itsessään on sen kummempi kuin muutkaan tuhannet samanlaiset, mutta
maantie kulkee järven yli harjanteita pitkin. Tolvajärvi on karjalainen
vastine Savon Punkaharjulle. Ja tällaisia punkia on Suomessa yhtä monta
kuin järveäkin. Tuskinpa on sitä pitäjää Suomen keskiosissa, jolla ei
olisi oma Punkaharjunsa, Pikku Punkaharjunsa, s.o. soraharju, jonka
selkä on kapea ja sivut jyrkät. Kaikki nämä pungat eli sianselät on
jäänsärmä muinoin tonkinut siirtyessään hiljalleen eteenpäin. Tällaisia
sianselkiä on Suomi täynnänsä. Ne juuri tekevät meidän maantiemme niin
mäkisiksi, mutta niissä ne kulkevat maantien suuntaan, siinä ne ovat
erinomaiseksi eduksi. Kun ne järvien poikki sattuvat oikaisemaan,
muodostavat ne ihmeellisiä, luonnollisia siltoja. Sellainen on
Tolvajärvenkin poikki kulkeva harju.
Se on kuin tuon kuuluisan Punkaharjun turhantarkka kopio. Siinä on niin
kapeita harjun selkiä, että hirvittää ajaa, siellä on yhtä jyrkkiä
rinteitä ja siinä on mataloita paikkoja, joita on täytynyt kivillä ja
soralla kohottaa, jotta kuiva maantie on syntynyt. Tolvajärven yli
kulkeva harjanne niemekkeineen ja tasamaineen on hieman Punkaharjua
pitempi.
Mutta miksi maantie on pantu kulkemaan järven yli, on minulle arvoitus.
Maantie yhdistää Ägläjärven kylän Korpiselän kirkonkylään. Suorin ja
oikoisin tie kulkisi ehdottomasti järven pohjoispuolitse. Tolvajärvi
ei suinkaan ole mikään vaikeasti sivuutettava järvi. Niitä on tuhansia
järviä, jotka sijaitsevat paljoa harmikkaammin poikkiteloin asuttujen
seutujen välissä. Mutta tänne ovat vain maantientekijät pyrkineet.
Olivatkohan syyt runollista laatua täällä vanhojen runolaulajien
maassa? Mutta ovatkohan maantientekijät koskaan hakeneet näköaloja
tien suuntaa valitessaan? Näköalapaikat ovat vaikeasti saavutettavissa
ajopeleillä. Uskon sittenkin, että valittiin tämä raskaasti rakennettu
tie sen tähden, että pohjoinen ranta oli asumatonta erämaata ja korpea,
jotavastoin Tolvajärven läntinen ranta on kyläistä seutua, jonne oli
pyrittävä.
Onko järvi antanut nimensä suurelle itäsuomalaiselle Tolvasen suvulle,
vaiko Tolvasen suku järvelle oman nimensä? Säämingissä on Tolvanniemi.
Onko Tolva tolvanan alkujuuri? Silloin ei nimi sovellu järvelle, yhtä
vähän kuin Säämingin Tolvanniemelle, joka on erittäin luonnonihana
seutu. Ehkä sittenkin miehen tolvana on antanut nimensä sekä järvelle
että niemelle.
Satoi kun ajettiin harjua pitkin. Mielikuvituksen avulla voi arvata,
minkälaiselta maisema näyttää tyynenä kesäiltana. Kahtena viime kesänä
onkin täytynyt katsella Suomen maisemia mielikuvituksen avulla läpi
sadekuurojen. Ilmasta ei iloa ole ollut.
Tolvajärven itäinen ranta on asumatonta korpea. Siellä sijaitsee
suuri vedenjakaja-maa. Ja sellaiset ovat aina viimeksi viljeltyjä.
