language: Finnish
PIKAKUVIA RAJA-KARJALASTA
Kirj.
Ernst Lampén
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.
SISÄLLYS:
Kärpäsestä.
Piirteitä Raja-Karjalan historiasta.
Pitkäranta.
Suistamoon.
Tolvajärvi.
Vornanen.
Ägläjärven kylä.
Proasniékat.
Kreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa.
Jehkilän esikunnan portilla.
Mietteitä.
Jehkilän komppanian päällikkö.
Raja-Karjalan taloissa.
Vierasvaraisuudesta.
Marppa Bibina.
Rajaveräjällä.
Kulkuneuvot.
Ehdotus.
Käkisalmen radan vihkimisistä.
Aamiainen Kiviniemen asemalla.
Raudussa.
Juhlapäivällinen.
Kärpäsestä.
En puhu tällä kertaa noista tuskanhengistä, jotka varsinkin elokuussa
tekevät elämän maaseudulla tukalaksi sekä ihmisille että kotieläimille.
Puhun sielullisista kärpäsistä, jotka ovat hyviä henkiä, jotka ovat
verrattavat niihin valkoisiin enkeleihin, jotka lempeästi laskeutuvat
kilttien poikien vuoteen reunalle istumaan, varjellakseen heitä
kaikesta pahasta, ilkeästä ja rumasta, ja joita näemme kuvattuina
joululehdissä. Tällainen sielullinen kärpänen on myöskin taivaan
asukkaita, valon ja rakkauden valtakunnan siivekäs olento, jonka
laupias Luoja lähettää alas maailmaan ihmisen kallon ympärille
surisemaan. Ei Luoja lähetä sitä kenen tahansa kalloa kiertämään,
ainoastaan sellaisen, johon hän mielistyy. Se tulla tupsahtaa sieltä
ylhäältä yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, lentelee,
liitelee, kunnes löytää sen oikean kallon. Siivet on kärpäsellä
rakkauden mettä ja innostuksen simaa täynnänsä, ja näitä hän hiljalleen
siivilöi armoitetun pään päälle. Samalla hän alkaa surinansa, joka
herättää miehen kuuntelemaan. Mies kuuntelee ja kuuntelee, tuntee
voiteitten innostavaa vaikutusta, vähitellen hän tajuaa surinan
merkityksen. Se vaatii häntä rakkauden töihin. Hän lupautuu tähän,
ja mies tuntee itsensä samalla sekä väkeväksi että iloiseksi ja
riemukkaaksi.
Sanotaan silloin, että mies on saanut kärpäsen.
Suurilla miehillä on suuret kärpäset, tuollaiset, jotka yhtäkkiä
iltayöstä tulla tupsahtavat ikkunasta sisään ja pörisevät niin, että
vievät ihmiseltä unen. Sellainen kärpänen houkuttelee miehen joko
ylistettävän voiton riemukulkuun tai sitten tuskalliseen kuolemaan.
Mutta kärpänen ei herkiä turahtelemasta, ennenkuin aivot lakkaavat
toimimasta. Ja kärpänen palaa sinne, mistä oli tullutkin, yli kuun,
alatse päivän, taivon tähtien välitse, ja siipiensä selässä hänellä on
suuren miehen hengen tiivistetty mesi.
Hussin ja Giordano Brunon kärpäset eivät herenneet surisemasta, vaikka
tulen lieskat nuoleksivat heidän orvaskettoaan, Galilein kärpänen
pörisi kidutuskoneittenkin keskellä ja Sokrateen kaunis paarma
huristeli myrkkykalkin laitoja myöten, suuren miehen sitä tyhjentäessä.
Meillä tavallisilla ihmisillä on kärpäsemme meilläkin, vaikka pienempää
kokoa ja hiljaisemmin huriseva. Se ei ole niin itsepintainen, ei niin
koko olentoa järkyttävä kuin nuo suuret kärpäset, eikä se vie meiltä
yön unta eikä rauhaa. Vielä vähemmin se johtaa meitä surman suuhun.
Mutta niin kauan kuin se pörisee kalloissamme, on meillä niin hyvä
olla. Voi niitä ihmisiä, joilla ei kärpästä ole! Kuinka he voivat
tulla toimeen tässä maailmassa? Eivät he tulekkaan toimeen. He illoin,
aamuin luovat silmänsä yläisihin maaemihin rukoillen päästä pois tästä
murheenlaaksosta. He ovat niitä surkuteltavia, joihin kärpänen ei ole
osunut, joitten korvat eivät koskaan ole saaneet nauttia kärpäsen
simasiipien surinasta.
Ilman kärpästä on elämä lohduttoman tuskastuttavaa. Jos niin
onnettomasti käy, että viimeinen kärpänen jättää, — meillä tavallisilla
ihmisillä näet yksi kärpänen jättää, toinen saapuu tilalle — silloin
on elämän ilokin lopussa. Maailman suuret ajattelijat ovat vaivanneet
aivojaan keksiäkseen vastauksen kysymykseen: mikä on onni? Ken luulee
löytäneensä sen täydellisestä elämänhaluttomuudesta, nirvanasta,
ken köyhyydestä, ken alituisesta rukouksesta, ken rikkaudesta ja
vallan täyteläisyydestä. Totisesti sanon minä teille: ihmisonni
johtuu yksinomaan kärpäsestä. Sillä kärpäsen surina se ajaa pakoon
kaikki mustan mielen jäytävät hornanhenget. Näitä murheen yölepakoita
kaikilla ihmisillä on, mutta kärpäsen avulla ne kaikkoavat synkkiin
onkaloihinsa. —
Melkein näin puhui Zarathustrakin!
* * * * *
Tämän yhtä kauniin kuin viisaan esipuheen jälkeen aion kertoa pari
sanaa ihmisestä, jolla kärpänen on ja joka siitä on nauttinut.
Raja-Karjalan vartioston päällikkönä on toiminut monena vuonna majuri
Leo Kyander. Koulun käyneenä Helsingissä, päälle päätteeksi vielä
ruotsalaisen koulun, jossa tietysti ei erikoisesti ole syvennytty
Raja-Karjalan kansaan, ei sen kieleen eikä sen tapoihin, on majuri
Kyanderista sukeutunut Raja-Karjalan ihailija. Häneen on lentänyt
Raja-Karjalan kärpänen. Nuorena tuomarina ollessaan hän jo tutustui
seudun lautamiehiin, seudun väkivallan- ja rikoksentekijöihin, seudun
riitapukareihin, seudun varakkaisiin talollisiin ja köyhälistöön
sekä seudun synkkiin metsiin, järviin ja koko luontoon. Asianajajana
hän taas perehtyi Karjalan liike-elämään, karjalaisten kaupantekoon
ja vilkkaaseen yritteliäisyyteen. Ja katsos! Hän huomasi kansan
mieleisekseen. On oppinut heidän kielensä, tuon oudon karjalankielen,
sinuttelee kaikkia ihmisiä ja kaikki häntä sinuttelevat. Sotilaittensa
edessä hän vain on herra majuri, kansan edessä silkka sinä. Välttelee
hienoston ilonpitoja, hakee rahvaan seuraa.
Tsaarivallan aikana hän joutui Viipurin linnaan ja tuomittiin
Irkutskiin — eräs kylmä paikka Siperiassa — mutta pakeni linnasta
ihmisten suosiollisella avulla Saksaan, jossa pudisti tuomarin pölyt
hartioiltaan, sonnusti itsensä asetakkiin, tarttui kivääriin ja
miekkaan ja yleni upseeriksi. Punakapinan aikana hän muitten jääkärien
mukana saapui Suomeen, ja kun kapinan kukistuttua oli määrättävä,
missä väessä hänen tuli palvella, ei kauan aikailtu. Kyander tietysti
Raja-Karjalaan! Pitkärannassa hän oli asunut asianajajana, Pitkärantaan
hän muutti majurinakin.
