta
huomauttaaksemme venäläisille, että olimme määräpaikassa. Ei vastausta
minkäänlaista. Kolmen neljänneksen perästä laukaistiin toinen. Kuultiin
vastaus, mutta hyvin kaukaa. Venäläisten vartiostoon taitaa veräjältä
olla puolen peninkuorman matka. Kauan jouduimme tirkistelemään
metsittynyttä maantietä pitkin, kunnes näimme lepiköstä pistävän esille
kaksi heiluvaa kiväärinpiippua. Nyt ne tulivat, tulivat veräjälle
tervehtimättä lainkaan, vaikka venäläiset ovat niin valmiit lausumaan
terveisensä »kaikille, kaikille, kaikille». Mutta ei päällikkö
ollutkaan venäläinen, silkka suomalainen, meikäläinen punikki. Kotoisin
Hämeenlinnasta. Nimestä ei tietoa, eikä sitä tahdottu tiedustellakaan.
Kuvankaunis mies, ehkä kaunein hämeenlinnalainen, arvattavasti Birger
Jaarlin rintaperillinen suoraan etenevässä sarjassa. Ikävä vain, että
hän nyt jalostaa sarmaatien kirjavaa joukkoa, sen sijaan, että hän
samoissa asioissa toimisi syntymäseuduillaan, jossa kauniita isiä
kipeästi kaivataan. Sääli miestä ja sääli Hämeenlinnaa!
Kun tärkeimmät valtiolliset asiat oli saatu pohdituiksi ja
yksimielisyys saavutettu tuhat kertaa nopeammin kuin sekä Genuassa että
Haagissa, sain minäkin luvan puhutella komissaaria.
— Te olette kalpea. Oletteko sairas?
— Terve olen. Hampaat ovat vain lähteneet.
Miehen ulkomuodossa ei toden tottakaan ollut muuta virhettä kuin
että hammasrivi oli arveluttavasti harventunut. Minulla oli kysymys
huulillani, mutta kultainen sydämeni esti sen ulos puhkeamasta. Se
olisi kuulunut:
— Ette kai te enää tarvitsekaan hampaita siellä Venäjällä? Kivääriä
vain?
Nälkää ei saa ilkkua, vaikkapa se olisikin oman kehnouden aikaansaama.
Kysyin vain:
— Onko teillä lääkäriä?
— Ei toki, hymähti mies. — Terve minä olen.
Puheltiin Hämeenlinnasta ja viljavasta Hauhosta.
Mielellään mies niistä asioista puhui, ilman minkäänlaista näennäistä
liikutusta. Arvattavasti hän eli hyvässä toivossa kohdakkoin päästä
rynnistämään Hämeenlinnaan ja takaisin valloittamaan esi-isänsä komean
linnan, nykyään »pinnhuusiksi» alennetun. Otin komissaarista yhden
kuvan ja tahdoin ottaa toisenkin, jossa hänen komea jaarlin-nenänsä
tulisi paremmin arvoonsa. Mutta kainosti hän tästä kieltäytyi. Olisi
ollut niin paljon kysymistä, mutta hienotunteisuus esti sitä tekemästä.
Minua vain harmitti, että noin kaunis mies on sortunut vieraalle
maalle. Suomessa juuri kauniista miehistä on puute, väkeviä, kestäviä
ja ketteriä miehiä meillä alkaa kohta olla liiaksikin. Kun majurin
silmä vältti, kurkotin veräjän raosta komean Burgermeister-sikarin
komissaarille, joka sen halukkaasti nappasi, sillä Aunuksessa tällainen
sikari tätä nykyä maksaa 1,000,000 ruplaa. Minusta on syntymästäni
saakka ollut erinomaisen helppoa täyttää Kristuksen ankara vaatimus
rakastaa vihamiestäni kuin itseäni. Tätä en sano kerskaukseni, vaan
päinvastoin valittaen, sillä ei mikään tuota ihmiselle niin paljon
onnettomuutta ja vastoinkäymisiä kuin hyvä ja hellä sydän. Autuaat ovat
kovasydämiset, sillä he perivät maan.
