kansaa, nuorta ja vanhaa. Yllätyksellä panin merkille, että juuri
vanha kansakin kokoontui näihin proasniekkoihin. Kun lähestyttiin
Annantehdasta, taivalteli suuri joukko ikäkuluakkoja juhlaan, akkoja,
joilta olisi luullut tanssihalun jo ammoin haihtuneen elämän kovassa
koulussa. Virkusti ne loikkasivat maantienojan yli ja kumarsivat,
eivät niianneet, kuten muualla Suomessa tehdään. He taivuttivat
ruumistaan yhden äkin ristiluun kohdalta alas, aivan niinkuin kirkossa
Meri-Miikkulan ja Pyhän Fjoklan kuvien edessä. Siis uusi jumalallinen
kunnioituksen osoitus! Silmillään he hakivat minua, se minun täytyy
kehuskelematta ja nöyrällä mielellä todeta, sillä missä ikinä
Suomessa olen autolla liikkunut ja vaikka kuinka suuressa seurassa,
on tämä oma, rakas kansani aina minussa nähnyt auton omistajan. Tällä
matkalla sentään rouva Nissinen ylioppilaslakissaan ja valkoinen harso
silmillään sai kunnioittavan sivukumarruksen, sillä hän menestyksellä
kilvoittelee kanssani autonomistajan ulkomuodossa. Sinne ne kaikki
ehättivät Annantehtaan Petroin juhlaan. Tuli erästä vihreäistä
polkua myöten joukko nuoria tyttöjä valkeissa kengissä, valkoisissa
silkkisukissa, valkoisissa vaatteissa, aivan kuin pääkaupungin baaliin
menossa. Kinnunen, joka oli nuori vääpeli ja tunsi ei ainoastaan seudun
maantiet, vaan myöskin seudun kaunottaret, supatti korvaani:
— Annantehtaan hienottaret.
— Näinkö koreissa puvuissa, täällä erämaassa, Suojärvellä? Olin
kuvitellut, että sekä nuoret että vanhat täällä kävelevät pitkävartiset
saappaat jalassaan.
— Vielä vähät!
Niin rutosti se sivistys tätä nykyä vyöryy yli koko maamme aina sen
äärimmäisiä laitoja myöten. Karhuntappajain tyttäret sipsuttelevat
kengissä, jotka uppoaisivat Suojärven soihin kuin teroitetut
aidanseipäät. Hei, eläköön sivistys!
Tämä proasniekka-rahvas ikäänkuin vierasteli meidän seuruettamme.
En aluksi ymmärtänyt miksi. Ennen pitkää syy selveni. Kansa tahtoi
viettää vanhaa Petroita, mutta uusi asetus sen kielsi. Majuri, Vilekki
ja Kinnunen upseerinvormuissaan peloittivat näitä tanssihaluisia lain
rikkureita. Tästä lähemmin tuonnempana.
Kaikki ne päivät, mitkä Suojärvellä viivyin, kuluivat siinä ainaisessa
proasniekan touhussa. Mihin ikinä saavuttiin rajakyliin, oli väkeä
koossa; niitä näki joskus roikkuvan talojen parvekkeilla niinkuin
pääskyn poikasia kurkottamassa pesän reunalta. Ja seudun poliisit
olivat hurjassa urakassa tämän tanssirahvaan kanssa. Poliisin piti
ehkäistä juhla, mutta kansa tahtoi riemuita. Eihän poliisilla mitään
ollut sanomista itse iloa vastaan, hänen vain piti kieltää se juuri
sinä päivänä. Ei saanut viettää vanhaa Petroita, olisi pitänyt
viettää uutta Petroita noin kaksi viikkoa aikaisemmin. Kielto ei siis
mitenkään johdu siveellisistä syistä, se on vain hyvin yksinkertaisesti
allakkakysymys.