Tämän salon liepeiltä lähtevät itäiset vedet Äänisjärveen, eteläiset
Laatokkaan ja pohjoiset Joensuun vesistöjä kohti. On juhlallista
kartasta lukea paikkain nimiä. Ne puhuvat selvää kieltä siitä, miltä
maa näytti, kun ensimmäiset asukkaat tänne saapuivat ja antoivat
paikoille nimiä. Idässä ovat nuo suuret järvet Salojärvi ja Suojärvi,
pienemmät Hanhijärvi ja Ägläjärvi. Eräs alkuasukas näytti luulevan,
että Ägläjärvi merkitseisi Oksennusjärveä. Etelässä tavataan Korpijärvi
ja Repojärvi, pohjoisessa taas Kuolisvaara ja Lutikkavaara, joka
viimeksimainittu tosin jo hieman tuoksuaa kulttuurille, sillä onhan
lutikka erämaassa sittenkin kulttuurin edustaja, jos kohta ei kaikkein
korkeimman. Mutta siellä on myöskin sellaisia nimiä kuin Ristsalmi
ja Paastojärvi. Nämä osoittavat, että nyt olemme saapuneet maahan,
jossa kreikkalaiskatolinen henki leijailee yli salojen, järvien
ja salmien, metsien ja metsänasukkaitten. Korpiselän pitäjässä on
vielä luterilaisia mutta Tolvajärvestä alkaen on luterilaisuus
kuin poislaastu. Tämä metsämaa on siis myöskin uskonnon raja. Ja
kolmanneksi, tässä Tolvajärven itäpuolella yhtyvät Korpiselän,
Suojärven ja Suistamon pitäjien rajat. Korpiselkä, Suojärvi ja
Suistamo. Nimet uhkuvat erämaan tunnelmaa.
Ihanaa oli ajaa huhkia tähän komeaan metsään. Tie oli hyvää ja kovaa,
vaikka se luikerteli kuin kyy kulonalainen metsän pohjalla. En muista
nähneeni Suomessa niin pitkiä ja kauniita metsätaipaleita muualla.
Siinä kasvoi molemmin puolin tietä niin tiheä metsikkö, ettei montakaan
metriä nähnyt metsän sisään. Paikoitellen metsä muodosti muurin, jonne
silmä ei päässyt vähän vähääkään sisään sukeltamaan. Maankamaran
peitti tuuhealehtinen sananjalka. Ylempänä oli lepän lehtiä, sitä
ylempänä koivunlatva ja ylimpänä jokunen havupuu. Kulimmehan Karjalan
lepiköitä, jossa vain ehkä joka kolmas puu on havupuu. Komeaa oli metsä
Tolvajärven seutuvilla, ehkäpä vielä komeampi sen tien varrella, joka
Suojärveltä johtaa Laatokkaa kohti. On suloista kulkea tällaisella
tiellä, jossa ainoastaan pään päältä taivas vilkkuu, kupeilla mitä
helakin vihreä lehtikudos hivelee silmää. Satoipa tai paistoi, aina
tällainen näköala on hykäyttävän kaunis. Sentähden rakastan metsiämme
ehkä enemmän kuin järviämme.
Kenenkä nämä loppumattomat metsät ovat? Luulenpa että sankimmat metsät
ovat Ukko Kruunun tai myöskin Annantehtaan, joka merkinnee samaa, sillä
Annantehdas laajoine alueineen on sotasaaliina langennut valtiolle.
Yksin Annantehtaan metsien arvohan on laskettu sadoiksi miljooniksi.
Minulla on tuttava siellä Helsingissä, joka on näihin metsiin
rakastunut vieläkin syvemmin kuin minä. Hän on saanut oikein ison
kärpäsen päähänsä. Hän ei muuta ajattele kuin näitä valtion maita
Raja-Karjalassa. Otsa rypyssä ja huolestunut ilme kasvoilla hän kulkee
kadulla, ja kun tuttavan tapaa, niin hän hiljaisella, salaperäisellä
äänellä rupeaa haastamaan aina vain Annantehtaan metsistä. Niitä
muka vaanii joku suuri yhtymä rahamiehiä, jotka aikovat metsistä
nylkeä suunnattomia omaisuuksia. Viime kesään asti en tuntenut
Suojärveä ja Annantehdasta muuta kuin nimeltä. Mutta tuttavani puhui
niiden metsistä, niinkuin hän olisi arvellut, että ne kaikille
helsinkiläisille olivat yhtä tuttuja kuin Kaisaniemen puisto. Tiedän
entuudesta, että metsäkaupoissa toinen aina petkuttaa ja toinen
petkutetaan. Ne ovat siis ikäviä asioita kuulla, mutta tuttavallani on
auttamattomasti kärpänen, ja hän lähtee saattamaan minua katuja pitkin
ja purkaa ulos huolestuneen mielensä putipuhtaaksi. Olen koettanut
sanoa hänelle, ettei minua huvita muut tukkikaupat kuin sellaiset,
jotka tehdään »lampimitalla». S.o. tukit uitetaan lampeen, ja kustakin
lammesta maksetaan vissi summa. Ostaja tunkee tietysti lampeen tukkeja
pohjaa myöten, mutta maksaa vain pintakerroksesta. Ostaja on tietysti
jobbari ja myyjä on valtio. Mutta ei tuttavani ollenkaan ota asiata
näin hupaiselta kannalta, hän vain huokailee ja halveksii minun
kevytmielisyyttäni.
