»No, paljonko on jo Jussilla ikää?»
Jussi työnsi likaisen kouransa korvanjuureen, mietti kotvan ja ilmoitti
mietinnön tuloksena:
»Kah, eipä oo tullu häntä papilta kysäistyksi.»
»Ettekö muista edes osapuilleen?»
Jussi kohotti housujaan, raapasi vasemmalla käpälällään vähän edestä ja
vähän takaa ja viskasi uuninkupeeseen emäsyljen.
»Saattaa olla siinä kahen ja kolomenkymmenen välj'maina.»
Kuljettiin kultaista keskitietä ja merkittiin Jussi armeijan kirjoihin
viidenkolmatta täyttäneenä.
Isän nimen muisti Jussi koko helposti, mutta äidin kohta oli vaikeampi.
»Kuka häntä niin tarkkaan muistaa... eiköpä tuo välttäne vaikka
Anna-Liena.»
»Oliko varmasti Anna-Liena?»
»Ka, siksipähän taisivat haukkua... vai oisko sentään ollu Kaisa —?»
»Entä sukunimi?»
»Eipä yhytä mieleen, vaik’ hirtettäis.»
»Oletteko käynyt rippikoulun?» kysäisin, vaikka sitä tietoa ei
kaavakkeeseen vaadittukaan.
Jussi harasi taas kaikkiin ilmansuuntiin pyrkivää peruukkiaan,
heitti sitten silmäviivoistaan halveksivan katseen uunin lähistöllä
hääräileviin emäntiin ja murahti:
»Eipähän tuota viellä oo sattumia akan tarvetta —.»
Jussi ratsasti ensimäistä tykkihevosta. Väärät säärenvenkulat
mukautuivat satulattoman hevosen kupeisiin kuin vanteet tynnyriin ja
pullea takalisto kyllä sieti pienen syyhytyksen. Korea katseltava hän
oli siinä etumaisena tietä halkoessaan, housunnapit kiinni panematta
ja jaloissa kirjavapaikkaiset tossut. Päässä tötötti karvaton
lakkireuhkana, pystynokan kahdenpuolen tutkivat tienlaatua silmiksi
nimitetyt viirut ja jykevän leuvan halkaisi poskipielestä toiseen suu,
jota hyvinkin olisi riittänyt parillekin muulle kuolevaiselle. Puhe
vääntäytyi tästä valtavasta aukosta harvalleen ja hartaasti. Vaikka
Jussi majapaikoissa rakastikin lämpöistä uuninpankkoa, ei tämä estänyt
häntä housuissaan ja takkikulussaan talvipakkasellakin pitämästä
pariakymmentä ilmanvaihtoreikää. Tosin oli takissa muutama tusina
erivärisiä paikkatilkkujakin, mutta Jussilla oli merkillinen taito
reväistä takkinsa juuri paikan kohdalta. Reijistä matkaili edestakaisin
komppania täitä.
Tietopuoli ei Jussilla ollut ylen laaja: tunsi hyvin kellotaulun, rahat
ja kortit. Lukutaito oli turhaa ylellisyyttä ja kirjoitusmiehistä
puhuttaessa ruikkasi Jussi kyynäräisen syljen. Näillä sentään
tilipäivinä palkkansa kuittautti ja maksoi vaivoista kaksi markkaa.
Oralla pantiin Jussi lisätöikseen hoitamaan kokin virkaa, mutta kun
eräänä kauniina sunnuntaipäivänä äkättiin muuten laihan sopan pinnalla
kelluvan lisukkeena pari hyvinsyötettyä täitä, sai Jussi eron virastaan
ilman kehuvaa mainetodistusta. Teekokin sivutoimen sai sentään pitää ja
suoritti sen sokeripalkalla yleiseksi tyytyväisyydeksi.
Pullilan valtauksen jälkeen seisoimme eräällä sivutiellä. Saapui käsky:
kiireesti Pullilaan.
»Eteen mars!»
Jussi nykäisi ruunaansa ja käänsi koko roskan menemään selkäpuolelle,
Antrean kirkolle.
Iltapäivällä seisoimme taas samaisessa tienohessa ja tuli käsky
peräytyä Antrean kirkolle. Jussi maiskautti »noh-ruuna» ja käänsi —
Pullilaan, punikkien kitaan.
Tästä päivästä alkaen sai Jussi pitää Sven Dufvan kunniakkaan nimen. Ja
kunnialla hän sen kantoihin, kuulun kaimansa veroisena
»ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan
ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.»
