minä laskin parhaat mäkeni Kinnulan mäestä Rantasalmella. Tämäkin
erikoistapaus todistaa, mitä historiallisessa kapittelissani olen
puhunut vanhan Käkisalmen läänin asutuksesta, että nimittäin paras osa
asukkaista on lähtöisin Savosta.
Nyt epäilen, uskallanko enää jatkaa? Hirvittää hiukan. Historian
hengetär minua kumminkin velvoittaa. Totuus ei pala tulessakaan..
Se mies, jonka salissa majailin, oli — suokaa anteeksi — Immonen. —
Uskon jo varmasti, että kapinan perästä vuonna 1656, kun Käkisalmen
lääni piti uudestaan kansoitettaman, vetreekinttuiset savolaiset
ennättivät ennen muita autioille tiloille. Entinen Käkisalmen läänihän
on täynnä Kinnusia, Immosia, Nissisiä ja muita nen-päätteisiä sukuja.
Mutta talonomistaja ja liikemies Immonen oli kreikkalaiskatolinen
uskonnoltaan. Tämä uutinen teki minuun ensin järkyttävän vaikutuksen.
Olisivatko Savon Immoset Pähkinälinnan rauhan aikana jo asuneet
Sortavalan seuduilla kastettuina kreikkalaiskatoliseen uskoon,
ja olisiko vain yksi haara muuttanut Savoon. Riemuitsin jo tästä
mahdollisuudesta, sillä verokirjojen puutteessa ei tiedetä, minkä
nimellisiä Käkisalmen läänin asukkaat olivat, emmekä tiedä, mistä
savolaiset ovat saaneet sukunimensä, jotka jo 1541 melkein kaikki
tavataan asiakirjoissa mainittuina. Varmasti ne sittenkin ovat
lähtöisin Sortavalan ja Vuoksen seuduilta jo ehkä ennen Pähkinälinnan
rauhaa.
Historialliset mietteeni hälvenivät täydellisesti, kun Immonen kertoi
seuraavan romanttisen kertomuksen.
Hänen isoisänsä oli saapunut jostakin ylämaasta kaukaiseen
Mantshinsaareen Laatokan meressä. Nuori Immonen rakastui erääseen
talollisen tyttäreen Mantshissa. Immonen hyvä tyttärestä, tytär hyvä
Immosesta. Haaveiltiin aluksi ja sitten päätettiin ilmaista tyttären
isälle, että heillä oli aikomuksena solmia ikuinen liitto.
— Ohoh, poikaseni, sanoi isä. — Luuletko minun antavani oikeauskoisen
tyttäreni tuollaiselle luterilaiselle pakanalle, joka ei usko
Meri-Miikkulaan eikä mihinkään pyhiin miehiin. Olkoon se kaukana
minusta.
Nuori Immonen käveli Mantshin rantoja ja fundeerasi. Vilkas
itäsuomalainen luonteensa tuli kumminkin kohta hänen avukseen. Hän
ajatteli niinkuin Ranskan kuningas Henrik IV, joka sanoi, kun häneltä
vaadittiin uskonnon muutosta, ennenkuin Parisi jätettäisiin hänelle:
— Ainahan sellainen kaupunki kuin Parisi on yhden messun arvoinen.
Immonen mietti niinikään mielessään:
— Ainahan talollisen tytär Mantshista on vaikka kymmenen messun
arvoinen.
Hän harjoitteli ensin kuvien edessä kumartamista, meni kihloihin
ja naimisiin, ja siitä lähtien on tämä Immosen suku muuttunut
kreikkalaiskatoliseksi.
Siis jokainen tuttavuus, minkä tein, muistutti minua Käkisalmen
läänin historiasta jälkeen Stolbovan rauhanteon. Mutta niitä vanhoja
alkuperäisiä karjalaisia en vielä ollut tavannut. Tähänastiset
tuttavani puhuivat itäsuomalaista murretta eivätkä karjalankieltä.
