»Hei pojat, Rautu on meidän! Ryssät ovat antautuneet Maanselässä;
toistatuhatta kaatunutta, samanverran vankeja! Hurraa!»
Saatiinpa lopultakin! Jo oli näyttänyt välistä toivottomaltakin, oli
kaatunut paljon miehiä, hyviä reippaita valkomekkoja. Nyt oli heidän
verensä kostettu korkojen kanssa, oli otettu mahdoton sotasaalis ja
ennenkaikkea oli ryssille annettu tukeva isku päin naamaa ja ihan
Pietarin kynnyksellä. Jokohan lakkasivat kynnet syyhymästä?
Katselimme taistelupaikkoja. Jukoliste, minkämoiset niillä on
varustukset! Pari metriä syvät maahan kaivetut juoksuhaudat, joiden
reunalle on ladottu tiili kerros kerroksen päälle, jättämällä vain
pienet ampuma-aukot. Tietysti kilpistyivät kiväärinkuulat näihin
kuin kallioihin ja kun tykkituli alkoi, vetäytyivät maanalaisiin
lokeroihinsa kuin rotat loukkuihinsa. Metsä varustuksien kohdalla oli
tuhannen nuuskana, töröttäviä kantoja vain ja granaatinkuoppia vieri
vieressä. Kuumat on sentään Iivanoilla olleet olot. Hyväksi herahtivat
mielemme, kun juoksuhaudoista keräilimme shrapnellinkuoriamme ja
vieläkin paremmiksi, kun näimme ryssien asuinparakit Mäkrän puoleisella
mäkitörmällä. Niissä ei totisesti löytynyt ehjää paikkaa. Milloin oli
granaatti tupsahtanut katosta sisään tuoden puoli kattoa tullessaan,
milloin taas pistäytynyt suoraan seinästä ja räiskähtänyt keskellä
tupaa tipauttaen Iivanat makuulavereiltaan kuin torakat seinältä.
Olisinpa totisesti tahtonut nähdä sen kiireen, jolla »vanjtkat»
pesistään loikkivat, ne harvat nimittäin, jotka siihen vielä kykenivät.
— Yhdeltä oli unohtunut tupaan jalka reittä myöten ja luokiksi
vääntynyt kivääri. Muuta ei miesparasta ollut tähteenä.
Aseiden puute oli meikäläisiä aina kivistänyt. Nyt pinosivat pojat
kiväärejä suuriin röykkiöihin kuin halkoja. Kukaan ei niitä joutanut
lukemaan, mutta tuhansittain niitä lyötiin läjään. Patruunat peittivät
maan, kuni muinoin manna Israelin lasten tantereen. Jokaisessa
rakennuksessa löytyi panosvarasto toinen toistaan suurempi; jos muutama
miljoona parhaillaan paloikin, niin mitäpä siitä, näkyy riittävän
sittenkin!
Eteenpäin siirtyessämme tuli vastaan rykmentinkomentaja matkassaan
Antrean päämajasta saapunut esikuntapäällikkö, kapteeni Lindström
(Hägglund).
»No, tykkimiehet, valitkaapa nyt itsellenne täältä uudet tykit. On vara
valikoida.»
»Niin, kiitoksia hyvästä toiminnasta ja hyvää jatkoa», lisäsi kapteeni
Lindström.
Oli siinä vara valita. Viitisentoista tykkiä ja niiden vieressä
panoksia, että ihan äkkinäkemältä hävetti. Poikien silmät kiiluivat
tuumiessaan: »ei nyt enää huoli joka granaattia pussata, viskoo heitä
kuin herneitä.» Valikoimme 3-tuuman vuoritykit, viimeistä Schneiderin
mallia, uuden uutukaiset, 1917 Putilovin tehtaassa tehdyt ja suoraan
Pietarin arsenaaleista Rautuun ihan kuin meitä varten tilatut ja
tuodut. Lukot ja tähtäimet tosin olivat poissa, mutta pari päivää
ahkerasti etsittyämme löysimme niitä hyvän joukon metsistä, ojista,
likalätäköistä, kaivoista ja hiililäjistä. Yksi löytyi puolinaisesta
öljytynnyristä.