Nyt hän on kumminkin saanut suuren myräkän aikaan. On lähetetty
kirjelmä hallitukselle, jossa kaikki ne jutut, mitkä minä olen
koettanut niellä siellä Helsingin kaduilla tuttavani vilkkaan
karjalaisen kielen syöttämänä, on pantu paperille ja nyt ne vuorostaan
syötetään valtioneuvostolle. Valtioneuvosto on paremmin kuin minä
jaksanut sulattaa tämän väkevän palan ja on elokuun 10 p:nä tehnyt koko
joukon päätöksiä, joita olen koettanut tankata päähäni, mutta en ole
ymmärtänyt, tulevatko ne tyydyttämään ennenmainittua tuttavaani, vai
vieläkö hän vastakin tulee seuraamaan minua kadulla huokauksilleen,
valituksineen ja uhkauksineen. Mutta sen vain tahdon saada lausutuksi,
että tuttavani on voittanut tarkoitusperänsä. Hänen asiansa on nyt
korkeimman huomassa. — Sen se kärpänen saa aikaan, tai, ilman kärpästä
ei mitään tässä maailmassa saada tehdyksi.
Minusta on yhdentekevä, kenen metsät ovat, valtionko, yhtiön tai
lampuotien, kunhan niitä hyvästi hoidetaan. Luulen nimittäin,
että järkevästi hoidettu metsä antaa parhaimman voiton ja että
järkiperäisesti hakattu metsäalue on silmällekin kaikkein komein. Tähän
päätökseen olen jo aikoja sitten tullut ajellessani polkupyörällä
Saksan suuren keisarikunnan laidasta toiseen. Siellä metsät olivat
siistityt ja sivellyt kuin saksalaisen ratsu-upseerin tukka,
Annantehtaan korvet ne olivat pörröiset ja takkuiset kuin runolaulajan
haivenet, mutta puita niissä kasvoi, ja rahaa niistä lähtee.
Saksalaisia puistoja metsäherratkin hoitelevat, Annantehtaan korpia
etukädessä vain suuri Jumala.
Luulisi tällaisessa metsässä kaikenkokoisen riistan viihtyvän. Ei
karhukaan vielä ole raskinut jättää näitä peittäviä lehtoja. Susi
juosta votkottaa Venäjältä tänne yli tuon vaarallisen rajan, passia
hankkimatta, lupaa kysymättä. Rusakkojänis syödä puputtaa leppien ja
haapojen lehväturkkia, ja näätä ajelee oravia puusta puuhun.
Ei missään Suomessa linnut niin laula kuin Karjalassa. Lintujen
muuttotiet kulkevat juuri tästä yli. Karjalan kannasta pitkin kohti
pohjolata keväällä ja samaa reittiä takaisin syksyllä. Suomessa
harvinaiset laululinnut, satakieli ja kuhankeittäjä, hihkuvat täällä
illoilla, yöllä ja aamusin niin kiihkeästi, että korvia vihloo. Kun
kuulen laulettavan Karjalasta »Laulun laaja kotimaa», niin yhtä
paljon tulen ajatelleeksi Karjalan sirkuttelevia lintusia kuin sen
runotaitoista kansaa.
Mutta toista oli elämä tässä loppumattomassa metsässä noin 100 tai
vielä 50 vuotta sitte. Silloin kontiot ja hukat herrastelivat ilman
kilpailijoita tässä metsämaassa kuin ainakin omassa valtakunnassaan.
Ihmisten karjat saivat käydä laitumella ainoastaan heidän armoillaan.
Ja kansa kunnioitti kontioitaan hienotunteisella arvonannollaan kuin
egyptiläiset Apis-härkäänsä.
