olisi opettanut? Ei kreikanuskoinen pappi harmaannu paukuttamalla
laumansa kalloihin aakkosia. Kreikanuskoinen pappi ei harmene aivojensa
rasituksesta, vaan yksinomaan Jumalan armosta, sillä pitkäpartainen
ja pitkätukkainen pooppi on todellakin arvokas ja juhlallinen olento.
Mutta yhden numeron Bibina tunsi, ja se oli 5. Eräs matkatoverini otti
500 markkasen esille ja näytti Marpalle. Marppa kurkotti siihen kaukaa
ja sanoi iloisesti huudahtaen:
— Kah, viitonen!
— No, mutta mitäs ne on nämä kaksi muuta numeroa?
Marppa tuijottaa ja tuijottaa. Viimein hän purskahtaa elävään nauruun
ja sanoo karjalankielellään jotakin, jota en ymmärtänyt, sillä
karjalankielestä ei muu suomalainen oudokseltaan tajua muuta kuin joka
toisen tai joka kolmannen sanan. Mutta hyvä olikin, etten ymmärtänyt,
sillä kaikesta päättäen ei niitä kumminkaan olisi voinut pränttiin
panna. Muttulin Marppa oli pelkäämätön juttuilija, naisten mukana
ollessa ehkä peloittavakin. Hyvin kalustetuissa huoneissa tuntuivat
hänen puheensa vierailta, ehkä ne paremmin sointuivat Raja-Karjalan
mökin ympäristössä.
En voi olla tässä yhteydessä kertomatta kohtaustani toisen
runolaulajan, suistamolaisen Lösösen kanssa, joka asui siellä jossakin
naapuriseurakunnan metsämökissä. Kysyin näet myöskin Lösöseltä, osaako
hän lukea:
— En yhtäkään kirjainta tunne, huokasi Lösönen ja purskahti itkuun.
— Ka, mitä sie pyhä veli itket?
— Ka kun kai lapset ossoot lukea, osovaa pieninkin, a minä en
sanaakaan. Hyö halveksivat minua. — Ja taas hän huokaili ja itki.
— Etkö sie tunne yhtään numeroakaan?
— Tunnen yhden.
— Minkä?
— Seitikon, sanoi Lösönen, ja hänen naamansa jo kirkastui oikein
iloiseksi.
Minä kirjoitin hänelle 7 ja näytin.
— Vot, vot, vot, se se on!
Ja taas hän pyrskähti itkuun aivan kuin itse ukko Väinämöinen rukkaset
saadessaan.
— No mitäs nyt, pyhä veliseni! Miksi nyt itket?
-— Ka, kun tuo seitikko on aivan kerjäläissauvan näköinen. Ei sitä
ihminen tiedä, minne sitä joutuu, ennenkuin kuolee.
Ihmetyksellä me suomalaiset luterilaiset seisomme kohdatessamme
tällaista tietämättömyyttä. Kysymme, eikö vanha ihminen ole saanut
päähänsä muuta kuin yhden numeron merkin pitkän ikänsä kuluessa.
Eikähän niitä numeromerkkejä ole muuta kuin 10. Luulisihan noita
oppivan muistissa pitämään muutaman tunnin tarkastelun jälkeen. Mutta
eipäs vain! Marppa tunsi ainoastaan yhden, viitosen, Lösönen taas vain
seitikon. Lösöstä seitikon merkki peloitti ja itketti kuin paholaisen
kuva seinällä, Marppa taas virnisteli viitoselle silloin, kun sitä
seurasi kaksi nollaa.
Nuo kärpän ja karhun silmätkö ne sellaisia ovat, ettei niillä näe
pieniä esineitä? Mutta osanneehan Marppa pitsejä kutoa, niinkuin
Raja-Karjalan naiset ylimalkaan, ja saattaneehan Lösönen erottaa suden
ja ketun jäljet koiran jäljistä. Näitä jälkimmäisiä on toden totta
vaikea erottaa meidän silmillä, eikä liene myöskään aivan helppoa
silmän urakkaa tarkastella pitsin kaikkia pieniä silmuja. Ihmeelliset
silmät niillä lukutaidottomilla metsäläisillä sittenkin on, erilaiset
kuin lukutaitoisilla.