Mutta tämä allakkakysymys on saanut perin kireän luonteen tätä nykyä
Raja-Karjalassa. Tässä maailmassa on niin, että eihän kysymyksen
painavuus vaikuta riidan kiihkeyteen. Jonninjoutavista asioista on
vuodatettu verta, on ihmisiä kidutettu aina kuolemaan saakka. Älkäämme
siis halveksiko tätä allakkakysymystä! Ajatelkaamme vain, että meillä
joulun ja juhannuksen vietto siirrettäisiin kaksi viikkoa taaksepäin
ajassa, minkä äjäkän kristikansa meillä nostaisi? Niin kiihkoisia
asukkaat Raja-Karjalassa ovat tämän kysymyksen suhteen, että se on
jakaantunut kahteen toisiaan manaavaan puolueeseen, että perheessä
toiset jäsenet ovat vanhan luvun puolella, toiset uuden, ja molemmat
puolueet proasnikoivat eri aikoina ja riitelevät toisilleen.
Onkohan tämä ensimmäinen uskonriita Raja-Karjalassa?
Muutamilla sanoilla koetan selittää tämän riidan syyt. Se johtuu
oikeastaan eräästä todellakin tärkeästä kysymyksestä, nimittäin.
Kreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa.
Tsaarinvallan aikanahan kreikkalainen kirkko meidän maassamme oli
täysin riippuvainen Venäjän kirkollisista laitoksista. Kirkon pää
oli Venäjän metropoliitta, ja hän taipui Venäjän valtiomahdin
komennuksen alle. Sotavuosina kreikkalainen kirkko toimi suorastaan
venäläistyttämis-propagandan eturivissä. Kuuluisa Kyprianos perusti
tänne venäjänkielisiä kansakouluja, joille rakennettiin upeita
koulurakennuksia. Jotta venäläistyttäminen sujuisi nopeammin,
muodostettiin koulut internaateiksi, joissa köyhät lapset saivat sekä
asunnon että ravinnon. Eräässäkin koulussa oli kaksi salia peräkkäin
niin isoa, että niihin olisi mahtunut satoja oppilaita. Erinomainen
konsertti-, luento- ja tanssisali. Näitä tilavia rakennuksia käytetään
nyt monenmoisiin hyödyllisiin tarkoituksiin. — Opettajattariksi
Kyprianos asetti venäläisiä, venäläismielisiä ja -kiihkoisia neitosia,
joilla sen lisäksi myöskin täytyi olla eräs ominaisuus, joka ei
muutoin ole välttämätön lasten opettajalla. Niiden piti nimittäin olla
kauniita, sillä Kyprianos oli venäläinen munkki, ja jos saa Tolstoita
uskoa, niin pyhinkin erakko-munkki on aivan aseeton kauniin naisen
tenhoa vastaan. Saati sitte Kyprianos, joka ei ollut pyhä eikä erakko,
munkki vain aivan tavallista venäläistä lajia. Kiihoitustyö sujui
hyvin venäläisen hallituksen mahtavassa turvassa, ja Kyprianos rasitti
itseään alituisilla tutkimusmatkoillaan, niin että kuoli. Suomen
hallitushan ei saanut puuttua niiden hoitoon muuta kuin taloudellisesti
niitä auttamalla.
Tuli sitten Suomen ihmeellinen vapautus Venäjän ikeen alta. Nyt nousi
kysymys siitä, kuka on kirkon korkein pää, Moskovanko metropoliitta
vai kuka? Mutta tätä nykyä Moskovan metropoliitta on vankina
jossakin luostarissa, bolshevikit ovat julistaneet sodan kirkkoa
vastaan ja ammuskelleet piispoja ja pappeja noin vain lystikseen.
Kreikkalaiskatolinen kirkko on tätä nykyä ilman päätä. Se on siis
tuuliajolla, josta se koettaa hapuilla lujalle perustalle.