Kaikki ihmiset, jotka Pitkärannassa tapasin, taisivat nuhteettomasti
kirjakieltä, tiesivät, mikä harja oli, ja olivat ehkä nähneet sekä
karhun että suden. Pitkäranta on nyt supisuomalainen tehdaspaikka. Minä
vain haikailin aito karjalaisia.
Jo löysin. Kokko-Mummo oli majurin lasten apulaishoitaja.
Seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden vanha hän oli, ja niin pieneksi
käpristynyt, ettei painanut muuta kuin 42 kg. Heti oltiin sinut
ja Kokko-Mummo pakisi karjalaista, omitusta kyllä, ymmärrettävää
karjalaista. Ensi työkseen hän kertoi elämäkertansa, naimisiin
menostaan, lapsistaan, muuten niin intiimiä juttuja, etten moista ennen
ole sattunut kuulemaan, vaikka olenkin monta romaania vanhojen akkojen
suusta kuullut. Ei ollut apua omaisistaan: »Kun heidän oviaan avaan,
konsa sannoot hyvän päivän, konsa eivät. Mutta muut ihmiset hyviä ovat
olleet: konsa taloon tulen, hotj minne tulen, jo kyssyyt: onko mummo
syönyt, onko kohvii juonut. Tämä majurikin on kuin rakas poikani. Minä
hänelle ensin viestin vein, kun hänelle poika syntyi. Ihmiset ovat
hyviä, hyviä ovat.»
Mummo valitti haikeasti, että nyt on semmoisia ihmisiä, jotka sannoot,
ettei Jumalaa ole ollenkaan.
— Kyllä se on, sanoi mummo, sehän se lapsetkin antaa, ei niitä ihmiset
loaaji.
Tyhjennettyään oman elämänsä kaikki yksityiskohdat hän yhtäkkiä äidin
tavoin alkoi huolehtia minusta.
— Kuulehhan kun sanon sinulle, elä sie milloinkaan naurattele toisten
vaimoja. Siitä paha perii.
Mummo lasketteli sitten pitkät ajat kuvarikkaita vertauksia tällaisesta
elämästä, vertauksia, joita en kykene enkä voisikaan painattaa.
Koettelin puolustautua ja sanoin:
— Enhän minä, mummo kulta, tok' sellaisia ole ajatellutkaan. Vastahan
minä olen paikkakunnalle saapunut. En tiiä, kuka on vaimo, kuka
kassapää. Ja sitäpaitsihan kaikilla aviomiehillä täällä on monet
pistoolit seinillä, toiset hyvästi putsatut, toiset latingissa, ampuvat
minut kuin harakan, jos ketä naurattelen.
Mutta mummo vain jauhoi hampaattomalla suullaan lemmenasioita.
Heltyneenä mummon äidillisistä varoituksista avasin kukkaroni ja pistin
kympin mummon kopraan. Nyt tapahtui ihme, jota en voinut odottaa.
Mummo heittäytyi salaman nopeudella lattiaan, painoi otsansa
ukkovarpaitteni eteen ja mutisi jotakin. Hämmästyneenä ja häpeissäni
huudahdin:
— Mummo hoi! Mikä Meri-Miikkula minä olen, ettäs noin edessäni
pyllistelet. Nouse ylös!
Kun mummo vitkasteli, käärin täysnelsonin mummon ruumiin ympäri ja
kiskasin hänet pystyyn. Hän nousi kepeästi kuin rukkanen lattiasta ja
leperteli hyvistä ihmisistä.
Ensi kerran eläissäni oli siis minulle osoitettu jumalallista
kunnioitusta! Alussa se tuntui hieman oudolta, mutta ehkä siihenkin
tottuisi. Selvittyäni ensi hämmästyksestäni ja maattuani yön teki
seuraavana aamuna mieleni antaa mummolle toinen kymppi, nähdäkseni
uudelleen, miten se mummo kupsahtaisi lattiaan. Mutta sehän olisi
ollut samaa kuin heittää foksterrierille kalikka veteen ja komentaa se
hyppäämään sinne hakemaan kalikkaa aina yhä uudelleen.