Tässä pikku loikkaus aineestani syrjään, suomalaiseen filologiaan,
kielemme lauseoppiin. Tiedän kyllä, että kaikki ihmiset sanovat
Pitkässärannassa, Pitkäänrantaan. Samoin kuin Kauniillakankaalla
ja Uudellamaalla. Mutta annettakoon minulle anteeksi, etten tahdo
nyrjäyttää kieltäni noissa kevytmielisissä lalla-lalla-laa muodoissa,
ja säästän painomustetta sanomalla Uusinnalla, Kauniskankaalla,
ja nyt yhä edelleen tässä kirjoituksessani Pitkärannasta ja
Pitkärannassa. Meidän maantiemmehän kiemurtelevat syyttä suotta
aivan hullunkurisesti. Niitähän pitäisi ruveta oikomaan ja siten
lyhentelemään. Alkakaamme ensin omasta kielestämme, jossa, Jumala
paratkoon, on monta mutkaa oikaistavana. Ominaisnimissä antakaamme
laatusanan kulkea taipumattomana ja tönkkänä nimisanan edessä. Eihän
Neiti Siviäheimoltakaan koskaan saa kysyä: »Saisinko luvan ottaa Neiti
Siviältäheimolta yhden suukkosen?»
Niin, majurina Kyander on asunut Pitkärannassa, tiesi kuinka kauan,
mutta nyt kai hänellä on muutto mielessä, koskapa oli saanut juuri
äsken vastaanottaa komean hopeisen savukekotelon »kiitollisilta
asetovereilta». Toinen samanlainen on tulossa »kiitollisilta
siviilimiehiltä», niin että on vaara tarjona majurin joutua nikotiini
myrkytyksen uhriksi. Muuttaako kärpänen myöskin majaa, siihen
tulevaisuus antakoon vastauksen.
Vennon vieraana miehenä hän, Helsingissä käydessään, puhelimitse
tiedusteli, tahtoisinko minä tulla tutkimaan hänen kärpästään ja
antamaan lausuntoni, onko tämä kärpänen jumalasta vai ei. Lienee
kuullut, että minäkin olen innostunut kärpäsen viljelijä ja hoitaja.
Rakastan jo edeltäkättä kaikkia ihmisiä, joilla usein mainittu
hyönteinen on, niin että annoin myöntävän vastauksen ja sanoin:
»kiitoksia paljon, kiitos!» Tiesin asiakirjoista, että majurin suvussa
kärpänen viihtyy. Eräs majurin esi-isä nosti suuren äänen Pikkuvihan
aikana, jo ennenkuin sota oli loppunut, siitä että Lappeenrannan
oppikoulu, joka kaupungin valloituksen kautta oli joutunut venäläisten
haltuun, oli muutettava Rantasalmelle. Joka myöskin tapahtui! Hänessä
näennäisesti asui koulukärpänen, mutta myöskin rajakärpänen, sillä
Pikkuvihan jälkeen Rantasalmi juuri muuttui rajapitäjäksi Venäjää
vastaan, niinkuin nyt Salmi, Suistamo ja Suojärvi.
Rupesin heti akkiloimaan, mitä tiesin ja tunsin Raja-Karjalasta.
Olinhan siellä kerran maailmassa pikimältään käyntikin. Muistiini nousi
sekä surullisia että iloisia muistoja. Surullinen oli tämä.
Tulin noin sata vuotta sitte laivalla Pitkärantaan ja tapasin siellä
turistiryhmän, jolla oli aikomus laskeutua alas Pitkärannan kupari-
ja hopeakaivoksiin. Typeryyksissämme toverini ja minä päätimme yhtyä
tähän uskaliaaseen sakkiin, vaikka lorun lopuksi ainoastaan eräs kaunis
neitonen ja me kaksi pysyimme vahvoina päätöksissämme. Piti mentämän
400 jalkaa alas kallioon, siis Laatokan meren pinnani alle.
Onkaloissa vallitsi pilkkoinen pimeä. Kaksi saattajaa seurasi meitä
soihdut käsissä, toinen edellä, toinen jälessä. Tikapuita myöten
laskeuduttiin alas, märkiä, liukkaita porraspuita hapuillen, joissa
kädet tuskin pysyivät kiinni. Vettä tippui niskaan. Huh, turkanen.
Olisin heti kavunnut ylös, mutta miehinen ylpeyteni esti minua.
Jänistäisinkö tuon ihanan, immen rinnalla? Ei, alaspäin vain aina 400
jalan syvyyteen yhä yltyvän vihan ja kiukun vallassa. Tultiin vihdoin
pohjalle Laatokan meren alle. Katselin tylsästi sekä kupari-, että
hopea- ja rautasuonia ja kiroilin mielessäni, että niitä ollenkaan oli
tässä maailmassa. Jos niitä välttämättömästi pitää olla, miksi ei haeta
sellaisia suonia, jotka sijaitsevat maan pinnalla, niinkuin Kirunassa
ja Outokummussa. — Täältä kirotusta Manalasta piti sitte noustaman
ylös toisia portaita myöten kuin mitä oli tultu. Siellä pohjassa
näytti soihtumies päämme päältä pienen valon tuikkeen, niin pienen
kuin nuppineulan kirkkaan pään. Se oli muka aukko, jonne piti pyrkiä
yhtäjaksoisia tikapuita myöten. Vastustamattomasti minulta pääsi kirous
huuliltani, vaikka en mielelläni kiroile naisten seurassa. Kaivoksen
seinä oli tältä kohdalta viisto, niin että matkaa Jumalan kirkkaaseen
aukkoon lienee ollut ainakin 500 à 600 jalkaa, siis puolet Eiffeltornin
korkeutta. Väinämöisen sanat juohtuivat mieleeni:
»Elköhön hyvä Jumala,
Elköhön sitä suvaitko
Itse-mennyttä Manalle,
Tuonelahan tunkeillutta!
Äijä on sinne saaneina,
Vähän tuolta tullehia,
Tuolta Tuonela koista,
Manalan ikimajoista.»
Pitikö siis minunkin jäädä kuolemaan tänne kosteaan rotkoon, näkemättä
enää koskaan Jumalan kirkasta aurinkoa ja kuuta?
Kaamein hetki elämässäni koitti. Kiipeäminen alkoi. Soihtumies kapusi
ensimmäisenä, häntä seurasi ihana neitonen, joka täällä kirotussa
hornan kattilassa oli yhtä musta ja kamala kuin Tuonen tytti ainakin,
häntä seurasi toverini, sitten minä ja lopuksi toinen soihtumies.
Tikapuut notkahtelivat raskaan painomme alla. Ollappa, että tikapuu
olisi katkennut tai jalka liukastunut? Sinne pohjaan olisi syösty
ruumiit ja kallot mäsäksi muserrettuina kallion särmiin ja paasien
kielekkeisiin. Kuparinpitoista likaista vettä tippui niskaan, josta
se sitten hitaasti valui pitkin selkärankaa sinne jonnekin. Hitto
vieköön! Alas laskeutuessamme olimme tulleet lavalta lavalle, niin että
putoamisen vaara ei ollut niin suuri. Kavutessani siinä puulta puulle
vannoin pyhät valat, etten, jos vielä eheänä pääsen tästä seikkailusta,
koskaan pistä nokkaani minkäänlaisiin kaivoksiin. Sen valan olen
visusti pitänyt. Siinä harmitellessani vanha soihtumies vain vatkutteli:
— Elä sie herra pelkää. Ei tämä ole hädän näköistäkään!