Marppa puhui paljon kotoisista oloistaan. Mies oli kuollut kolme vuotta
sitten, mutta hänellä oli »nieljä vunukkaa» hoidettavanaan. Vunukka
kuuluu merkitsevän lapsenlasta. Bibinalla oli kaksi poikavunukkaa ja
kaksi tyttövunukkaa. Poikavunukat tekivät jo maantöitä, mutta lehmä oli
kuollut, ja se teki elämän tukalaksi. — Mainio sana tuo vunukka eli
bunukka, muuten venäläinen lainasana! Koko Itä-Suomi aina Saarijärven
salomaita myöten tuntee »vunnukka» sanan, joka annetaan pienelle
lapsipalleroiselle, paksulle ja pyöreälle, tai myöskin koiranpenikalle,
joka on lihava, kömpelö ja hauska. Olen tästä lähtien ottanut vunukka
sanan vilkkaaseen käytäntöön. Minullahan onkin sekä tyttövunukka että
poikavunukka. Viis siitä, että sana on lähtöisin Venäjältä: vunukka
ja vunnukka sanassa piilee niin paljon iloista hyvänmieltä, että sen
mielellään heittää rakkaan lapsen silmille. Luterilaisen suomalaisen
suussa se on vain hyväily nimi eikä enää sukulaisuutta ilmaiseva.
Siirryttiin saliin runoja kuulemaan. Minä istuuduin Marpan viereen
kuullakseni hänen sanansa tarkkaan. Marppa otti nenäliinan käteensä,
aivan niinkuin meidän luterilaiset mummomme kirkkoon tai seuroihin
mennessään, mutta Marppa paralla ei ollut virsikirjaa kiedottuna
nenäliinaansa. Siinä erotus ja suuri. Mitäpä Marppa virsikirjalla,
hän kun ei tuntenut muuta kuin yhden painetun merkin, viitosen. Nyt
Marppa alkoi. Hän nosti nenäliinan suupieleensä ja alkoi laulella.
En ollut sitä runomelodiaa, jota Marppa käytti, ennen kuullut.
Runossa laulettiin Viipurin linnasta ja ritareista. Olisikohan ollut
jonkunlainen toisinto Viipurin pamauksen runosta, jossa lauletaan »pani
pyssyt paukkuinahan, umpiputket ulvomahan». En ymmärtänyt sanoja.
Eikä minua runolaulu erittäin innosta. Ei konserteissa eikä mahonkisten
huonekalujen keskellä. Ei vanhat runot iloa ja riemua nosta tällaisissa
paikoissa. Runolaulu kuuluu savupirttiin. Siellä kun peräpenkin päässä
harmaaparta ukko istuu ja nyppii kanteleesta itkeviä ääniä, siellä ilo
ilolle tuntuu, riemu riemulle remahtaa. Kun kuulijakunta viikkomääriin
ei ole kuullut muuta musiikkia kuin honkien huminaa ja haapojen
pakinaa, se kuulijakunta ei kaipaa suurempaa taidenautintoa. Sanathan,
jos niitä kuulee ja ymmärtää, ovat usein parasta taidetta, mitä
suomalainen saa kuulla. Mikä kirjallisuus voittaa runojen toisen kerran
harrasta, toisen kerran voimakasta sanontaa? Mikä nöyryys loitsijan
alkusanoissa:
En puhu omalla suulla,
Puhun suulla suuremmalla,
Maarian sulalla suulla,
Herran hengellä hyvällä.
Josp' on unilla suu suloinen,
Suloisempi suu Jumalan.
Tai mikä raju voima tihkunkaan seuraavista sanoista:
Himmene nyt hiien hurtta,
Raukia manalan rakki.
Kun et tuostana totelle,
Nouse metsä miehinesi,
Katajikko kansoinesi,
Petäjikkö perheillesi,
Sata miestä miekallista,
Tuhat rauaista urosta
Tätä hiittä hieromahan.
Juutasta rutistamahan.
Tällaisen sanonnan rinnalla kalpenee sekä raamattu että Shakespeare.