Mutta nythän olin päässyt toiveitteni perille. Nythän olin tavannut
yhden niistä ihmisistä, joita hain ja joita varten olin lähtenyt
liikkeelle, oikeauskoisen, kreikkalaiskatolisen suomalaisen. Jo
tämä tapaus olisi korvannut matkan vaivat. Onhan se sentään ikuinen
onni, ettemme kaikki suomalaiset ole yksitoikkoisesti samanlaisia.
Onhan tulevaisuus lohduttoman ikävä, kun kaikki suomalaiset ovat
käyneet kansakoulun, kaikki puhuvat kirjakieltä ja kaikki ajattelevat
jokseenkin samalla tavalla, ja kaikki Kokko-Mummot istuvat Pyhän
Fjoklan helmassa.
Saada kymmenellä markalla jumalallinen kunnioitus osakseen!
* * * * *
Kai Pitkärannasta pitäisi muutakin puhua, kun kerran luvun
otsakirjoitus on »Pitkäranta».
Iloni oli suuri, että nuo kirotut kaivokset, joihin olin
heittämäisilläni nuoren henkeni aivan liian aikaisin, olivat veden
alla. Yhtä suuri oli iloni nähdessäni jättiläistehtaan savupiipun
törröttävän salmen tuolla puolen. Se tosin levitti epäilyttävää hajua,
kun tuuli kävi kaakosta, mutta muut tuulet veivät hajun Venäjälle,
jossa siihen ei kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Tehdas on aivan uusi
ja kuuluu maksaneen monta kymmentä miljoonaa, mutta toivotaan, että se
tuottaa vielä useampia miljoonia pitkärantalaisille ja siten korvaa
pahan hajunsa.
Huvituksia ei näy puuttuvan Pitkärannasta. Me peloitimme ojaan hevosen,
joka kuletti karusellin tavaroita torille. Olin omakätisesti poimimassa
niitä maantielle, ajurin kiroillessa ja väittäessä, että viis noista
hiien hyrristä, kuullan ei vain kärrynpyörä särkynyt. Ei kärrynpyörä
särkynyt eikä hyrrille tullut vikaa. Seuraavana päivänä hyrrä pyöri,
ja sivistyneinä ihmisinä mekin ajoimme karusellia. Sirkusta odotettiin
kohta saapuvaksi. Teatteritalon nurmikolla loikoili taiteellisessa
huolettomuudessa nuoria miehiä ja naisia. He aikoivat harjoitella
»Murtovarkautta», joka seuraavana sunnuntaina piti näyteltämän. Siis
niinkuin olla pitää. Maaseudulla ei iloa ja huvitusta koskaan tarjota
liiaksi.
Pitkäranta on iso kylä, miltei kohta kauppalan veroinen.
Suistamoon.
Leveä, voimakas autto lähti huhkimaan Karjalan hyviä ja tasaisia
maanteitä. Vääpeli Kinnunen tunsi koneensa, tunsi tiet ja voi siten
laskea täyttä kyytiä. Hän tiesi töräyttää torvea mutkapaikoissa ja
taisi tarkalleen sanoa, pitkäkö matka mistäkin paikasta oli toiseen.
Oli jo omaksunut tavallisen siviilisoföörin metkut. Ajaessa hänellä
selkä oli kauniissa kaaressa pitkin auton kuperaa kuvetta, ja hänen
Juojärvensiniset silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja haaveilevina
pitkin maantien hiekkaa. Istuin vääpelin vieressä auton parhaimmalla
istuimella, jossa jalkojen alla kumua kone sijaitsee ja tekee Suomenkin
kesän nautintokelpoiseksi. Kinnusen kanssa puhelin säästeliäästi,
sillä hänellä oli monta ihmishenkeä näppilöissään; jos tämä komea
Benz-autto, v. der Goltzin kenraalibiili, olisi kaatunut raviin,
niin se olisi musertanut mäsäksi vaikkapa minunkin tanakkatekoisen
ruumiinrakennukseni.