Kun jo oltiin lähellä aukkoa ja toivo rupesi täyttämään rintani, sain
jo vastanneeksi ukolle seuraavat ylpeät sanat:
— En mie itseäni pelkää, siua mie pelkeän. Jos mie tästä tippaan,
tipahat siekin, sie jiät alle ja määt mäsäksi, mie jiän henkiin.
— Yhessä sitä männään, hotj minne mäntäköön, sanoi ukko nauraen.
Päästiin kuin päästiinkin vihdoin auringon alle. Mutta minkä näköisinä.
Ihana impi oli kuin vanha noita-akka, kasvot ja kädet kupariliuoksen
patinoimat.
Me riensimme majataloon ja pyysimme palvelijattarelta harjaa.
— Ka ei ole.
— Eikö teillä ole harjaa?
— En mie tiiä, mikä harja on.
Me näytimme, miten harjaa käytetään.
— Vot, vot, vot, suka. Onhan meillä suka, äijä on sugia.
Me sitte suittiin pukuamme tuntikaupalla, mutta arvattavasti huonolla
menestyksellä, sillä kun seistiin majatalon pihalla odottamassa hevosta
kaikella sivistyneen suomalaisen kärsivällisyydellä, ja hollipoika
huusi isännälle:
— Antakee hevoselle ja miulle evästä, herrat uottavat!
Niin isäntä huusi vastaan:
— Onko nuokin olevinaan herroja? Hyh!
Siihen aikaan ei Pitkärannassa tunnettu »harjaa», kaivos oli venäläisen
yhtiön hallussa, jonka herrat alleviivasivat herruuttaan ei sanoilla
vaan korvatillikoilla. Nyt näkyy Pitkäranta olevan täysin suomalainen
yhteiskunta. Ja nyt ovat Pitkärannan kaivokset veden täyttämät. Jumalan
kiitos!
Paluu Pitkärannasta hevosella maata myöten tarjosi jo enemmän hupia, ja
pääsin ikäänkuin välähdyksin pilkistämään rajakarjalaisen arkioloihin
ja sielunelämään.
Se hollipoika, joka kaikesta huolimatta näki meissä herroja, oli
suistamolainen ja puhui nuhteetonta karjalankieltä. Häntä oli miltei
mahdoton ymmärtää, eikä hän ymmärtänyt suomea juuri ollenkaan. Luulen,
että kansakoulut nyt jo ovat opettaneet Raja-Karjalan nuorelle väelle
taidon sekä ymmärtää että puhua suomea, jollei juuri kirjakieltä niin
ainakin itäsuomalaista murretta.
Kysyin pojalta:
— Ootko milloinkaan karhua nähnyt?
— Ka en oo!
— Entä sutta?
— Ka en.
Tiesin Suistamon saloista, että siellä vielä silloin karhu ja susi
olivat yleisiä metsäneläimiä. Vornasten veljesten maine oli silloin
vielä suuri tällaisten petojen metsästäjinä. Mutta elähän huolia,
yhdenäkin poika ratkesi juttelemaan ja kertomaan. Hän kertoi paimenesta
olostaan kotiseutunsa metsissä. Ymmärsin sen verran, että poika kerran
oli polkkaamassa joen yli, ka silloin seisoi gondii toisella rannalla:
— Ka pelkäsitkö sie gondiita?
— En pelännä, puhalsin torveen ja gondii lähti kipin kapin pakoon.
Juoksi niin että metsä paukkoi. Eikä lehmiä edes uskaltanut
lähestyäkään.
Toisen kerran oli poika paimenessa metsähalmeen luona, missä kasvoi
rugeita, niin hugga juosta lönkötteli aitovartta pitkin kohti hänen
siivatoitaan ja mullikoitaan, hän taas töräytti torveensa ja hugga
kauhun valtaamana loikki metsään.
Poika siis aivan suurenmoinen torvensoittaja, metsäeläinten lumooja,
vaikka karhu ja susi eivät oikein jaksaneet sulattaa hänen isoäänistä
musiikkiaan.
Tultiin Kitelän majataloon. Palkkapiika kertoi emännän olevan
pravoslavniin — oikeauskoisen, mutta isäntä oli ruotshi.
— Oikea ruotsin, sanoi piikanen ikäänkuin pöyhkeillen.
Ei tietystikään ruotsalainen, vaan luterilainen. Mutta siellähän olikin
Impilahden luterilainen seurakunta aivan vieressä, ja tottapa piian
mielestä kulttuuri Impilahdella oli korkeammalla kannalla, koskapa hän
niin väkevästi painosti isännän »ruotshalaisuutta».
Eipä tainnut kreikkalaiskatolisuus enää tässä rajapitäjässä olla oikein
varmoilla pönkillä. Siihen päätökseen tulin seuraavasta kohtauksesta.
Käytiin Kitelän kirkkoa katselemassa sisältä päin. Saatiin oppaaksi
vanha mies. Erinomaisen vilkas, mustasilmä ja lystikäs mies. Tutkittiin
koko pieni, mutta korea kirkko läpeensä, vieläpä pyhintä komeroa
myöten. — Miten paljoa kauniimpia ne kreikkalaiskatoliset kirkot
ovatkaan kuin meidän ikävät, yksitoikkoiset luterilaiset kirkkomme,
joista kaikki taide on typerän tarkasti pannaan julistettu. Ainoa
koristus, alttaritaulu, on useinkin irvikuva. — Kyseltiin suurimpia
kuvia seinällä.
— Kuka tuo on?
— Ka, se on Meri-Miikkula (Nikolai Marskoi, Laatokan rantalaisten
rakkain pyhimys. Hän se tuo verkkoihin kaloja, hän tuo sadetta
vainioille ja niityille ja suo karjoille onnen.)
— Entä tuo?
— Se on Pyhä Iivana.
Kulettiin kirkkoa, niin näin eräässä nurkassa kaksi pientä
jumalankuvaa, joiden kasvot olivat alituisen pyhän tulen savusta niin
nokeutuneet, ettei voinut erottaa, kuvasivutko ne naista vai miestä.
Kehyksen kultauskin oli pahanpäiväisesti mustunut. Noin sivumennen vain
kysäsin:
— Ketä nuo jumalat ovat?
Ukko siristeli mustia silmiään, loittoni kauemmaksi, meni aivan luo,
nuuski ja tutki. Kaikesta päättäen ukko ei koskaan ollut päässyt
tietämään niiden nimiä. Hänen täytyi siis jollakin sukkeluudella
pelastautua tästä tukalasta tilanteesta, ja silloin ukko päräytti
suustaan suuresti irvistellen seuraavat hurjat sanat:
— Ka ne'on niit pienempii jumalii, hotj suuhun sylkisi.
Hän ei sanonut sylkisi, hän käytti vieläkin halveksivampaa teonsanaa,
jota säädyllisyys estää kirjallisuudessa käyttämästä.
Eikö tässä vastauksessa jumalanpelko ilmene sanan ahtaimmassa, sen
alkuperäisimmässä merkityksessä. Tietämättömän luonnonlapsen pelko
kaikkea outoa ja hirmuista, niinkuin salamaa ja ukkosta kohtaan on
jumalan palvomisen alku ja juuri. Niin pian kuin hän luulee, että
joku jumala on kauhistuttavaa voimaa vailla, samalla hän on valmis
sitä syvimmästä sydämestään halveksimaan. Sellainen herra, joka ei
kykene antamaan korvatillikoita, ei ole herra eikä mikään, hotj suuhun
sylkisi. Koko tsaarivallan arvo ja kunnia Venäjällä perustui ruoskaan.