Niin haltioitunut kuin olenkin tällaisia runoja lukiessani, niin
syvästi kuin ihmettelenkin sitä runoilijan kimmoavaa mielikuvitusta
ja säihkyvää ekstaasia, joka tällaiset kuvat ja sanat keksii, niin
kylmäksi jään, kun kuulen vanhan runolaulajan suurissa juhlasaleissa ja
pehmeillä sohvilla vapisevalla äänellään supattavan näitä sanoja. Ei
se myöskään vaikuta juhlalliselta, että tällainen runolaulaja ei jaksa
yhdellä henkäyksellä laulaa koko runorivin loppuun, vaan pitää pitkän
loman kahden viimeisen tavun edellä. Hän laulaa näin:
Lapsen tieto, naisen (hengitys) muisti
Ei oo partasuun (hengitys) rohon,
Eikä miehen karva (hengitys) rinnan.
Se tuntuu niin voimattomalta ja ahdashenkiseltä, ja parhaimmallakaan
tahdollani en voi olla tällaisesta häiriytymättä.
Niin Marppakin lauloi:
Pani pyssyt paukka — mahan,
Umpiputket ulvo — mahan.
Ei sekään tahdo oikein uudenaikaista ihmistä tyydyttää, että rajuimmat
sotalaulut ja hempeimmät lemmen tunnustukset veisataan samalla
yksitoikkoisella melodialla. Sävel sotii sanojen sisällystä vastaan.
Taidenautintoa ei siis synny. Parasta on vanhoja runoja lukea: silloin
ei mikään kahlehdi mielikuvituksen lentoa, mikä sisällyksestä aina saa
yllytystä.
Marppa Bibina lauloi toisenkin laulun. Nyt oli nenäliina vasemman
suupielen kohdalla. Se kosketteli nuoren miehen ja nuoren naisen
rakkautta. Yhtä typerä olin nytkin. En ymmärtänyt kuin silloin tällöin
jonkun sanan. Marppa lauloi hartaasti ja suurella liikutuksella. Kun
hän oli lopettanut, kysyin, ehkä hieman sopimattomasti:
— Saivatko ne toisensa?
Marppa heitti minuun silmäyksen, joka näytti tulevan noin sadan
metrin päästä. Hän katseli minua kuin talviuneliasta karhua. Hän kai
tuumaili, »no tuossa on ukko utra, joka ei siitä suuresta, jalosta
rakkaudesta tajua tään taivahallista». Muut ehättivät selittämään,
että sulhanen päinvastoin kirosi, haukkui ja tapatti morsiamensa.
Mikä luonnoton sulhanen! Kun niinä oikein syvästi rakastun, en huomaa
mielitietyssäni mitään vikaa tai virhettä. Ei hän ole liian lihava eikä
liian laiha, ei kiukkuinen eikä murjottaja. Päinvastoin melkein enkeli,
aistillisuudesta vapaa niinkuin minäkin. Vasta kolmikymmenvuotisen
sodan perästä avioliitossa voi kiroaminen tulla kysymykseen. Siihen
Marppakin myöntyi.
Pyydettiin Marpalta itkuvirsi.
— Jos laulanen miesvainajastani?
— Ka, laula vuan!
Nyt nosti Muttulin Marppa nenäliinan huulilta silmille ja alkoi
kuvata miesvainajaansa mitä hempeimmillä sanoilla. Nyt jo ymmärsin
paremmin. Karjalaisilla on suuri valikoima hyväilysanoja, ja ne
olivat kaikki liikkeellä Marpan runossa. Ei Marppa itse ollut runoa
»loatinut», hän oli vain itkuvirteen lisäillyt semmoista, mikä sopi
hänen miesvainajaansa. Ei Marpan ruumis tutissut, niinkuin olen
nähnyt muutamien itkijäin hartiain tekevän, eikä ääneen tullut
paljon haikeutta sen lisäksi, mitä jo edellisissä lauluissa oli
huomattu, mutta hän itki, hänen silmistään valui vettä. Niin herkkä
on tuon karjalaisen kansan mieli, että se voi milloin tahansa
suuressa vieraassa seurassa pistää itkuksi. Sen tekevät yhtä herkästi
miehet kuin naisetkin. Lösönen parkui kun näki seitikon, Marppa
itki muistellessaan miestään. Kun Marppa lopetti laulunsa, pyysin
tunnustella hänen nenäliinaansa. Se oli aivan märkä.
— Oikeinko sie itkit?
— Ka tulihan ne kyyneleet, kun miestäin muistelin.
