Saapuessamme helmikuun alkupäivinä juhlallisessa karavaanissa
Oralle Herrojenmäen taloon, huomasimme kaikki paikat miehitetyiksi.
Konekiväärijoukkue jääkäri (nyk. jääkärikapteeni) Salmisen johdolla oli
valloittanut talon ainoan kamarin, joka alkujaan oli tarkoitettu kahden
asuttavaksi, mutta jossa nyt asui kaksitoista. Molemmat ruiskunsa
olivat sijoittaneet tupaan uunin kupeelle. Kun niitä siinä putsasivat
ja hankasivat ja häärivät niiden kimpussa ylenaikaa, jäi tupapuolen
muille viidellekymmenelle asukkaalle hyvin ahtaat asuma-alat. Ei
sentään sijoista riidelty, kukin asettui minne sattui mahtumaan. Ken
ei sopinut syömään pöydällä, söi penkillä, ja ken ei sopinut penkille,
söi lattialla. Illan tullen vetäydyttiin kostealle, oljettomalle
lattialle reppu päänalaisena, vaatteet yllä ja kengät jaloissa. Vahtiin
lähtijöiden oli varauduttava mahdollisimman lähelle oven kynnystä,
sillä peremmältä ei ovelle pääsy yön aikana tullut kysymykseenkään.
Lattia muistutti elävästi sillitynnyriä, josta ylimmäiset kerrokset on
jo syöty pois, mutta pohjakerros on vielä syömättä. Tuoksu muistutti
myöskin jokseenkin tarkalleen elttaantunutta, auringonpaisteessa
seisonutta sillitynnyriä. Hiki, märät vaatteet, viikottain riisumatta
jalassa olleet sukat antoivat osansa ja — leipä teki tehtävänsä.
Puolihorroksissa ollen uskoi hyvinkin nukkuvansa vilkasliikkeisen kadun
varrella, jossa kymmenet ohi kiitävät autot töräyttävät kukin oman
signaalinsa.
Eräänä yönä kuului uunin lähistöltä ankara metakka. Vanha vääpeli V.
katsoi ikänsä ja arvonsa mukaiseksi nukkua yölläkin mälli poskessa.
Miten ollakaan, sylkäsi äijä unissaan mällipluntan poskestaan tähdäten
sen suoraan kuunvalossa häämöittävään sylkiastiaan. Mälli läiskähti
päin naapurin naamaa.
»Mitä sinä jumalaton syljeksit ihmisiä keskellä yötä päin pläsiä! Jos
et olisi siksi vanha mies, saisit leukoihisi, että helähtää!»
»Älä siinä ärhentele. Hitoltako minä tiedän, mihin se sattui, kun
naamavärkkisi kumottaa kuutamossa kun paraskin sylkiastia.» Sanoi ja
käänsi kylkeään. Mutta tuvan lattia tärisi pitkän aikaa metakkaan
heränneiden poikien makeasta naurusta.
Viikon lattialla makailtuamme saimme hiukan olkia, mutta pian ne
muuttuivat likaisiksi, sotkuisiksi pehkuiksi. Parin viikon kuluttua
muutti jalkaväki läheiseen, sillävälin kuntoonpantuun Kempin taloon,
joka ristittiin »Hotelli Kämpiksi» ja kantoi nimensä sodan loppuun.
Saniteettiasiat olivat varsinkin alussa vähän niin ja näin.
Jokapäiväisissä taisteluissa haavoittui yksi ja toinen, ken lievemmin,
ken vaikeammin. Haavoittuneet sidottiin mitenkuten käsilläolevilla
riekaleilla ja lähetettiin vilusta värisevinä edelleen Antrean
kirkolle. Myöhemmin saatiin toki Oralle lääkäri ja sairashoitokunta.
Varsinaisia tauteja ei sanottavasti ollut. Nuhaa ja yskää
ei sellaisiksi luettu. Mutta sitävastoin saavutti täikanta
ennenkuulumattoman kukoistuksen. Tykkimiehillä ja jalkaväellä oli
ikuinen kina siitä, kenellä oli isoimmat, ja väittivät tykkimiehet
jalkaväen elättejä mahtuvan tulitikkulaatikkoon kolme, mutta oikeita,
jalorotuisia, ristisiitoksella saatuja tykkimiehen kasvatteja sopisi
vain kaksi. Riita jäi ratkaisematta jäävittömän erotuomarin puutteessa,
sillä täitöntä miestä ei Oralla tunnettu.
