seurakuntalaisensa nielemään hyttysiä, mutta kuurnitsemaan kaikki sekä
yks- että kakskyttyräiset kamelit.
Jehkilän komppanian päällikkö.
Tapasin monta komppanianpäällikköä matkalla ja huomasin, että
tällainen virka mahtaa olla sangen terveellinen, sillä kaikki
olivat ruumiillisesti valioväkeä, pitkiä, terveitä, ahavoituneita
ja ryhdikkäitä miehiä. Olivatko he valittua väkeä alun pitäen, vai
olivatko ammatissaan kehittynet sellaisiksi? Ehkä ainekset olivat
hyvät, ehkä harjoitus oli kehittänyt idut huippuunsa.
Jehkilän komppanian päällikkö oli heistä ihmeellisin.
Ensiksi hän oli sotamies kiireestä kantapäähän. Näytti siltä, kun hän
olisi ottanut elämänsä päämääräksi olla nuhteeton palveluksessaan,
tadellos, niinkuin saksalainen sanoo. Saksalaista syntyperää hän
onkin. Majurin läsnäollessa hän ei koskaan unohtanut, että hän
oli vain komppanianpäällikkö, majuri pataljoonanpäällikkö, siis
korkeampi arvossa. Kyllähän Vilekkikin joskus nosti harjaansa, kuten
ongittu ahven, ja päristeli jotakin virallista puhetta huuliltaan
majurilleen, mutta ei Vilekissä ollut sitä vaskeen valettua saksalaista
perusasentoa, mikä Jehkilän päälliköllä. Tämä ei hellittänyt
ryhtiään hetkeksikään, vaikka ei ollut virka-asioista minkäänlaista
puhetta. Jos majuri sattui heittämään aivan laupiaan, voisinko sanoa
siviilisilmäyksen, päällikköön, tämä jähmettyi heti kuin kauris boan
silmäyksen edessä, kantapäät napsahtivat toisiaan vastaan, selkä oikeni
ja käsivarret muodostivat kaaren hartioilta lavoille. Hän seisoi
siinä kuin etruskilainen vaasi jalustallaan. Tadellos, tadellos, soi
ääni korvissani. Tuollainen se juuri oli se ihmeteltävä saksalainen
disipliini. Esimiehensä käskystä tällainen upseeri ei vitkastele
mennäkseen vaikka varmaan kuolemaan.
Suureksi ylösrakennuksekseni kuuntelin telefonikeskustelua hänen ja
hänen vääpelinsä välillä. Noin ei siviili-ihminen koskaan puhuisi. En
sitä oikein ymmärtänytkään. Jokainen kysymys oli mahdollisimman lyhyt,
jonkun edeltäpäin määrätyn kaavan mukaan laadittu. Kysymys paukutettiin
telefoniin kuin viistuumainen naula kolmituumaiseen lankkuun ja lopussa
käytettiin lauseita, joitten syvintä merkitystä en tajunnut. Juuri noin
kai se ylikortteerimestari Ludendorff saneli käskyjään telefoniin, kun
joku suuri tappelu oli käynnissä itäisellä tai läntisellä rintamalla.
Tämä näytelmähän oli suuren maailmansodan jälkimaininkia.
Komppanianpäällikön omassa huoneessa oli hyllyillä pitkä sarja lasisia
putkia ja pulloja. Hän oli intohimoinen kemisti, ehkäpä alkemistikin.
Arvattavasti hän osasi valmistaa aineksia sellaisia, jotka tuon
Jehkilän sillan tuossa ikkunoitten edessä räjäyttäisivät tuhansiksi
sirpaleiksi kaikkine siinä mahdollisesti hyökkääville vihollisilleen.
Alkoholin kaikki turmiolliset ominaisuudet hän pilkulleen tunsi ja
tiesi prosenttisatsit, niin ettei hänen ruumiinsa koskaan ollut saanut
liian monta prosenttia tätä laissakin kiellettyä virvoitusnestettä.
