Raudun asema-alueelle oli saarrettu lähes kolmetuhatta ryssää ja
punaista. Renkaan viimeistä solmua vedettiin juuri umpeen.
Pilkkopimeänä yönä saavuimme rintamalle. Jossain papattivat
konekiväärit ja haukahti tykki. Satoi himiräntää. Majoituimme kylmään,
autioon taloon.
Edellisenä iltana oli Karjalan I rykmentin komentaja, ratsumestari
(nyk. everstiluutnantti) Elfvengren esikunnassaan Kiviniemessä
selittänyt tilannetta. Hänellä oli käytettävänään suunnilleen
puolitoistatuhatta miestä ja yksi vuoristotykki. Lisäksi nyt meidän
tuomamme toinen samanlainen.
»Kun olette saaneet tykit asemiin, alotamme hyökkäyksen. Joudutteko
huomenna valmiiksi?»
»Kyllä, herra ratsumestari.»
»Te otatte myöskin Raudussa olleen tykin haluunne ja komennatte siis
puolipatteria», määräsi saapuvilla oleva majuri Schwindt. »Menen
käymään Valkjärvellä. Valitsette asemat harkintanne mukaan siten, että
voitte ampua pitkin rataa.»
»Käskystä, herra majuri.»
»Ja jos haluatte mukavampia tykkejä, niin ottakaa Raudusta», lisäsi
majuri hyväntuulinen hymy silmänurkissa.
Nukuimme yön vilusta väristen. Käkisalmelaisten junaamme tuomat leivät,
voit ja lihakimpaleet näkivät kyytinsä.
Raudun kirkolla sijannut tykki tuotiin Mäkrälle. Sitten alkoi työ,
jossa ei säästetty miehiä eikä hevosia. Läpi kinoksien hinattiin tykit
asemiinsa tiettömälle mäelle Leinikylän järven pohjoispuolelle, noin
kolme kilometriä asemalta. Lähemmäksi ei voinut viedä, sillä siellä oli
epävarmaa. Vasta joku päivä sitten olivat ryssät käyneet Leinikkälän
järvellä saakka ja tykkien menettämiseen ei meillä ollut varaa.
Puoliyön aikaan kävin ilmoittamassa rykmentin komentajalle, että olimme
paikoillamme. Tykistötähystäjät vetivät kenttäjohtoja — pirullista
työtä pimeässä yössä, lumiräntä- ja luotituiskussa. Seuraavana aamuna
palasi majuri Schwindt Valkjärveltä ja tarkasti tykkien asemat.
Odottelimme, milloin leikki alkaisi. Majoituimme uudelleen erääseen
läheiseen autioon taloon, jossa oli siksi suuret tallit ja navetat,
että saimme hevosparat katon alle.
Popsimme kaikessa rauhassa luusoppaa, kun rykmentin komentajan lähetti
ratsastaa pihaan ja tuo paperilapun:
Mäkrä, 29.3. -8. klo 5,30 ip.
»Vuoritykistä alkaa pommittaa harvalla tulella Raudun asemaa ja
varustuksia tänään klo 6,30 ip.»
Luusoppa jäi loppuun syömättä. Myöhästyimme kymmenen minuuttia.
Klo 6,40 pamahti ensimäinen laukaus. Eräs punaisten vankina ollut
valkoinen kertoi jälkeenpäin, että ensimäinen laukauksemme oli sattunut
saunarakennukseen, jossa säilytettiin ruokatarpeita ja sytyttänyt
pienen tulipalon. Hyvä niinkin.
Jatkettiin tulta hitaassa tahdissa, kunnes yhdeksän aikaan tuli käsky
lisätä puita pesään. Paransimme vauhtia. Kivääri- ja konekiväärituli
yltyi, ryssät ampuivat tykeillään yhtämittaa. — Raudun verileikki oli
alkanut todenteolla.
»Ryssillä on tähystyspaikka ja konekiväärit panssaroidussa
vesitornissa, koettakaa ampua se mäsäksi tai tuleen», tuli käsky.
Saimme torniin pari sattumaa. Asemalla syttyi tulipalo ja savu
vaikeutti tähystämistä.
»Tuli kohdistettava läntisiin varustuksiin, jalkaväkemme käy
puolentunnin kuluttua hyökkäykseen.»
