Armeijassa oli miestä monenmoista.
Rietu ei ollut mikään partasuu uros eikä ennen sotaa mitenkään
maineeltaan kuulu. Suuren pitäjän syrjäkylässä ja syrjätalossa oli
elänyt, tapellut isompien kanssa silloin kun syytä sattui ja ottanut
selkäänsä. Mutta sodan loputtua tunnettiin mies laajemmallakin kuin
kotikylässään.
Komppanian marssiessa tallusteli Rietu joukon viimeisenä häntänä. Ei
ollut siis liialla pituudella pilattu; tavallisellakin maantiellä
pyrki pitkän jalkaväenkiväärin perä tietä viiltämään, saatikka sitten
hangessa kömpiessä, jossa siitä oli koko vastus. Jossain olan ja
polvien välillä roikkui patruunavyö. Puku oli repaleinen — alkujaan
valkoinen mekko ja päähine komeilivat likaisenharmaina. Valkoisen
päähineen alla reuhotti julman iso koivistolainen, ja jaloissa
louskuttivat monipaikkaiset huopatossut. Pakkasilmoilla ja tavallisesti
leudoillakin pyrki nenä valamaan kynttilää ja naama oli tuskin nähnyt
vettä sitten viimeisen kotisaunan. — Tällainen oli Rietun ulkonainen
olemus, sisällinen selviää hänen muutamista edesottamisistaan. Ikää oli
siunautunut kuusitoista vuotta.
Eräänä maaliskuun aamuna nähtiin Rietun tallustelevan Oran
ambulanssiin. Pysähtyi neuvottoman näköisenä ovensuuhun ja pyöritteli
reuhkaansa.
»Mikä vaivaa?» kysäisi tohtori. »Lomaako pitäisi saada? Henkeäkö salpaa
ja sydänalaa kiertää sinullakin?»
»Ei, kun käskivät kotiin.»
»Kuka käski?»
»No, se komppanian päällikkö ja ne muut kanssa.»
»Mitä varten?»
»No kun on nämä ruvet. Sanoivat, jotta pitää ensin näyttää tohtorille
ja sitten mennä kotiin. Ja sanoivat minun olevan liian nuoren.»
»Katsotaan.» Rietulla oli pääkoppa ruvettumilla. Ja oli niitä muualla
myöskin.
»Kyllä sinä pääset kotiin. Eikä sinun tarvitse enää tänne tullakaan,
olet liian nuori ja heikko. Kirjoitan heti todistuksen.»
Tohtori istuutui kirjoittamaan vapautustodistusta. Mutta ovensuusta
alkoi kuulua outoja ääniä. Ja kun tohtori kääntyi katsomaan, nyyhkytti
Rietu siellä kasvot karvareuhkaan painettuina.
»Mikä sinun on?»
»No kun minä — yyh — tulin tohtorille sitävarten — y-yyh — että tohtori
todistaisi, etten minä ole — yh — liian heikko tappelemaan — yhyy — ja
ettei minun tarvitseisi mennä pois täältä.»
»Vai sillätavoin —»
Tohtori käveli lattialla edestakaisin ja näytti siltä, kuin jotakin
olisi takertunut kurkkuun. Taputti sitten Rietua olalle ja lohdutteli:
»Ei sinun tarvitse lähteä. Kirjoitan todistuksen, että jaksat kyllä
tapella siinä missä muutkin. Tuollainen reipas mies.»
Rietu kohotti kasvonsa karvareuhkasta ja silmät rupesivat taas
loistamaan kyynelien uurtaessa valkoisia vakoja likaisille poskipäille.
Kääntyi mennäkseen, mutta kysyi vielä arasti ovelta.
»Entäs nämä ruvet?»
»Eivät ne estä sinua tappelemasta. Odotappa — tästä saat purkin
täisalvaa, voitele vaan sillä, niin hyvä tulee. Ja pese vielä varmuuden
vuoksi naamasikin.»
Rietu mennä retuutti takaisin joukkoonsa etulinjalle, heilutti tohtorin
todistusta komppanianpäällikön nenän alla ja kehuskeli:
»Ähäs, ei sitä niin vaan miestä rivistä viskata!»
Mutta tohtori katsoi ikkunasta Rietun menoa ja tuumiskeli:
»Saat nähdä, että tuo poika vielä antaa kuulua itsestään.»
Ja antoihan Rietu.
Tuli lähtö yöllä tai päivällä, niin aina oli Rietu valmiina. Joutui
hyökkäykseen vähän myöhemmin kuin muut — paksussa hangessa oli vaikea
laahustaa huopatossut lunta täynnä — mutta pysyi paikallaan sitä
sitkeämmin. Ampui tarkasti, missä vaan ryssän tai punikin näki ja kun
oikein lähelle onnistui pääsemään, kolhaisi mielellään kiväärinperällä.
»Jotteivät suuhun tuppaisi», selitteli.