Kun se väännettiin kädestä pois, sylki kansa tsaarin vallanpitäjien
suuhun. Eikä vain sylkenyt, se teki vielä paljon halveksivimpia tekoja.
Oliko Kitelän ukko ainutlaatuinen Jumalan palvelija, vai oliko ja onko
hänellä uskonveljiä? Paljon hänellä on. Ihmisluonteelle ominaista on,
että nöyrtyminen toisen edessä synnyttää röyhkeyttä turvatonta kohtaan.
Nuo halveksitut pyhimykset taisivat olla Pyhä Anna ja Pyhä Fjoklan.
* * * * *
Näinä ovat vähäiset muistoni Laatokantakaisesta Karjalasta. Mutta
olen myöhemmin tutustunut muutamiin tyypillisiin karjalaisiin, jotka
ovat aina pitäneet vireillä aikomustani kerran päästä näkemään tätä
kansaa itse kotoisissa oloissaan. Kaikki ovat olleet suistamolaisia.
Onko se sattuma, vai onko siihen jokin syy, että Suistamossa vanha
runolaulu on kauimmin pysynyt elossa. Olen kuullut kerrottavan, että
Suistamo näistä kolmesta suuresta kreikkalaiskatolisesta pitäjästä on
jäänyt enin koskemattomaksi uudenaikaisesta kehityksestä. Sehän onkin
luonnollista. Salmi on Laatokan kautta ollut alituisessa kosketuksessa
suuren maailman kanssa, Suojärvi taas käynyt vilkasta kauppaa Venäjän
kanssa. Siinä keskellä suurten metsien nojassa on Suistamon väki
elänyt hiljaista metsäläisen elämää. Siellä siis vanhat runotkin ovat
säilyneet paremmin kuin naapuripitäjissä.
Vielä tänä talvena liikkui vanha suistamolainen runolaulaja Onoila
muun muassa Helsingissä, laulellen Väinämöisestä ja Joukahaisesta
niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin kouluissa. Mikä komea
ilmestys tuo 90 vuoden vanha ukko onkaan! Pituutta vielä yli 3:n
kyynärän, nenä jalosti kaareva, tukan raja alkava aivan kulmakarvojen
päällitse ja ulottuva tuuheana aina niskaan saakka. Pitkä valkoinen
poskiparta, jonka reunahaivenet ovat omituisesti vaaleankeltaiset.
Korkeasta iästään huolimatta hän vielä liikkuu vapaasti pääkaupungin
vilkasliikkeisillä kaduilla. Hänen muistinsa ei vielä petä. Runoja
vuotaa tuntimäärin hänen huuliltaan. Epäilen, voiko tavata koreampaa
metsäläisen kuvaa kuin minkä Onoilan koko olento tarjoaa nähtäväksi.
Vastustamattomasti hän herättää minussa vanhan hirvihärän kuvan
mieleeni. Tuo kaareva nenä on kuin hirven kuono, tuo pitkä tukka ja
parta on kuin hirven harja, pitkät jalat kuin hirven koivet. Jos
tiheässä näreikössä vastaan tulisi, ampuisin hänet ehkä hirvenä, niin
elävänä näen hirven haamun hänen ympärillään. Kuusitoistatappiset
sarvet vain puuttuvat.
Taiteilijat ovat kilvan häntä kuvanneet, niin kuvanveistäjät kuin
maalarit. Valokuvia hänestä on kymmenittäin. Syötin ja lepuutin häntä
luonani Helsingissä. Kutsuin etevän muotokuvamaalarin häntä katsomaan.
Nähtyään hänet taiteilija siinä silmänräpäyksessä tarttui pensseliin
eikä suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin kaunis luonnos
hänestä oli valmis, joka taulu nyt riippuu seinälläni.
Onkohan tässä jo kärpäsen surinan alkua kallossani?
Niin metsäläisen näköinen kuin Onoila onkin, on hänen olennossaan
jotakin, joka ei vierastele suuren maailman oloja. Hän syö
virkistyksekseen muutakin kuin metsäläisen ruokaa, hän viihtyy
kaupungeissa ja ihmisvilinässä. Häntä ei pelolta matkustukset
junissa ja laivoissa. Moneen kertaan hän minulle huomautti, että
hänen kotinsa Suistamolla nykyään sijaitsee vain 2:n kilometrin
päässä rautatieasemalta. Ja rautatiellä tämä 90 v. vanha ukko vielä
ypöyksinään matkustelee.
Toista maata oli vanha ukko Shemeikka, joka toistakymmentä vuotta
sitten kävi Helsingissä laulumatkalla yhdessä Onoilan ja Lösösen
kanssa. Shemeikka oli ehkä vieläkin pitempi kuin Onoila, ehkä ei niin
koristeellinen. Metsäläisen uho hänestäkin tuoksahti väkevästi esille.
Shemeikka parka ei kestänyt Helsingin elämää. Kiskaistuna erilleen
Suistamon korvesta hän henkisesti ja ruumiillisesti väsähti, väsähti
siinä määrin, että Onoila ja Lösönen eräänä aamuna tapasivat toverinsa
kuolleena vuoteellaan siinä majalassa, niissä Helsingissä ollessaan
asuivat. — Vanha hirvi ei sulata väkevästi suurustettua apetta.
Seurustellessa näitten miesten kanssa huomaa heti, että sekä heidän
sielunsa että koko olentonsa ovat kotoisin kerrassaan toisesta
ilmapiiristä kuin muitten suomalaisten. Juuri se seikka on eniten
kiinnittänyt ja askaroittanut mielikuvitustani. Näin heissä aina vanhan
suomalaisen pakanuuden viimeiset, arvokkaat edustajat. Pakanoina
he olivat pysyneet ja pakanoiksi jääneet lukutaidottomuutensa
takia. Heidän viisautensa ja heidän maailmankatsomuksensa eivät
perustuneet painettuun kirjaan, se oli perinnäistietoa, joka pohjasi
parhaimpaan, pakanuuteen. Mitä merkitsi heidän kreikkalaiskatolinen
uskontunnustuksensa? Ei suinkaan mielenmuutosta, se merkitsi vain
samaa kuin vernissapyyhkäisy puuesineen kylkeen. Luonnonpihka tihkui
vernissapeitteen alta. Temput olivat kirkossa opitut, ajatusmaailma
esi-isiltä perittyä pakanuutta.
Kelpasi nähdä miten Onoila risti silmänsä, ruokapöytään ruvetessaan
ja siitä noustessaan. Nyt hän ei enää ollut tavallinen hirvi, olihan
Hiiden pyhä hirvi, ristin tulinen merkki sarvien välissä. Ajattelin,
kun ensi kertaa näin ristinmerkin leijailevan ruokapöytäni yllä,
oliko se ollenkaan Kristuksen risti? Ei, sehän oli auringonjumalan
6,000-vuotinen merkki, minkä Onoila piirsi ilmaan. Ei Kristuksen risti
sellainen ollut, mutta se oli juuri samanlainen risti, mikä tavataan
vanhoissa haudoissa, jotka on rakennettu 4,000 vuotta ennen Kristuksen
syntymää. Auringon pyörän merkki! Miten se kaunisti ja kirkasti tätä
metsän jaloa hirvaspetraa!
Tätä kreikkalaiskatolista pakanamaailmaa Salmin, Suistamon ja Suojärven
rajamailla minun sieluni oli jo kauan halunnut nähdä, kunnes majuri
Kyanderin ystävällinen tarjous tulla katsomaan juuri sitä maailmaa
yhdellä sivalluksella avasi tähän asti lukitun linnan portit selki
seljälleen.