Kalevalassahan kaikki uroot itkevät, kun niikseen sattuu. Se ei ole
runollista liioittelua. Karjalan miehet vetistelevät vieläkin, kun
murhemieli tulee päälle.
Totuuden nimessä mainittakoon, että Marpan runossa taloudellinen suru
ui pinnalla. Mutta elkäämme tekeytykö! Kun surma kaataa köyhän perheen
tuen ja turvan, sen leivän ja särpimen hankkijan, silloin hellinkin isä
muistuu mieleen etupäässä elatuksen antajana. Rikas perijä ei muistele
aina isäänsä minkäänlaisella kaiholla, tyytyväisyydellä vain, kun isä
arvasi ajoissa kuolla.
Juhlallisina oli istuttu, hiljaa kuunneltu, Marppa pyyhkieli silmiään,
paljon kyyneleitä vuotaneita. Vähitellen alkoi niihin tulla iloisempi
ilme. Eipä aikaakaan, niin kärpän silmät taas kiiluivat Bibinan
kulmakarvojen alta. Hän leikkasi äkkiä poikki juhlallisuuden paksun
langan.
— Tanssinko mie teille?
— Vieläkö sie jaksat tanssia? kysyin kummastellen.
— Mikäs. Mie tanssin »Kangasta kutomassa».
Tuolit väistettiin syrjään, niin että Marpalle jäi iso lääni
keskilattialle. Hiukan Marppa kohotti hameitaan, niin että maailman
paksuimmat tanssikengät näkyivät. Ne olivat pitkävartiset saappaat,
paksupohjaiset ja kannankorko lavea ja matala kuin tsajulasin
vati. Mikä valtameri erottikaan hänen aporkkansa helsinkiläisen
tanssijattaren tai Annantehtaan kaunottarien puolikengistä? Marpan
saappaat eivät toden totta olleet puolikenkiä, ne olivat vieläkin
enemmän kuin täyskengät. Ne olivat aporkkia, venäläinen sana, joka
paljaalla kaiullaan ilmaisee jotakin hyvin paksua, tökeröä, raskasta
ja paukkavaa. Te tunnette nuo kengät! Niitä näkee joskus Helsinginkin
kaduilla venäläisillä maalaisnaisilla.
Marpan ensimmäiset kädenliikkeet saivat vereni hyytymään. Peitin
silmäni käsilläni ja huokasin:
— Rukoilkaamme! Oo kaikkivaltias j.n.e.
Hätäisesti vilkasin ympäristööni. Naiset olivat kadonneet. Tanssi
olikin vain, niinkuin Saksassa sanotaan: nur für Herren, ainoastaan
miehille. Marpan soolotanssia ei voikaan suorittaa ilman miesten
suosiollista apua. Naisia ei kaivata.
Marppa pomppi salissa, aporkat paukkuivat lattiaan, kuin kangasta
kudottaessa ainakin, hän syöksyi seinästä toiseen, pois eestä vain!
— Sukkula katosi, huudahti Marppa ja kärpänsilmät säikkyivät. —
Lainatkaa sukkulaa! Lainatkaa sukkulaa!
Marppa lainaili sukkulaa majurilta, lainasi Vilekiltä, lainasi
nuorelta isännältä, mutta minulta ei. Tunsin itseni ensin loukatuksi
ja halveksituksi, mutta jälkeenpäin kuulin Marpan sanoneen, ettei hän
»tarennut» lainata minulta. Ei ilennyt. Olen siis antanut Marpalle
anteeksi tämän epäkohteliaisuuden.
Siinä hän seisoi, Marppa pakana, huohottaen ja läähättäen ja hikisenä
raskaan urakkansa jälkeen. Juuri äsken hän oli laulanut järkyttäviä
runoja onnettomasta rakkaudesta ja hellästä miesvainajastaan, nyt hän
ilosta säteilevin silmin lainaili sukkulaa. Niin se karjalainen tekee,
toisen minuutin itkee, toisen nauraa ja ilvehtii. Tätä eivät muut
suomalaiset osaa eivätkä milloinkaan opikkaan. Mikä erinomainen aarre
meillä onkaan tuossa Raja-Karjalan väessä, jolla on etelämaalaisen
herkät veret! Nehän ovat Suomen italialaisia. Pitäisi siirtää satakunta
porilaista miestä tänne itäisimmälle rajalle ja satakunta Suojärven
miestä läntisimpään Porin lääniin, jotta raskaat veret ja kepeät veret
hieman sekaantuisivat. Tällaisesta syntyisi mainio suomalainen rotu.