On omituista kuulla, miten kansanmiehet Raja-Karjalassa varmasti
puhelevat käsitteistä sellaisista, kuin on autonominen, autokefaalinen
kirkko, puhelevat hierarkiasta ja kansanvallasta, kaanonista ja
kirkkolaista, aivan kuin olisivat synnynnäisiä kreikkalaisia,
perehtyneitä kreikankieleenkin. Liikemies Jaakko Seise Salmissa
suorastaan hämmästytti minua sekä syvillä tiedoillaan näistä
asioista että erinomaisen järkevillä ja loogillisilla ajatuksillaan.
Koulunkäymätön mies, joka puhui kuin oppinut hengellinen pappi, jolle
kreikkalaiskatolinen uskonto näkyi olevan ei ainoastaan ulkonainen
tunnustus vaan lisäksi hengen asia. Mikäli minä hänen käsityksiään
oikein ymmärsin, oli hän ehdottomasti autokefaalisen kirkon puolella,
s.o. hän tahtoi, että Suomen kreikkalainen kirkko olisi »omapäinen»,
että se siis ei saisi joutua minkään vieraan vallan metropoliitan
johtoon. Onhan selvää, että vieras johtomies on epäilyttävä kotimaisen
kirkon ylin huoltaja. Seisen ehdotuksiin kuului myöskin kääntyä
Konstantinopolin patriarkan puoleen pyynnöllä, että hän rupeaisi Suomen
kreikkalaisen kirkon pääksi. Kummallista, aivan sama ehdotus, mikä
tehtiin 1600-luvulla, kun nykyinen Karjala oikeauskoisena maana kuului
luterilaisen Ruotsin vallan alle. Ei tästä tuumasta sentään silloin
totta tullut, tuskin nytkään.
Tarvitseeko kreikkalaiskatolinen kirkko välttämättömästi metropoliittaa
tai patriarkkaa? Eikö se tule toimeen pelkällä piispalla, niinkuin
meidän luterilainen kirkkommekin? Onko muuten mitään epäkristillisempää
kuin moniasteikkoinen hierarkia? Uskontohan on yksilön ja Jumalan
privaattisuhde; kaikki välikädet voivat pelata korkeintaan
seremoniamestarin roolia. Mutta pitääkö niitäkin olla kymmeniä
eriarvoisia välikäsiä. Jos joku hengellinen kaanon-perustuslaki
tällaista vaatii, niin muuttakaa se! Eihän perustuslakikaan voi olla
järkähtämätön.
Mikäli tiedetään, on Venäjällä tätä nykyä käynnissä kirkon
puhdistus, ei bolshevikkien komennuksesta vaan kirkonmiesten itsensä
aloitteesta. Sen ohjelmaan kuuluu juuri proasniekkojen ja pyhimysten
vähentäminen, kirkon dogmien muuttaminen ja selibaatin poistaminen.
Onhan sellainen kaanon kummallinen, että piispan täytyy olla joko
munkki- tai leskimies; nainut mies ei siihen kelpaa, jonka tähden
kirkolliskokouksen tänä vuonna oli pakko valita Virosta apulaispiispa,
Suomessa kun kaikki ansiollisimmat rovastit ovat avioliitossa.
Kreikkalaiskatolisessa kirkossa pappi on tähän asti lukenut vain
rukouksia ja pitänyt liturgisia jumalanpalveluksia, nykyisessä
Venäjän valtakunnassa papit saarnaavat joko raamatun tekstistä tai
päivän kysymyksistä. Eikö tällainen tapa kävisi päinsä myöskin meidän
kreikkalaiskatolisessa kirkossa?
Selvää selvempi on nyt kumminkin, että vanha hierarkia ja
uudenaikainen, kansanvaltainen kirkonhoito ovat törmänneet yhteen
Raja-Karjalassa. Hierarkkisia mielipiteitä edustaa arkkipiispa
Serafiin, kansanvaltaisia aatteita ajaa kirkolliskokous, johon
seurakunnat valitsevat edustajiaan. Taistelu on tuima, toivottava tulos
on jälkimmäisen täydellinen voitto. Ajan henki jo tähtää sinnepäin, ja
luterilainen naapurikirkkohan on kansanvaltainen perustuksiltaan ja
houkuttelee matkimiseen.