Niitä oli kaksi punikkia, jotka olivat saapuneet veräjälle. Toinen oli
nuori poika, leveänaamainen, punaisia laikkuja naamassaan. Hän seisoi
hiukan loitompana ja mulkoili kuin härkämullikka, jolle veräjällä ei
koskaan tarjota suurusta. Murjotti vain eikä sanonut sanaakaan. Kysyin
komissaarilta:
— Mistä olette löytäneet tuon sonnimullikan?
— Hän on venäläinen, en ole kysynyt hänen kotipaikkaansa, osaan hyvin
huonosti venättä.
Saatiin tietää, että poika oli kotoisin armottomimmilta nälkäalueilta
Volgan varrelta. Niiltä seuduilta, joista muun muassa Nansenkin
mainitsee, ettei ihmislihan syöminen siellä enää herätä edes
ihmettelyä, joissa potilas syö lääkärinsä, eikä mitään muita troppeja
kaipaa. Hän tuijotti koko ajan minuun. Oli helppo lukea hänen
ajatuksensa:
— Kaikki tuollaiset »pursuit» ovat meidän seuduiltamme jo ammoin sitte
syödyt. Ah, jos ojentaisin kivääriin ja paukaseisin! Mutta enhän minä
pääse saaliiseeni käsiksi! Eikä tuo tsuhna toveri tuossa ymmärrä,
millaiselta moinen paisti maistuu. Ollappa että minä tuollaisen
tapaisin Aunuksen metsissä yksinään! — Ja hän nielasi jotakin, joka
tahtoi täyttää suun. Mokomankin päälahtarin kanssa vain iloisesti
juttelee.
Poika parka! Siinä hän sormitteli kiväärihän kuin lainkuuliainen
metsästäjä ainakin, joka rauhoitusaikana näkee teerikukon tepastelevan
kankaalla. En tarjonnut pojalle sikaria. Hän seisoi liian kaukana.
Säälitti häntäkin, sillä ensi silmäykseltäni sain sen ajatuksen
päähäni, ettei poika ollutkaan venäläinen, vaan puhdasrotuinen
tai puolirotuinen mordvalainen. Siis samaa perusjuurta kuin
hämeenlinnalainen komissaari ja me muut koollaolijat, vaikka maailma
oli vieroittanut meidät toisistamme koivuisen veräjän molemmille puolin.
Näkyvänä todistuksena äskeisistä veririidoista virui raja-aidan tällä
puolen kappale ihmisen pääkalloa. Siitä olivat muut osat jo hävinneet
paitsi päälaen korkein kupu. Siinä se makasi maassa kuin mikäkin
tuhkakuppi. Kysymykseeni, minkä eläimen luita tuollainen pyöreä
kupponen on, sain vastaukseksi:
— Ne koirat, ne aina vain hakevat ja löytävät ja kulettelevat
kaatuneitten »polsujen» luita yltympäriinsä.
— Mistä tiedätte, että se on »polsun» kallo, eikö se yhtä hyvin voi
olla valkoisen suomalaisen?
— Kyllä me tiedämme.
Rajaveräjä näkyy olevan vaarallinen paikka. Harha-askel vain rajan
yli, ja ihminen saa jättää visiittikorttinsa, pääkallonkupunsa,
todistukseksi käynnistään.
Mutta tuo komea petäjikkö ja tuo leppoinen lehto vähän loitompana,
nehän olivat pilkulleen samanlaiset kuin meidän metsämme, maa, jossa
ne kasvoivat, samanlaista kangasta ja alhoa kuin meilläkin. Meillehän
tuollainen maa kuuluu jo maantieteellisestikin. Entä kansallisesti?
Marppa Bibinan ja Lösösen sukulaisia kai siellä asui rajan takana
laumoittain, herkkiä itkemään, herkkiä nauramaan. Meillehän nekin
kuuluvat. Minkä siis Jumala on yhtehen sovittanut, ei sitä pidä
ihmisten erottaman. Siihen ajatukseen minä lujasti turvaan ja jään
tyynesti odottamaan, että tämä yhdistyminen joskus tapahtuu.