Patteri sai virallisen nimen Karjalan 4:s vuoristopatteri.
Valjaat valikoitsimme tietysti »prima sorttia». Olipa Luojan
lykky, etteivät hyvät tykkivaljaamme menneet viimeistä tietään,
sillä vaunuihin, joissa valjaat olivat, oli myöskin sijoitettu
viitisenkymmentä laatikkoa käsigranaatteja. Lähtiessään sytyttivät
ryssät vaunut tuleen, laatikoiden kupeet ehtivät jo hiiltyä mustiksi,
kunnes aina reippaat valkomekot sammuttivat tulen viimeisessä
silmänräpäyksessä. Raudussa paloi saatujen tietojen mukaan lähes
satakunta ammuksilla, sota- ja elintarpeilla sekä — ruumiilla lastattua
rautatievaunua. Ratapihalla ei ollut juuri terveellistä liikuskella,
kun sadattuhannet kiväärinpanokset rätisivät palaessaan ja ikäänkuin
pisteinä poksahtelivat joukossa käsigranaatit ja tykinammukset.
Asema-alue on laaja, lähes kaksi kilometriä pitkä ja kilometriä leveä.
Ruumiita virui kaikkialla, kaikkialla vallitsi hävityksen kauhistus.
Rakennusten rauniot savusivat, ja yli kaiken levisi inhoittava kalman
haju. Eräässä rakennuksessa paloi ruumiita kymmenittäin. Sota jättää
kamalat jäljet, missä se perinpohjin käydään.
Kuljeksimme edelleen. Ruumiita ja taas ruumiita, mikä missäkin
asennossa, halaistuin päin aivot maahan valahtaneina, jalattomina,
kädettöminä, sisälmykset ulkona, irtonaisia ruumiinosia, päitä — käsiä
— jalkoja, lammikoittain tahmeaa, hyytynyttä verta, joka livettää
siihen tallatessasi. Joku puristaa kivääriä, aivankuin ei aikoisi siitä
ikinä luopua, joku tuijottaa korkeuksiin selkoselällään ammottavin
silmin, toisen kasvot on kuolemantuska kammottaviksi vääristänyt,
toinen makaa suullaan maassa verilätäkössä käsivarret levällään ja
kädet nyrkkiin puristettuina, mustat kynnet syvälle lihaan uponneina.
Kamalimmat ovat vatsaan haavoittuneet ja haavoihinsa kuolleet. Makaavat
mitä luonnottomimmissa asennoissa, polvet koukussa, vatsaan kiinni
vedettyinä, kasvonpiirteet tuntemattomiksi kiertyneinä.
Pariin halkovajaan on ruumiita heitetty kuin halkoja, päällekkäin,
sikin-sokin, parin metrin korkeudelle. Ei ole ollut mättäjillä aikaa
niitä minkäänmoiseen järjestykseen latoa, pois on pitänyt vain
taistelevien tieltä ja näkyvistä korjata. Parilla kolmella on laudoista
kyhätty, punamullalla maalattu arkku, tehty nähtävästi silloin, kun
vielä riitti aikaa arkkujenkin tekoon. Rinnan päälle on kiinnitetty
paperilappu ja siinä nimi. Komppanian päälliköitä näkyvät olevan, kaksi
Länsi-Suomesta, yksi Viipurista. On kai ollut aikomus lähettää ruumiit
kotiin, mutta saartorenkaan kierryttyä umpeen jäivät tänne ja täällä
pysyvät.
Ratsastelen edelleen. Hevoseni ei pelkää vainajia, mutta erään
rakennuksen kulmauksessa se hypähtää eikä mene edelleen. Katselen
— ruumisläjä on edessä, toistakymmentä yhdessä röykkiössä ja
päällimäisenä istuvassa asennossa, takakenossa, kummannäköinen mies.