Olen nähnyt tansseja jos jonkinlaisia, nähnyt suuria ryhmiä
vatsatanssijoita Egyptistä, nähnyt Parisin cancanin, mutta niin
iloista tanssia, niin kömpelöä ja hassua kuin Bibinan »kangasta
kutomassa» en vielä ikinä. Se tanssi on varmaankin keksitty 500
vuotta ennen Kristusta. Ehkä Saban kuningattaren ja kuningas Salomon
vainajan eläessä. Ehkäpä sitä tanssittiin Salomonin hovissa silloin
kun kaikki ne 700 ja 300 hänen vaimoansa kutoivat majesteetille
purppura-kauhtanoita. Vai olisiko Herodeksen tyttären soolotanssi,
joka maksoi Johannes Kastajan pään, ollut yhdistelmä Marpan hyppyä ja
egyptiläistä vatsatanssia. Kristittyä se tanssi ei missään nimessä
ollut. Ei löytyne sitä luterilaista naista koko Suomenniemellä, joka
pystyisi sitä karkeloimaan. Aasialaista perua se tanssi varmaankin on,
vai olisiko vielä mahdollista, että nuo mielikuvituksensa puolesta niin
vilkkaat karjalaiset, jotka ovat laulaneet kokoon Kullervon niin ylen
murhemieliset runot, jokaisen runon laulettuaan olisivat naisillaan
»kangasta kudottaneet», noin niinkuin mustan mielensä kevennykseksi.
Mene heistä ja tiedä, mikä heidän mieleensä on pistänyt, Marpan ja
Lösösen esi-isille.
Eihän Marppa tiennyt tai tuntenut sopimattomia tanssineensa. Olihan
Marppa koko elämänaikansa pitänyt pyhinä kaikki Jumalan kymmenet
käskysanat, yhtä pyhinä kuin kuka tahansa Suomen aviovaimo. Rivoudesta
tässä ei ollut ollenkaan kysymystä, viattomasta ja sukkelasta pilasta
vain. Meidän katsojien kasvatus ei salli laskea tällaista viattoman
pilan ryhmään: meissä siis vika, ei Marpassa. Ei Suojärven kirkossa
synnintunnustusta ikipäivinä ole julki luettu. Ei Marppa Bibina koskaan
ole kuullut, että ihminen sikiää ja syntyy synnissä. Päinvastoin hän
tietää, että molemmat tapaukset ovat täysin viattomat, suuren Luojan
kaikkein pyhimmät ja tärkeimmät meille ihmisille uskotut toimet.
Niitäkö tulisi hävetä?
Mutta Marppa osasi vielä toisenkin naisellisen soolotanssin, »kankaan
luomisen». Nuori vääpeli Halonen väitti kumminkin, että se tanssi kysyy
vielä paljoa lujempia hermoja katsojissa. Me luterilaiset askeetit,
majuri, Vilekki ja minä, emme enää uskaltaneet hiottaa hermoihimme,
vaan ilmaisimme tyytyväisyytemme jo näkemäämme tanssiin, ja olihan
Marppa Bibina jo sitäpaitsi 65 vuoden vanha.
On niin erinomaisen virkistävää joskus tavata pakana tai puolipakana,
on kuin saisi raikkaan vesiryöpyn niskaansa. Pääseehän sitä edes
hetkeksi siitä painostavasta tunteesta, että maailma on surunlaakso,
että koko ihmiselämä on vain synnin saastaa. Saa uutta luottamusta
siihen toivoon, että vielä kerran maailmassa irtaudutaan näistä
aasialaisista harhauskoista vapaaksi, ja että ainoastaan typeryys
leimataan synniksi.
Aasialainen neurasteenikko, suuri kirjailija Leo Tolstoi, mauruaa
eräässä kirjoituksessaan, että laulajatar ja tanssijatar voi ansaita
50 tuhatta ruplaa vuodessa vain heiluttamalla ja oikomalla jalkojaan.