Näin jatkui läpi yön. Ryssillä ei ollut aavistustakaan, missä tykkimme
sijaitsivat. Ampuivat arviolta, mutta säännöllisesti yli. Granaatit
ujelsivat päittemme yläpuolella ja räjähtivät takanamme metsässä.
Aamu valkeni. Hyökkäyksemme olivat lyödyt takaisin. Mutta ryssilläkin
olivat asiat sekaisin. Asemalla höyrysivät veturit. Kenttäpuhelin toi
viestin, että ryssät aikoivat lähteä Raasuliin päin.
Pyysin majuri Schwindt’iltä lupaa saada viedä tykit Sunikkalaan,
aseman itäpuolelle, josta 500 metrin matkalta voisi ampua rakennuksia,
veturitallia ja panssaroituja junia suoralla tähtäimellä ja jokainen
laukaus tehoaisi. »Tjaa, ei olisi hullumpaa, mutta vaarallista.
Laittakaa tykit lähtökuntoon, minä ratsastan sinne katsomaan», sanoi
majuri.
Tuumasta ei tullut mitään. Majuri katsoi tilanteen liian vaaralliseksi.
Jos ryssät tekisivät uloshyökkäyksen, jäisivät tykit helposti
saaliiksi. Ja siinä sitä sitten oltaisiin. Omasta puolestani luulen
vieläkin, että taistelu olisi saanut toisen käänteen, jos pommitusta
jatkettiin Sunikkalasta. Elleivät sitten ryssät olisi ampuneet meitä
nuuskaksi, joka oli sekin hyvin mahdollista.
Taistelu jatkui koko sunnuntaipäivän yhtä laihalla näkyvällä
tuloksella. Asemalle oli mahdoton päästä. Monasti olivat hyökkäysketjut
jo tunkeutumaisillaan varustuksiin, mutta tulivat verissäpäin takaisin.
Sunnuntaina saapuivat kapteeni (nyk. everstiluutnantti) Pohjanheimon
kolme raskasta, neljän tuuman tykkiä Pohjanmaalta. Asettuivat asemiin
meidän viereemme.
Juhlallisen näköiset kapineet, ne raskaat tykit. Museokappaleilta
näyttivät, vuoden 1871 mallia. Rekyylilaitteista ei tietoakaan ja
sytytysvehkeet olivat puhtainta antiikkia. Uteliaisuudella odotimme,
mitä tuleman piti. Iltaan mennessä saivat Pohjolaiset värkkinsä kuntoon
ja suunnan määrätyksi. Piti laukaistaman.
Mies, jonka tehtäviin kuului pamauksen aikaansaaminen, etsi pari metriä
pitkän seipään. Kääri seipään nenään tukun trasselia ja kasteli sen
öljyssä. Pisti tukkoon tulitikulla tulen ja ryhtyi sitten pitämään
palavaa tukkoa lukon takana narratakseen »sankkireikään» tulen. Tykki
pihisi ja sähisi pitkän aikaa kuin pahansisuinen kissa ja paukahti
sitten — jos paukahti. Kun oli pahalla tuulella, niin ei ottanut
syttyäkseen ollenkaan. Purettuaan onnellisesti sisuksensa, hyppäsi
se ikäänkuin teostaan säikähtyneenä pari syltä taaksepäin. Ja sitten
alkoi huuto ja mekastus, kun parikymmentä hyvä-äänistä miestä karkasi
pyöriin kiinni ja ryhtyi rullaamaan otusta jälleen paikoilleen.
Suunnilleen viisitoista minuuttia kului, ennenkuin seuraava laukaus oli
valmiina. Siinä ajassa ehti meidän lihamyllyllämme ampua jo kehumatta
kymmenkertaisen määrän, kun vähänkään kiirettä piti.
Meillä ei ollut yön aikana lupa pitää muuta tulta, kun juuri
tähtäykseen tarvittava himmeä sähkölamppu. Raskaan patterin
sytytellessä tykkejään oli metsä valoisa kun konsanaan päivällä. Kumma,
etteivät ryssät käyttäneet paremmin hyväkseen signaalia.
Seuraavan päivän ja yön jatkui taistelu tuloksettomana, ellei oteta
lukuun sitä henkistä ja ruumiillista väsymystä, minkä yhtämittainen
tuli piiritettyihin teki.