Kulettiin asuttujen seutujen halki, pitkin Laatokan rantamaita. Tuossa
suhahti Koirinoja sivuitse, kohta näkyi Kitelän kreikkalaiskatolinen
kirkko. Vieläköhän se Kitelän ukko, tuo kaikkien jumalten herjaajien
»ylimmäinen pappi», tuo »Hotj suuhun k—si» elää, ajattelin siinä
äänetönnä ajaessani. Toivottavasti Pyhä Anna ja Pyhä Fjokla ovat
ottaneet hänet helmaansa ja antaneet hänelle herjauksensa anteeksi,
sillä eihän hän sillä pahaa tarkoittanut, tahtoi vain sukkeluudella
peittää tietämättömyytensä. Impilahden luterilainen kirkko oli seuraava
virstapatsas — kun kenraalin autolla ajaa, ei oikeita virstapatsaita
ennätä nähdä, kirkontorneja vain. Vilaukselta näimme Impilahden vuonon
komeita rantamuodostumia. Seuraava tienviitta oli Läskelän tehdas. Ensi
kertaa näin tuon suuren tehtaan, jonka osakkeita en arvannut ostaa,
silloin kun ne olivat huokeita, ja myydä silloin kun ne vuoden kuluttua
olivat nousseet kymmenkertaiseen hintaansa. Nyt ajaisin tästä sivuitse
omalla autollani, vaikka en tiedä, tuottaisiko tuo omistusoikeus
suurempaa nautintoa, kuin mikä minulla nyt oli. Eipä aikaakaan niin
ajaa porhallettiin Suistamon kreikkalaiskatolisen kirkon juurelle
ja pistäydyttiin Suistamon apteekkaria, E. Walldenia, tervehtimään.
En tahdo tehdä mitään sen suurempaa numeroa seuraavasta seikasta;
mainitsen vain ohimennen, että apteekkari oli kotoisin Nilsiästä ja
hänen ehtoinen emäntänsä Kuopiosta. Sat sapienti!
Kohta notkuivat apteekkarin pöydät herkkuja, monenlaisia ruokia ja
virvoitusvesiä. Ilo ilmoille remahti, niinkuin joskus tapahtuu,
kun ulkoilmasta tulla tupsahtaa höyryävien lihapatojen ääreen.
Kun vierailu ei muutu pitkäaikaiseksi, täytyy saada sanottavansa
sanotuksi pikaisesti, se kiihoittaa kekseliäisyyttä, se panee aivot
toimimaan vilkkaasti, niin että me suomalaiset tämmöisissä tilanteissa
voimme pusertaa ulos sisuksistamme henkevyyttäkin, joka muuten lepää
metsäläisen niin raskaan kuoren alla.
Suistamon apteekkari on outo ilmiö näin syrjäisessä kylässä.
Gentlemanni kiireestä kantapäähän. Kasvatettuna kotonaan kohteliaaksi
on hän kehittänyt seurusteluominaisuuksiaan huippuunsa. Siinä on
jotakin kustavilaista tämän pitkän, solakan miehen liikkeissä.
Kasvoiltaan hän on kuin ota ja anna Kustaa II Adolf. Ilman
minkäänlaista maalausta voisi hän astua lavalle näyttelemään
»Regina von Emmeritzissä» kuninkaan roolia. Mutta eihän kummakaan.
Jos kenen tahansa suomalaisen sukupuuhun ilmestyy oksa muutamista
aatelissuvuistamme, niin sukupuun juuret vievät vastustamattomasti
Vaasan sukuun. Ja sieltä yhtä vastustamattomasti Kaarle Suureen. Sieltä
siis apteekkarin ulkomuoto! Ja Suistamohan kuuluikin suuren kuninkaan
uusiin valloituksiin.