Tykkimiehen on osattava myöskin jalkamiehen temput. Kun keväämmällä
jäi aikaa ja saatiin kiväärejä, harjoitettiin kivääri otteita,
marsseja, kaartoja ja ketjuntekoa. Sven Dufva yritti olla mukana,
mutta vaikka korpraalina pauhaava Kalle Starck kuinka »huusi nauraen
ja nauroi huutaen», kävi Jussin temppujenteko siihen nuottiin, että
itse vänrikki Stoolikin olisi pidellyt laihaa vatsaansa naurusta
kiemurrellessaan. Kun muut kääntyivät vasempaan, kääntyi Jussi oikeaan.
Kun muut marssivat tahdissa, marssi Jussi omassa tahdissaan ja kun
muut ottivat ojennuksen oikealle, tähystelivät Jussin viirusilmät
totisina vasemmalle. Mitä muut pitivät oikeana kätenään, sitä piti
Jussi vasempana — oli näet kaiken lisäksi vasenkätinenkin. Ja tämä se
taisi osaltaan sotkea selvän meiningin. Lopuksi vapautettiin Jussi
kokonaan jalkaväenäksiisistä sillä ankaralla evästyksellä, että jos
joku suurempi herra sattuu tulemaan patteria tarkastamaan, on hänen
sinä päivänä ilmoittauduttava sairaaksi.
Sattuikin eversti Sihvo tulemaan Oralle ja pistäytyi tupaan. Jussin
silmät siellä pankon lähellä seisoessaan alkoivat pälyillä levottomasti
ja koura käväisi tukassa tavallista ahkerampaan. Yhtäkkiä seisoo
yhtenä luokkivääränä koko mies, puukirveellä veistetty naama kamalaan
irvistykseen rustattuna. Jo lönkyttää vatsaansa pidellen pöydän luo,
jossa katselimme karttoja ja nykäisee takinliepeestä.
»No, mitä nyt?»
»Mahhoo niin viäntää —
»Menkää pitkäksenne. Starck antaa lääkettä», sain sanotuksi naurua
pidätellen.
Starck-vainaja, hammaslääkäri ja siis kaikkien tautien pätevä
lääkitsijä sekä ikuinen koiranleuka ei muuta käskyä tarvinnut. Etsi
jostain salatusta kätköstään resiiniöljypullon ja tyhjensi sen Jussin
leipäläpeen. Kohta nähtiinkin huikea näky: Sven Dufva ravaamassa
pikajuoksua läävännurkan ja tuvan väliä toinen käsi nappeja avaten ja
toinen takalistoa tukien —.
Vahtivuoro on Jussille kova koettelemus. Tykin mukana oli aina
heinäkuorma ja kun heinäkuorman päällä on mukava istua ja vielä
mukavampi loikoilla, kuului Jussin vartiovuorolla kuormasta usein
ankara kuorsaus. Kun lopulta sai miehen herätetyksi ja tuli pauhatuksi
ja noidutuksi, uhatuksi arestilla, ampumisella ja helvetin kaikilla
kauhuilla, hymyili Jussi vaan yhtä autuaan leveästi. Kerran iskettiin
Jussille kuusi ylimääräistä vahtituntia kahden säännöllisen lisäksi.
Seuraus oli se, että Jussi nukkui kahdeksan tuntia. Tietysti
päivystäjän aina välillä herättämättä.
Jussi tuli kuuluksi tempuistaan. Torkkuu taas kerran vahtipaikallaan
kun muuan korkeampi pää majasta tullut esimies sattuu kulkemaan
ohi ja päättää koetella, minkä verran Jussi tuntee reklementtejä.
Puhuteltaessa ei Jussi luonnollisesti hievahdakaan mukavasta
asennostaan.
»Missä on tykkipäällikkö?»
Jussi teroittaa silmäviivansa maantiellä kokkareitaan nokkivaan
harakkaan, siirtää ne sitten auringonpaisteessa nuokkuviin hevosiin ja
ruikkaa asiaankuuluvan kyynärämittaisen.
»Häh?»
»Tykkipäällikköä kysyin.»
»Tuvassapa tuo lienöö.» —.
»Tahtoisin tavata.»
»Kah, sielläpähän tuon tavannoo —»
»Käykää kutsumassa tänne.»
»— —? Pijähän tuota pyssyy senaikoo —.»
Ja upseeri jäi seisomaan vahtipaikalle kivääri kourassa Jussin
tallustellessa asialle.