Kun Tolvajärven yli oli ajettu, sukellettu metsään ja ajettu muutama
virsta, noustiin yöpuulle Ristsalmen majatalossa, jonka omistaja oli.
Vornanen.
Hilippa Vornasen poika. Vornasen suku on kuuluisin metsästäjä-
ja laulajasuku näillä seuduin. Vornaset ne olivat ensimmäisiä
ja tarmokkaimpia kyttiä, jotka nousivat kontioideu ja hukkien
itsevaltiutta järkyttämään näissä metsissä. Pari miespolvea tätä
sukua kävi alituista taistelua metsän petoja vastaan aseilla, jotka
eivät olleet niin murhaavia kuin nykyaikaiset, mutta uljuudella ja
pelkäämättömyydellä, joka voiton kallisti heidän puolelleen. Henkensä
turvana heillä oli keihäs, joka viimeisen sanan sai lausua otteluissa.
Olihan siis niinkuin olla pitikin, että Vornanen oli ensimmäinen,
joka kättä pisti meille, kun tänne Tapion valtakuntaan astuimme.
Olihan niinkuin olla pitikin, että Vornanen asui kruunun metsätalossa,
sillä kruunun maitahan nämä kaikki olivat. Siis majatalotkin kruunun
rakennuksissa. Ei täällä naapurit joutuneet avuksi, jos hätä päälle
tuli. Lähimpään naapuriin oli majatalosta 10 km kesällä, 6 km talvella.
Maantie oli ainoa kärrytie, muuanne vei metsäpolut. Shemeikan taloon
johti polku etelään käsin ja sinne oli 10 km.
Muistelin tuttavaani siellä Helsingin kaduilla ja kysäisin, eikö
Vornanen pääse peltojensa oikeaksi omistajaksi. Ei sanonut tietävänsä,
asiat ovat vielä sotkuisat. Teki mieleni lohduttaa ja sanoa, että
siellä Helsingissä on mies, joka ei saa päivän lepoa, ei yön rauhaa
Vornasten omistusoikeuksien takia. Hänellä on se oikea kärpänen
päässään, eikä se herkiä surisemasta, ennenkuin kaikki asiat hyvin
järjestyvät. Ken ymmärtäisi valtioneuvoston päätöksen elokuun 10:ltä
päivältä, voisi sanoa, miten Vornasen käy.
Pojasta polvi muuttuu, sanoo sananlasku. Se pitää paikkansa, mitä
Vornaseen tulee. Suvun nykyinen edustaja ei ole suinkaan karhun- eikä
sudentappajan näköinen. Pitkä ja hoikka hän on kuin Ruotsin nykyinen
kuningas Kustaa V, mutta hiljainen ja säyseä. Ja mikä kummallisinta,
ei parran untuvaakaan tämän 40 v. vanhan isännän poskissa, huulilla
tai leuassa. Ei koskaan hänen ole partaveitseen tarvinnut tarttua,
hän sanoi tähän asti selviytyneensä vain karkealla pyyhinliinalla.
Partahuuliahan karjalaiset ovat sekä runoissa että todellisuudessa,
mutta kun kerran poikkeus säännöstä tavataan, näkyy se olevan
radikaalisempi kuin missään muualla maassamme. Onhan harvinainen ilmiö
harvapartaisten länsisuomalaistenkin joukossa sellainen mies, joka ei
partaveistä ole pakotettu käyttämään. Toinen ihmeellinen ominaisuus
Vornasessa oli, ettei hänellä ollut lasta. Tavataanhan näillä seuduin
miehiä, joitten vaimot nurkumatta ja helposti synnyttävät jopa
kuusitoistakin lasta. Tunnen pitsienmyyjättären Suistamosta, Karjalan
Marin, jolla on ollut 16 lasta. Näistä muutamat ovat syntyneet
junavaunuihin, yksi Helsingin rautatientorille. Toinen puoli on kuollut
noin vain väen tungokseen, mutta vielä elää sentään 8 lasta. Vornanen
oli parraton ja lapseton. Vanhoista karhuntappajista esi-isistään ei
häneltä ollut muuta jälellä kuin pituus, jota oli sinne loppupuolille 2
metriä.