Kahdeksantuntista työpäivälakia ei liioin noudatettu. Koko päivän
tappeluiden lomassa oli pienempiä ja olipa sellaisiakin, ettei tapeltu
ollenkaan, etuvartiostot vain pitivät yllä pientä vihaa. Sellaisina
päivinä istui joukon ikuinen ilonpitäjä, viipurilainen Kalle N. tuvan
uunilla, sepitellen kokkapuheitaan ja soitatellen Noskuan kuulua
sotasaalista, ylipäällikön päiväkäskyssäkin mainittua jääkäri Branderin
gramofoonia, jossa oli kolme halkinaista levyä ja yksi poikkinainen
neula, muun armeijan ankarasti riijatessa molempia keittäjättäriä.
Säännöllisesti aamun hämärtäessä ja usein yölläkin lähtivät patrullit
tai koko Oran osasto Pullilaan ryssiä ja punikkeja herättämään. Kaikki
eivät aina retkellä palanneet, mutta — kaikkeen tottuu. Punaryssät
kävivät vastavierailulla, tulivat tavallisesti aamulla tai iltamyöhällä
ja silloin koeteltiin, kenen housuissa kaulus kestää. Oralle eivät
koskaan päässeet, vaikka monasti läheltä pitikin. Reippaina pysyivät
poikain mielet; tilanteen vakavimmillaankin ollessa veisti joku
sattuvan sanan ja iloinen karjalaisluonne pääsi jälleen oikeuksiinsa.
Kerran, kun kylään tuotiin kahden meikäläisen ruumiit, vahtimiesten,
jotka olivat pelkureina poistuneet vahti paikaltaan ja menneet läheisen
mökin uunille piiloon ryssien hyökätessä, silloin näin poikien naamat
vakavina ja huulilta tuli yksimielinen tuomio:
»Ovat kohtalonsa ansainneet.» — Ryssät olivat tavoittaneet pakenijat
uunilla ja kolhineet kuoliaaksi kiväärinperillä.
Kuta enemmän aikaa kului ja mitä useampia ryssien ja punikkien
rääkkäämiä ja raatelemia valkoisia rintamalla löydettiin, sitä
kiihkeämmäksi kävi viha maankavaltajia kohtaan. Kun kenttäoikeudet
eivät vielä langettaneet kuolemantuomioita, alkoi kuulua yhä tiheämmin
ääniä, jotka vaativat sovellutettavaksi »Magdeburgin armoa». Eikä
tämä ollut ihmeteltävää, kun löytyi ryöstettyjä, hävitettyjä taloja
ja raunioita, kamalasti elävänä silvottujen ruumiita, murhattuja
vanhuksia, valkoisia sotilaita, jotka talvipakkasessa oli ensin
riisuttu ilkialastomiksi, sidotuin käsin ja jaloin, silmiin
työnnettyinä kuusenkävyt ja ruumis pistimin viileskeltynä. Ja kun
raakalaiset olivat ensin tarpeekseen huvitelleet, kulki roistojoukko
uhrien ohi ja kukin heitti vetensä... Kidutetut jäätyivät elävinä
muodottomiksi jäätönkiksi...
Valkoiset eivät koskaan rääkänneet — kuula vain sai tehdä tehtävänsä.
Elleivät punaiset ja heidän itämaiset apurinsa olisi ryhtyneet
rääkkäämään valkoisia vankejaan, ei kurituskaan olisi ollut niin
ankara. Tällaisissa tapauksissa on sodan laki lyhyt.
Erik Oran talo Oralla oli mainio näyte punikkien hävitysraivosta.
Kaikki, mitä suinkin rikkoa voi, oli rikottu. Ovet, ikkunat,
huonekalut, astiat, yksinpä uunitkin oli murskattu. Nälkäisten petojen
lailla oli riehuttu, nälkäisten, vaikka vatsat olivatkin täynnään
ryssänlimppua, konserveja ja rosvottua sianlihaa. Se oli aatteiden
riemukulkua, se.
Hyvät olivat näillä ihannevaltakunnan sotureilla apuritkin. Katselin
Noskuan taistelussa palkkansa saaneita Iivanoita. Jokaisella oli
mukanaan ryöstettyä saalista. Silkkihuivit ja hopealusikat varsinkin
näyttivät olleen haluttua tavaraa — lienevät aijotut tuliaisiksi kotona
ikävöiville maatuskoille. Keskellä peltoa makasi muuten eräs, joka
likaisen toppavormun päälle oli vetänyt uuden uutukaisen papintakin
ja housut aikoen kai hämmästyttää »flikuskaansa» ennennäkemättömällä
komeudella. Löydetyistä kirjeistä selväsi, että meitä vastassa olleet
ryssät kuuluivat erääseen siperialaiseen, muistaakseni 36 rykmenttiin,
ja olivat tulleet Pullilaan suoraan Riian rintamalta. Lienevät
aikoinaan kuuluneet Rennenkampfin urhoihin, mutta kun saalistaminen
Itä-Preussissa päättyi huikeaan Marathonjuoksuun, jossa saksmannien
konekiväärit määräsivät tahdin, lähtivät viimeisen saaliin toivossa
Suomeen, jossa kuitenkin pistettiin matkan päähän ikuinen piste.