Asuimme lumihangessa tykkien ääressä. Pojat kaivoivat hankeen kuopat
vuoraten ne kuusenhavuilla. Siellä nukkui kukin vuorostaan. Päivisin
keitettiin kuopassa teetä ja tästä johtui lystikäs juttu, joka olisi
voinut päättyä huonomminkin.
Raskaan patterin miehet tuppautuivat keittämään teetään ja loikoilemaan
meidän poikaimme kuoppiin. Tästä syntyi erinäistä suukopua, jossa
pohjalaiset saivat kuulla vähemmän mieluisia lausuntoja kehutusta
ahkeruudestaan. Viisi he siitä sentään välittivät, keittivät vaan
teetään täydessä rauhassa meikäläisten tuumiessa keinoa, millä
kuokkavieraat lopullisesti ajettaisiin »ulos». Teekattila porisi parin
sylen päässä tykin piipusta.
Ammuimme parhaillaan shrapnelleja. Eräs laukaus antoi oudon äänen.
Lumi tykin edessä värjäytyi keltaiseksi, oksat rapisivat puista ja
puunkuoret lensivät Pohjolaisten naamoille. Shrapnelli oli räjähtänyt
piipussa vahingoittamatta kuitenkaan tykkiä. Mutta Pohjolaiset kai
luulivat meidän räjäyttäneen sen tahallaan, koskapa eivät enää
senjälkeen tulleet lähimaillekaan teetään keittämään.
Kolmatta vuorokautta kestänyt taistelu päättyi. Raudussa isännöivät
yhä ryssät ja suuria apuvoimia saattoi tulla Pietarista minä hetkenä
hyvänsä. Panssarijunan oli sentään 8. jääkäripataljoona taistelun
aikana vallannut Raudun—Raasulin välillä. Siinä oli lastina myöskin 800
granaattia, mutta meidän tykkeihimme eivät ne sopineet. Tykit oli ensin
haettava Raudusta majurin neuvon mukaan.
* * * * *
Huhtikuun 4:nä päivänä klo 5 i.p. piti lopullisen hyökkäyksen Rautua
vastaan alkaa. Raskaan ja haupitsipatterin oli alettava kiivas
pommitus klo 12 päivällä, edellisen asemarakennuksiin ja jälkimäisen
veturitalliin kohdistettuna. Vuoristotykkien tuli klo 4,30 i.p. ampua
pikatulella pohjoisia varustuksia sekä pitkittäisiä juoksuhautoja. Klo
5 hyökkäisi jalkaväki yhtaikaa joka taholta, paitsi Haapakylästä, jossa
edessä oli suojaton, avonainen peltomaisema.
Pyysin ja sain rykmentin komentajalta luvan viedä vuoristotykit
jalkaväen ketjuun Haapakylän laitaan. Sieltä, 800 metrin matkalta, oli
mainio ampua suoraan maaliin yli aukeiden, tasaisten peltojen.
Lisäpanoksia piti saapua, mutta erään huolimattoman herrasmiehen takia
saapuivatkin ne vasta valloituksen jälkeen. Oli turha viedä asemaan
molempia tykkejä; ehtisimme hyvin ampua panoksemme puolessa tunnissa
yhdelläkin. Otin vanhan, rakkaan »lihamyllymme» koeteltuine ja hyväksi
havaittuine miehistöineen. Hilasimme vehkeen hangen läpi paikoilleen
yhden ja toisen kiväärinkuulan säestyksellä. Toinen tykki jäi Mäkrälle.
Majuri Schleutker haupitseineen peri entisen paikkamme.
Klo 2 alkoi paukkua. Harvaan ja hartaasti, sillä panosten puute
vaivasi toisiakin. Odottelimme vuoroamme ja katselimme Raudun asemaa,
jossa paljain silmin näkyivät ryssien tykit ja yksityiset Iivanatkin
hääräilemässä niiden kimpussa.
Jalkaväen tuli oli tyystin loppunut. Oli tyyni myrskyn edellä.
Pienellä jännityksellä odotimme aikaamme. Tiesimme, että jos ryssät
keksisivät tykkiasemamme — ja mikseivät keksisi aivan nenänsä alta
tulisi siinä kuumat oltavat. Suuntaisivat vain meihin pari tykkiä ja
samoin konekivääriä, niin — ja niitä poikia ei vaivannut ammuksien
puute.
Kellon viisari osoitti neljä ja kolmekymmentä. Shrapnelli oli piipussa.
»Tulta!»