Naama kun ihmisen naama, mutta silmien kohdalla on ammottavat aukot.
Päälakea ei ole, ei takaraivoa, korvat ovat paikoillaan. Naamasta on
jälellä vain naamio, samanlainen kuin naamiaisissa käytetään, mutta
luusta, lihasta ja nahasta tehty. Kamalat naamiaiset! Hirvittävimmät
jäljet tekee tykkituli ja käsipommit.
On muuten omituista, kuinka pian ihmiseltä luonto kovenee kovaksi.
Ruumiit eivät tee mitään vaikutusta, niitä katselee kuin leikattua
viljaa — mitä enemmän vastapuoleisia, sitä parempi. Niitä ei edes näe
unissaan, vaikka kaikkea muuta näkeekin. Rauhanajoissa askarteleva
ihminen on kadonnut ja sijaan on tullut uusi, kivikova. Hammas
hampaasta, silmä silmästä. —
Ken on käynyt ryssien sairashuoneissa Raudun valloituksen jälkeen, hän
on nähnyt helvetin maan päällä. Sairaaloikseen olivat valinneet pari
asemahenkilökunnan asunnoiksi rakennettua isoa rakennusta. Asunnoissa
oli keittiö ja kaksi huonetta. Astuin sisään erääseen tälläiseen
osastoon, josta kuului huutoa ja voivotusta. Etumainen, keittiö, oli
nähtävästi jonkunlainen yhteinen leikkaus- ja ruumishuone, vaikka
mitään leikkausvälineitä ei ollutkaan näkyvissä. Ruumiita, konekiväärin
sahaamia ja granaattien silpomia makasi lattialla ja retkoitti
tuoleilla. Pöydällä lojui nainen koko takaraivo yhtenä ammottavana
haavana, aivot hiuksiin sotkeutuneina. Seuraavassa huoneessa oli
nelisen sänkyä. Niissä makaavat haavoittuneet — suomalaisia —
olivat jotenkuten sidottuja. Lattialla lojui eri kansallisuuksia
kurjimmassa kunnossaan. Keneltä jalka poikki, keneltä käsi, keneltä
rinta lävistettynä, kasvot runneltuina. Huone oli yhteydessä
seuraavan kanssa. Siellä makasi paljaalla lattialla haavoittuneita ja
kuumesairaita sekaisin kuolleitten kanssa hirvittävässä sekamelskassa.
Huoneen täytti valitus ja voivotus, rukoiltiin armollista Jumalaa ja
kirottiin kaikilla Venäjän valtakunnan kielillä. Eräässä nurkkauksessa
reuhtoi järkensä menettänyt. Haavakuumeiset hourailivat, monet
kamppailivat kuoleman kanssa. Lattialla lainehti verta, likaa,
sulanutta lunta ja ulostuksia. Ilman täytti tukahduttava katku. Kaikki,
jotka siihen kykenivät, ojentelivat käsiään ja huusivat vettä. Eivät
kai olleet saaneet sitä pariin päivään, yhtävähän kuin haavojakaan oli
sidottu. Saivat pari ämpäriä ja voivotus taukosi hieman alkaakseen
kohta uudelleen. Elävästi johtuivat mieleeni kesken kaiken muutamat
kuvaukset Danten »Helvetistä».
Puhuttelin muutamia tajussaan olevia suomalaisia. Nähdessään valkoisen
käsivarsinauhan, rupesivat nämä poikkeuksetta vaikeroimaan, kuinka
heidät oli »viety väkisin». Harvoinpa tapasi kiinnijoutuneen punaisen,
joka olisi tunnustanut lähteneensä vapaasta tahdostaan. Sattuvasti
huomauttikin kerran eräs meikäläinen, että »olisi paljon hauskempi
taistella, jos edes olisi vastassa vihollinen, jota voisi kunnioittaa.»
Kysäsin nuorelta, kalpealta, maalaispoikaa muistuttavalta mieheltä,
mikä häntä vaivasi.