Ja sitäpaitsi jälkimmäinen tekee työtänsä housuttomin jaloin. Aivan
niinkuin Marppakin teki. Mutta Marppa parka ei ansainnut tuhansia,
päälle satasen vain, johon Marppa näytti olevan erittäin tyytyväinen.
Lorujen lopuksi Marppa siristeli silmiään, kohotti hiukan nokkansa
nipukkaa ja sanoi veitikka mainen hymy huulillaan:
— Ka, niin mie aina olen sanonut, parempi ja kunniallisempi on laulaa
ja ilvehtiä kuin varastaa.
Leo Tolstoi ansaitsi suuria omaisuuksia omalla taiteellaan, vaikka
halveksi laulajattaria ja tanssijattaria. Hän oli erinomainen
kirjailija, mutta huono ajattelija. Marppa oli taiteilija hänkin.
Molemmat kyllä aasialaisia: Tolstoi oli ottanut esikuvakseen profeetta
Jeremiaan, Marppa taiteili »Korkean veisun» henkeen. Kumpiko parempi
esikuva? Mene tiedä! Mikä on parempi milloinkin, mikä missäkin, mikä
millekin.
En vieläkään selkiä tästä Marpan tanssista. Jo kuullessani hänen
katkeraa itkulauluaan kuolleen miehensä muistoksi pälkähti päähäni,
että näinhän ne syyrialaiset naiset ennen muinoin surivat Adoniksen
kuolemaa. Juuri itkijäthän olivat näitten juhlien pääroolin
suorittajat. Itkettiin ja surtiin Herran kuolemaa kahtena päivänä,
mutta kolmantena päivänä Herra Adonis nousi ylös kuolleista, ja silloin
näitten itkijöitten riemulla, tanssilla ja mässäämisellä ei ollut
minkäänlaisia rajoja. Kolmas päivä oli yhtämittaista ilon huutoa ja
suutelemista. Aivan kuin venäläisenä pääsiäispäivänä.
Marppa siis siellä Laurosen talossa tietämättään, tuntemattaan esitti
meille pakanallisen Adonis-Herran neljätuhatvuotista juhlaohjelmaa.
Sekä ensimmäisen että toisen päivän surun että kolmannen päivän
irtipäästetyn riemumielen, pyhän pakanuuden.
Rajaveräjillä.
Ne ovat aivan tavallisia lehmiveräjiä, jotka erottavat punaisen Venäjän
ja valkoisen Suomen toisistaan. Kömpelömpiäkin kuin lehmiveräjät.
Ne ovat tehdyt paksunpuoleisista koivunrungoista, mutta eivät lepää
niin hyvässä järjestyksessä vitaskierteitten nojassa kuin siististi
tehdyssä karjaveräjässä. Miksikä ei ole portteja tehty? Ei, portteja
voi helposti avata, mutta tällaista raskasta veräjämöhkälettä ei
turhanpäiten kukaan lähde purkamaan. Vai olisiko veräjä tehty sen
tähden, että ne ikimuistoisista ajoista ovat laaditut estämään
punikkeja tunkeutumasta luvattomille, rauhoitetuille viljelysalueille.
Vaikka rauhan pitäisi vallita Sovjetin ja Suomen välillä, ei ainakaan
ystävyydestä näkynyt merkkiäkään veräjän molemmin puolin. Kiväärit
kädessä saapuvat rajavahdit veräjälle. Ei kumpikaan puolue kiipeä
veräjän yli. Jos kapuat sen yli, voit saada kuulan ruumiiseesi,
ja siinä makaat. Ei kukaan nosta juttua sinun surmastasi; veräjän
tuolla puolen olet turvattomampi kuin ukkometso meillä kuusenoksalla
rauhoitusaikana.
En malttanut sentään olla yrittämättä kavuta veräjän yli, voidakseni
kehua käyneeni Aunuksessa, tallanneeni tämän onnettoman, sotien ja
nälän runteleman maan multaa, joka kaikesta päättäen, korkeamman
maailmanjärjestyksen pakosta, kohta on joutuva meille. Mutta
vahtisotilaat varoittelivat:
— Elkää menkö, jos punikki vaanii jonkun puun takana, ei teidän
hengellänne ole edes mädän puolukan arvoa.
Aunuksessa olen nyt kaikesta huolimatta käynyt.
Ensi kerran käytiin rajaveräjällä Kaksinaisten tulliaseman luona.