Räjähti liian korkealla. Koetetaanpa toistamiseen.
Liian matalalla ja edessä.
Kolmas meni hyvin. Räjähti parhaalla korkeudella ja rakeet lensivät
pitkin asemanpuoleista juoksuhautaa. Sitten alkoi luistaa.
Ammuimme väliin jonkun granaatin. Maa pöllysi ryssien tykkien
ympärillä. Erään luota juoksivat Iivanat kiireenkaupalla ja tykki
heilahti pahasti.
»Saakeli, kun menee hyvin», kiljasi vieressäni töyräällä loikoileva
tykistötiedustelija, lihava opettaja X. ja hyppäsi pystyyn ottaakseen
iloissaan muutamia tanssiaskelia. Samassa alkoi kuulua tuttu papatus —
jo olivat keksineet, mistä härnättiin. Vetäsin tanssinäytteenantajan
mekon liepeestä vähän matalammalle.
»Piippu on jo kuumana», ilmoitti tähtääjä Gustafsson.
»Ei tee mitään. Granaatti — — — tulta!»
Asemalla syttyi ensimäinen pienempi tulipalo. Lähetimme muutamia
asuinparakkeihin. Ja sitten taas juoksuhautoihin. Ryssien konekiväärit
ampuivat liian alas, kuulat iskivät mäentöyrääseen. Kohottivat sitten
ja kuulat vinkuivat päitten tasalla. Mitään panssarisuojusta ei
tykeissämme ollut.
Vilkasin taakseni. Pitkä Gustafsson tirkisti väliin
kaukoputkitähtäimeen, käänsi sitten vaistomaisesti päätään oikeaan
ja vasempaan sitä mukaa, kummalta puolen kuulat vihelsivät. Toisilla
ei ollut niin tiukkaa paikkaa, mäentöyräs antoi hiukan suojaa, kun
kyykistyi maahan.
Majuri Schleutker oli tällävälin ampunut veturitallin kattoon seitsemän
pahannäköistä reikää.
»Viisi shrapnellia jälellä.»
Katsoin kelloa. Neljä minuuttia aikaa. Laskimme loput pitkin ryssien
tykkiriviä ja laskeuduimme tanssimestarin kanssa alas tähystyspaikalta.
Nyt olimme putipuhtaat. Ei ollut yhtään panosta, vaikka ryssä olisi
silmille ryöpynnyt.
Patteri pääsi vähällä — yhdellä miehellä kuula läpi reiden. Kello oli
viisi. Kuului muutamia kiväärinlaukauksia — yltyi — ta-ta-ta-pom — ja
sitten se alkoi.
Edessämme vasemmalla sivustalla ryömivät ketjut eteenpäin. Tuolla
raahautui Ilmeen konstaapelin konekivääri seulaksi ammutun ladon
nurkkaukseen ja ampui. Eteni sitten aidan viereen ja rupesi sylkemään
nikkeliä ryssien korkealla mäellä sijaiseviin asemiin. Ketjut
painautuivat lähemmäksi kiemurtelevien valkoisten käärmeiden tavoin.
Tuohon retkahtaa mies makaamaan, tuohon toinen kolmas...
Ammunta ei vielä ole kiihkeimmillään, on liian valoisa. Malttakaa...
Ensimäiset haavoitetut tuodaan. Pojat ryhtyvät auttamaan — tykkimiehet
ovat jo näytelleet osansa.
Haavoitettuja noutamaan komennetut hevosmiehet vikuroivat. Muuan ukkeli
kääntää hevosensa ympäri aikoen palata takaisin. Pelottaa kuulien
musiikki. Eräs tykkimies sieppaa mauserinsa, vetää hanan ylös ja hyppää
rekeen.
»Tuolla ovat haavoitetut — mars!»
Ukkeli katsoo pitkään miestä ja pistoolia, ymmärtää, ettei kyseessä
ole leikki ja kääntää jälleen hevosensa. Temppu uudistuu usein illan
kuluessa.
Ratsastan parin kilometrin kierroksen oikealle. Mäkrän puoleiselle
sivustalle. Kuorma kuorman jälkeen tulee vastaan. Liistarekien pohjilla
makaa silmät ummessa kalpeita miehiä. Valkoinen, likaantunut mekko vain
punertaa.