Korkeampi maailmanjärjestys sitä vaatii!
* * * * *
Käytiin rajalla sellaisissakin paikoin, missä ei rajaveräjiä oltu
rakennettu. Siellä uinui rajan reunalla salolampi nimeltä »Maimalampi».
Sana maima herätti minussa vireille muiston rikkaista runoaarteistamme.
Kalevalassahan se kerran pujahtaa esille runoriveissä: »nosti toran
tutkusista, artin ahvenmaimasista». Mikä kuvaava nimi rajalammelle!
Tora- ja artti-riita on rajan ainainen kirous. Mainia tosin merkitsee
täkykalaa, mutta kaloista ja riistamaistahan artit ja torat aina
muinaisuudessa syntyivät sen kansan keskuudessa, joka Kalevalan lauloi.
Oltiinhan todellakin, niinkuin joku runoilija on laulanut, »Kalevalan
laulun mailla».
Tallustellessamme korkeassa petäjikössä metsäpolkua myöten tulimme
kalmistolle, joka sijaisi joitakin satoja metriä rajajoesta. Siinä
törrötti ristejä, vinoja Antreaksen ristejä, sikin sokin, olipa
muutamia sukuhautojakin, s.o. mataloita majoja siellä täällä. Oltiinpa
todellakin Kalevalan laulun mailla. Ei Kalevalassa hiiskuta sanaakaan
hautausmaista. Kyläläiset kaivoivat kuolleensa alas maahan siihen
paikkaan, missä kangas oli kuivaa ja missä koristeellisia puita kasvoi.
Tavallisesti kuusia. Mutta tässä muodosti kalmiston kokonainen,
loppumattomalta tuntuva, komea petäjikkö, alkeellisin hautausmaa,
minkä ikinä olen nähnyt. Ehkä vihkimätönkin. Nuo ristit tuntuivat niin
vierailta ja erehdyttäviltä siinä puitten keskellä. Pakanoita kai
siellä nukkui nurmen alla, pakanoita, jotka olivat eläissään palvelleet
Ukko Ylijumalaa, jotka häntä olivat rukoilleet ja Väinämöisen neuvoja
noudatelleet, ilonhetkinään »kangasta kutoneet». Tulen, auringon ja
kuun palvelijoita, joitten yksinkertainen, mutta silti niin harras
rukous on ollut:
Terve kuu kumottamasta,
Kaunis kasvot näyttämästä,
Päivä kulta koittamasta,
Aurinko ylenemästä!
Nouse aina aamusilla
Tämän päivänkin perästä!
Teeppä meille terveyttä,
Siinä saama saatavihin,
Pyytö päähän peukalomme,
Onni onkemme nenähän!
Käy nyt tiesi tervehenä,
Matkasi imantehena,
Päätä kaari kaunihisti.
Pääse illalla ilohon!
Mikä kaunis rukous! Päivänpaisteen, omien ja ilon haltioitunut
toivotus. Mitäpä ihminen muuta voi rukoilla. Aurinkohan on elämämme
ehto, kirkkain ja näkyvin suuren Luojan ilmaus.
Esi-isiemme epädogmaattinen, indetermineerattu usko suureen,
rajattomaan Luojaan, jonka lämmittävältä silmältä, auringolta, he
rukoilivat terveyttä, saatavia ja onnea, täytti mieleni kunnioituksella
ja hartaudella. Nuo vinot, ristit, aasialaisen legendan pyhittämät,
mitä ne siinä tekivät iloisten, viattomain metsäläisten haudoilla?
Ei, auringon pyöriä ja kuun sirppejä siinä olla piti, jos joitakin
tunnusmerkkejä ollakseen. — — —
Ladossa Irstanjoen rannalla vietimme tunnin parin metsäläisen elämää
nuotiotulen ääressä. Toinen ranta oli surman ranta. Ei ollut vahteja
sillä puolen, ei tällä puolen. Mahdoton vahdittava tämä pitkä,
kiemurteleva ja oikullinen itäinen rajamme! Jos mieli visusti vartioida
moista rajaa, pitäisi komentaa jokainen Suomen asevelvollinen tänne.