Samahan se on, mitä uskoo ja kehenkä uskoo, joko ihmeitä tekeviin,
kirjallisuudesta opittuihin jumaliin tai oman järkensä perustuksella
haahmoiteltuun korkeimpaan olentoon, pääasia on, että uskoo. Luja usko
on suuri tekijä maailmassa, laimealla uskolla ei ole kerrassaan mitään
merkitystä.
Oikeastaan koko tällä riidalla ei ole uskonnon ja uskon kanssa mitään
tekemistä, kysymyksen tärkeys on vain siinä, kuka hallitsee Suomen
kreikkalaiskatolista kirkkoa, piispako metropoliittoineen vaiko
kirkolliskokous ynnä Suomen valtiomahti? Sivistynyt osa Raja-Karjalaa
on kirkolliskokouksen puolella, niinikään useimmat papit, mutta piispan
puolelle ovat muutamat yksinkertaiset asukkaat asettuneet seuraavan
syyn takia.
Viime vuonna pidetyssä ylimääräisessä kirkolliskokouksessa Sortavalassa
päätettiin, että Suomen kreikkalaiskatolinen kirkko rupeaa noudattamaan
uutta ajanlukua, siis samaa kuin muualla Suomessa. Arkkipiispa Serafim
suostui ilolla tähän muutokseen, selittäen, etteivät muutosta estäneet
mitkään kanoniset syyt, vaan että se oli puhdas järjestysasia, jonka
kirkolliskokous voi määrätä. Hallitus vahvisti tämän kokouksen
tekemän päätöksen. Mutta vuoden kuluessa sai arkkipiispa Serafim
Suomen kansalaisoikeudet, ja arvattavasti häntä painostaa eräs
hämäräperäinen Venäjän ulkopuolella kokoonpantu kreikkalaiskatolinen
kirkollishallinto, jonka asuin- ja olinpaikasta ei sen lähettämissä
kirjelmissä virketä mitään, niin että hän nyt on jyrkästi toisella
kannalla. Hän vastustaa kynsin hampain uutta ajanlukua.
Syksyllä viime vuonna kutsui piispa Eulagius, tunnettu
rutivanhoillinen, kiihkeä viimeisen valtakunnanduuman jäsen, suuren
kirkolliskokouksen Karlovicen kaupunkiin Galitsiassa, jonne kokoontui
yli sata Venäjältä paennutta kirkonmiestä ja joka pyhä konsiliumi
päätti ryhtyä tehokkaaseen vastavallankumoukseen kaikkia bolshevikkien
aikomia kirkollisia uudistuksia vastaan. Jos arkkipiispa Serafim
tottelee piispa Eulagiuksen määräyksiä, silloin ei meillä suomalaisilla
ole mitään hyvää sieltäpäin odotettavissa.
Ei Raja-Karjalan sivistymätönkään rahvas välittäisi siitä, kuka
viimeisen sanan sanoo kirkollisissa asioissa, arkkipiispako
metropoliittoineen ja patriarkkoineen vaiko oma kirkolliskokous ja
Suomen valtiomahti. Mutta, kun rakkaat proasniekat muuttuvat kaksi
viikkoa aikaisemmiksi, niin se seikka on pannut sen mielet kuohuksiin.
Ja arkkipiispa Serafim on täten saanut kannatusta syvistä riveistä.
Kreikkalaiskatolinen papisto on nykyään oleellisesti noussut entisen
papiston sivistystasosta. Sivistyneinä, lukeneina ja suomenkieltä
täysin taitavina miehinä he arvostelevat vapaammin kirkkonsa tarpeita
ja uudistuksien välttämättömyyttä. Siitä kantavat todistuksia heidän
monet kirjoituksensa maamme sanomalehdissä.
Sain matkallani elävän todistuksen siitä, miten syvältä tämä uuden
ajanluvun käytäntöön ottaminen on koskenut rahvaan mieliin. Kohtaus
tapahtui.