Ennenkuin ryhdyn kertomaan, mitä näin ja koin tällä matkalla, heitän
lyhyen historiallisen silmäyksen Raja-Karjalan vaiheisiin, kielellisiin
seikkoihin ja rotukysymykseen. Lienee monta lukijaa, jolle tämä
historia on vielä epäselvä, ja monta, jolta se on muistista kadonnut.
Ymmärtääkseen niitä monia väitteitäni ja huomautuksiani, joita
myöhemmin olen tekevä, on tällainen selostus lukijalle välttämätön.
Piirteitä Raja-Karjalan historiasta.
Ennenkuin historialliset tiedot rupeavat heittelemään säästeliäästi
valoviirujaan karjalaisten elämään ja oloihin, elivät he arvatenkin
niinkuin muutkin kansat, joilla valtiollinen elämä vielä ei ole
kehittynyt ja varmistunut. Milloin elivät rauhassa, milloin riidassa
naapuriensa kanssa. -— Vielä 1600-luvulla kiteeläiset olivat
ilmisodassa ilomantsilaisten kanssa... Ne eivät olleet ainoastaan
naapurien välisiä tappeluita, ne olivat usein suorastaan veljesriitoja.
Kullervo-runot ovat Karjalan runoja, poimitut juuri näiltä seuduin.
Ne ovatkin kaikessa suppeudessaan historiallisia kuvauksia
esihistorialliselta ajalta. Näissä muutamissa riveissä on karjalaisten
esihistoria kerrottu:
»Kalervoinen kauran kynti
Untamon tuvan taakse,
Untamoina uljas uuhi,
Söi Kalervon kaurankylvön,
Kalervoisen kärtsä koira
Repi uuhen Untamolta.
Untamo uhittelevi
Kalervolle veljellensä
Surmata suvun Kalervon,
Lyöä suuret, lyöä pienet.
Koko kansan kolhaella,
Tuvat polttoa poroksi.
Läksi suurehen sotahan
Vasten veljeä omoa.»
Rajariitoja ne olivat, veljesten tuimia sotia. Aivan niinkuin
nykyisetkin sodat Europassa. Veljesriitojahan nekin ovat. Europan
kansathan ovat samaa rotua, samaa kristittyä uskoa, siis veljeksiä,
mutta kun syntyy tora kauramaista, silloin tehdään vieläkin kuin
Untamon aikana:
»Laittoi miehet miekka vyölle,
Urohot ase kätehen,
Pojat pienet piikki vyölle,
Kaunot kassara olalle.»
Naisetkin mukaan! Siis pilkulleen kuin nytkin. Muinoin vain tapeltiin
kymmenmiehisissä ryhmissä, nykyään miljoonajoukoissa. Siinä erotus.
Ihminen ei hevillä muuksi muutu: petoeläin vaanii aina uskonnollisen
nöyryydenkin alla.
Tuli ristiretkien aika 1200-luvulla. Ryssät kastoivat idästä käsin,
ruotsalaiset lännestä. Kreikkalaiskatolinen ja roomalaiskatolinen
kirkko taistelivat karjalaisten sieluista. Tuli tappelu ja tora.
Karjalaiset pantiin vastakkain taistelemaan, veli veljeä vastaan.
Ruotsalaiset rakensivat Viipurin linnan, venäläiset hallitsivat
Käkisalmea. Vuosikausien taisteluiden jälkeen tehtiin sovinto ja rauha
Pähkinälinnassa v. 1323.
Ei karjalaisten etuja tässä rauhanteossa katsottu. Karjalaumaa
pantiin kahtia kuin teuraseläin. Käkisalmen puoli jäi venäläisille,
Viipurin puoli ruotsalaisille. Käkisalmen lääniin juurtui vähitellen
kreikkalaiskatolinen usko, Viipurin kolmeen, Äyräpään, Jääsken
ja Suursavon kihlakuntaan paavinusko. Silkkoja pakanoitahan ne
todellisuudessa olivat, kristityitä ainoastaan nimeksi. Se, mikä heissä
tuoksahti eniten kristitylle, oli kristityt ristimänimet, länsipuolella
rajaa Heikki ja Eskil, itäpuolella Ivan ja Miikkula. Itsepintaisesti
ainakin ruotsinpuoleinen Karjala, varsinkin juuri Suursavo,
piti kiinni vanhoista sukunimistään. Kun ensimmäiset verokirjat
Ruotsin-Karjalasta laaditaan 1541, on jokaisella asukkaalla vanha,
suomalainen sukunimi, mutta kristillinen ristimänimi. Kuinka lie ollut
laita Käkisalmen puolella, sitä ei tiedetä, sillä täällä ei pidetty
kirjoja ihmisistä, yhtä vähän kuin ihmiset piittasivat kirjoista.
Voiko ajatella murheellisempaa kohtaloa kansanheimolle, kuin että se
joutuu kahden alituisesti kinastelevan valtakunnan jakoesineeksi, ja
vielä päällepäätteeksi kahden erilaisen kulttuurimaailman vaikutuksen
alaiseksi! Lännessä kumarrettiin Paavia ja Pyhää Henrikkiä, rajan
itäpuolella Meri-Miikkulaa ja Pyhää Iivanaa. Taaskin Kullervo-runo
laulaa tästä tapauksesta surunvoittoiset, kuvarikkaat rivit:
»Kasvatti emo kanoja,
Suuren joukon joutsenia.
Kanat aijalle asetti.
Joutsenet joelle saattoi.
Tuli kokko, niin kohotti,
Siipilintu, niin sirotti;
Yhen kantoi Karjalahan
Toisen vei Venäjän maalle,
Kolmannen kotihin heitti.»
Niin käy emon, joka joutuu hoitamaan poikasiaan kahden mahtavan
valtakunnan raja-aidoilla ja rajajoilla. Venäjän kotka nappasi toisen
puolen, toisen puolen korjasivat Suomen muut heimot.
Rajaviiva halkaisi Karjalan kannaksen kahtia, kulki sitten Punkaharjun
länsipuolitse Varkauden seutuville. Minne se sitten oikaisihe,
siitä ei ole varmaa tietoa. Ylen olivat seudut siellä suloisia,
ei siellä rajapyykit pystyssä pysyneet. Savolaiset niitä repivät
alas ja muuttivat sinne, minne he pitivät sopivimpina. Niinpä raja
todellisuudessa pantiin käymään Punkaharjun itäpuolitse Puruveden
halki Juojärvelle, josta se johdettiin Pisanvuorelle Nilsiän ja Kaavin
rajaseuduille.
Tämä väärennetty Pähkinälinnan rajaviiva on sitten aina meidän
päiviimme saakka pysynyt Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon rajana.
Mutta aikojen kuluessa Ruotsi voimistuu ja Venäjä heikkenee. Ruotsi
panee joukkonsa samoamaan ja valloittamaan Venäjälle kuuluvaa Karjalaa.
Täällä Pontus de la Gardie rakentaa ensimmäiset tiet ja sillat
Karjalan erämaihin, hänen poikansa Jaakko de la Gardie valloittaa koko
Käkisalmen läänin, jopa itse Novgorodin, ja kun rauha tällä kertaa
tehdään Stolbovassa v. 1617, joutui Karjala Ruotsille. Nyt oli taas
koko heimo samoissa käsissä, kanat kaikki samassa tarhassa. Repola ja
Porajärvi vain jäivät Venäjälle. Kyllä Kustaa II Adolf vaati jyrkästi
näitä seutuja itselleen, kehoittipa omia valtuutettujaan polkemaan
jalkaa ryssille ja heitä haukkumaan, mutta ryssät posmittivat vastaan
eivätkä hellittäneet. Repolalle ja Porajärvelle kävi, kuten kävi Tarton
rauhassa viime vuonna, ne jäivät kuin jäivätkin Venäjälle. Mutta se
kiemuroiva raja, joka nytkin erottaa Suomen tasavallan Venäjästä,
avattiin juuri tällöin Stolbovan rauhanmääräysten perustuksella.