Tuskinpa nekään riittäisivät. Kuka tahansa voi tästä kulkea yli
kenenkään huomaamatta. Niinkuin meidän bolshevikkimme tuon tuostakin
tekevät.
Joen rannoilta oli heinät jo tehdyt. Kun katselee kartalta itäistä
rajaamme, huomaa hämmästyksekseen, että raja kaartelee näennäisesti
aivan oikullisesti. Raja käytiin jo vuonna 1618, — Ei silloin talot ja
tilukset vaatineet tällaisia mutkia. Ei kylläkään! Mutta luonnonniityt
olivat jo silloin määräävinä tekijöinä rajaviivaa vedettäessä. Milloin
raja tekee silmukan Venäjän puolelle yleisestä suunnasta, milloin
taas Suomen puolelle. Niissä paikoissa oli metsäläisten luonnonniityt
vaatineet tällaisia koukeroita rajankäynnissä. Omistusoikeudet näihin
niittyihin olivat siis jo Kustaa Adolfin aikoina erityisen tarkoin
vakiintuneet. Tämä on sitäkin ihmeteltävämpää, kuin sata vuota
jälkeenpäin Uudenkaupungin rauhanteossa 1721 raja Venäjän ja Suomen
välillä vedettiin linjasuorana mistään omistusoikeuksista huolimatta.
Se linja nähdään vieläkin kartoissamme, se on tuo omituinen Kuopion
ja Viipurin läänin raja, joka kahtena suorana viivana kulkee, toinen
lännestä, toinen idästä, mutta eivät kohtaa toisiaan. Ne yhdistää yhtä
suoraselkäinen poikkiviiva, joka lähtee Jänisjärven pohjoisosasta ja
yhtyy itäiseen linjaan Värtsilän pohjoispuolella. Pietari suuri oli
suoranuottinen mies, itsevaltias. Hän otti kartan käteensä ja veti
linjaalilla viivan ja sanoi:
— Tuosta raja kulkee. Maanmittarit hoi! Aukaiskaa linjat!
Maanmittarit ryhtyivät työhön kahdesta paikasta. Toinen ryhmä idästä,
toinen lännestä. Tukkeja kaatui rytisten maahan. Linja aukeni
pakostakin. Ei välitetty, jäikö talon ladot Venäjälle ja riihi Suomeen.
Suoraan vain huhkittiin korkeitten määräysten mukaan.
Mutta sitten sai itäinen rajankävijäkunta kuulla, että lännestä tulevat
mittarit olivat noin neljä peninkuormaa etelämpänä avaamassa linjaa,
vaikka heidän piti sääntöjen mukaan kohdata toisensa. Mitäs nyt tehdä?
Noudattaen yhä edelleen keisarillista suoraviivaisuutta, rajankävijät
hakkasivat taas suoran linjan molempien päälinjojen välille, viis
puttaamatta siitä, vaikka porstua jäi Venäjälle ja tupa Suomeen. Tästä
syystä tuo outo polvi vieläkin on olemassa Kuopion ja Viipurin läänin
rajassa.
Tällaista suoraa rajaa olisi ehkä parempi vartioida kuin nykyistä
luonnonniittyjen rajoja tarkasti noudattavaa kiemuraa. Paras raja
sentään olisi Syvärin joki Äänisjärven ja Laatokan välillä. Kuuluisiko
se ihmeitten joukkoon, että sellainen raja kerran saadaan?