Täytyy muuten sanoa, että monet »vantjkat» tappelivat koko
urhoollisesti — lieneekö heitä sitten kannustanut saaliintoivo,
»revolutsijä», viha »burshujta» kohtaan tai tyhmyys. Ehkä »molembi
parembi». Monet ottivat kuoleman vastaan kuin miehet, vaikka elukoilta
näyttivätkin ja suurimmaksi osaksi olivatkin.
Ryssiä meillä oli säännöllisesti enemmistö vastassamme; suomalaisia
oli vain näytteeksi seassa. Vierailipa Oralla maalisk. 2:n päivän
taistelussa Helsingin Jyrykin yrittäen oikein pistinhyökkäystä
hurraa-huudoin. Nolosti loppui tämä pitkin maantietä tehty hyökkäys:
kun annettiin shrapnelleita päin naamaa ja kone- sekä tavalliset
kiväärit lauloivat joukkoon, palasivat hyökkääjät hyvin koreasti
ryömimällä takaisin. Ne nimittäin, jotka vielä kykenivät. Vetäytyivät
sitten mäenrinteellä sijaitsevaan nuorisoseuran taloon, mutta ei
ollut turvaa siitäkään. Pari granaattia seinästä sisään ja silloin
luikkivat jyrymiehet loukostaan konekiväärien korjatessa yhden ja
toisen varmaan talteen. Muuan granatti räjähti keskellä näyttämöä ja
luulen, että Noskuan nuoren väen on täytynyt pitää paremmanpuoleiset
talkoot saadakseen lavansa ja näyttämökoristeensa jälleen paikatuiksi.
— Yrittivät majoittua kenttävahtimmekin asuntoon, Hutin taloon, mutta
kun jääkäriluutnantti Brander lähetti sanan: »Viskooppa sinne parisen
pommia», jäi sielläkin majapaikka saamatta. Muistan aina talon vanhan
isännän, hänen seisoessaan taistelun jälkeen talonsa pihamaalla
ihmettelemässä rakennustaan, josta pommi vei pois koko nurkkauksen ja
aprikoidessaan:
»Kukahan se tämän koiruuden maksaa?»
Päivät vierivät toisensa jälkeen. Elimme Oralla omaa eristettyä
elämäämme. Posti tuli milloin sattui. Lukemisen puute pyrki vaivaamaan
ja Sortavalan lehdet olivat ylen kuivia. Lystimpää luettavaa saimme,
kun kerran — vahingossa — kumautimme »Suomen Järjestökaartin
Sairaanhoitajatarta N:ro 27» Martta H:ta shrapnellilla päähän, ja
saimme palkkioksi päiväkirjan, jossa laajasti ja perinpohjaisesti
kuvattiin elämä »Kansankahvilassa», ravintola Aristossa Viipurissa,
sekä matruusien edesottamiset pimeissä rautatievaunuissa, Pullilan
»esikunnassa» ja Kavantsaaren hovissa. Ne pojat ovat tarvinneet
»sööterskaa» kerran jos toisenkin, eivätkä nämäkään päiväkirjasta
päättäen ole pahasti vastaanhangoitelleet, vaan päinvastoin täydelleen
omistaneet kommunismin syliinsäsulkevan lähimmäisenrakkauden.
Päiväkirja ei tosin ollut järin selvällä käsialalla kirjoitettu,
mutta pitemmältäpähän riitti tavaamista. Mukavaa oli lukea sekin
sanoma, että »lahtareita on luotettavien tietojen mukaan Antrean
rintamalla 10—12,000» ja että ne ovat saaneet saksalaispiruilta kuusi
laivalastia aseita, vaikka ei ne sittenkään mitään kansalle mahta kun
kaikki luokkatietoinen temokraattia on noussut sortajiaan vastaan ja
rakkaat venäläiset ystävämme on tullunna meille apuun. — Samaisen
sairaanhoitajattaren varustukseen kuului punainen risti käsivarressa
yllämainitulla kirjoituksella ja numerolla sekä kivääri ja ryssänreppu
täynnä patruunia. Sitomatarpeista ei puhettakaan. Lisäksi pinkka
matruusien imeliä rakkauskirjeitä.