Kuulia ei Jussi osannut erityisesti pelätä, vaikkei liioin toivonut
tulevaksikaan. Sai kerran räjähtävän granaatin melkein syliinsä,
katseli kuoppaa, ruikkasi ja mietiskeli:
»Katoha, isompahan tekköö maahannii loven —»
Joutui Raudussa patterivahdiksi. Neuvottiin paikka ammuslaatikoitten
vieressä penkereen takana, johon eivät kuulat yltäneet. Nyökäytti
päätään ymmärtämisen merkiksi, mutta kun mentiin katsomaan, nähtiin
Jussin istuvan avonaisella kentällä ryssien maalitauluna, selin ryssiin
ja selkänojanaan hoikka petäjä, joka riitti salaamaan viidenneksen
leveistä hartioistaan. Kuulat iskivät lumeen ylt'ympäri Jussin
imeskellessä »Tiedonantoihin» kääräistyä »sätkää» ja tuumiessa:
»Ka, jos on sattuakseen, niin sattuu —»
Pari ilmareikää tuli siinä vahdinpidossa takkiin lisää ja
karvareuhkasta repesi päällinen.
Meidän Sven Dufvamme ei saanut kaimansa tavoin iskeä ryssää
kiväärinperällä päin naamaa. Mutta jos olisi sattunut silmäkkäin ja
ehtinyt tarpeeksi suuttua — johon herraparatkoon tarvittiin runsaasti
aikaa — olisi hän varmasti kolhinut harvakseen ja hartiavoimalla.
Kysäisin kerran Jussilta, mikä hänet oli saattanut sotaan lähtemään.
»Kah, kun muut läksi, läksinpähän minnäi», vastasi Jussi ikäänkuin
häpeillen. Mutta kun leikin lomassa milloin puhe kääntyi vakavaksi,
tuli esille sodan suuri tarkoitus, kotikontu ja isänmaa, silloin
kuunteli Jussi tarkkaavaisesti ja viirusilmien nurkkauksissa pälyi
miettivä, lämpöinen hohde.
— — —
Sodan jälkeen jouduimme majailemaan Joensuuhun, Niinivaaran
kansakoululle.
Eräänä heinäkuun iltapäivänä vääntäytyi Jussi patterin kansliaan ja
pyysi saada tavata »kapteenia». En ollut mikään kapteeni ja olin
lukemattomia kertoja kieltänyt Jussia nimittämästä minua kapteeniksi,
mutta kun Jussi kerran — ties mistä — oli saanut ajetuksi kalloonsa,
että patterin päällikön pitää olla kapteeni, niin olin ja pysyin Jussin
»kapteenina».
»No, mitä Jussilla on asiaa?»
»Ois saatava — tuota — hevonen —»
»Mitä hevosella?»
»Kah, ku — tuota — kapteeni lähtöö huomenna pois patterista —»
»Entä sitten?»
»No heh — mie lähen kans —»
»Mitä varten? Eikö täällä ole hyvä olla?»
»Joo, mut’ ku samana päivänä tultii patteriin, ni samana lähetäännii —»
»Juna lähtee vasta aamulla. Kyllä täältä mies asemalle saatetaan.»
»E-ei — ei tässä sitä meinata —»
»No mitäs?»
Monien kierrättelyjen jälkeen tuli asiasta selvä. Jussi oli juuri
nostanut palkkansa, kolmekymmentä markkaa, ja tahtoi nyt pitää reimat
lähtijäiset. Kävisi kaupungissa ostamassa korin limonaadia. Koetin
selittää, että oli turha hänen, köyhän miehen, ruveta ainoita pennejään
sellaiseen panemaan, mutta Jussi ei hellittänyt. »Pittää sitä jottai
tässä miunnii pistouvata», selitti.
Parin tunnin kuluttua köryytteli Jussi kaupungista kotiin rattaillaan
lähtijäiset. Työntäytyi sitten kansliaan, kaivoi takataskustaan
limonaadipullon, ojensi sen minulle, katsoi hartaasti silmiin ja sanoi
yhden ainoan sanan:
»He!»
Tunsin silmiini pyrkivän jotain kosteaa. Ja kun vilkaisin Jussiin, näin
jotain samantapaista. Paiskattiin äänettä kättä.
Mutta ovella kääntyi Jussi vielä ympäri ja sanoi harvakseen:
»Jos toisten vielä tarviitta miestä tykkihevosen selkään, ni
liikuttakkaa vaan sana —»
Sellainen se oli meidän Sven Dufva. Ei sattunut sodassa kaatumaan, eipä
edes haavoittunutkaan, mutta oli kaikissa edesottamisissaan ilmetty
Sven.
»Pää huono oli», arveltiin, »mut’ sydän paikallaan.»