»Jalka poikki. Kävi kuula jo toista viikkoa sitten. Joku venäläinen,
välskäriksi sanoivat, sitoi ja senjälkeen en ole paikaltani
liikahtanut.»
»Kuinka te tänne jouduitte?»
Pojan silmät alkoivat pälyä levottomasti.
»Väkisin veivät, kävivät kotoa hakemassa.»
»Milloin?»
»Jo helmikuussa.»
»Vai niin. Missä sanoittekaan kotinne olevan?»
»Jaakkimassa.»
»Vai niin.»
Poika huomasi puhuneensa tyhmyyksiä. Kotoa — helmikuussa — Jaakkimasta,
se oli toki liikaa. Eivät käyneet punikit armeijaansa lisäämässä sata
kilometriä valkoisten rintaman takana. Lopulta tunnusti vapaaehtoisena
lähteneensä punakaartiin, kierrätelleensä Käkisalmen puoleen ja sieltä
Rautuun.
»Mutta en minä ole kenellekään pahaa tehnyt, enkä edes ampunutkaan,
vahdissa olen vaan seisonut. Herra saa kyllä uskoa, tämä on tosi.»
Niinhän ne sanoivat kaikki. Jokainen kiinnijoutunut oli vaan seisonut
vahdissa ja kiväärit laukeilivat itsestään. — Onnettomat, harhaan
johdetut olennot.
Pistäydyin sairaalan useimmissa muissakin osastoissa. Yhtä kurjaa
kaikkialla. Alkuaan näyttivät olot olleen paremmat, mutta kun
saartorengas tiukkeni ja taistelut kävivät yhtämittaisiksi, menettivät
»tohtorit» konseptinsa ja jättivät haavoittuneet oman onnensa nojaan.
»Sööterskat» taas pitivät miellyttävämpänä tehtävänä Iivanoiden
riijastelun kuin sairaidenhoidon. Sen ainakin olivat näköisiä nämä
Kolikkoinmäeltä ja Tiiliruukilta kerätyt ja kaduilla hyvin tunnetut
»Suomen Punaisen Kaartin sairaanhoitajattaret.»
Erään osaston ovessa luettiin korkeilla mustilla kirjaimilla venäjäksi
ja suomeksi »Veneristen tautien vastaanotto». Osastoa oli kaikesta
päätellen runsaasti käytetty, vaikkei sisällä näkynytkään tällä
kertaa muita kuin toppapöksyinen naikkonen, johon oli sattunut kuula
kesken parannuksen, ja toinen hameilla varustettu, samoilla asioilla
liikkunut. Lääkemies itse oli tipotiessään.
Käväisen veturitallissa, yhdessä Raudun taistelujen kuumimmissa
paikoissa. Ruumiita sielläkin. Eräässä nurkkauksessa makaa kaksi
nuorta, sivistyneen näköistä ryssää, kaikesta päättäen upseereja, kädet
ja jalat niinillä yhteensidottuina. Kummallakin on otsassaan pieni
pyöreä reikä ja ovat nähtävästi maanneet siinä jo muutamia päiviä.
Päättelen heidän olleen vastahakoisesti tavarishtshein hommissa,
nämä ovat kyllästyneet »vastavallankumouksellisiin», vanginneet
hangoittelijat ja »syventäneet vallankumouksen saavutuksia» ampumalla
»burshujt». Vanha resepti. — Aseman itäpuoli vei paljon valkoisia;
ryssät ampuivat hyvistä, korkealla sijaitsevista varustuksistaan.
Siellä kaatui m.m. eräs pohjoiskarjalainen vapaaehtoinen ryhmä
kauniiseen järjestykseen, vieri viereen kaikki yhdeksän, ryhmänjohtaja
hiukan edellä. Eräällä oli vielä kivääri poskella, toinen pisti
panoksia makasiiniin, kun suoraan edessä oleva konekivääri keksi miehet
— ta-ta-ta-taaaa — loppu. Eivät ehtineet edes silmiään räväyttää,
jäivät kuollessaan samaan asentoon tyyninä, rauhallisina.