Mutta eivät komppanianpäällikön mieltäkiinnittävät ominaisuudet vielä
tähän loppuneet. Hän kertoi elämästään juttuja, jotka nostattivat
hiukseni pystyyn. En muista moneenko salaiseen yleismaailmalliseen
seuraan hän kuului. Jos muistaisinkin, ei ole lupa niitä julkisuudessa
mainita. — Aivan niinkuin suojärveläinen metsämies muinoin, ja ehkä
vielä nytkin, ei saa turhaan lausua kontion nimeä korvessa, sillä
silloin hukka perii. Eihän Jumalan oikeaa nimeä kukaan muu tuntenut
kuin profeetat, mutta sillä nimellä he tekivät ihmeitä. Sanallahan
Väinämöinenkin tuhosi Joukahaisen. Se oli juuri tämän Kalevalan
taikamaan läheisyys, joka antoi komppanianpäällikön kertomuksille niin
mystilliset puitteet.
Eikä Jehkilän komppanian päällikkö vain mikään laimea, n.s. maksava
jäsen näissä seuroissa ollut. Päinvastoin! Hän oli toimeliaimpia ja
tarmokkaimpia. Jottei mitään epäilyksiä syntyisi, veti päällikkö
laatikostaan koko joukon todistuskappaleita, pieniä ja suuria esineitä,
kultaisia, rautaisia, emaljeerattuja, platinaisia. Ne olivat annetut
jäsenelle Lynx, se oli päällikön kansainvälinen nimi. Taas Kalevalainen
nimi. Lynx merkitsee ilvestä. Mainio nimi täällä metsässä. Ainoastaan
sillä nimellä hän on tunnettu salaseurassaan.
Kummastukseni muuttui suorastaan ällistykseksi, kun komppanianpäällikkö
vetäsi laatikostaan seuransa suurmestarin komean, runsaasti
koristellun, raskaan ketjun, kaikenmoisine salamerkkeineen, joka ketju
ulottui hartioilta aina vatsalle saakka. Vähintään arkkipiispan, ehkäpä
metropoliitan tai patriarkan ketjuja vastaava. Tämä ketju jää hänen
huostaansa koko elinajakseen. Vasta kuoltua se lähetetään seuralle
takaisin, annettavaksi sitte ansiokkaimmalle jäsenelle. Minun piti
monta kertaa katsella ikkunasta ulos toipuakseni hämmästyksestäni
ja herätäkseni todellisuuteen. Edessäni seisoi salaisen seuran
suurmestari, joka komensi prinssejä, herttuoita, ruhtinaita, kreivejä,
paroneja kaikista maailman ääristä, silmiäni häikäisi suurmestarin
kallisarvoinen ketju — mutta olihan tuossa ikkunoitten alla Jehkilän
silta, joka vie Suojoen yli, ja jossa proasniekkoja sekä vanhan että
uuden luvun mukaan tanssitaan. Totta siis oli, ei unta.
Mikä näitten salaisten seurojen tarkoitus on, sitä en tahtonut
udella. Komppanianpäällikön koko vakava olemus, hänen tieteelliset
harrastuksensa, hänen nuhteettomuutensa virkatoimissaan, hänen
erinomaisen tyyni kohteliaisuutensa takasivat sen, ettei seuralla
voinut olla muuta kuin mitä jaloimmat tarkoitusperät. Minusta tuntui
siltä, kuin seuran jäsenyys vaatisi uhraavaisuutta aina kuolemaan
saakka seuran aatteitten puolesta.
Tieto komppanianpäällikön kuulumisesta salaseuroihin on suonut hänelle
täällä vanhojen taikojen maassa ihmemestarin sädekehän olentonsa
ympärille. Näin minulle supatettiin.
Joka ainoa perjantai klo prikulleen 5 komppanianpäällikkö ottaa piipun
nurkastaan, istuutuu mukavalle tuolille, pistää piippuunsa jotakin
tupakantapaista ja polttaa sen salaperäisen juhlallisesti. Tunnin
kuluttua mystillinen, pyhä suitsutus on ohi ja piippu pannaan takaisin
hyllylleen. Muuta tupakkaa päällikkö ei polta, ei nauti väkeviä, ei
kiroile, vanno, noidu eikä ketään petä, mutta perjantaina klo 5 hän
vetelee rintahaikuja tästä salaperäisestä tupakkapanoksesta. Se kuuluu
olevan niin väkevää, että jos kuka tahansa muu ihminen siitä haijun
vetäsee, heti kuuluu koipensa oikasevan. Mutta komppanianpäällikkö
siitä vain kuuluu sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistyvän.