Herkkujen ääressä puheltiin vain Suistamosta. Yleisenä mielipiteenä
lausuivat asiantuntijat, että Suistamo ei uudenaikaisessa kehityksessä
ole jaksanut pysyä Salmin ja Suojärven rinnalla. Suistamo on jäänyt
viime vuoteen saakka syrjään suurista kauppateistä. Sentähden on sen
metsissä viljeltykin enemmän vanhoja runoja kuin laveita vainoita.
Mutta nyt on tapahtunut käänne suistamolaisten elämässä. Uusi
rautatie Matkaselästä Loimolaan kulkee halki pitäjän. Tänä syksynä
avataan rautatie Paperoon, niin että rautatie kulkee pitäjän läpi
sen länsirajasta itäiseen laitaan saakka. Nyt alkaa uusi ajanjakso
Suistamon historiassa. Nyt tämä runoileva kansa arvatenkin heittää
kanteleensa nurkkaan ja tarttuu tarmolla aatran kurkeen.
Siellä nurmen alla nukkuu jo pitkä, parrakas Shemeikka, Onoila
kiipeää kohti sadatta vuottaan, pieni Lösönen ei enää sormittele
kantelettaan, runotaito menee maanrakoon, uusi kulttuuri nostaa päätään
kansakoulujen ja oppikoulujen turvissa. Nyt nuori kansa pannaan kirjaa
lukemaan, numeroita tuntemaan. Vanha kulttuuri on tehnyt tehtävänsä,
loistavan tehtävänsä, se siirtyy pois kaikkien kunnioittamana,
kaikkien rakastamana. Mitä tämä uusi kirjallinen taito saa aikaan, se
nähdään tulevaisuudessa. Emmeköhän ole oikeutettuja odottamaan täältä
Suistamosta tulevaisuuden eteviä taiteilijoita. Jos lapset perivät edes
hiukankin samaa mieltä kuin nuo hautaan vaipuvat, karvarintalaulajat,
emme turhaan tarvitse odottaa.
Täällä lähellä siis asui ystäväni Onoila. Kahden virstan päässä
asemalta, niinkuin hän moneen kertaan vakuutti. Ei kumminkaan tehnyt
mieleni mennä häntä tapaamaan. Ei sellaisen pyhän hirven luo saa
lähestyä rautateitse. Koko hurmio häviäisi. Ei myöskään saa autolla
peloitella hänen runollista rauhaansa eikä bentsiinin katkulla
aivastuttaa hänen vain pihkaisen puun savuun tottuneita sieraimiaan.
Polkua myöten sinne pitää mennä jos mennäkseen. Polulla vastaan tullen
tämä metsän jalo tevana esiintyy vaikuttavimmassa ympäristössään.
Jätin Onoilassa käynnin ja toivotan hiljaisessa mielessäni
autuaallista loppua tälle Suomen koristeellisimmalle vanhukselle,
Suistamon runolaulajien viimeiselle mohikaanille. Ukko kertoi minulle
kiitollisuudesta kostuvin silmin, että tyttärensä on luvannut olla
miehelään menemättä, kunnes saa sulkea isänsä silmät. Hyvässä turvassa
on siis vanhus, kun rakas lapsi on hengenlähtöä lieventämässä.
Tuli puheeksi myöskin entisen kreikkalaiskatolisen papiston vähäinen
vaikutus seurakuntalaisten sekä siveelliseen että taloudelliseen
elämään. Papit olivat vain kirkollisten seremoniojen hoitajia,
bolshe nitshevoo. Niillä ei ole ollut sitä lukeneisuutta eikä sitä
sivistystä kuin luterilaisilla papeilla, jotka vielä sata vuotta
sitten johtivat seurakuntansa kaikkia rientoja ja pyrinnöltä, eivät
vain neuvoneet laumaansa lukemaan ja pysymään puhtaan opin rajojen
sisällä. Joskus tapahtuu sentään, että joku onneton tuskassaan kääntyy
kreikkalaiskatolisen papin puoleen apua ja turvaa anoen.