Ajettiin autolla aina veräjälle saakka. Tästä kulkee nimittäin suuri
valtatie Raja-Karjalasta Petroskoihin. Petroskoi se olikin ennen sotaa
rajakarjalaisten pääkaupunki. Äänisjärveen se suuri Suojärvikin laskee.
Kun eräs alkuasukas minulta kysyi, olenko Venäjällä käynyt, ja sai
myöntäviin vastauksen, kysyi hän heti:
— Petroskoissako?
Hänestä Venäjä ja Petroskoi oli sama käsite. Muille suomalaisille
tuskinpa Petroskoin nimikään on tunnettu. Karjalaisten kertomusten
mukaan se on likainen kaupungin rähjä, jonka yläpuolella sinisiksi
maalatut kirkontornin kuvut ja niiden kärjessä kullatut ristit
prameilevat. Sortavalaan on tähän asti ollut liian pitkä matka, — Mutta
nyt ovat olot kerrassaan muuksi muuttuneet.
Sen näki jo seistessä rajaveräjällä. Suomen puolella oli tie
hyvää autotietä, vaikkapa olisi ajanut veräjän kumoon. Mutta heti
toisella puolella oli tie heinittynyt ja kerrassaan käyttämätön.
Lehtipuun varvut peittivät paikoin koko tien leveyden. Jos Venäjällä
enää ollenkaan työtä tehdään, niin maantieltähän saisi oivallisen
heinäsadon. Tekipä oikein mielen murheelliseksi nähdessään tämän
tarkan rajan työn, huolenpidon, järjestyksen, ja toiselta puolen
leväperäisyyden, laiskuuden ja epäjärjestyksen välillä. Tuo
maantienpätkä, mikä tuossa painui alas notkoon, kuvasi tavallaan
koko nykyisen Venäjän tilaa. Ihmistyön tähänastiset saavutukset ovat
joutumassa metsistymisen jalkoihin. Niin taloudellisen kuin henkisen
kulttuurin alalla. Milloinka tuo maantie taas saadaan ajettavaan
kuntoon, kuka sillat korjaa, kuka ja milloin maantierummut uusii?
Tuleeko siitä enää koskaan samaa, mikä se ennen vallankumousta oli,
tärkeä kauppatie Raja-Karjalasta Aunukseen? Nyt jouluksi saadaan
rautatie ulottumaan Suojärven eteläisimpään lahteen. Silloin Sortavala
ja Viipuri muuttuvat suojärveläisten pääkaupungiksi.
Mutta eivät bolshevikit näe tätä häpeän rajaa. Tai eivät ole
näkevinään. Ylpeitä kuuluvat olevan omasta puolestaan. Kehuskelevat
ihanneolojaan omassa maassa ja ennustelevat meille samaa autuutta,
maanteitten metsittymistä ynnä muuta. Rajaveräjän toiseen laitaan ovat
pystyttäneet taulun, jossa luetaan seuraavat venäläiset kirjaimet:
P.C.Փ.C.P. joka merkinnee: Venäjän sosiaalinen sovjet yhdystasavalta.
Suomen vartiosotilaat ovat taas puolestaan nostaneet pystyyn toisen
taulun veräjän tälle puolelle, jossa luetaan seuraavat kolme kirjainta:
V. S. T. joka merkinnee: Valkoisen Suomen Tasavalta. Suomalaisessa
taulussa siis huumori ja uhka kilpailevat etusijasta, venäläisessä taas
uhka ja haltioitunut innostus, ehkäpä lapsellisuuskin. Valtakunta,
jonka nimessä on viisi eri yhdyssanaa, eiköhän se ole tuomittu
hajoamaan tai häviämään? Sanotaanhan: »kuta useampi kokki, sitä
huonompi soppa». Jos nyt tätä nykyä ollenkaan voi samassa yhteydessä
puhua Venäjästä ja sopasta. Meidän sotilaamme kertoivat kerran
antaneensa venäläiselle virkaveljelleen kokonaisen leivän. Sanaa
sanomatta oli mies hyökännyt leivän kimppuun kuin nälistynyt karju ja
söi sen antajien läsnäollessa viimeistä murusta myöten, kiitti ja läksi
kotiaan, hiljaisuudessa sulattelemaan tätä outoa ravintoa.