Nyt alkoi ajanjakso, joka on ollut niitä tärkein vanhan Käkisalmen
läänin koko henkiselle, niin sanoakseni ulkomuodolle. Oltuaan tähän
saakka puhtaasti kreikkalaiskatolinen maa muuttuu se vähitellen ja
väkivalloin ankarasti luterilaiseksi, lukuunottamatta Salmin, Suistamon
ja Suojärven seutuja.
Onhan luonnollista, että näin suuri muutos henkisissä oloissa ei voinut
tapahtua ilman itkua ja hammasten kiristystä.
Ruotsissa ja Suomessa vallitsi tähän aikaan ankara luterilainen
puhdasoppisuus. Olihan Ruotsi joutunut luterilaisuuden pääpylvääksi
Europassa. Ken hiukankin horjahti puhdasoppisuudesta, hänet rangaistiin
mitä ankarimmin, jopa kuolemalla. Niinpä se luterilainen, joka
Käkisalmen läänissä kääntyi kreikanuskoon, joutui kuolemaan tuomituksi.
Kaikkien kreikanuskoisten täytyi joka pyhä kuunnella myöskin
luterilaista jumalanpalvelusta. Jalkapuu odotti sitä, joka ei totellut.
Kansalle koetettiin opettaa taitoa lukea kirjasta. Tämä ankaruus
ja uskonnollinen väkivalta sai sen aikaan, että moni luterilainen,
päästäkseen tästä ankarasta komennuksesta, irti koetti sittenkin hakea
turvaa paljoa leväperäisemmästä kreikkalaisesta kirkosta.
Käkisalmen läänin väki tuskitteli ja voivotteli tämän tuiman koulukurin
ja uskonnollisen pakon alla. He kääntyivät valituksineen Venäjällä
olevien uskonveljiensä puoleen ja pyysivät apua. Venäjä kuunteli
mielellään näitä avunpyyntöjä, sillä olihan Stolbovan rauha ollut
heille perin epäedullinen, ja heidän pääpyrkimisensä oli päästä meren
rannalle. Venäläiset aloittivat sodan.
Kesällä 1656 venäläiset sekä Salmin että Raudun kautta suurin joukoin
hyökkäsivät Karjalaan. Kreikkalaiskatolilaiset avosylin ottivat
vihollisen vastaan. Heidän henkensä siis säilyivät, heidän talonsa
säästettiin tuholta. Mutta luterilaiset joutuivat ankaran vainon
alaisiksi. Heidän kirkkonsa ja talonsa poltettiin poroksi. Suomen
omat sotavoimat oli viety maasta pois Puolaan ja Liivinmaalle,
päällekarkaajat etenivät siis, tuhoten kaikki edestään aina Kerimäelle
ja Savonlinnaan saakka. Pohjois-Karjalassa polttivat Brahean uuden
kaupungin Pielisjärvellä. Mutta suomalaiset olivat sodan tuttuja tähän
aikaan. Eihän 30-vuotisen sodan päättymisestä ollut kulunut muuta
kuin kahdeksan vuotta. Talonpojat nousivat aseisiin, mies jokaisesta
talosta, ja ajoivat viholliset pois seuduiltaan. Vihdoin saatiin maan
vakituinen sotaväki jalkeille, ja loppujen lopuksi ajettiin venäläiset
maasta. Jopa tehtiin kostoretki syvälle Aunukseenkin, jossa kylät
poltettiin ja väki surmattiin.
Tämä oli siis luonteeltaan puhdas uskonsota, johon lisäksi tuli
veljesriita. Luterilaisten voitto oli lopultakin täydellinen. Koko
Pohjois-Karjalasta hävisivät kreikkalaiskatoliset melkein jäljettömiin.
Sinne tänne jäi joku suku, joka ei vielä nytkään ole muuttanut
uskoaan, vaikka kolmatta vuosisataa on asunut luterilaisten sankan
parven keskuudessa. He ovat kärsineet pilkat, ja haukkumiset tyynellä
mielellä. Paikkakuntalaiset nimittävät heitä »sukkapellikoiksi» eli
»sukkapelleiksi», joka hämäräperäinen sana merkinnee sitä, että
tällainen olio ei osaa lukea eikä ymmärrä jumalanpalveluksessa
käytettävää kieltä. He nielivät häpeän, sillä he näkivät, miten kovalle
otti uskonkappalten päähänpänttääminen luterilaisten keskuudessa,
jossa vaimo sai kärsiä rangaistuksen kovapäisen miehensä puolesta ja
päinvastoin.
Sen arvaa, ettei sodan loputtua kreikkalaiskatolisten karjalaisten
päitä silitelty. Kapinaan osalliset talonpojat pakenivat, henkeään
peläten, venäläisten mukana ja jättivät kotinsa ja kontunsa
voittajille. Ne, jotka uskalsivat jäädä kotikyliinsä, kastettiin
armotta luterilaisiksi. Poispaenneen rahvaan tilalle kutsuttiin
uudisasukkaita. Niitä valui varsinkin runsaasti Savosta, jonka väki
tähän aikaan oli Suomen vakituinen siirtolaiskansa. Tuli muualtakin
yli koko Suomen. Nyt tapahtuu se ihme, että ennen kreikkalaiskatolinen
maakunta tuossa tuokiossa muuttuu luterilaiseksi, jonka rahvas puhuukin
samaa itäsuomalaista murretta, jota kuusamolainen ja suomussalmelainen
pohjoisessa, viitasaarelainen, saarijärveläinen ja korpilahtelainen
lännessä ja koko kansa näitten rajojen välimaissa. Siis savolainen
siirtokunta.
Mutta jäipäs sentään henkiin pieniä rippeitä tätä Meri-Miikkulan väkeä.
Pelastivat henkensä ja uskonsa piiloutumalla niihin suunnattomiin
korpiin, jotka täyttivät Suojärven, Suistamon ja Salmin rajamaat.
Täällä tämä kansa vieläkin elää, hyvinä karjalaisina, nuhteettomina
suomalaisina, mutta jumalankuvat tupiensa nurkissa. Tänne eivät
ylettyneet puhdasoppisten luterilaisten pappien jalkapuut, ei
katkismukset kuluneet heidän pihkaisissa koprissaan; selkä taipui
tosin ulkonaisesti kuvien edessä, mutta sielussaan ja mielessään he
palvelivat Ukko Ylijumalaa, lauloivat Väinämöisestä ja Ilmarisesta
ja heidän mainetöistään, ihailivat Lemminkäistä, tuota aasialaista
Adonista, joka lemmenleikeissä lyö laudalta sekä raamatun Salomonin
että kreikkalaisten ylijumalan Zeun.
Juuri heihinhän minun sieluni on palanut tutustumaan, vanhan Käkisalmen
läänin kreikkalaiskatolis-pakanalliseen kansaan, joka ei ole jalkapuuta
nilkoissaan tuntenut lukutaidottomuutensa takia.
Luterilaisuus olisi kumminkin heidätkin perinyt, jos Karjala olisi
pitemmäksi aikaa joutunut Ruotsin vallan alle. Mutta noin sata
vuotta Stolbovan rauhan jälkeen vaihtuivat taas käskijät Karjalassa.