Apteekkarin rouva kertoi loistavalla tavalla seuraavan tapauksen, joka
kuvaa, kuinka vielä nytkin suistamolainen, vaikka ei olekaan vakituinen
runolaulaja, osaa pukea ajatuksensa kuvarikkaaseen kieleen ja kuinka
mielikuvitus liitelee ja lentelee kuin kirjailijalla ainakin. Suistamoa
entisen papin omasta suusta oli rouva kuullut kertomuksen.
Eräs talollinen oli ratkennut juomaan ei vain suurina proasniekkoina,
vaan myöskin jokaisena arkipäivänä, niin ettei talon elämästä eikä
töistä tahtonut tolkkua tulla. Emäntä koetti sekä hyvällä että pahalla
sanalla taivuttaa miestään lakkaamaan tästä hurjasta, mielettömästä
elämästä. Ei ollut apua. Jo piti kääntyä papin puoleen. Pappi lupasi
puuttua asiaan ja kutsutti isännän luokseen.
— Kuinka sinä, pyhä veli, niin hullusti elät, ettet enää selvää
päivää näe. Vaimosi kävi valittelemassa, että sinä ehätät hiprakasta
hiprakkaan.
— Ah pyhä veli, mie siulle pakisen, kuin on käynyt. Mie kun saan votkaa
ryypätä, ka koko moalima kirkastuu. Aurinko paistaa päivällä ja kuu
kumottaa yöllä. Kun kotia tulen, siellä on vaimo vastassa, niin on
sillä sirkiät silmät, niin on ääni pehmonen kuin laululintusen. Ja
lapset, kuin puhtaita he ovat. Naamat pestyt, tukka suittu, eivät itke,
eivät marise. Tuvan lattia on laastu, hulikat, tuopit ja maljakot ovat
huuhdotut, kaikki kiiltää ja kuultaa. — A kun mie aamulla heräjän, niin
on kaikki toisenlaista. Akka ilman vöittä völlehtii, tukka roikkuu
silmillä, hän on äreä kuin rakki. Lasten sietämistä räkä tihkuna,
tukka on pörhöllä ja kasvot ravassa. Tuvan orret täynnä karstaa, kiuas
nokinen, lavitsat likaiset. — Ka en mie tätä kestä, lähen pois koista,
saan ryypyt, niin kaikki taas uinuttu. Jo on taas koti kultainen.
Pappi, jolle votkan autuaallista mieltä kasvattava vaikutus ei myöskään
ollut aivan vierasta, kuunteli hurmaantuneena miehen haltioitunutta
kertomusta. Kauan mietti, mitä sanoman piti. Vihdoin hän virkkoi:
— Ka kun niin lienee, niin juo edelleenkin.
Oliko pappi oikeassa vai ei, siitä ei tarvitse nykyään enää lausua
arvostelua. Jos mies vielä elää, on hän kieltolain alainen niinkuin
pappikin, ja kysymys on kerta kaikkia ratkaistu. Miehen koti on ehkä
nyt sekä illoin että aamuin kiiltävän puhdas, lapset suitut ja emännän
silmät sirkiät.
Oli miten oli kreikkalaiskatolisten pappien vaikutus seurakuntansa
asukkaihin, yhdessä kohden heitä on kiittäminen ja ylistäminen. Kansa
on heidän johdossaan säilynyt sinä puolipakanallisena kansana, joka
vielä sata vuotta sitten yleisesti palveli Ukkoa, Väinämöistä ja
Ilmarista.