Ei bolshevikkeja tällä kertaa näkynyt pyrkivän rajan yli. Heidän
onnekseen tämä ei tapahtunut, sillä meidän upseerimme olivat
peloittavan tarkkakätisiä miehiä. Vääpeli Kinnunen ampui 25 m:n päästä
virvoitusvesipullon pohjan puhki ja 45 m:n päästä ensi laukauksella
saman pullon kyljen säpäleiksi. Hirvittävä mies tuo koululaisen
näköinen vääpeli! Kävin yhä hienotunteisemmaksi Kinnusta kohtaan,
sillä jos hän jostakin syystä katsoisi olevan syytä vaatia minut
kaksintaisteluun, lävistäisi tuo puhdasmujuinen Pitkärannan kauhu
minun laajan sydämeni pistolillaan, vaikka määräisin välimatkan 100
metrin pituiseksi, joka lienee maksimiraja urhoollisten miesten kesken
kaksintaistelussa.
Käytiin vielä kolmen rajakomppanian esikunnissa. En tietysti ollut
oikeutettu niitä tarkastamaan, mutta vanhana sotilaana en voinut olla
tekemättä huomioitani. Olenhan kolmena kesänä tutkinut strategiaa
Tuusulan reservikomppaniassa saamatta muuta rangaistusta kuin että
viimeisenä kesänä tuomittiin luennoimaan ensimmäisen plutoonan
miehille sotilaskasvatuksen alkeita. Se merkitsi sitä, että minun piti
nousta aamulla klo 5 työhön, silloin kun muut toverini, akateemisen
sivistyksen saaneet, vielä rauhassa saivat nähdä aamuhetken hempeimpiä
unia. Mutta täten tulikin minusta sen vuosikerran teoreettisesti
sivistynein sotilas. Hyvät ystäväni väittävätkin, että suuresti
muistutan vielä nytkin eronsaanutta jalkaväen kenraalia, jolla
ei ole lupa kantaa univormua. Saman huomion tekivät saksalaiset
katupojatkin Hannoverin kaupungissa. Kun näet kerran seisoin sen
kaupungin kadunristeyksessä, kulki kymmenkunta poikaviikaria ohitseni,
ja ensimmäinen karjasi joukolleen: »Auge links!» Kaikki astuivat
kunniamarssia vatsani alitse ja tuijottivat minuun kuin ainakin
sotilaat armeijakunnan komentavaan kenraaliin. Tämän vain kerron, jotta
minun arvostelulleni annetaan se kantavuus ja arvo, mikä sille täydellä
oikeudella tulee.
Tarkastukseni tulos oli seuraava: rajavartioston komentajat ja
komennettavat olivat vieläkin ryhdikkäämpiä, sotilaallisempia ja
terhakampia kuin edesmenneen Tuusulan komppanian miehistö. Se on
jo korkein kiittävä arvolause, minkä antaa voi, sillä Tuusulan
komppanian täytti pääkaupungin virkein nuoriso, tiedemiehet,
virkamiehet, ylioppilaat, liikemiehet, voimistelijat, käsityöläiset,
nuoret työmiehet, jätkät ja yksi pappistutkinnon suorittanut, joka
ei kerinnyt päästä papiksi vihityksi. Henkisesti ja ruumiillisesti
siis monipuolinen valiojoukko. Kaikki tunsivat jo poikavuosiltaan
sotilaalliset temput, kaikki olivat voimistelijoita ja kaikki pohjiaan
myöten isänmaallisia. Olimme syntyneet juuri ennen suurta nälkävuotta,
siis Faraon lihavia lehmiä, joille kruunun puvut eivät mitenkään
tahtoneet mahtua, Minäkin olisin jäänyt aivan alastomaksi tai, mikä
olisi ollut vieläkin pahempi, tavalliseksi siviiliraukaksi, jollen
sähköteitse olisi Helsingistä tilannut omaan laskuuni sopivan puvun,
jonka mitta otettiin Uudenmaan pataljoonan soittokunnan lihavimman
pasuunanpuhaltajan ruumiista. Uutta tällä rajavartiojoukolla oli
yksi etu, joka meiltä puuttui, sen miehistö oli todellisen sodan, ei
vain leikkisodan, tuttu vanhastaan. Se tiesi tarkalleen, mille sekä
savuton että savustettu ruuti tuoksahtaa. Ei yhtään nahkapoikaa voinut
erottaa heistä, kaikki olivat ammattimiehiä, värvättyä joukkoa, joka
oli ottanut osaa oman maan ja heimokansojemme kaikkiin verileikkeihin
ihaniin. Monella oli rinnan täysi erivärisiä nauhoja, kunniamerkkejä.