Jehkilän esikunnan portilla.
Klo 12:n aikaan yöllä seisoi auttomme esikunnan portilla ja haisi
vielä bentsiinin kärylle, sillä olimme juuri hetkistä ennen saapuneet
matkalta valtakunnan rajalle. Ajaa mies ja vaimo hevoskopukallaan
Suojärven kirkolta päin. Hevonen rupeaa tanssimaan ja hyppimään aivan
niinkuin kansakin proasniekassa. Läksin heitä auttamaan ja kysyin:
— Vanhan Petroin proasniekkaako se hevosenne tanssii?
... Tpruu, tpruu! Ei se vaunua pelkää, hajua se pelkää? vastasi mies.
Hänen aviovaimonsa istui kärryissä sanaa sanomatta, hieman niinkuin
vilun kohmeissa. Hevonen peruutettiin pois hajun alta, ja mies lähti
auttoa katselemaan. Täällä hänen silmänsä äkkäsivät majurin, joka
näkyy olevan tuttava valtakunnan reunoja myöten. Mies, jonka nimeä en
kiihkeän uskonnollisen väittelyn takia ehtinyt udella, vaan jota aion
nimittää Serafimiksi, näki hetken tulleen nyt kerrankin saada tyhjentää
katkeroituneen mielensä ja uskonnollisten tunteittensa loukkaukset. Hän
rypisti kasvonsa ihmeellisiin kurttuihin ja alakuloiseen valittavalla
äänellä hän rupesi marisemaan. — En osaa karjalankieltä, enkä
uskalla sitä matkia, mutta vaikuttavampi vuoropuhelu olisi, jos se
präntättäisiin niinkuin se sinä yönä pursusi asianomaisten huulilta.
_Serafim_. Onko luvallista, että sotamiehet saavat tulla ihmisiä
häiritsemään, myö kun lähettiin vanhan Petroin proasniekkaa viettämään
tuonne Kaitajärven kylään. Myö kun juuri tanssittiin, niin hyö tulliit
ja löit pyssynperällään tanssivia pariloita p—sauksille. Onko se
oikein? Kuka heille sen luvan on antanut. Eikö myö saada tanssia
milloin tallotaan?
_Majuri_. Häh!
_Serafim_. Kuulehan, onko sotamiehillä lupa tulla lyömään tanssivia
pariloita p—sauksille, kun myö ollah vanhan Petroin päivää viettämässä
Kaitajärven kylässä.
Minä koettelin kysyä väliin: onko sinulla mustelmia, mutta ei Serafim
sitä kuunnellut. Entä eukollasi? Ei sitäkään.
_Majuri_. Tjakkua sie minuo, elä solttuloita. (Hauku sinä minua, elä
sotamiehiä.)
_Serafim_. Ka, mitä minä sinusta tjakkoan, ethän sie ollut lyömässä,
soltut löivät.
_Majuri_. Mie olen käskenyt, ettei vanhan Petroin päivää saa viettää ja
että sotamiesten täytyy hajottaa kaikki proasniekkaväki. Itse olette
päättäneet kirkolliskokouksissanne, että uus Petroi on vietettävä,
mutta nyt tahotte viettää molempia, sekä uutta että vanhaa Petroita.
Koko kesänne menee proasniekkoihin.
_Serafim_. Vai koko kesä? Minkä sinä mahat meille, jos me kotonamme
vietämme vanhaa Petroita. Emme tee mitään, emme kynnä, emme leikkaa,
istumme kotona ja tanssimme ja laulamme. Niin on isämme tehneet, eivät
vanhan Petrun päivänä niin mitänä tehneet, niin tehhään mekin. Jumala
proasniekat on laatinut, ei niitä ihmiset saa muutella. Jos sie ajanet
pois kylästä, myö laiskotellaan kotona.