Kun Pullilaan oli tehty puolenkymmentä hyökkäystä, oppi Rietu tuntemaan
joka puun ja kiven. Ryömi punikkien linjoilla kuin kotonaan kertaakaan
haavoittumatta vaikka miehiä kaatui ja haavoittui oikealla ja
vasemmalla. Toiset ihmettelivät, mutta Rietu selitti syyn:
»Kun on näin pieni ja pahannäköinen, niin eihän ne pirut saa sattumaan.»
Päästäkseen paremmille ampumalinjoille kiipesi Rietu petäjään ja
naksutteli sieltä punikin toisensa jälkeen. Mutta miten ollakaan —
ryssien granaatti sattui puuhun katkaisten sen juuresta poikki. Runko
kaatui ensin viereisen petäjän päälle ja siitä maahan. Kaikki uskoivat
jo Rietun puuhista tulleen äkkinäisen lopun ja ryhtyivät hakemaan
miestä petäjän alta, kun viereisestä puusta kuului Rietun tuumiskeleva
ääni:
»Petäjään se taaskin sattui, vaikka minua meinasivat.»
Rietu jatkoi sotaansa toisesta petäjästä.
Kohta mainittiin Rietua rintaman kylmäverisimpänä sotilaana. Ja maine
vaan lisääntyi, kun ryssät kerran taas ampuivat Rietua kanuunoilla.
Rietu kyykki pellolla navetan takana sangen luvallisella ja
tarpeellisella toimituksella, kun ryssät alkoivat tavallisen
iltapommituksensa. Granaatti tipahti pellolle muutaman sylen päähän
kyykkijästä. Rietu jatkoi istumistaan, katsahti vain granaattiin.
Jo räjähti toinen oikealla puolella. Kolmas ja neljäs samoin, mutta
Rietu ei hellittänyt. Jo huutelivat toverit tulemaan pois, mutta Rietu
huuteli vastaan:
»Mitäs teet, tee kunnollisesti. Eikä ne taaskaan minuun osaa.»
Kun viides räjähti suoraan nenän edessä, oli Rietukin jo lopettanut
toimituksensa ja asteli tupaan viimeisiä nappeja kiinnitellen:
»Taisivat suuttua, kun tuli mentyä niin keskelle peltoa.»
Rietu oli niinkuin ylpeä siitä, että häntä aina ja joka tilaisuudessa
kanuunalla ammuttiin. Hänestä tuli kuuluisa mies ja varsinkin tohtori
kehuskeli jokaiselle suojattiaan.
Loppujen lopuksi joutui Rietu Raudun pitkiin ja verisiin taisteluihin
ottaen niihin osaa samalla levollisella uhkarohkeudella kuin ennenkin.
Käsipommia rakasti hän nyt melkein yhtä hartaasti kuin vanhaa
kiväärinrämäänsäkin. Vyötäisillä roikkui säännöllisesti niin monta
pommia kuin vain oli onnistunut käsiinsä saamaan. Jos mies kaatui tai
haavoittui, niin kohta kiljuivat jo kaatuneen pommit Rietun vyötäisillä
valmiina heitettäviksi. Ryssien konserveilla oppi Rietu, kumma kyllä,
herkuttelemaan ja pommin viereen oli tavallisesti nuoritettu myöskin
konservipurkki.
Raudussa, Haapakylään vievän tien varrella, makasivat ketjut vastakkain
kahdenpuolen tietä. Ryssät maahankaivetuissa, tilleillä vahvistetuissa
juoksuhaudoissaan ja meikäläiset lumikinoksissaan. Yli tien ei ollut
yrittämistäkään, siksi tiheä oli kivääri- ja konekiväärituli.
Rietu makasi haudassaan ampua räiskytellen, kunnes huomasi, että lukko
ei enää toiminutkaan. Silloin suuttui Rietu todenperään ensikerran
sotaretkensä aikana. Tarttui kaksin käsin piippuun, juoksi yli maantien
ja iski lähinnä makaavaa ryssää kiväärinperällä kalloon. Tuli takaisin
yli tien yhdenkään kuulan sattumatta ja kehaisi lauhtuneena:
»Saipas pakana tarpeekseen.»
Rietu aijottiin korottaa aliupseeriksi, mutta kysyttäessä selitti hän:
»En minä osaa komennoida, jotta antakaahan vielä olla. Tekee häntä
solttuna, minkä ymmärtää.»
Raudun viimeisessä taistelussa yhytti Rietu kohtalonsa. Toinen käsi
puristi vielä lujasti rakasta kivääriään, toisessa olivat panokset
valmiina. Ei päässyt Viipuria valloittamaan, kuten oli koko talven
mieli palanut.
Rietu oli yksi monien joukossa — yksi parhaista. Tasa-arvoinen Joensuun
koulupoikien maalaisserkku. Ei tarvitse miehen mieli asunnokseen suurta
kokoa ja ulkonaista komeutta.