Kaikesta tästä entisyydestään huolimatta olivat nämä miehet niin
puhdasnaamaisia ja viattoman näköisiä, ettei luullut heidän koskaan
tappaneen muita Luojan luomia olentoja kuin lutikoita, itikoita,
kirppuja ja kärpäsiä. Ruudin savu näkyy, kun sen saa naamastaan
poispestyksi, silottavan ihoa, niin että rokonarpisenkin näköpää
helottaa kuin Maimalammen pinta tyynenä kesäiltana.
Rajavartioston miehet olivat kotoisin mikä mistäkin yli koko Suomen.
oli pohjalaisia, karjalaisia, uusmaalaisia ja hämäläisiä. Erään
komppanian johtaja oli Vartsalasta saakka Salon kauppalan luota, siis
melkeinpä finbyläinen. Urheilua harjoitetaan uutterasti pihamailla,
potkupallo lenteli illoin miehestä mieheen, ja alkuasukkaatkin näkyivät
saaneen oppia tästä maailmaa valloittavasta urheilusta. Luulenpa
melkein, että nämä kasarmit, jotka ovat sijoitettuina saloisimpiin
seutuihin, aivan rajan ääreen, vaikuttavat väkevästi ympäröivän kansan
herättämiseksi ja kohottamiseksi. Ainakin luulisi suomalaisuuden tunnun
niiden ja uljaitten sotilasten seurustelun kautta yhä lujemmaksi
varttuvan. Luennoitahan sotilaat eivät pidä, eivät kieltolaista,
eivätkä tunnustuksellisesta siveysopista, sellainenhan sorahtelee
sotilaan suussa, mutta sitä enemmän he voivat puhelun ja esimerkin
kautta herättää asukkaissa isänmaallista mieltä, joka tätä nykyä näin
rajalla on ylen tärkeää. Jos oikein tuntenen ihmisten mielet, luulen,
että sotilasten vaikutus ympäristön nuoriin impysiin on suuri, eiväthän
Raja-Karjalan neitoset poikenne sukupuolensa yleisestä taipumuksesta
kiintyä asetakkeja kantaviin miehiin enemmän kuin tavallisiin
siviilirahjuksiin. Raja-Karjalan lukemattomat Veerat, Tatjaanat,
Fjoklat ja Varvarat taitavat olla kahden vaiheilla, kummatko ovat
otollisempia ylkiä, omat Vanjat, Ivanat, Sashat ja Ontreit vaiko nämä
uudet tulokkaat Väinöt, Kallet, Vilhot ja Toivot.
Niinkuin edelläolevasta huomataan, oli vaikutus, minkä tarkastelustani
sain, erittäin edullinen. Voin laulaa rakkaalle synnyinmaalleni
Suomelle:
»Ollos huoleton,
Poikas valveill' on»
Leveä, suora ja hyvä on se maantie, mikä Pitkärannasta johtaa Salmin
kauppalantapaiseen kirkonkylään. Monin paikoin näkyy Laatokan meren
ulappa tielle. Tämä tie se yhdistää Laatokan takaisen Karjalan Aunuksen
viljavimpiin ja asutuimpiin seutuihin. Suomen puolella asutusta kestää
aina rajalle saakka. Ja Aunuksen puolella näkyy taloja ja kyliä aivan
viervieressä. Täältä on salon tuntu hävinnyt. Suomen viimeinen talo
sijaitsee 5 metrin päässä Venäjän vaaralliselta rajalta. S.o., maantie
sen vain erottaa toisesta vihamielisestä valtakunnasta.