Uudenkaupungin rauhassa 1721 luovutti Ruotsi melkein koko nykyisen
Viipurin läänin Venäjälle. Salmi, Suistamo ja Suojärvi joutuivat
taas omien uskonveljiensä yhteyteen. Mutta uskonnollisiin oloihin ei
uusi valloittaja kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Luterilaiset
saivat olla luterilaisia, kreikkalaiset kreikkalaisia. Ja venäläisten
pajarien voudit pehmittivät juuri yhtä mielellään kreikkalaisen kuin
luterilaisen talonpojan selkänahkaa.
Taas sadan vuoden perästä valtiaat vaihtuivat. Vuonna 1812 koko
Viipurin lääni uudelleen yhdistettiin Suomenmaahan. Uskonnollisessa
suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta. Oltiin niinkuin ennenkin joko
luterilaisia tai kreikkalaiskatolilaisia. Eivät venäläiset hengelliset
harjoittaneet mitään uskonnollista käännytystointa, ennenkuin nykyisen
sataluvun alussa. He tyytyivät siihen, että kreikkalaiskatolisesta
kirkosta ei saanut luopua. Ken siihen kirkkoon meni, hän siihen jäikin
ikiajoikseen. Ovet lyötiin lukkoon hänen selkänsä takana.
Voiko ajatella kirjavampaa vaihtelua kansakunnan vaiheista kuin
mitä Käkisalmen läänin historia tarjoaa. Ensin 300 vuotta Venäjän
yhteydessä, sitten 100 vuotta luterilaisen Suomen, taas 100 vuotta
uudelleen Venäjän valtion alaisena, sitten 100 vuotta yhdistettynä
Suomeen, joka myöskin, vaikka suuria erikoisoikeuksia nauttien, kuului
Venäjään ja nyt lopullisesti täysivaltaisena ja arvoisena maanosana
Suomen autonomisessa tasavallassa. Vuoden perästä on 600 vuotta kulunut
Pähkinälinnan rauhanteosta, ja tällä aikaa on Käkisalmen läänissä
esivalta muuttunut viisi kertaa. Jollei seikka olisi niin murheellista
laatua, pyrkisi hymy nousemaan huulille. Luulisi asukkaitten päitä
pyörryttävän kuten ankarassa aallokossa. Mutta vielä vähät! Karjalaiset
ovat tottuneet tällaiseen valtiolliseen merenkäyntiin. Tyynesti he
seuraavat ajan merkkejä; voisipa heistä laulaa vielä suuremmalla syyllä
kuin savolaisista:
»Sen kansa kaikki kärsinyt
ja onnehensa tyytynyt.»
Hyviksi suomalaisiksi he kaikesta valtiollisesta ja kansallisesta
myrskystä ovat jääneet.
Pitkäranta.
Saavuin junassa Sortavalaan ja otin ajurin, jonka piti viedä minut
Otava-laivalle, joka lähti 1 1/2 tunnin perästä Pitkärannalle ja
Salmiin. Tuntosarveni olivat levällään kootakseen vaikutelmia kaikesta
siitä, mikä vähänkin tuoksahti karjalaiselle. Ajettiin asemalta kotvan
aikaa. Ei kaupungista tietoakaan.
— Onko vielä monta kilometriä kaupunkiin? kysyin ajurilta.
— Vielä niitä on paljonnii.
— Kuka sen aseman tänne hiiteen asti kaupungista on määrännyt?
— Kymölän herrat.
— Mitä p—n herroja ne sellaiset ovat?
— Seminaarin opettajia.
No turkanen! Seminaarin herrathan ovat kunniallisia kansalaisia,
tunsinhan ennestään lehtori T. Lehtisen sekä hauskaksi mieheksi että
järkeväksi kunnanmieheksi, mutta miksi niiltä kysytään neuvoa, kun
rautatieasemien paikkoja määrätään. Olenhan ehkä minäkin yhtä hyvä
asiantuntija kulkuneuvojen alalla kuin Kymölän herrat, mutta ei ikinä
Tierakennusten ylihallitus, ei virallisesti eikä yksityisesti, ole
tiedustellut minun mielipidettäni rautatieasemien paikasta.
Jo näkyi vihdoin kaupunki. Ajettiin radan yli.
— Tässähän aseman pitäisi olla!
Vossikka oli aivan samaa mielipidettä, vaikka hänen ansionsa olisi
tällaisen muutoksen kautta tuntuvasti vähentynyt. Kymölän herrat eivät
tainneet olla yhtä epäitsekkäitä. Taisivat ajatella enemmän omaa
mukavuuttaan kuin matkustavan yleisön. Levätkööt muuten rauhassa:
ehkä luulivat isänmaallisessa innostuksessaan Sortavalan kymmenessä
vuodessa paisuvan asemalle saakka ja kahdessakymmenessä vuodessa vielä
siitäkin loitommaksi. Kaupunki ei kumminkaan ole paisunut leveyttä,
mutta korkeutta sen sijaan aivan huomattavasti. Kuu viimeksi kävin
Sortavalassa, olivat kaikki talot yksikerroksisia puutaloja kaunisten
puutarhojen sisällä, joihin rakastettava isäntäni, pankinjohtaja, vei
minut hedelmiä ja marjoja syömään sanoen:
— Tämä on sen ja sen puutarha. Herrasväki itse on vielä maalla, mutta
on käskenyt minua syömään vapaasti heidän puutarhastaan ja syöttämään
vieraillani.
Tällaista se oli se karjalainen vieraanvaraisuus silloin, ja
samanlaiseksi minä huomasin sen vielä nytkin. Nyt on kaupungissa
jo korkeita, komeita kivirakennuksia, mutta on myöskin vielä
puutarhoja. Ikävä kyllä eivät vieraanvaraisen rouva N:n puutarhassa
hedelmät ja marjat vielä olleet kypsiä, mutta omenapuun raakileet
pomppivat tuulessa ikkunan ruutuja vastaan hänen kodissaan. -—
Niin paratiisilliset olot vielä vallitsevat kaikissa meidän
pikkukaupungeissamme Sortavalan leveysasteella.
Sortavalassa piti minun täydentää pukuani matkaa varten. Seisautin
ajuria aina sellaisen näyteikkunan edessä, missä huomasin sopivia
tavaroita. Yhdessä paikassa oli useampia ostoksia, niin että,
tapani mukaan, jo olin lähemmin tutustumassa kauppiaaseen, hänen
palvelusväkeensä ja muihin »kundeihin», kun vossikka pistäytyy
myymälään, jätettyään ruunansa haukottelemaan vapaasti sinne kadulle,
ja sanoo:
— Kuulkeehan herra! Ei miulla oo aikoo ootella, minun pittää vielä
ajjoo muuanne. Lähtekee kärryihin!
Mikä karjalainen se tuolla tavalla ajattelee? Eikö hän ymmärtänyt
voivansa nylkeä minua mielensä mukaan ja sen ajan mukaan, minkä hän
minun käskettävänä oli? Olikohan hänen kantaisänsä 1600-luvulla
muuttanut tänne esim. Satakunnasta. Kärryt pärisivät niin kovasti
ajaessamme rantaan, etten kyennyt tutkimaan hänen sukupuutaan, mutta
rannassa hän nyhti minulta 5 markkaa odotusrahoja, niin että kyllä hän
oli oikeaa rotua, ehkä Savosta muuttaneen jälkeläinen, luterilainen. —
Niinkuin tästä selviää, aion tutkia kaikki matkalla tapaamani henkilöt
historian kirkkaimmassa valossa. — Näin miehen kiireesti ajavan
takaisin kaupunkiin. Ehkä hänellä oli toinen varma saalis tiedossaan.
Niin sitä juuri täytyy tehdäkin nämä vaikeina raha-aikoina!