Pitäisi panna tarkka mittaus käymään tämän Karjalan
kreikkalaiskatolisen kansan kesken, jotta päästäisiin selville siitä,
onko se pitempää kuin muut suomalaiset, ja olivatko siis Käkisalmen
vanhan läänin asukkaat kookasta kansaa? Kun ajattelen Shemeikkaa,
Onoilaa, Vornasta, Ägläjärven Kononoffeja, Suojärven talollista Mikko
Koivusta, Mantshinsaaresta kotoisin olevaa Talouspäällikköä Johannes
Taulamoa, niin kaikkihan he ovat koko joukon yli 3:n kyynärän miehiä.
Ja ruumiinrakenteeltaan aivan samanlaisia, nimittäin pitkänhuiskeita,
solakoita, hoikkia miehiä. Ei vanhoilla päivilläkään mitään lihomisen
merkkejä. Tällainen mittaus olisi sitäkin tärkeämpi, kun kulkuneuvojen
parattua kansa joutuu kohta rotusekoituksen alaiseksi. En luule, että
silmäni pettivät; Raja-Karjalan väki on ainakin yhtä pitkää kuin Turun
ja Tampereen kansa. Hyvässä lykyssä se voisi saavuttaa ruotsalaisten
keskipituuden 169 cm. Jos mittaus pannaan toimeen, ei muu väki saa
tulla kysymykseen kuin kreikkalaiskatolinen, sillä luterilaiset
karjalaiset ovat suurimmaksi osaksi muualta muuttaneitten, etupäässä
savolaisten, jälkeläisiä ja siis lyhyempiä.
Niin, Vornanen ei enää ollut kontion- eikä hukantappaja, sentähden
että hänen esi-isänsä olivat ne hävittäneet melkein sukupuuttoon.
Hänen on täytynyt mukaantua muuttuneisiin olosuhteisiin. Ja sen hän
on perusteellisesti tehnytkin. Ei mikään enää hänessä muistuttanut
salolaista, vaikka hän täällä erämaassa asusti. Hän oli perehtynyt
uudenaikaiseen suomalaiseen sivistykseen. Kun hänen kanssaan puheli,
ei edes erottanut, että hän oli karjalainen. Puhui nuhteettomasti
suomalaista kirjakieltä ja seikoista, joista sivistynyt maalainen yli
koko Suomen puhuu. En huomannut edes jumalankuvaakaan hänen nurkissaan.
Rakennus oli suomalaismallinen, samanlainen kuin kruunun omistamat
talot kautta koko Suomen aina Jäämeren rantamille saakka. Iso tupa ja
kaksi kamaria. Kamareissa oli rautasängyt, patjat ja viltit niinkuin
ainakin sivistyneellä maalaisperheellä yli koko Suomen.
Yleis-europalainen ja yleis-suomalainen sivistys on tunkenut erämaan
laitaan, kohta se valtaa koko salon. Miltä 50:n vuoden perästä
Suojärven saloilla näyttää? Samanlaiselta kuin joka taholla muuallakin
Suomessa. Sivistys on kuin silitysrauta, se tasoittaa kaikki rypyt ja
epätasaisuudet. Kaikki muuttuu niin kiiltäväksi ja kuultavaksi. Hyvä
niinkin, kun vain kaikki ei muuttuisi niin yksitoikkoisen ikäväksi.
* * * * *
Seuraavana aamuna ajettiin herkullisen metsän läpi. Meidän korea
auttomme luikerteli kuin kirjava ukonkoira spenaatti-istutuksen
juurilla. Tie kiemurteli, ja jokainen mutka oli lehtipuitten verhooma.
Vastaantulija vauhkolla hevosella olisi ollut myyty, mutta ei ketään
tullut vastaan. Jo liestyi metsä. Saavuttiin.
Ägläjärven kylään.
Ensimmäinen aito karjalainen kylä matkamme varrella. Siellä hymyili
synkän kalmiston kupeella kylän pikkuinen pyhättö, niin sanottu
»Tshasouna». Talot olivat kaikki rakennetut karjalaiseen malliin,
navetat, tallit ja liiterit saman katon alla kuin asuinrakennuskin.
Yksi suomalaisen huvilan malliin rakennettu talo törrötti keskellä
kylää, epäsointuisena ja uhkaavana. Tuoko se nyt on ensimmäinen? Ei
tarvitse olla armoitettu profeetta ennustaakseen, että 100 vuoden
jälkeen kylässä ei enää muunlaisia nähdäkkään. Sääli, että niin käy,
sillä kovin on komea rakennustyyli meidän karjalaisillamme. Ei se siitä
kärsi, että se on kotoisin Venäjältä.