* * * * *
Mäkrän kylää lähenee synkkä kulkue. Tuodaan Maanselällä antautuneita
ryssiä. Tulee loppumaton jono eläimellisiä naamoja, verestäviä silmiä,
tulee vuosikausien lian, hyytyneen veren, ryssän ja ryssännahkan haju.
Parittain laahustaa siinä ohitse Pietarin esikaupunkien pohjasakka,
joukossa siellä-täällä joku Suomen kansan häpeäpilkku samassa
harmaassa ryssänvormussa, toppahousut jaloissa, puoliturkki päällä ja
takaraivolla harmaa karvalakki. Punaiset nauhat olivat jo karisseet,
joillakin harvoilla roikkuu vielä rippeitä käsivarressa.
Tuossa hoippuu mies, halaistu pää likaiseen säkinriekaleeseen
kääräistynä, vasen silmä tylsänä riekaleiden välissä tiirottaen.
Tuossa outo käärelaitos — poikkinainen käsivarsi ohjasvarsinuoralla
käärittynä. Tuossa entinen upseeri, komea, kaunispiirteinen mies,
upseerihousut ja takki vielä päällä, mutta yltyleensä lian peitossa.
Sivulle katsoo, kun ohitsemme kulkee — hävettää.
»En eläissäni ole moista joukkiota nähnyt enkä uskonut löytyvänkään»,
huudahtaa majuri Schleutker kulkuetta katsellessaan.
Valkoiset sotilaat eivät puhu mitään, eivät ivaile, synkän totisina
katsovat, muistavat vain eilen, toissapäivänä maanneensa yhtämittaa
ketjussa 56 tuntia läpimärkinä, nälkäisinä. Ainoastaan yksi joukosta
virkkaa:
»Ja tuollaisia retkaleita kehtasivat suomalaiset miehet apureikseen
kerjätä! Hyi saakeli!»
Annappa olla meikäläisten heidän sijassaan. Kuulisi siinä kunniansa,
rähistäisiin, haukuttaisiin, silmille sylettäisiin. Kuten tekivät
Viipurissa valkoisille vangeilleen.
Lähes pari tuntia kestää ohimarssi. Häipyvät laajalle pellolle,
ympärille kiertyy vahtiketju, leirivalkeat syttyvät ja ryssäin Raudun
vierailu on loppunut.
Mutta vielä on jälellä loppunäytös. Ilta on jo pimennyt pilkkopimeäksi,
sataa vedensekaista lumiräntää, kun saapuu toinen, vielä kurjempi
vankijoukko: hevosilla Maanselältä tuodut naiset ja lapset. Tehdessään
murtaumisyritystään, asettivat ryssät etunenään naiset lapsineen.
Konekivääri on armoton, ei katso kehen sattuu. Osa sai surmansa
»kuolemantiellä», loput tuotiin Mäkrälle. Moni on haavoittunut.
Lapsetkin. Minne pannaan vangit keskellä yötä, kuka sitoo haavat,
mistä saadaan ruokaa? Omat haavoittuneet makaavat ulkona pihamaalla
valittamatta, voivottamatta. Talossa on iso kivinavetta, sinne
sijoitetaan vangit. Ompahan edes katto pään päällä.
Harvojen lyhtyjen lepattavassa valossa kuuluu vaikerruksia, sadatuksia,
huutoja, hysteeristä itkua, kiihkeitä venäläisiä rukouksia ja yli
kaiken rämähtää mielipuolen naisen kamala nauru.
Sinä yönä näin inhimillisen kurjuuden huipussaan.
* * * * *
Kuoleman tie... Seitsemänsataa ruumista kilometrin matkalla.
Kevätaurinko paistaa helakasti maantielle, jonka kahden puolen lojuvat
palkkansa saaneet. Yläpuolella liitelee Pietarista päin tullut
lentokone ikäänkuin suunnaton korppi haaskalle laskeutumassa. Mutta ei
laskeudu; missä näkee valkoisia sotilaita, sinne heittää pommin, joka
ei ketään vahingoita. Voimattoman raivoa... Aikansa katseltuaan kääntyy
jälleen Pietariin viemään sanan »kansanvaltuuskunnalle» ja itse isä
Leninille: kaikki on menetetty, Suomen suuri vallankumous on saanut
kuoliniskun —.