Samanlainen veräjä tässäkin oli rajan merkkinä, ja samanlainen
heinittynyt tie alkoi heti Venäjän puolella, mutta metsää ei näkynyt
missään. Postikonttorin porstuan rappuset kuuluivat oikeastaan
Venäjälle, postikonttori Suomeen. Mutta äsken oli päästy sellaiseen
sovintoon, että rappusetkin oli luovutettu Suomelle ja bolshevikkien
sotilaat kielletty istumasta rappusilla. Aunuksen kyläläiset eivät
henkensä uhalla saa lähestyä rajaveräjää. Suomalaiset taas saavat
nojata raja-aitoihin miten paljon tahansa, mutta aidan yli loikkaaminen
voi tuottaa turmion. Mekin kättelimme venäläisiä rajavartijoita aidan
yli, mutta jutteleminen ei sujunut, sillä miehet olivat ummikolta.
Muutamat sotilaat olivat täysin babiaanien näköisiä, joilta voisi
odottaa minkälaisia ilkitöitä tahansa. Kun loi silmänsä meidän komeihin
rajasotilaihin, pullistui rinta ylpeydestä. Tuo veräjä ei ainoastaan
erottanut kahta valtakuntaa toisistaan, se oli myöskin kahden
kulttuurin raja, aasialaisen ja europalaisen.
Rajakylän väki oli heinätöissä, vanhukset ja raajarikot sekä lapset
vain kotosalla. Mutta lapsia niitä oli kosolta. Ei ole ollenkaan
harvinaista, että Raja-Karjalan emännälle syntyy 10—16 lasta. Tosin
monet pyhimykset korjaavat niitä koko joukon taivaalliseen huostaansa,
mutta eloon jääneitten luku joka perheessä on sittenkin rasittavan
suuri. Luuli jokaista taloa pienten lasten kouluksi, niin niitä
mankaroita teutaroi pihamaalla.
Perin karjalainen oli seuraava ilmiö. Sen talon ikkunassa, joka oli
lähinnä Venäjän raja-aitaa, nähtiin vanha ukko pientä lasta hoitamassa.
Mies lapsenlikkana, se ei ole outo ilmiö Venäjällä. Nähtiinhän
ennen Helsingissäkin, miten nuoret sotilaat oli pantu työntämään
lapsenvaunuja. He kantoivat lapsia käsivarsillaan ja jokelsivat
heille, ja kun hanuri houkutteli prissakkaa potkimaan, jätti sotilas
pienen palleroisen toverilleen, kieppui hurjasti aikansa ja palasi
jälleen hoidokkinsa luo. Suomalaiselle sotilaalle ei vielä kukaan
suomalainen äiti ole uskonut sydänkäpystään. Niin luonnottomia äitejä
meillä ei ole. Sellainenhan arvosteltaisiin miltei lapsenmurhaksi.
Mutta Karjalassa on toinen muoti. Tuuheapartainen ukko siinä ikkunassa
leperteli pikku tytölle kuin mikäkin imettäjä. Tytön pää hävisi ukon
parran haiveniin ja ukko kehui lasta:
— Hyvä on hoitaa tätä lasta. Ka, kun ruokaa annat, ei itke, ei paru. Ka
oikein hyvä vunukka on, oikein hyvä vunukka.
Pitkäaikainen kokemus puhui ukon huulilta. Hän oli siis hoitanut
pahankurisiakin lapsia.
Kaunis kuva jäi minulle mieleen tästä kohtauksesta. Pienen tytön pää
ukon parran harmaissa kehyksissä. Karjalaisen mielen lempeys ja hellyys
ilmeni tästä kuvasta. Partainen madonna! Olihan ukon silmäys yhtä hellä
kuin minkä madonnan tahansa.
Vasta jälestäpäin on rietas henki kuiskannut korvaani:
— Mitäs luulet pienen tytön tukkaan tarttuneen ukon parrasta.
Oli miten oli, kaunis oli kuva. Tyypillinen karjalainen kuva. En sitä
konsanaan unohda, kun Raja-Karjalaa muistelen.
Kulkuneuvot.
Karjalassa ovat tiet hyvät. Siellä on soraa kyllältä ja hyvää lajia.