En muista lukeneeni, että yksikään suomalainen olisi tuonut
julkisuuteen sen suunnattoman suuren kiitollisuuden, jonka
suomalainen kulttuuri on velkaa kreikkalaiskatoliselle kirkolle. Ei
niin että tämä kirkko olisi millään tavalla positiivisesti ottanut
osaa sivistystyöhön isänmaassamme. Siinä suhteessa kai se on aivan
viaton ja ansioton. Mutta sen negatiivinen vaikutus on ollut sitä
suurempi. Kreikkalainen kirkko ei koskaan ole pyrkinyt estämään kansan
runontekoa, vaikka runojen sisältö onkin tuntunut pakanalliselta,
vaikka niissä onkin käännytty rukouksina pakanallisten haltioitten
puoleen. Se on tyytynyt siihen, että kansa on ulkonaisesti kumarrellut
kirkoissaan ja kylänkappeleissaan, tsashounoissa, kirkon pyhimyksiä.
Mitä kansa sielunsa sisimmässä on ajatellut, on kirkolle ollut
yhdentekevää. Uskontunnustuksen päähänpänttääminen ei ole kuulunut
kirkonmiesten tehtäviin. Kunhan kirkkoväki on kumarrellut, kun pappi
on merkin antanut, on molemminpuolinen tyytyväisyys vallinnut. Se
kreikkalaiskatolisen kirkon leväperäinen suvaitsevaisuus on meille
pelastanut Kalevalan, Loitsurunot ja Kantelettaren, aarteen, jonka arvo
ei vieläkään ole kyllin korkealle arvioitu.
Sitäpaitsi on kreikkalaiskatolinen kirkko runsailla
legenda-kertomuksillaan rikastuttanut ja suorastaan lainannut aiheita
Kalevalan kuvauksiin. Kansa on sitten sovittanut ja sommitellut näistä
aiheista ja omista pakanallisista perinnäistiedoista sen kirjavan
uskonnollisen maailmankatsomuksen, joka Kalevalasta ja Loitsurunoista
käy esille. Aiheet ovat olleet lainatut, ja runonkerääjät ovat
ne kerineet kokoon, mutta itse runollinen muoto on ollut kansan
tekemä. Ja runollinen sanontahan se kansanrunoissamme on verratonta,
mielestäni voittamatonta. Hartaus ja raivo löytää sanoja, lauseita ja
ajatuksia, joita kauniimpia maailmankirjallisuus ei tunne. Todistuksia
väitteelleni tarjoavat Kalevala ja Loitsurunot yllin kyllin. Miten
paljoa karumpi, jylhempi ja tunteettomampi on esim. Edda, skandinaavien
kansanruno! Eikä Iliadi ja Odysseia vie sanonnan intensiivisyydessä
voittoa suomalaisten kansanrunoudesta. En malta olla tässä paikassa
lainaamatta, mitä Kalevalassa sanotaan, eräässäkin kohdin,
äidinrakkaudesta.
Emoa elä unohda,
Masentele maammoasi!
Emopa sinut elätti,
Imetti ihanat rinnat
Ihanasta itsestänsä,
Valkeasta varrestansa;
Monet yöt unetta vietti,
Monet atriat unohti
Tuuitellessa sinua.
Vaaliessa pienoistansa.
Ken emon unohtanevi.
Maammonsa masentavi,
Elköhön Manalle menkö,
Hyvän tunnon Tuonelahani
Manalass' on makso tuhma,
Kova kosto Tuonelassa
Emonsa unohtajalle,
Maammonsa masentajalle
Tuonen tyttäret toruvat.
Manan neijet riitelevät;
"Kuinka sie emon unohit,
Oman maammosi masensit?
Emo on nähnyt suuren vaivan,
Kantaja kovan kokenut
Saunamaassa maatessansa,
Olkiloilla ollessansa,
Synnytellessä sinua,
Katalaista kantaessa."
Raamattu vaatii ihmistä kunnioittamaani isää ja äitiä, Kalevala taas
äitiä rakastamaan ja muistelemaan. Raamattu lupaa menestystä sille,
joka vanhempiaan kunnioittaa. Siis palkinnon. Kalevala pitää sitä
siveellisenä velvollisuutena ilman palkan ja menestymisen toivoa.