Mutta emme me kylää seisahtuneet katselemaan, me nousimme autostamme
vain tavataksemme Ägläjärven Annia. Ägläjärven Annista olin kuullut
matkallani paljon puhuttavan, hänet näkyivät kaikki tuntevan. Luulin
häntä jonkinlaiseksi kummalliseksi olennoksi, joka omituisuudellaan
herätti huomiota. Mutta eihän Anni ollut mikään muu kuin sekä
ulkomuodoltaan että mieleltään Raja-Karjalan ehkä tyypillisin nainen.
Hän on sitä pisintä karjalaista rotua, Shemeikan, Onoilan ja Vornasen
naisellinen vastine. Ensi työkseni pyysin Annia selkämittaan. Kuului
olevan minun mittaiseni, siis 178 cm. Mutta ei hän silti ollut
mikään hongankolistaja, hento ja huiskea. Päinvastoin hän oli mitä
sopusuhtaisin luoma, oikea maalainen Venus tai Juno jumalatar.
Täyteläinen olematta pullea, voimakas olematta karkeatekoinen. Oli
oikein iloista nähdä Annin liehuvan perheenemännän toimissa. Hän
liikkui tuvassa nopeasti ja niin sulavasti kuin prinsessa. Sattui vielä
niin onnellisesti, että Anni oli aito karjalaisessa hommassa. Hän
valmisteli nimittäin karjalaisia herkkuja, shultsinoita, pyöröitä ja
shipanniekkoja. Ja tupa oli karjalaismallinen alusta loppuun saakka.
Nyt tunsin olevani Raja-Karjalassa, maassa, josta paljon olin kuullut,
paljon lukenut ja josta olin paljon kuvia nähnyt.
Annin komeassa, karjalaisessa vartalossa asui rotupuhdas karjalainen
mieli. Hänen poskensa punoittivat terveyttä, hänen silmänsä loistivat
ja suu oli alituisessa ilon hymyssä. Elävimpiä ihmiskasvoja mitä nähdä
saa. Jos mitä kysyit, tuli vastaus kuin pyssyn suusta ja aina naseva,
leikillinen ja iloinen. Annin suu kuuluu olevan peloittavan sukkela,
se on kuin sadun prinsessan, jota ei kukaan saanut solmituksi. Kaikki
sekä arat että rohkeat kosijat ovat käyneet ymmälle Annin edessä;
hänen sukkeluutensa ovat ajaneet kosijat pellolle. Ägläjärven Anni on
naimaton, tämä komea karjalainen tyttö, kantakirjanainen numero yksi.
Pöytä pantiin heti koreaksi, shultsinat, pyöröit ja shipanniekat
kupsahtivat pöydälle. Anni heläytti kilakan naurun ja sanoi:
— Nuo shultsinat ovat kuin vaaliliput.
Anni oli jo siinä iässä, että sai valita edustajia valtiopäiville,
ja oli mielihyväkseen huomannut, että kohteliaisuudesta karjalaisia
naisia kohtaan vaaliliput olivat tehdyt juuri shultsinain näköisiksi.
Kun yhden pyöräin ja kaksi Annin vaalilippua syö, niinkuin minä tein,
silloin tietää täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaa ruumistaan
kohtaan. Kysyttiin, miksi Anni ei mene miehelään?
— Ka kun eivät ole huolineet, oli tosinaisellinen, lyhyt vastaus.
Jollei meillä olisi ollut naisia seurueessamme, olisi vastaus ehkä
voinut olla sekä sukkelampi että myöskin rajakarjalaisempi.
Majuria, Vilekkiä ja minua vaivasi tuon korean naisen naimattomuus.
Onhan väärin sekä rakasta synnyinmaata että Raja-Karjalaa kohtaan, että
tällainen nainen ei lisää ja vahvista seurakuntaa, vaan sen sijaan
puolikyttyrät akat synnyttävät 16 lasta. Sehän on vastoin korkeampaa
maailmanjärjestystä. Kun vielä se aika olisi käsissä, että nainen
ryöstetään, silloin pitäisi jonkun Lemminkäisen tehdä partioretki
Ägläjärvelle ja pakottaa Anni järkiinsä. Majuri tiesi pataljoonassaan
olevan tamperelaisen aliupseerin, joka pituutensa, voimansa ja
ryhtinsä puolesta vetää Anuille vertojaan. Ei muuta kuin tamperelainen
komennetaan Ägläjärven rajoja vartioimaan, ja lemmen jumalatar saa
hoitaa loput.