_Majuri_. Niin kauan kun mie tässä komentoa pidän, ette vietä
proasnikoita vanhan ajan mukaan. Iloitkaa ja riemuitkaa, miten paljon
tahansa Petroin päivänä, mutta uuden ajan mukaan, niinkuin teidän
edusmiehenne ovat päättäneet.
_Serafim_. Mie annan piruja edusmiehille, mie vietän proasniekat
vanhan luvun mukaan. Silloin mie tiiän, milloin menen heinään, milloin
kylvöön. Ka, uuden mukaan en mitään. Soaphan ne nuoremmat tehä mitä
tahtovat, myö vanhat, myö pietään vanha luku.
Siihen keskustelu loppui. Auton bentsiininkatku oli hieman haihtunut,
ruuna kulki vavisten auton ohi, eukko istui kohmeissaan kärryissä.
Ehkä hän poti mustelmia siinä paikassa, mihin pyssynperät olivat
sattuneet. Serafiin nousi vastenmielisesti kärryihinsä, hän olisi
mielellään vielä jatkanut väittelyä, mutta majuri oli poistunut
sisään ja minun, siviiliraukan, kanssa ei kannattanut riidellä. Uhka
paloi hänen silmissään, kun hän kapusi kohmettuneen eukkonsa, vanhan
tanssitoverinsa, viereen. Hänen silmäyksistään voi lukea seuraavat
kopeat sanat: »Tässä istun muijani vieressä, enkä mahda muuta.» Sinne
ne hävisivät sitte jonnekin Jehkilän sillan taakse.
Mietteitä.
Jäin miettimään tämän Raja-Karjalan rahvaan luonnetta. Tuo mies
tuossa ja hänen muijansa olivat ehkä siinä 40 vuoden korvilla,
mutta siksi ilonhaluisia, että olivat Jantusen jaloin lähteneet 3:n
peninkuorman päähän Kaitajärven kylään tanssimaan vanhaa Petraa. Siis
kuuden peninkuorman reissu yhtä tanssi-iltamaa varten. Tekeekö muut
suomalaiset niin? Ei muuanne kuin ehkä laulujuhliin ja suurempiin
kansanjuhliin. Tuskin tanssi-iltamiin, kun jo ovat naimisissa ja 40:n
vuoden vanhoja.
Mutta kun kerran on sellaisen matkan tehnyt, niin varmaan mieltä
kaivelee, jos viranomaiset keskeyttävät juhlan. Mies oli toivonut
vanhan eukkonsa kanssa saavansa oikein hiki hatussa pyöritellä
»prishakkaa»; ehkä olivat vanhan Pertoin juhlassa ensi kerran
nähneet toisensa, tehneet sopimuksen koetella kahden viikon ajan,
sopivatko he yhdessä elämään — niin sanottiin minulle, että ainakin
Pitkärannan Valossi-proasniekassa tehdään — ja huomattuaan, että
ovat toistensa mieleisiä, menneet kihloihin ja naimisiin. Nyt tahtoi
mies ja vaimo muistutella mieleensä ensi lemmen ihanoita hetkiä,
pyörähtelivät hurjassa pyörteessä tanssilavalla, niin tulee solttu
ja pompottaa pyssynperällä pariskunnan pehmeimpiä paikkoja. Toden
totta, vähemmästäkin sitä ihminen joutuu pois tanssin tahdista, ja
vähemmästäkin se mieliparka myrtyy. — Uusi aika se monen pyhimmät
tunteet tallaa jalkainsa alle. Se ei välitä huolista ei huokauksista.
Ken ei tottele, saa pyssynperällä paukkuja. Kun oikein pahasti käy, voi
saada paukkuja hellempiinkin ruumiinosiin, kuin mihin Serafiin ynnä
puolisonsa saivat.
Säälittävältä tuntuivat varsinkin Serafimin viimeiset sanat:
— Nuoret tehkööt mitä tahtoot, myö vanhat, myö pietään vanha luku.