Otavassa olivat matkustajat yleissuomalaisia, ilman erityistä
karjalaista makua. Mutta päivällispöydässä oli kaksi syvää astiaa
Laatokan tuoreita muikkuja, jotka minä kanssamatkustajien hiljaisella
myöntymyksellä melkein yksinäni pistin suuhuni. Nämä hienotunteiset
ihmiset väittivät kohteliaasti, etteivät he olleet muikun ystäviä.
Palan painoksi join 5 lasia Laatokan teetä, maailman parasta juomaa.
Halusin täten saada verenkiertoonikin hiukan Laatokan henkeä, jotta
akklimatio tapahtuisi nopeammin ja täydellisemmin.
Pitkärannassa tapasin sitte matkan aiheuttajan, majuri Leo Kyanderin,
sekä muut tulevat matkakumppanini. Heti ensi silmäyksellä näin, että
majurin päässä kärpänen voi hyvin viihtyä. Sen huomaa silmistä.
Seuraavien lukujen ymmärtämiseksi on välttämätöntä, että esittelen
lyhykäisesti muutkin matkakumppanini. Esittelen heidät ainoastaan
rotujensa edustajina, en henkilöinä, enkä luonteina, sillä sehän olisi
sekä nokkaviisasta että sopimatonta. Siis historian valossa.
Majurinrouva oli puhdasrotuinen tukholmalainen, lauloi kauniinta
ruotsia, mutta puhui myöskin hiukan karjalaista. Siinä missä
karjalainen käyttää perin pehmeää k, p, t:tä, melkein g, b, d:tä,
siinä majurinrouva antoi kovien germanilaisten konsonanttien
räjähtää täydellä paukkeella. Hänellä on sitäpaitsi erittäin
metallikirkas mezzosopraano. Jenny Lindin ja Kristina Nilssonin
kansalainen. Lauloimme majurin rouvan kanssa matkan varrella monta
mieltäylentävää duettoa. Kun minä panen kaikki keuhkoputkeeni toimeen
ja puhistiin kurkkuni täyteläiseksi, lähtee ääntä kuin Hanhipaaden
majakan usvapillistä tuolla Valamon kupeella. Harva heikko nainen on
masentumatta kestänyt tätä säestystä. Mutta majurinrouvan helisevä
kulkunen kiiri ja kiiri ylinnä kuin kiurun ääni korkeudessa, vaikka
minä panin parastani, niin että kasvot sävähtivät sinisiksi. Näin
yhdessä ylistimme matkamme hauskuutta.
Majurinrouva oli pyytänyt yhden sukupuolensa edustajan, rouva
Nissisen, ratokseen matkalle. Rouva Nissinen oli ylioppilasrouva,
ylioppilaslakki päässä ja valkoinen harso silmillään oli hän terveyden,
elämänilon ja joviaalisuuden komea ilmestysmuoto. Oliko sieluntila
yhtäpitävä ulkokuoren kanssa, sitä en ole oikeutettu arvostelemaan. Jos
kirjailija W. Meyer-Förster olisi tuntenut naisylioppilaita yleensä
ja nähnyt rouva Nissisen, olisi hän varmaankin luonut kappaleeseen
»Alt-Heidelberg» yhden naisroolin lisää. Rouva Nissinen edusti Suomen
ruotsalaista rotua, hänen isänsä kun on kotoisin Billnäsin tehtaalta.
Toisen rajavartiokomppanian päällikkö, Vilho Nissinen, seurasi majuria
tarkastusmatkalla. Hän on entinen ylioppilas, entinen nimismies, nyt
jättänyt siviilisäädyn yksitoikkoisuuden niinkuin majurikin ja ruvennut
sotilaaksi. Iankaikkista vanhaa, savolaista aatelissukua, Nissisiä,
jotka vähitellen Iisalmesta asti ovat valuneet tänne aina Laatokan
meren rannoille. Vilho Nissinen, eli Vilekki, niinkuin tuttavat aina
sanoivat, on monta maailman koulua käynyt; korkein opisto, minkä hän
on läpäissyt, on sentään Pietarin kuuluisat korkeakoulut, Kresty ja
Spalernaja. Neljä kuukautta Krestyä, neljä Spalernajaa. Näin pitkän
kurssin suorittaminen tuottaa jo miehelle persoonallisen aatelisarvon.
Vilekki puhui sitä suomalaista murretta, jota Savo-Karjalaisen
osakunnan jäsenet maailman alusta saakka ovat puhuneet, jota murretta
minäkin osaan käyttää, ja jota kansa puhuu Kuusamosta Laatokan merelle
saakka, sekä Korpilahdelta Korpiselälle saakka idässä.
Autonkuljettaja, vääpeli Kinnunen, oli taas iänikuista savolaista
sukua, viimeksi Liperistä tänne siirtynyttä. —
Muutamat entisten kirjoitusteni arvostelijat väittävät, että minä aina
vain puhun savolaisista, että ostan kenkäni vain Hyppösen tehtaasta,
koska hän muka on savolainen — hän on muuten juuri Sortavalan seuduilta
kotoisin, vaikka suku kyllä on muuttanut Savosta, niinkuin Nissiset
ja Kinnuset — että hyväksyn humalankin, kun se vain on savolaisen
päässä. Mutta minkä minä sille mahdan, että ne juuttaan savolaiset
ovat pistäneet nokkansa joka maan kolkkaan, että minä aina törmään
heitä vastaan, että ne panevat toimeen iloisia kohtauksia, joskus
humalassakin. Enkä sille mitään mahda, että itäsuomalainen humalassa
voi olla lystikin, jutteleva ja sukkelasuinen, eikä vain tappelun
hangottelija kuten länsisuomalainen. Sitäpaitsi, kuten jo usein olen
sanonut, savolaisen tuntee aina sukunimistään, niinkuin juutalaisen
nenästään. Minkä minä sille mahdan, että kaikki ensimmäiset tuttavani
Pitkärannassa olivat savolaisten jälkeläisiä. Enhän minä voi valehdella
ja sanoa, että Vilekki puhui raumalaista ja Kinnunen porilaista
murretta. Jollen olisi kuullut, että he olivat syntyneet Sortavalassa
ja Pitkärannassa, olisin puheesta päättäen luullut, että he olivat
nähneet päivänvalon jossakin Pohjois-Savon pitäjässä. Siellähän
sanotaan Vilekki, Etelä-Savossa taas Vilikki. Ja minkä minä sille
mahdan, että majuri Kyander on vanhaa savolaista virkamiessukua. En
minä valinnut matkatoveriani savolaisuutta silmällä pitäen, Jumalan
sormi ne minulle kuletti eteeni nyt, niinkuin aina ennenkin. Sentähden
olenkin päättänyt, välttääkseni savolaisia, matkustaa seuraavana kesänä
Palestiinaan, vaikka paha henki kuiskaa minulle korvaani: oletko
varma siitä, ettei sielläkin joku Hurskainen omista sitä aasintammaa,
joka koettaa retuuttaa sinua selässään pyhästä paikasta toiseen.
— Ja pulmakseni suuni tällä kertaa puhtaaksi, minkä niinä sille
mahdan, että johtaja A. Renqvist, joka painattaa kirjojani, polveutuu
Kukkosesta, että toinen kustantaja, toht. S. Kuusi äitinsä puolelta
on savolainen ja omistaa huvilan Mäntyharjulla. Jos, välttääkseni
näitä itäsuomalaisia, kääntyisin porvoolaisen kustantajan puoleen,
niin sielläkin Jäntti johtaa liikettä. Savolaisista en siis pääse,
käännyinpä mille elämän alalle tahansa. — Tämä arvostelijoille
selvitykseksi ja anteeksipyynniksi.