Tiesin, että Kalevalan kankahilla muinoin salaoppia harjoitettiin,
syntyjä syviä akkiloitiin, luulin tapaavani rippeitä sellaisesta
menosta vielä kansan keskuudesta, mutta yhdyinkin siihen Jehkilän
esikunnassa, sen päällikön kotona. Vaikka omasta puolestani luulen
päässeeni vapaaksi kaikista aasialaisista taruista, huvittaa minua
kumminkin suuresti kohdata ihmisiä, jotka haluavat verhota itseään
salaperäisyyden vaippaan. Suomalais-saksalainen Faust täällä maamme
itäisimmässä nipukassa jonkun kilometrin päässä rajasta teki minuun
erittäin väkevän vaikutuksen. Koko sieluni oli viritetty ihmeitä
vastaanottamaan, kun matkalle läksin, jonka tähden mystillisyys
kirkoissa, tshasounoissa ja missä tahansa löysi erittäin herkän
kaikupohjan sielussani. Kuta harvinaisempia ihmisiä matkalla tapaa,
sitä rikkaammiksi käyvät muistot.
Ilolla ja kunnioituksella kumarran tätä Jehkilän Faustia, upseerin puku
yllään, salaperäinen sormus sormessa, salaperäinen piippu suussa ja
lasiputkia, lasipurkkeja, lasipulloja viheriäisine nesteineen pöydällä
ja ikkunan laudoilla.
Raja-Karjalan taloissa.
Kaikkein enimmän minua hämmästyttivät tällä matkallani niitten
talollisten kodit ja asuinrakennukset, joihin poikettiin
yöksi tai muuten kyläilemään. Myönnän kyllä kernaasti ettemme
kaikkein alkeellisimpia majapaikkoja valinneet, vaan pikemminkin
seudunpohatoitten asumuksia. Oli miten oli, mutta hämmästykseni oli
suuri. En ollut uneksinutkaan, että Raja-Karjalan talollinen niin
uhkeasti eläisi.
Ensin muutama sana itse rakennustavasta. Olin ihmetellen katsellut
Bomban talon kuvaa Suojärven Kuikkaniemestä. Sen päätyhän suippeni
kattoa kohti kuin Finbyn kirkko Itämeren saaristossa. En tiedä
vieläkään varmasti, onko Bomban talo korkeampi kuin Finbyn kirkko vai
ovatko ne yhtä korkeat. Bomban talo ei suinkaan ole ainoa tätä suurta
kokoa. Siinä on aivan lähellä yhtä suuri rakennus, jonka omistaa
talollinen Vanja Trofimoff.
Liikun hyllyvällä polulla, kun rupean rakennustaiteen historiaa
pohtimaan, sen mielelläni todistan, mutta luotan kahteen silmääni,
joita joskus olen pitänyt auki maailmata kulkiessani. Tein heti
kysymyksen, missä olin samanlaisia julkisivuja nähnyt? Vähän
akkiloituani hoksasin, että Räävelissähän sellaisia näkee, näkee
Lyypekissä, näkee Hampurissa, näitten kaupunkien vanhimmissa
rakennuksissa. Julkisivu katua vasten, huikean jyrkkä katto, ja
julkisivun takana kaikki ulkohuoneet. Kreikkalaiskatolisen kirkon
mallia tässä ei nähdä rahtuakaan. Nehän ovat aasialaista tyyliä,
joitten loivia kattoja koristavat lukemattomat falloskuvut. Jos
tämä Raja-Karjalan rakennustyyli jotakin muistuttaa, niin onhan se
goottilaista tyyliä. En ole käynyt Novgorodissa — Jumalan kiitos —,
mutta tiedän, että se on Hansaliiton äärimmäinen itäinen siirtopaikka.
Eiköhän sielläkin tavattane samanlaisia rakennuksia kuin Räävelissä,
Lyypekissä ja Hampurissa. Ja Novgorodin aluettahan Suojärvi on ollut
suurimman osan historiallista aikaansa. Mikä estäisi, että tämä
tyyli on syntynyt sen näkemisen perustuksella, minkä maalaiskansa
pääkaupungissaan aina silmiensä edessä havaitsi. Vai onko tämä tyyli
yhteistä koko avarassa Venäjän valtakunnassa?