Mikä sisältää korkeamman siveellisen kannan? Eihän äiti aina ole
kunnioituksen arvoinen, mutta rakkautta täytyy osoittaa myöskin
kunniattomille vanhemmille. Ja tällaisia korkeita siveellisiä ihanteita
uhkuvia oppeja, tällaisia kauniisti lausutulta ajatuksia puhdasoppinen
luterilainen kirkko tulella ja miekalla vainosi!
Kaikki tällaiset kauniit ajatukset ja hartaat sanat olisivat
ikipäiviksi hävinneet korvan kuulumattomiin, silmän näkemättömiin,
jolleivät ne olisi saaneet rauhoitusalaa kreikkalaiskatolisen kansamme
keskuudessa. Luteruksen katkismus, jalkapuut, jopa polttoroviotkin
lakaisivat ne pois luterilaisten suomalaisten asumista maista.
Lukuunottamatta Karjalan-Kannasta, jonka luterilainen kansa sadaksi
vuodeksi, vuosina 1721—1812, jäi kuulumaan Venäjän valtakuntaan, jossa
pakanalliset runot eivät herättäneet kauhua. Näihin eivät suomalaisen
oikeaoppisuuden kovat, kuristavat kourat ylettyneet.
Kun me autollamme ajaa huristimme koreitten venäläisten kirkkojen
ja tshasounien ohi, oikein minun teki mieleni ristiä silmäni, sillä
noitten vinoristien alla säilyi suomalaisille muisto sen korkeimmasta
taiteellisesta saavutuksesta. _Kiitos siis siitä, mitä et tehnyt,
kreikkalaiskatolinen kirkko!_
Aivan samoin on käynyt Virossa. Viron kreikkalaiskatoliset asukkaat,
setukaiset, ovat paremmin kuin luterilaiset virolaiset säilyttäneet
vanhat runot, vanhat tavat ja vanhan pakanallisen maailmankatsomuksen.
Niiden huulilta ovat ne runoaarteet suurimmaksi osaksi vuotaneet, jotka
nyt muistiin kirjoitettuina ovat virolaisten kokoelmissa säilytettyinä.
Siis luterilainen suomalainen! Kule kunnioittaen Salmin, Suistamon
ja Suojärven kirkkojen ohi. Niiden suojassa Loitsurunot, Kalevala
ja Kanteletar ovat kasvaneet ja säilyneet silloin, kun typeryys ne
tukahdutti Suomen muista osista.
Tolvajärvi.
Luontonsa puolesta on Raja-Karjala vallan muun Suomen kaltainen. Järviä
näkee milloin oikealla milloin vasemmalla puolen tien, milloin molemmin
puolin yhtä aikaa. Siinä oli iso Jänisjärvi, jonka rantaa maantie
noudattaa lähemmä 2 peninkuormaa. Tuttu suomalainen näky.
Ei suomalainen järvi ole kaunis muuta kuin tyynenä. Ei aaltoileva järvi
tee sitä vaikutusta kuin aaltoileva meri. Siltä puuttuu meren voima.
Siltä puuttuu meriveden vihreä väri. Ja siltä puuttuu meren henki, tuo
sanoilla kuvaamaton uho, mikä suolaisen meren rannalla kiehtoo mielen.
Kuta suolaisempi meren vesi, sitä mahtavampi uho.
Mutta tyynenä Suomen järvet ovat väririkkaat ja loisteliaat. Silloin
ne tekevät syvän vaikutuksen katsojaan. Ne tartuttavat häneen tuon
omituisen kaihon, mikä niiden kalvossa asuu. Niitä silloin katselee
käsi poskella, huokaus huulilla, ja korvissa heläjää kansanlaulujemme
sävel.
Ei meidän matkallamme tyyniä säitä sattunut, sateli silloin tällöin,
toisin ajoin tuuli. Järvet eivät tehneet vaikutusta minkäänlaista
mieleeni. Mutta sen sijaan matkan varrella sijaitsevat sankat metsät.
Löydän nykyään paljoa enemmän kauneutta metsistämme kuin järvistämme.