Samalla tavalla kai koko uskonriidankin käy. Vanha polvi viettää vanhaa
Petroita, uusi polvi uutta. Ja niin vähitellen koko allakkakysymys
häviää päiväjärjestyksestä vanhan polven mentyä kalmistojen nurmen alle.
Uskonto on melkein yksinomaan tunnelmallista laatua. Pieninkin loukkaus
koskee kipeästi hermoihin. Sentähden toivokaamme vihdoinkin saavamme
maahamme täydellinen uskonnonvapaus laissa vahvistetuksi. Kukin ihminen
saakoon tulla autuaaksi omilla metkuillaan. Sehän sittenkin oli
Serafiminkin lopullinen toivomus.
* * * * *
Salmin viisas Jaakko Seise väitti, että eräs Karjalan luterilainen
rovasti tahtoisi panna käyntiin jonkunlaisen ristiretken
käännyttääkseen Salmin, Suistamon ja Suojärven seurakuntalaiset
luterilaiseen oppiin. Se vielä puuttuisi aikana, jolloin hartaasti
odotellaan täydellistä uskonvapautta! Mikä vahinko, jos nuo komeat
kreikkalaiskatoliset kirkot kadottaisivat monet kauniit kuvansa ja
kultauksensa ja muuttuisivat lohduttoman alastomiksi luterilaisiksi
latokirkoiksi. Täydellisen uskonvapauden nojalla tahtoisin vielä lisätä
tätä kirkkojen kuvasarjaa Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen
kuvilla. Siten kirkot muuttuisivat vieläkin kodikkaammiksi, vieläkin
karjalaisemmiksi. Sillä eiväthän mitkään legendat ajatuksen jaloudessa
ja sanonnan taituruudessa voita karjalaisten omia pyhiä kertomuksia
Väinämöisen opista ja elämästä. Ihmeethän ovat samat, oppi niinikään,
karjalaisten tarut vain niin monin verroin ihanammin kerrotut. Ne
kreikkalaiskatolisen kirkon legendat, mitkä minä tunnen, ovat kyllä
hartaan ja hurskaan mielen luomat, mutta huonon kynän kirjoittamat.
* * * * *
Meillä »ruotshalaisilla» on viime aikoihin saakka ollut huono käsitys
venäläisistä papeista, vaikka emme suinkaan ole heitä tunteneet
oikeastaan muuta kuin ulkomuodolta. Jo tuo persialais-frygialainen
virkapuku, tuo assyrialainen tukkalaite on tuntunut niin
epäeuropalaiselta, niin mustan aasialaiselta, että väkiseltäkin on
tullut heitä nähdessään ajatelleeksi joitakin babylonialaisia Mylittan
pappeja. Kerrottiin ennen muinoin heistä, että he kilvan musikoittensa
kanssa elelivät humalasta humalaan, että he kirjoja ylen harvoin
availivat, että heidän yleissivistyksensä oli aivan alkeellista laatua.
Seurustelin kerran erään munkkipapin kanssa Valamossa joitakin päiviä.
En voinut hetkeksikään päästä siihen tunnelmaan, että minulla oli
sivistynyt ja lukenut mies seurassani. Tavallinen opas vain, joka
halulla poltteli sikariani lehtojen suojassa ja kysäsi, eikö minulla
ollut taskussani jotakin miestä väkevämpää. Mutta kun hän kirkossa
johti jumalanpalvelusta, loisti hän kuin Naantalin aurinko, kuin
auringon jumalan pappi, kultaiset päivänsäteet sekä selässä että vatsan
päällä. Menot kauniisti pakanallisia Kroisoksen, Nebukadnesarin ja
Kyroksen ajoilta, ja juuri sentähden niin erinomaisen mieltäjännittävät
ja vanhuudellaan miellyttävät. Iankaikkisia ihmishartauden luomia
seremonioja, joitten mystillinen synty häipyy historiantakaisiin
aikoihin ja joissa vain Kristuksen nimi on sijoitettu vanhojen
pakanallisten jumalien nimien kohdalle.