Tällainen Raja-Karjalan ihmisasumus on saman katon alla kuin kaikki
talon ulkohuoneetkin. Siinä on navetat, siinä tallit, siinä laveat
yliset, siinä liiterit, siinä heinä- ja olkikorsut, siinä kaikki
varastohuoneet. Emäntä voi sängystä suoraan pujahtaa lehmiään lypsämään
alushameisillaan ja avojaloin, huivittomin päin, satoipa ulkona hotj
kaatamalla. Niinikään talvella suurilla pyryillä voi hän luikahtaa
siivatoittensa luo melkein samassa asussa, sillä navetassa on aina
lämpimän pykäliä. Samoin isäntä voi juottaa hevosensa mihin aikaan
yöstä tahansa, ei tuulet eivätkä hanget tee estettä. Kun lähdetään
hevosella ajamaan kesällä tai talvella, valjastetaan se avarassa
hallissa; siellä saa rauhassa sateesta tai pyrystä laittautua kuntoon
ajopeliinsä, hallin ovet avataan ja hevonen syöksyy ulos rajuilmaan. Ei
hienot kengät kastu nuorilta Annantehtaan neitosiltakaan, kun he ajavat
naapurikylien proasniekoita viettämään sekä vanhan että uuden ajan
mukaan.
Tällainen asumus on kuin linna muureineen, aivan niinkuin
Hansakaupunkien rakennuksetkin. Jos voro tai vihollinen tahtoo jotakin
viedä talon tavaroista tai elukoista, täytyy hänen ensin murtautua
tämän muurin läpi. Siellä hallissa vahtii naljasilmä pystykorva, joka
nostaa hurjan melun, jos epäilyttäviä rasauksia alkaa kuulua. Venäjän
susikin saa siellä ulkona värjötellä kieli pitkällä tyhjin mahoin, ei
pääse lampaitten karsinaan eikä saa vahtikoiraa niskasta pudistella.
Kaikki, mitä talossa on, sijaitsee samojen seinien, saman katon alla.
Vanja Trofimoffin isoa taloa kävin tarkastelemassa. Käveltiin kaikki
yliset. Siellä oli leveät käytävät kuin linnassa ainakin. Jo avautui
aukko oikealle. Siellä alhaalla oli avara halli, siellä näkyi tallin
ovi, ladon ovia ja kaikenlaisten pikku rakennusten aukkoja. Aivan
niinkuin Helsingin pörssitalossa, vaikka ovet siellä eivät johda
elukoitten luo, ravintoloihin ja keinottelupaikkoihin vain. Peloitti
hieman astuskella siellä puolipimeässä, sillä tiesinhän, että navetan
ja tallin ylisillä on petollisia aukkoja, joista rehu tipautetaan
elukoitten turpien eteen. Seurasin visusti Vanjan askeleita, jotta
voisin tarrata kiinni hänen ystävällisiin koipiinsa, kun sikolätin
aukon seutuville saavuttiin. Siat, sen tiedän lapsuusvuosiltani, eivät
tunne sääliä, jos mitä sattuu heidän kaukaloihinsa tipahtamaan. Nehän
ovat kaikkiruokaisia.
Vanja Trofimoffin taloon tultiin erityistä katettua käytävää pitkin.
Mutta Maimalammen talossa astuttiin suoraan päähalliin, josta korkeita
rappusia myöten noustiin toiseen kerrokseen, mistä päästiin tupaan.
Siellä ei asuinrakennuksella ollut omaa sisäänkäytävää. Samasta
hallista päästiin sekä talonväkeä että elukoita tervehtimään.
Koettelin saada sieraimiini elukoitten eri hajuja. Mutta olihan kesä
ja lehmät ja hevoset laitumilla. En tuntenut mitään erikoista hajua.
Toista on alppimaissa, jossa lehmät sijaitsevat alakerrassa, ihmisten
asunnot niiden yläpuolella. Siellä vaaditaan tarkinta puhtautta,
jottei lehmän imelät huokaukset ja muut ulostukset pistä nenään.
Mutta Raja-Karjalan suurissa taloissa elukat ovat niin kaukana
asuinrakennuksista, ettei haju pääse nousemaan ihmisten ilmoille.
Pienemmissäkin taloissa on porstua erottamassa sielullisten ja
sieluttomain asukasten maailmoita.