Aina rapakivestä karkeimpaan hiekkaan saakka. Karjalaisen luonne
rakastaa nopeaa liikettä, ja sitä hän vaatii myöskin hevoseltaan,
olipa tämä iso tai pieni, syöttiläs tai luuramu. Viipurin läänin
pieni, takkuinen hevonen on kurjasta ulkonäöstään huolimatta ensi
luokan elukka. Trillojen edessä se voi kiireen tullen laukata yhtä
päätä kilometrittäin, niin että sen pitkäkarvaiset jalat liehuvat kuin
naisten viuhkat, mutta kun se kuormaa joutuu vetämään, laahustaa se
puolinukuksissa Viipurista vaikka Ouluun saakka.
Tein tällä matkalla uuden hevostuttavuuden. Näin Aunuksen hevosen.
Se ei enää ole hevonen, sehän on poni. Niin turhan pikkuinen se on.
Mutta ei se mikään karvakinttu ole, päinvastoin hyvin säädyllinen
ulkomuodoltaan, kauniisti tummanruskea. Mutta väkevän vaikutuksen se
mieleeni teki. Se on niin murheellisen näköinen, kun se liian pitkien
aisojen päässä retuuttaa nelipyöräisiä rattaitaan, että minä säälin ja
liikutuksen vallassa jäin seuraamaan sen hidasta kulkua maantiellä.
Ei se vilkuillut oikealle eikä vasemmalle, ei se ollut näkevinäänkään
vastaantulijoita, olivatpa ne hevosia tai ihmisiä, se vain tuijotti
eteensä ja hiekkaiseen tiehen, se vain veti ja sillä hyvä. Mitä
maailmassa muutoin tapahtui, se ei häntä vähän vähääkään liikuttanut.
Oli aivan kuin koko Aunuksen kova kohtalo olisi laskeutunut
painajaisena juuri hevosen sielulle, niinkuin tämä olisi joutunut
suurimman epätoivon ja jäytävimmän välinpitämättömyyden valtaan. Tuntui
siltä, kuin hevonen olisi vetänyt ruumisvaunuja, joissa kuolevan kansan
kirstu lepäsi. Kun meidän purskuva kenraaliauttomme Annantehtaalla
seisoi tien poskessa, ja tällainen maailmantuskaa poteva aunukselainen
poni kiskoi kuormaansa sen ohi, niin poni ei kunnioittanut auttoamme
pienimmälläkään silmäyksellä. Se oli vain silkkaa ilmaa hänelle. Kun
me sitte tunnin kuluttua sivuutimme saman elukan, joka nyt riisuttuna
valjaistaan söi heinää tien vierestä, ei se edes vilkaissutkaan
taakseen, häntä vain verkalleen hätisteli kärpäsiä heposen kupeelta.
En ollut vielä ennen mointa nähnyt. Oliko hevonen olevinaan vai oliko
se täyttä totta? Mitäpä se hevonen ymmärtäisi teeskennellä! Miten
rakkaaksi tuo apaattinen elukka minulle kävikään! Sillähän oli Impi
Marian sielu. Eikö pitäne ostaa tuollainen Palestiinan matkaa varten,
ratsastaa sen selässä Kuolleen-Meren rantamia Lotin vaimon suolaiselle
muistopatsaalle. Miten mainiosti sen sielu sulautuisikaan Sodoman
ja Gomorran raunioitten ympäristöön. Entä muihin vielä pyhempiin
paikkoihin. Onhan Aunuksen hevosen silmiin tulikirjaimilla piirretty:
»Mitäs näistä maallisista!»
Kun Jehkilän sillalla tapasin toisen samanlaisen, lähestyin sitä ja
taputin sitä hyväillen. Ei väräystäkään! Vasen korva hiukan liikahti,
paarman pistonko vai minunko taputuksen takia, sitä en tiedä. Tuntui
niinkuin tuo pikku hepo olisi tahtonut sanoa: »ei sua vehkeillä». Teki
mieleni ostaa tällainen pikku aunukselainen matkani muistoksi, mutta
autossa ei enää ollut tilaa.