Nyt on suuri muutos tapahtunut tässä säädyssä. Nythän kreikkalaisen
kirkon papit sekä ihmisinä että kansalaisina ovat muitten suomalaisten
veroisia. He ajattelevat kuin me, he puhetavat kuin me ja heidän
raamatuntuntemisensa alkaa olla korkealla tasolla. Ainakin he
kirjoituksensa mättävät täyteen tällaisia koristeita: (Matt. 2.3),
(Joh. 4.5—10), (2. Rom. 14). Eipä siltä, että tällaiset osviitat
tekisivät kirjoituksen nautittavaksi, mutta osoittavathan ne
lukeneisuutta ja raamatun tuntemista.
Tärkeintä kaikesta sentään on, että he ovat suomalaismielisiä. Miten
kauniisti ja aito karjalaisen herkällä tunteella papit Sortavalan
kirkolliskokouksessa kuvailivatkaan sitä onnellista tilannetta, mikä
syntyy, kun papisto, yksinpä sen korkein pää, arkkipiispa, taitavat
sen kansan kieltä ja ymmärtävät sen kansan mielen, minkä palveluksessa
he ovat, ja kuinka lohdutonta on elellä, kun johtomiehet kylmästi ja
yliolkaisesti, tajuamatta kieltä ja mieltä, kohtelevat sitä kansaa,
jonka henkinen kehitys on uskottu heidän käsiinsä. Tällaiset puheethan
jo osoittavat kulttuuria ja valistunutta kansalaismieltä. Tuskinpa
siis meillä on syytä pelätä, että tämä uusi kreikkalaiskatolisen
kirkon papisto tekee työtä vieroittaakseen Raja-Karjalan väestöä sen
omista veljistään, meistä muista suomalaisista. Minä ainakin sain sen
käsityksen, että kansa ja papisto ovat yhtä hyviä suomalaisia kuin
kaikki muutkin Suomenniemellä asujat, tietysti muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta, jotka Venäjän rajan läheisyys ja yhteinen uskonto ovat
omiaan herättämään eloon.
Uuden ajanluvun käytäntöön ottamisessa ei papisto ole ollut
vastustavalla kannalla. Yksinpä arkkipiispa Serafimin
kirkkohallituksessa on jäsenten enemmistö häntä vastaan. Papisto
koettaa parhaimpansa mukaan taivuttaa kansaa hyväksymään uuden
ajanlaskun ja viettämään proasniekkansa sen mukaan, sillä papisto
käsittää, ettei tässä piile uskonnollista vaaraa, vaan että se
todellakin on ainoastaan allakkakysymys. Eräskin pappi varoittaa
kuulijoitaan seuraavalla raamatusta lainatulla lauseella: »te
_kuurnitsette_ hyttyisen ja kamelin nielette». Mikä ihana sana
tuo »kuurnitsette»! Ei sitä suojärveläinen ymmärrä, eikä muutkaan
suomalaiset. Se on sitä vanhan länsisuomalaisen heimon unhoonjoutunutta
kieltä, jota raamatun vanhimmissa painoksissa on käytetty. Silloin ei
tunnettu sanaa siivilöidä. Mutta mainiosti se sopii vanhan ajanlaskun
vanhoillisille puolustajille. Ainakin voi arkkipiispasta sanoa,
että hän kuurnitsee hyttysen, sillä vuosi sitten hän piti hyttystä
hyttysenä, nyt hän on kuurninnut sen ja korottanut sen kanonisen
kamelin arvoon. Kirkkokansa taas aina pitää uskonnollista hyttystä
kamelina ja kamelia hyttysenä niin Raja-Karjalassa kuin muuallakin
Suomessa. Kristuksen ihmeet, kirkolliset juhlat ja mystilliset
uskonnolliset menot ne heidän silmissään ovat ainakin kaksikyttyräisiä
kameleita, oppi taas sen sijaan heikosti inisevä hyttynen, joka kerran
kesässä vain saa heidän korvakalvonsa hieman väräjämään.