Minulle tuottivat nämä Raja-Karjalan talojen julkisivut odottamattoman
miellyttävää silmänruokaa. Ne näyttivät niin perin muhkeilta, ne
ikäänkuin huokuivat ulos varallisuutta, jota ei sentään aina taitanut
niiden kattojen alla olla olemassa. Näin niitä matkan varrella
sadoittain, ja aina vain ne tekivät saman hauskan vaikutuksen. Niin
on ihminen kärkäs ihannoimaan uusia näkemiä, että minua suorastaan
harmitti, kun näin jonkun uuden rakennuksen, joka oli tehty
taktilliseen suomalaiseen huvilatyyliin. Tämä niiden epäedullinen
vaikutus kai johtui siitäkin, että pelkäsin näitten huviloitten
tunkevan pois tieltään vanhan rakennustavan. Olin niin ihastunut Vanja
Trofimoffin taloon, että mielessäni mietin: ollappa minulla varoja,
heti rakennuttaisin samanlaisen omalle metsäpalstalleni Einbyhyn.
En muuta kuin itse ihmisten asumuksen, tallit, navetat ja sikolätit
saisivat jäädä pois, sillä huvilan palstalla ei voi ruokkia muita
eläimiä kuin muurahaisia ja muutamia käärmeitä, jotka itse hankkivat
katoksen päittensä päälle.
Ovatkohan meidän arkkitehtimme kiinnittäneet kylliksi huomiotaan
tähän rakennustyyliin? Eikö tästä voisi saada aiheita uusiin
rakennustaiteellisiin yrityksiin? Venäläisyyskö peloittaa? Onko tämä
tyyli sitte niin aito venäläistä? Eiköhän sekin ole saanut alkunsa
jostakin muualta? Sen vain tiedän, että kun näin nuo viisi ikkunaa
peräkkäin talon päädyssä, riemastui sieluni, niinkuin olisi nähnyt
jotakin iloista, kepeää ja samalla muhkeaa. Eivät kaikki rakennukset
olleet yhtä bombastisia kuin Bomban talo Kuikkaniemessä, mutta sama
komea sävy loisti kaikista. Kuinka paljon surkeampia törömökkejä
tapaakaan monessa paikoin Suomea, jossa länsimainen kulttuurivaikutus
on yksinomaan ollut vallalla.
Täydellinen yllätys oli myöskin asuinhuoneitten sisustus. Vanja
Trofimoffin salissa, joka sijaitsi toisessa kerroksessa ja jota valaisi
5 ikkunaa, oli kalusto kauttaaltaan samanlainen kuin sivistyneissä
perheissä yltympäri koko Suomea. Niistä ei siis sen enempää. Muhkea
piano seisoi nurkassa, ja herutellessani sitä hieman huomasin, että
se kaiken lisäksi oli oikeassa vireessä. Salin viereiseen ruokasaliin
olisi mahtunut kymmeniä vieraita pöytään. Maimalammen rajatalossa
oli suurenmoinen tupa, jonka korkeus oli siinä 5:n metrin seutuvilla
silmämitalla arvioituna ja jonka laajuus oli monta metriä molemmille
suunnille. Korkeus oli näin harvinainen sen tähden, että tupa oli
aikaisemmin ollut savupirtti. Tupa oli kuin juhlasali, jossa olisi
voinut viettää vaikkapa Pohjolan kuuluisia häitä. Minua maaniteltiin
tulemaan kammariin kahvia juomaan, mutta pyysin saada jäädä tuvan
penkin päähän istumaan, jossa kuvittelut muinaisina aikoina
runotaitoisten miesten istuneen sormet sormien lomassa laulamassa
syntyjä syviä, joita ainoastaan partasuu urohot ja miehet karvarinnat
laulelevat.
Yhtä puuttui näistä Raja-Karjalan taloista. Ei ollut pihamaata,
kaikki ulkorakennukset kun olivat saman katon alla eikä puutarhaa,
tuskinpa puutakaan rakennuksen lähellä. Mutta että tällaisetkin
talon kaunistukset jo marssivat maahan sisään, sen todisti Mikko
Koivusen hyvin hoidettu puutarha Leppäniemessä siinä aivan Jehkilän
esikunnan naapuruudessa. Talolla oli kaunis, ruohoa kasvava pihamaa,
sillä Koivusen talonrakennus oli suomalaista mallia ja ulkohuoneet
olivat pihan sivuilla. Puutarhassa rehoitti komeita tomaatteja,
marjapensaita, juurikasveja kaikenlaisia ja rikkaläjällä reheviä
pumppuja. Pensaspyörylöitä oli, oli kookas huvimaja, ja puutarhan
rantoja huuhteli suuren Suojoen virtava niska. Koivusen sali,
hänen vierashuoneittensa hyllyvät vuoteet ja iso flyygeli salissa
vaikuttivat sen, että kerrassaan unohti olevansa Raja-Karjalassa.