Nousen eräälle mäkitörmälle polkua pitkin. Edessä on aukeama. Hevonen
porhaltautuu kehoittamatta hurjimpaan laukkaan — ilmassa on pirullinen
vihellyskonsertti. Viisas eläin näyttää ymmärtävän, ettei tässä sovi
viivytellä. Kuula nappaa ohjan poikki ja toinen viiltää nätisti palan
satulasta.
»Älkää ratsastako kauemmaksi, ellette aijo tehdä itsemurhaa», kuulen
äännettävän pensaan juuresta. Valkomekko siellä käärii toista jalkaansa
likaiseen nenäliinaan.
Ilta pimenee. Raudussa pääsevät valloilleen kaikki helvetin voimat.
Yksityisiä laukauksia ei enää kuulu, on vain yksi yhteinen pauhu ja
jyminä. Eroittaa kuitenkin lähimpien konekiväärien naksutuksen — ääni
kuulostaa melussa heikolta, kaukaiselta. Pauhuun sekaantuvat tuhansien
käsipommien paukaukset ja tykkien yhtämittainen jyrinä. Ryssät ampuvat
kahdellatoista tykillään kartesseja eteneviin ketjuihimme. Kolme tykkiä
on käyttökelvottomina.
Syttyy toinen, iso tulipalo. Taivas on tulipunainen, paksun savun
peitossa.
Myrsky verimeressä yltyy yhä. Ketjut ovat monin paikoin jo vastakkain.
Oikealla sivustalla eroittaa taistelevat vain kapea maantie. Ken
uskaltautuu tielle, on kuoleman oma.
Lähes seitsemänkymmentä konekivääriä ja viisituhatta kivääriä soittaa
valtavaa kuolemansinfoniaansa ahtaalla, rajoitetulla alalla. Tykit
jymisevät bassoina ja käsipommit päästävät tuhansia soraääniä. Tänä
yönä ampuivat meikäläiset toista miljoonaa patruunaa. Mitä sitten
ryssät rajoittamattomine varastoineen!
Menen Mäkrälle, 3:n pataljoonan esikuntaan.
»Mitä uutta?»
»En tiedä. Taitaa mennä päin helkkaria. Meikäläiset ovat vielä
edellisistä taisteluista väsyneitä. Vaikka viimeisensä kukin
koettelee», vastaa pataljoonan komentaja, Veikko Läheniemi, ja
tarttuu taas puhelimeen antaakseen määräyksen. »Niillä on niin
vahvat varustukset», lisää Veikko ja höystää taas puheensa parilla
voimallisella sanalla. Hänellä on siihen erityiset taipumukset ja
luonnonlahjat.
Siirrymme ulos katsomaan taistelua. Tulipaloja on jo useampia ja yhä
vain tuntuu taistelu yltyvän. Tuosta helvetistä täytyy tänä yönä kantaa
satoja ja tuhansia ruumiina...
Pistäydyn majapaikassamme, ratavartijan asunnossa Haapakylän laidassa.
Pojat ovat kesken kaiken lämmittäneet saunan.
»Täällä on kahta sorttia löylyä», ilmoittaa eräs ylhäältä lavalta.
Aijoin kysyä, mitä sorttia se toinen löyly on, kun samassa kuulen
kuulien rapahtelevan seinään, tunkeutuvan läpi ja iskevän kiukaasen.
Asemalle oli vain kilometrin matka. Reippaita saunaveikkoja!
Pojat tahtoisivat mennä ketjuun, mutta en uskalla laskea. Jos
sattuisivat tulemaan ne odotetut ammukset ja meitä taas tarvittaisiin,
on jokaisen oltava paikallaan. Pari miestä kerrallaan saa sentään luvan
käydä vähän »tarkistamassa kivääriään.»
Taistelu jatkuu keskeytymättä. Verisiä miehiä tuodaan yhtenään. Panemme
omat kuormastohevosemme auttamaan kuljetuksessa. Sairaalan pihamaa
on täynnä hangella ja paareilla lojuvia, joita ei ennätetä sitoa.
Vaikeimmin haavoitetut ensin, toiset odottakoot vuoroaan. Miehet
puristavat huulensa yhteen, mutta valituksen sanaa ei kuulu.
Taistelu jatkuu. Keskeytymättä.
Mutta aamun hämärtäessä on kaikki oudon hiljaista.
Raudussa isännöivät vielä ryssät.
Kuinka kauvan? Onko hornanleikki alettava jälleen alusta?