Taakse jäivät Raudun veriset rauniot, Valkjärven savuavat talot ja
törröttävät savupiiput, Kivennavan komeat, hurmeiset maisemat ja
Raivolan palanut asema. Ensimäisellä idästä saapuvalla junalla matkaa
patteri Viipuriin.
Radan vieressä makaa kiskoiltaan suistettuna ryssien panssarijuna.
Ketään ei tämä valtava hirviö enää säikyttele. Makaapahan siinä kuin
lahonneen ryssänvallan ja sen viimeisen voimannäytteen, punaisen
kapinan, näkyvänä tunnusmerkkinä — nurinniskoin. Joka toiselle kuoppaa
kaivaa, se itse siihen lankee. — Vanha totuus on jälleen toistunut.
Karjalan pääkaupunki on valloitettu ja Torkkelin linnan tornissa
liehuu taas vuosisatojen jälkeen Suomen lippu, mutta nyt ensikerran
itsenäisen, vapaan maan lippu, maan, jossa ei saa isännöidä itä eikä
länsi. Ryssät ovat karkoitetut isiensä maalle ja Suomen suurimman
häpeän, maankavaltajain, viimeisten joukkojen ympärille kiertyy
parhaillaan Lahden tienoilla rautainen rengas.
On Vapunpäivä. Kansaa on kaduilla tuhansin, kymmenin tuhansin.
Nälkiintyneitä, paljon kärsineen näköisiä ihmisiä, posket kuopallaan,
iho harmaa — ikäänkuin kauan kestäneestä, pahasta, monien painajaisten
vaivaamasta unesta vihdoinkin herätettyjä. Mutta ilo loistaa kaikkien
silmistä.
Kentälle järjestäytynyt Suomen sotaväki marssii kunniamarssin
voitokkaan johtajansa ohi.
Tulee joukkoja erilaisia, harjoitettuja, hyvin puettuja, komeita
joukkoja. Ihastuksen sorina käy läpi katsojain sankan muurin.
Katukäytävällä seisoo pari henkilöä hienostipuetun naisen seurassa.
Tulee oudonnäköisiä joukkoja, erilaisissa puvuissa, repaleisia
yltäpäältä, parroittuneita, liantahrimia, kivääri taitamattomasti
olalla. Joukossa on nuorta ja vanhaa, poikasia ja isoisiä.
Sotilaallisia merkkejä ei näy, ainoastaan vasemmassa käsivarressa
on kulunut, valkea vaateriekale. »Katsokaa, mitä kerjäläisiä nuo
ovat! Eihän nuo mitä sotaväkeä ole, ei niillä ole edes pukuakaan,
ryysyläisiä...» huudahtaa nainen.
Huudahduksen kuulee eräs lähellä seisova mies, repaleinen hänkin, yksi
mukanaolleista. Kädet puristautuvat nyrkkiin ja ääni kajahtaa teräksenä:
»Hävetkää! Ilman noita ryysyläisiä ette nyt seisoisi tässä.»
Nainen vaikenee. Karjalaiset vapaaehtoiset rykmentit marssivat ohi.
Niin, repaleisia he ovat, ryysyläisiä. Mutta heillä ei ole ollut aikaa
sommitella pukujaan eikä kaunistella muotoaan, sillä he makasivat
lumihangissa tammikuusta toukokuuhun, ottivat miltei jok'ainoan
aseensa vihollisiltaan ja säilyttivät yksi kymmentä vastaan taistellen
Karjalan rintaman. Heidän kaunomarssinsa harjoitettiin synkissä
metsissä kiljuvina pakkasöinä ja yli kolmetuhatta heistä uupui tielle
haavoittuneina ja kaatuneina.
»Näin kansan kaikki koittavan
Edestä kunniansa.
Näin sotajoukon voittavan,
Nälissään, viluissansa —»
Näiden, salojen syvistä pimennoista saapuneiden vapaaehtoisten on maine
ja kunnia.