Salmin taajassa kirkonkylässä oli Jaakko Seisen talo, joka sijaitsi
pitkän valtakadun varrella, niinkuin ota ja anna sekä ulkopuolelta että
sisustukseltaan täysin helsinkiläinen asumus. Olin kuvitellut olot
aivan toisenlaisiksi. Etteivät nämä mainitsemani talot olleet ainoita
poikkeuksia niillä seuduin, sen näin, kun iltayöstä matkustettiin
asumusten ohi, jotka olivat täydessä valaistuksessa. Sieltä ikkunoista
sattui silmiini samanlaisia hyvin kalustettuja huoneita kuin niissä,
joissa olin käynyt sisällä.
Että Raja-Karjalassa myöskin on nälkäraunioita, sen uskon, vaikka
eivät minun silmäni sattuneet niihin. Miten ne henkilöt asuvat, jotka
uskovat, että Jumala on proasniekat laatinut vanhan ajan mukaan, sitä
en tiedä. Tapasin näitä allakkapyhimyksiä vain maanteillä tai toisten
ihmisten taloissa marjan myynnissä.
Vierasvaraisuudesta.
Niinkuin kaikki metsäläiset, niin Raja-Karjalankin väki oli
kestiystävällistä aina loppumattomiin saakka. Minä kuljin kaikkien
tuttavan, majuri Kyanderin, seurassa, niin etten ihmettele, että meille
avautuivat sekä asumusten että ruokahuoneitten ovet. Alussa kyselin
majurilta, paljonko minun osuuteni teki ruokaveroista ja makuupaikasta.
— En minä uskalla maksusta puhua halaistua sanaakaan, sanoi majuri.
— Mutta minähän olen vennonvieras mies.
— Ole mikä olet, mutta ei maksun ottaminen kuulu talon tapoihin.
Pekka Trofimoffin talossa tuotiin tuokkonen herkullisia marjoja tupaan.
Minua himoitti marjat. Kysyin, eikö majuri voisi välittää marjan
kauppaa.
— Kysy sinä, minä en ilkiä kysyä, sanoi majuri.
En minäkään liennyt kysyä. Mutta kun lähdettiin talosta, näin että
marjat olivat autossamme. Lukikohan emäntä minun silmistäni, että
halusin saada marjat? Eväiksi hän ne oli lahjoittanut. Muutaman päivän
perästä totuin tähän, eikä kuokkavieraana olo enää minua sanottavasti
vaivannut.
Salmin järkevä Jaakko Seise kertoi karjalaisesta vieraanvaraisuudesta
seuraavan kuvaavan tarinan. — Hän oli käymässä Helsingissä ja asui
eräässä hotellissa. Kun poislähdön aika lähestyi, pisti palvelija
laskun Seisen käteen. Melkein täyssokea Seise kysyi:
— Mikä lappu se on?
— Tähän on merkitty, mitä olette velkaa taloon.
— Velkaako taloon, vastasi Seise leikillisesti. — Niinkö Helsingissä
tehdään, että kun vieras lähtee talosta, siltä velotaan rahaa ruuasta
ja juomasta. Tulkaapas te Salmiin ja pistäytykää minun luonani, niin
saatte varmasti lähteä hyvin apatettuna, hyvin juotettuna vapaasti
matkoihinne. Sen kun kättä pistätte lähtiessänne.
Mitenkä kauniisti se suomalainen runo laulaakaan:
»Anna kättä käyvän miehen.
Suuta aikovan uroksen.»
Niin mekin teimme matkallamme. Kättä pistämällä, ei sentään
suutelemalla, kuitattiin jokainen velkamme taloon, niinkuin runo
neuvoo. Kaikki ne jäivät maksamatta Ägläjärven Annin vaaliliput,
Trofimoffin marjat ja hyvät yökortteerit.