Pyhä Anna, Ägläjärven Annin täyskaima, kreikkalaiskatolisen kirkon
pääpyhimyksiä, eli niinikään pitkän ikänsä lapsetonna. Hän huokaili
Jumalalle ja sanoi:
_Voi minua, kenen kalttainen minusta on tullut?
En laivaan lintujen kaltaiseksi ole tullut;
Sillä taivaan linnutkin ovat hedelmällisiä
sinun edessäsi, oi Herra!_
Mutta Jumalan erityisestä armosta hän vanhoilla päivillään sai lapsen,
ja silloin Pyhä Anna haltioissaan puhkesi seuraavaan todella kauniiseen
kiitoshymniin:
_Kuka julistaa Rubenin pojille, että Anna imettää?
Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te kaksitoista heimoa,
Anna imettää!_
Kun nyt Ägläjärven Anni kihlautuu ja menee naimisiin tamperelaisen
kanssa ja saa ensimmäisen poikansa, silloin niinä haltioituneena huudan:
_Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te Suomen heimot,
te kahdeksan läänin ja yhdeksän maakunnan asukkaat,
Ägläjärven Anni imettää!!_
Proasniekat.
Olin kuullut kerrottavan, että kreikkalaiskatolisessa kirkossa
vietetään 138 proasniekkaa vuodessa, että silloin kaikki kansa
lepää, kaikki työt ovat seisahduksissaan ja sekä nuoret että vanhat
kerääntyvät kokoon iloitakseen ja tanssiakseen. Olin arvellut, että
tässä oli tuntuvasti laskettu liikaa. Ei suinkaan niitä niin monta
ollut, eikä suinkaan koko väki niihin ottanut osaa. Mutta kertomukset
ovat olleet aivan tosia, ilman liioitteluja; päinvastoin se, minkä minä
näin, voitti kaikki mitä kuullut olin.
Oli Petroin proasniekan aika, kun Ägläjärvelle tultiin. Kävin
Ägläjärven kalmistolla ja tshasounassa rukoilemassa Meri-Miikkulalta
parempaa säätä, sillä taivas oli aina vain pilvessä ja aina vain sataa
ropsautti niskaan. En juuri huomannut tulosta rukouksistani, sillä
eihän jumalat jouda turhanpäiväisiä, itsekkäitä rukouksia kuuntelemaan,
niillähän on niin paljon tärkeämpiä anomuksia täytettävinä. Jo silloin
huomasin, että nuoret ihmiset juhlavaatteissa parveilivat kylän
solissa. En ketään nähnyt töissä. Kun istuttiin tuvassa Ägläjärven
Armia haastattelemassa, pujahteli näitä tyttöparvia tupaan. Miten
erittäin viehättävältä tuntuikaan, kun nämä nuoret tupaan tullessaan
tekivät ristinmerkin huonejumalalle. Se tapahtui niin sulavasti,
jopa hiukan keimailevasti. Kumartaessaan huonejumalalle tulija
kunnioittaa myöskin huoneen asukkaita. Sallihan ankara Jehovakin,
että israelinlapset saivat säilyttää arvossaan ne pakanalliset
huonejumalat, jotka jo entuudestaan olivat vieraassa talossa, jonne
he muuttivat. Sentähden Raakelin rikos oli niin suunnattoman törkeä,
hän kun varasti isänsä, Labanin, huonejumalat paetessaan Jaakoppinsa
kanssa ryöstettyine lammaslaumoilleen. Huonejumala nurkassa!
Kuinka monituhatvuotinen aasialainen tapa se onkaan! On erittäin
tunnelmallista nähdä huonejumalan palvomista noin aivan tosissaan.
Kreikkaiaiskatolilaisilla on niin paljon pyhiä paikkoja, oma kotinsa,
tshasounansa ja monet kirkkonsa, luterilaisilla ei yhtään, sillä
alastomat kirkkomme ovat vain sanankuuntelupaikkoja.