Vielä helmikuun loppupuolella oli meillä, niin kummalta kuin se
kuuluukin, puhelinyhteys Viipuriin. Linjat kulkivat Oran kautta. Sieltä
paetessaan katkaisivat punikit linjat juuri Oran kohdalta, mutta ei
muualta. Puhelinmiehemme liittivät päät jälleen yhteen ja vastaus tuli
Viipurin keskuksesta. Suuria ei tietysti voinut puhua keskuksessa
vaanivien vahtien takia, mutta kun asetti kysymykset ovelasti, voi
neitonen toisessa päässä aina vastata »on» ja »ei» ja näiden avulla voi
jo päätellä yhtä ja toista.
Keväämmällä saapui meille täydennysjoukkoja, kutsunnoissa saatuja
pakko-ottolaisia. Vapaaehtoisemme katselivat näitä vähän yli olkansa
ja — syytä hieman olikin. Kun mies taistelussa ampui itse käteensä, ei
siitä maine kasva. Tällaisia tapauksia oli asevelvollisten joukossa
paljon.
Saimme joukon savolaisia. Menivät muuten mukiin, mutta vahdinpito kävi
yli ymmärryksen. Mennessäsi vahtipaikalle, tapasit useasti vahtimiehen
nukkumassa. Varsinkin auringonpaisteisina kevätpäivinä, jolloin
hevosetkin riiputtavat päätään ja raukaisee niin suloisesti.
»Hei, mies, vahdissa ei nukuta! Ylös!»
»Katsohan, kun makkeesti raukasoo.»
»Ettekö jo tiedä, ettei vahtipaikalla saa torkkua.»
»Kah, etteikö sua torkahtoo. .
»Ettekö jo torkkunut tarpeeksi kotonanne?»
»Kah, ompaan tuota tullunna tehyksi sielläi.»
»Mistä olette kotoisin?»
»Siämingistä vuan...»
Tälläista oli keskustelu. Mutta kun savolaiset ehtivät tottua, tuli
heistä hyviä sotamiehiä. Ja samoin »piällysmiehiä», mikäli riitti
»paikkoo».
Kevät läheni, hanget alkoivat sulaa ja tiet kävivät mahdottomiksi.
Milloinkahan joudutaan lähtemään Viipuriin? Ja miten? Tykeissä ei
ollut pyöriä, miten ne kuljetettaisiin sulalla maalla? Tämä oli kiperä
kysymys. Viipuriin paloi kaikkien mieli. Ja kohta alkaisi touonkin
teko...
»Pyörät ovat tilatut ja joutuvat aikanaan», selitti Karjalan armeijan
tykistön ylin päällikkö majuri (nyk. eversti) Schwindt.
Tiesimme jääkärien parhaillaan harjoittavan rintaman takana
kutsuntajoukkoja. Milloinhan ne joutuisivat valmiiksi ja minkälaisia
ovat? Sitten kai rynnistetään.
Karjalan I rykmentti muutti Raudun ja Valkjärven rintamalle. Olimme
nyt II rykmentin matkassa. Ryssien hyökkäykset olivat jonkunverran
laimenneet. Huomasivat, etteivät pääse täältä lävitse. Lentokoneet vain
kävivät vieraisilla harva se päivä.
Saimme lisää hevosia, rekiä ja satuloita. Tämä viittasi lähtöön, mutta
alkava kelirikko näytti panevan vastaan. Mene ja tiedä.
Eräänä iltana maaliskuun loppupuolella kello yhdentoista korvilla,
poikien jo nukkuessa, soi puhelin kiivaasti. Vastasin. Tuli majuri
Schwindt'in lyhyt määräys, että oli heti lähdettävä Hannilaan ja
lastattava vehkeet vaunuihin. Juna lähtee klo 3 aamulla. Matkan määrä
Kiviniemi.
Tuli kiire. Toista kuukautta oli talossa majailtu, kotiuduttu, ja nyt
lähtö puolessa tunnissa. Pojat tuumivat ammuskuormia valjastaessaan:
»Jopa taitaa tullakin eri tappelu.»
Samana päivänä olimme saaneet kahdeksaan mieheen jaettavaksi pullon
konjakkia — ainoan koko sodan aikana. Lähtömalja juotiin ja äkkiä
matkalle. Terve, Ora, monien muistojen tanner!
Oli purevan kylmä, tähtikirkas kuutamoyö ajaessamme metsätietä
Hannilaan. Meikäläisten asemia ei ollut lähempänä kuin Hannilassa;
koska hyvänsä saatoimme kohdata punikkipatrullin. Ratsastin hieman
edellä mauseri vireessä. Pojilla oli jokaisella kiväärit poikittain
satulannupilla valmiina käytettäviksi, jos metsänpimennosta
paukahtaisi. Pari laukausta pamahti lähistöllä, mutta onnellisesti
saavuimme klo 2 yöllä Hannilaan.
Illalla olimme Raudussa, jossa juuri alkoivat Raudun kuuluisat
lopputaistelut.