Minua vaivasi sittenkin se ajatus, etteiväthän ne Raja-Karjalan
asukkaat kelle tahansa, aivan tuntemattomille henkilöille tällaista
vierasvaraisuutta voi osoittaa. Makasin yön Mikko Koivusen yläkerrassa
eräässä huoneessa, joka esiripulla oli jaettu kahteen osaan. Kurkistin
esiripun taakse nähdäkseni, miltä maailma siellä näytti. Kokonaisia
pinoja oli sinne ladottu höyhenpatjoja, tyynyjä ja peittoja. Nämä
olivat siis kaikki järjestyksessä semmoisia tapauksia varten, että
taloon saapuisi vieläkin enemmän vieraita kuin mitä meidän käydessä
oli. Tämä näky teki minuun erittäin rauhoittavan vaikutuksen. Juuri
samanlaisen komennon olin nähnyt äitini ja mummoni kodissa. Nukahdin
sikeään uneen, sillä olinhan ikäänkuin omassa »mummolassani».
Kun rautatie tulee valmiiksi Suojärven rantaan ja kaksikymmentä vuotta
on kulunut, haihtuu tämä vierasvarainen tapa ihmisten ilmoilta juuri
niinkuin vanha runotaito on tehnyt. Ehkä sentään joku vanhankansan
ihminen sitä harjoittaa elämänsä loppuun saakka.
Marppa Bibina.
Hän asui siellä jossakin aivan rajalla, suuren metsän sisällä
pienoisessa mökissä. Hän oli tullut Jehkilään vääpeli Halosen asuntoon
asioilleen. Kun Marppa, jota myöskin sanottiin Muttulin Marpaksi,
oli viimeisiä runotaitoisia näillä mailla, päätettiin käydä Marppaa
tervehtimässä.
Komppanian vääpeli ei asunut kasarmissa, vaan nuoren rouvansa kotona
aivan esikunnan naapurina. Harvoin näkee niin pesupulskaa pariskuntaa
kuin Halosen perhe oli. Molemmat vaaleanpunakoita kuin omenan kukat,
molemmat alle 24 vuoden, mutta rippikoululasten näköisiä. Tästä
poikamaisesta ulkomuodostaan huolimatta kuuluu vääpeli olevan »ite p—u»
komppaniassaan, kotonaan herran enkeli. Rouva taas kelpaisi Pyhän Annan
tai Pyhän Fjoklan kuvan malliksi vaikkapa itse Suojärven emäkirkon
kuoriin. Asuinrakennus ja huoneitten kalusto täysin suomalainen, täysin
europalainen, mahdollisesti pyhimyksen kuva jossakin nurkassa — en sitä
hoksannut. Kestiystävyys aito karjalaista.
Keskellä marjansyöntiä — Suojärvellä sai ostaa mitä myöten tahansa
mesikoita 2:lla markalla litran — pujahti Marppa sisään. Bibina muuttui
heti huomiomme keskipisteeksi. Ei hän ollut millänsäkään. Häntä oli
laulatettu ennenkin oikein kuukausikaupalla. Oli asunut kolmena
kesänä Porvoossa erään tutkijan luona, joka pusersi paperille kaiken
sen viisauden, mikä Marpan kallossa pihisi. Marppa oli hiukan pysty
nokka, tuota kaikkein sievintä lajia, ei niin että sieraimet olisivat
näkyneet, vaan nenänpää oli hiukan pyörylässä kuin pystykorvan kippura
häntä. Silmät Marppa-mummossa olivat kauneinta. Aivan kuin ota ja anna
kärpän silmät. Ne vilkuivat niin terveinä ja kirkkaina, ne itkivät
yhtä herkästi kuin ne hymyilivätkin ja olivat veitikkamaiset. Silmistä
päättäen olisi Marppaa luullut nuoreksi tytöksi. Silmiin olisi kuka
tahansa mies voinut rakastua, vaikka mummolla oli ikää yli 65 vuotta.
Lieneekö totta vai lieneekö mielikuvitusta, mutta minä näen aina
lukutaidottoman silmissä erilaisia ilmeitä kuin lukutaitoisen. Niissä
on jotakin metsänelävän silmien sukulaisuutta. Ne ikäänkuin katsovat
aina kauas, niinkuin niillä ei voisi tarkata pieniä esineitä läheltä.
Ne vilkuvat kuin pelkäisivät väijyvää vihollista pensaan takana. Marpan
silmät olivat kärpän; olen kolttalappalaisten joukossa huomannut karhun
silmiä ja Valamossa aunukselaisten naisten parissa huomasin uuhilampaan
valjun läikkeen. Somalineekerien ja mustan mustien Sudanin asukkaitten
silmät taas palavat aivan eri tavalla. Niissä on kissaeläinten silmän
raukeutta tai toisen kerran tuimaa tuiketta.