Katselen kaatuneita. Kymmeniä eri kansallisuuksia makaa sikin sokin,
on ikäänkuin olisi kerätty yhteen paikkaan näytteille suuren Venäjän
kaikki kansallisuudet. Kyömynenäisen entisen kaartinupseerin vieressä
lojuu vinosilmäinen mongooli ja hänen toisella puolellaan mies
Kaspian aroilta. Lättiläisiä, virolaisia, tataareja, siperialaisia,
kiinalaisia, vähävenäläisiä, Pietarin ja Moskovan esikaupunkien
roskajoukkoa, inkeriläisiä, suomalaisia — kaikki ovat edustettuina.
Jokaisen taskusta löytyy joku paperi, ainakin puna-armeijan jäsenkirja,
joka osoittaa kotiseudun. Ilettävimmän näköiset ovat suomalaiset
»naiskaartilaiset» kuolemassakin rivoine naamoineen, yllään venäläiset
täytetyt sotilashousut ja tiukalle nutturalle kierrettyä tukkaa
peittämässä harmaa »papaha».
Maantiellä kävelevät välinpitämättöminä harvaan asetetut vahtimiehet.
Muuan vahti istuskelee ruumisröykkiön päällä ja tupakoi.
»Eikö pelota?» kysäsen iltahämärässä ohi ratsastaessani.
»Ei nämä enää pure.»
Sanoi ja pisti uuden tupakan. Alimpana röykkiössä irvisteli
jouhitukkainen, keltanaamainen kiinalainen.
Raudussa lasketaan viimeisten taistelujen aikana kaatuneen noin 2000
ryssää ja punaista. Vankien kertomusten mukaan lähettivät ryssät
aikaisemmat kaatuneensa vaunulastittain Pietariin. Kuoleman tien
vieressä sijaitsevaan hautaan kuopattiin 963. Hautoja on muualla
lisäksi.
Lieneekö mielikuvitusta vai mitä, mutta kun viime keväänä, vuosi
taistelun jälkeen, kävin uudelleen Maanselällä, tuntui siltä, kun
Kuolemanlaakson yllä vieläkin olisi leijaillut kalman kaamea tuntu.
* * * * *
»Pojat, nyt juhlitaan!»
Asumassamme ratavartijan tuvassa levitettiin pöydälle verrattain puhdas
lakana. Pöytään kannettiin kaikki lautaset, mitä meillä oli ja lisäksi
se ainoa kaksisorppainen, ruostunut kahveli, jota juhlan kunniaksi
sai käyttää jokainen vuoronsa perään. Ja sitten tuotiin pöytään
itse pääasia: mahdottoman suuri vadillinen valkoisista, mainioista
riisiryyneistä keitettyä puuroa, keskellä iso, keltainen silmä. Ihme,
jota ei oltu nähty kahteen vuoteen.
»Ja sen minä vannon, että ainoa hyvätyö, minkä ryssät ikänään ovat
Suomelle tehneet, on tämän riisiryynipussin kiikuttaminen Rautuun»,
innostui patterin ainainen ilonpitäjä, kersantti Olkinuora.
»Uusia tykkejämme lukuunottamatta».
»No, ne myöskin, olkoon menneeksi».
Sinä päivänä söi patteri riisiryynipuuroa saman verran kuin
tavallisissa oloissa tykistörykmentti ja päästi syötyään helpotuksen
huokauksen, sillä nyt olimme me lopullisesti voitonpuolella ja ryssille
oli neuvottu, missä kulkee Suomen ja Venäjän raja.
Mutta ympäri laajan Karjalan kätkettiin maansa poveen neljättäsataa
valkoista miestä, jotka eivät taistelun loppua nähneet.